Tässä tutkimuksessa yksi kantava perusoletus on uskonnon diskursiivinen luonne.
Dis kursseilla määritellään ja diskursseissa rakentuu kunkin uskonnollisen ryh-män ”oikea” uskonto. Diskurssit ovat lausumia ja niiden muodostamia kokonaisuuk-sia, joita voi tarkastella ja analysoida historiallis-kvalitatiivisesti lähilukemalla, toisin sanoen keskittymällä siihen, mitä asioita lähdeaineistossa on käsitelty ja millä tavalla asiat on esitetty. Historiallisissa tutkimuksissa diskurssianalyysin teoreetikko Michel Foucault on analysoinut tällä menetelmällä muun muassa ilmiöiden valtasuhteita.
Foucaultille diskurssi merkitsee ennen kaikkea yleistä kielentajua sekä kiteytyneitä puhe- ja ajattelutapoja, joiden tarkoitus on muokata puhunnan kohdetta. Kielenraken-teen sijaan fokus on siis kielenkäytössä.25 Diskurssianalyysi määritellään sellaiseksi kie-lenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tutkimukseksi, jossa analysoidaan yksityiskohtaisesti sitä, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa
22 Suojanen 1975, 231–232.
23 Wittgenstein 1981; Hintikka 1982, 168.
24 Puhetilanteen käsitteestä esim. Suojanen 1975, 233–234.
25 Foucault 2005, 46–53, 68–69.
käytännöissä.26 Diskurssi on kahtalainen käsite. Yhtäältä se tarkoittaa sitä vuorovai-kutuksellista prosessia, jossa merkityksiä tuotetaan. Toisaalta sillä tarkoitetaan tämän prosessin lopputulosta.27 Norman Faircloughin mukaan diskurssi voi abstraktimmin merkitä kieltä ja muita sosiaalisen elämän elementtejä, mutta myös konkreettisemmin erityisesti representoitua maailmaa, kieltä kontekstissa. Täten on mahdollista erotella eri diskursseja, jotka representoivat samaa asiaa tai ilmiötä eri perspektiivistä tai ase-masta. Diskurssi pitää siis sisällään myös näkökulman, lähestymistavan tai aseman suhteessa muuhun ympäristöön.28
Diskurssianalyysiin sisällytetään useita erilaisia koulukuntakohtaisia tutkimus- ja lähestymistapoja. Suomalaisten tutkijoiden sovellus menetelmän käyttämiseen esi-tellään perusteellisesti Arja Jokisen, Kirsi Juhilan ja Eero Suonisen teoksessa Diskurs-sianalyysi (2016). Myös sosiologi Pertti Alasuutari on hyödyntänyt diskurssianalyyt-tista metodia tarkastellessaan suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksia toisen maailmansodan jälkeen.29 Hän näkee diskurssin eräänlaisena puheavaruutena, jota on analysoitava suhteessa kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen paikkaan.30 Diskurs-sianalyyttisten suuntausten ja teorioiden lukuisista variaatioista huolimatta diskurs-sianalyysin voi pelkistettynä nähdä tekstin tai puheen tutkimisena ja tulkitsemisena.
Näin yksinkertaisesti määriteltynä se soveltuu hyvin historialliseen tutkimukseen.
Väitöskirjassani diskurssianalyysi on nimenomaan työväline, jolla erittelen, jäsentelen ja analysoin lähdemateriaalin sisältöä.
Tutkimukseni perustana on konstruktivistinen käsitys siitä, että tieto, todellisuus ja sen rakenteet sekä ilmiöt muodostuvat sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaiku-tuksessa sekä tietyssä historiallisessa tilanteessa. Kielen ja sen käytön ei siis katsota ainoastaan kuvaavan maailmaa, vaan se rakentaa, uusintaa ja muuttaa sosiaalista todellisuutta. Kieltä käyttäessään yksilö antaa merkitykset asioille, joista hän puhuu tai kirjoittaa.31 Tässä tutkimuksessa pyrinkin löytämään ja nimeämään ne diskurs-sit, jotka ovat rakentaneet, muovanneet ja muokanneet Portaanpään opistoyhteisön
”körtti-identiteettiä” tutkittavana aikakautena. Työ rakentuu sen oletuksen varaan, että lähteistä todennettavat diskurssit kuvaavat tietylle historialliselle, yhteiskunnal-liselle ja sosiaayhteiskunnal-liselle ajalle ominaista Portaanpään identiteettiä. Se on muodostunut vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Siten yhteiskunnan muutos-prosessit heijastuvat siihen muokaten sitä ja sen ilmenemismuotoja – identiteettiä kuvaavia diskursseja. Näkökulma korostaa kontekstuaalisuutta. Lähteistä nimetyt diskurssit eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan niitä on arvioitava yhteydessä histo-rialliseen kontekstiin, tapahtumatilanteeseen. Kontekstin huomioiminen tarkoittaa sitä, että analyysissa diskurssia tarkastellaan suhteessa tiettyyn aikaan, paikkaan ja tilanteeseen, joihin myös tulkinta pyritään suhteuttamaan. Kontekstilla on monta merkitystä ja kerrostumaa: sillä voidaan viitata sanojen lauseyhteyteen, lausumien jär-jestykseen vuorovaikutuksessa tai kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön.32
26 Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 17.
27 Lehtonen 1996, 69.
28 Fairclough 2003, 26.
29 Alasuutari 1996.
30 Alasuutari 1996, 40–47; Alasuutari 2017, 157–167.
31 Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 18.
32 Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 36–40; Lehtonen 1996, 164–166.
Tässä tutkimuksessa kiinnitän huomioni ensisijaisesti kulttuurisen ja yhteiskun-nallisen kontekstin merkitykseen Portaanpään diskursseja selittävänä tekijänä. Tavoit-teenani on löytää aineistossa toistuvasti kertautuvat ja korostuneesti ilmi tulevat dis-kurssit, joiden tulkitsen esiintymistiheyden perusteella kuuluvan ”körtti-identiteetin”
olemukseen. Tällä menetelmällä identiteetin elementeiksi ovat osoittautuneet myös sellaiset diskurssit, joita en olisi ilman työni aineistolähtöistä viitekehystä määritel-lyt identiteetin osa-alueiksi. Edeltä käsin konstruoitu hypoteesi ”körtti-identiteetin”
muodostaneista diskursseista olisi tuottanut tietoa vain hypoteesiin valituista dis-kursseista aineiston analyysin fokuksen kohdistuessa niihin. Määritellessäni iden-titeettiä rajasin yksittäiset tai erittäin harvoin esiintyneet diskurssit pääsääntöisesti identiteetti-käsitteen ulkopuolelle. Ne kuitenkin nousivat merkityksellisiksi analy-soidessani 1930-luvulla tapahtunutta perinteisen ”körtti-identiteetin” muutosta, sillä identiteetistä irralliset ja poikkeavat diskurssit vahvistivat tulkintaani muutosproses-sin luonteesta.
Aineistolähtöisessä lähestymistavassa tutkijan suhde aineistoon on vuorovai-kutuksellinen. Vaikka aineistot ovat syntyneet ilman tutkijan aktiivista panosta tai läsnäoloa – kuten tämän tutkimuksen lähteet –, on tutkijalla käytettävissään useita tulkintaresursseja. Asioiden ja ilmiöiden nimeäminen sekä erilaisten merkitysten ra-kentuminen on kontekstisidonnaista. Merkitysten tulkinta ei ole siis yksiselitteistä.
Tutkija kuvaa tutkimustulostensa kautta sosiaalista ja historiallista todellisuutta ja samalla myös luo sitä. Diskurssianalyyttisessa tutkimuksessa korostuukin tutkijan position merkitys.33 Tutkijan suhde tutkimuskohteeseen nostetaan esille. Se määrittelee tavan, jolla tutkija lähestyy ja analysoi aineistoaan sekä käyttää tutkimustuloksiaan.
Keskeistä on, että tutkija tiedostaa, tunnistaa ja julkistaa positionsa koko tutkimus-prosessin ajan.
Omaan positiooni tässä tutkimuksessa vaikuttaa kulttuuriantropologin tausta ennen ryhtymistäni kirkkohistorioitsijaksi. Se näkyy etenkin tutkimustehtävän ky-symystenasettelussa sekä metodisissa valinnoissa. Myös pitkäaikainen työni Por-taanpään opiston viestinnän lehtorina on määrittänyt positiotani tutkimuksessa. En-sinnäkin se on vaikuttanut tutkimuskohteeni valintaan ja toisaalta se on asemoinut minut osaksi tutkimuskohdettani – tosin 80–90 vuotta tutkittavana olevaa aikakautta myöhemmin. Aikaperspektiivin vuoksi en koe olevani tutkittavan ilmiön tai ryhmän sisäpuolella. Tutkijan sidonnaisuudet on kuitenkin tiedostettava. Tieto, jota tutki-mukseni tuottaa, ei varmaankaan miellytä kaikkia – kenties ei edes minua tutkijana tai Portaanpään opistoyhteisön jäsenenä. Historian tutkijan keskeistä ohjenuoraa
”rakasta menneisyyttä” noudattamalla pystyn tuomaan Portaanpään historian syö-vereistä esille myös ne asiat, jotka muuttavat nykyistä käsitystä tai tahraavat sen.
Tutkimukseni ”informanteilla” – Portaanpään opistolaisilla – ei ole enää sananvaltaa, mutta toivon tekeväni heidän ”äänelleen” oikeutta tulkinnoillani – eiväthän he tien-neet joutuvansa tutkimuksen kohteeksi. Kenties he eivät edes tahtoisi, että heidän historiaansa kirjoitetaan.
Portaanpään ”körtti-identiteetti” on tapaustutkimus, jossa tarkastelen yksittäisen kristillisen kansanopiston identiteettiä ja sen muutosta etsien vastauksia ainutker-taisesta ja autenttisesta tutkimusaineistosta. Historiallisen menetelmän lisäksi hyö-dynnän aineiston analyysissa diskurssianalyyttista tapaa tarkastella lähteenä olevien tekstien kontekstisidonnaisuutta. Pyrin selittämään aineistosta löytyvät identiteettiin
33 Tutkijan positiosta kirjoittavat esimerkiksi Jokinen, Juhila & Suoninen 1993.
ja sen muutokseen liittyvät diskurssit sijoittamalla ne tutkimusaikakauden uskonnol-liseen, poliittiseen ja koulutukselliseen keskusteluun sekä muiden herännäisopistojen ryhmään. Diskursseja analysoimalla pyrin selvittämään, kuinka yhtenevää tai eriävää Portaanpään opiston kollektiivitraditio – Portaanpään ”körtti-identiteetti” – oli suh-teessa koko herätysliikkeen yhteiseen traditioon sekä Suomessa käytyyn kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olennainen tutkimuskysymys on myös se, oli-ko Portaanpään sisäinen ”körtti-identiteetti” homogeeninen vai paljastavatoli-ko lähteet viitteitä opiston identiteetin mahdollisesta moniäänisyydestä.
Tutkimuksen lähteinä ovat Portaanpään kristillisen opiston arkistoidut aikalais-tekstit. Tutkimus on siis hyvin aineistolähtöinen. Kun Portaanpään opiston historiik-keja on kirjoitettu, sen toimintakertomukset ja pöytäkirjat ovat olleet ahkerassa käy-tössä, mutta oppilaiden tuotokset, Portaanpään Viesti -lehti sekä keskustelutuntien pöytäkirjat, ovat jääneet huomiotta. Kansanopistojen alkuvaiheessa kaikissa opistois-sa oli oma oppilaslehti – oli Toveria, Pirtinressua, Alkua, Orasta ja Piopistois-saraa. Samoin kerran viikossa järjestetty keskustelutunti kuului yleensä kaikkien kansanopistojen opetusohjelmaan.34 Portaanpään opistossa keskustelukokoukset säilyttivät asemansa aina 1960-luvulle asti, toisin kuin esimerkiksi Karhunmäessä, jossa käytännöstä luo-vuttiin jo 1920-luvun puolivälin jälkeen.35 Esiintymis- ja kokoustekniikan harjoitusten mukaan ottaminen opetukseen oli jo 1910-luvulla toimineen kansanopisto-opettajien ja -johtajien neuvottelukunnan suositus. Opistolehtien tekemiseen ei ollut vastaavaa suositusta, mutta niiden avulla oletettavasti ohjattiin opiskelijoita mielekkääseen te-kemiseen vapaa-ajalla.36
Kaikki tutkittavan aikakauden keskustelutuntien pöytäkirjat ovat säilyneet Por-taanpään arkistossa, mutta vuoden 1936 jälkeen toimitetut PorPor-taanpään Viesti -lehdet ovat järjestään kadonneet. Niitä säilytettiin oletettavasti päärakennuksen viereisessä rehtorinasunnossa, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1978. Puuttuva lähdeaineisto ei kuitenkaan merkittävästi heikennä tutkimuksen luotettavuutta, sillä näkemykseni mukaan keskustelutuntien pöytäkirjojen tarjoama aineisto – sitä täydentävien lähtei-den ohella – on tutkimuksen laajuuteen ja tutkimusongelmien ratkaisemiseen mitoi-tettuna riittävä. Myös sotavuosia koskevia lähteitä on ollut käytettävissä niukemmin, sillä opisto oli opetustoiminnassa vain ajoittain. Olemassa olevan aineiston perusteella pystyy kuitenkin luomaan uskottavan kuvan sota-ajan vaikutuksista ”körtti-identi-teettiin”. Kadonneet Portaanpään Viesti -lehdet olisivat silti mahdollisesti syventäneet aineiston analyysia ja vahvistaneet tutkimustuloksia.
Käsinkirjoitetuilla lehdillä oli pitkä perinne kansanopistojen lisäksi myös suoma-laisissa joukkojärjestöissä 1800-luvun lopulta 1940-luvulle asti. Käsinkirjoitetut lehdet olivat järjestöjen ja yhdistysten itsekasvatuskulttuuria, jonka avulla lapset ja nuoret opettelivat kirjoittamaan ja esittämään mielipiteitään sekä totuttelivat kirjalliseen ilmaisuun. Osakunnat, raittius- ja nuorisoseurat sekä työväenyhdistykset käyttivät käsinkirjoitettuja lehtiä vaihtoehtoisena julkaisufoorumina erityisesti poliittisen sen-suurin aikoina. Salanimien käyttö oli yleistä, sillä nimimerkin suojissa voitiin käsitellä yhteisön sisäisiä arkoja kysymyksiä. Syyt salanimien käyttöön olivat myös poliittisia, sillä 1900-luvun alussa viranomaiset pyrkivät ulottamaan kontrollinsa myös käsinkir-joitettuihin seuralehtiin. Lehtiä tuotettiin tavallisesti useimmiten vain yksi kappale,
34 Karttunen 1979, 40.
35 Karttunen 1974, 136.
36 Raninen 1994, 82–83.
joka yleensä julkaistiin ääneen lukemalla järjestöjen kokouksissa.37 Portaanpäässä lehdet luettiin lauantai-illan yhteisessä tilaisuudessa. Portaanpään Viestin viikoittain vaihtuvaa toimittajakuntaa ohjasi yleensä opiston johtaja Vilho Pesonen. 1920-luvulla muutamana työkautena lehtiharjoitusten opettajina toimivat myös yleisaineiden opet-tajat Hilja Pakkanen ja Erkki Kurki-Suonio. 1930-luvulla Pesonen valvoi opistolaisten lehden toimittamista lukuun ottamatta lukuvuotta 1935–1936, jolloin se kuului Taneli Malmivaaran sijaisen, pastori Vilho Kuoppalan työtehtäviin.38
Opistolaiset kirjoittivat Portaanpään Viestiin pieniä seurapuheiden kaltaisia – ta-vallisesti hengellisiä kysymyksiä käsitteleviä – joko suorasanaisia tai runomuotoisia tekstejä. Lisäksi jokaisen numeron lopussa oli Viikkokatsaus, johon kirjoittaja oli ra-portoinut kuluneen viikon tapahtumat.39 Kukin opistolainen joutui vuorollaan osal-listumaan lehden toimittamiseen. Kaikki oppilaat eivät kuitenkaan täyttäneet vel-vollisuuttaan lehden toimittajakunnassa vedoten siihen, etteivät osanneet kirjoittaa.
Kirjoitustehtävän laiminlyömistä muut opistolaiset kritisoivat vahvasti.
Minusta tuntuu siltä, että Viestiämme pidetään niin halpana, ettei siihen ansaitse kir-joittaa mitään. Jokainen osaa kirkir-joittaa, osaa myöskin kirkir-joittaa Viestiin. Sanoessaan:
”En osaa”, hän valehtelee, sillä osaahan hän kirjoittaa.40
Keskustelutuntien tarkoituksena oli harjaannuttaa opistolaiset kokousten pitämiseen.
Jokainen oppilas sai vuorollaan pitää alustuksen keskusteltavasta aiheesta – aihe piti etukäteen hyväksyttää johtajalla –, käyttää puheenvuoroja ja olla sihteerinä sekä pu-heenjohtajana. Keskustelujen päätteeksi opettajakunnan edustaja – yleensä johtaja – kertoi herännäisyyden ja oman näkökulmansa keskusteltavaan aiheeseen.41 Keskus-telutuntien – käytettiin myös nimitystä keskustelukokoukset – pöytäkirjat laadittiin koko tutkimuskauden ajan yhtenäistä ohjeistusta noudattaen. Kokouksen sihteeri dokumentoi puheenvuorot sanatarkasti, joten pöytäkirjat autenttisuudessaan sekä sensuroimattomuudessaan ovat tutkimukseni tärkein lähde. Portaanpää Viesti -leh-tien analyysissa on puolestaan lähdekriittisesti huomioitava, että lehti oli tarkoitettu julkaistavaksi. Opettajat niin ikään ohjasivat sen toimittamista. Onkin todennäköistä, että lehden palstoille eivät päätyneet ne tekstit, joiden kirjoittajien näkemykset olivat ristiriidassa herännäistradition tai opiston opettajien – etenkin johtajan – mielipiteiden kanssa.
37 Matilainen 2006, 310; Salmi-Niklander 2009; Salmi-Nikander 2013, 385–408.
38 PPKA PPK ktpk 1923–1945.
39 PPKA PPK PV 1923–1935.
40 PPKA PPK PV 3/1927 En osaa.
41 PPKA PPK ktpk 1923–1945.
Kuva 1. Portaanpään opiston oppilaiden toimittaman Portaanpään Viestin ensimmäinen numero. PPKA PPK PV 1/1923.
Lähden siitä oletuksesta, että opistolaisten tuottamien lähdeaineistojen kautta on löy-dettävissä Portaanpään ¨körtti-identiteetti¨ muutoksineen analysoimalla ja nimeämäl-lä aineistosta löytyvät diskurssit. Tavoitteena on selvittää näissä diskursseissa usein korostuvat ja toistuvat piirteet, joiden pohjalta voidaan esittää perusteltuja käsityksiä Portaanpään identiteetin luonteesta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Myös muu Portaanpään opistossa tuotettu lähdeaineisto – vuosikertomukset, päiväkirjat, joh-tokunnan pöytäkirjat sekä sekalainen kirjeenvaihto – muodostavat merkittävän läh-dekokonaisuuden. Painamattoman lähdemateriaalin lisäksi hyödynnän sanoma- ja aikakauslehdistöä, josta herätysliikkeen oma julkaisu Hengellinen kuukauslehti sekä Pohjois-Savossa ilmestyneet sanomalehdet – etenkin Salmetar ja Savo – ovat tärkeitä informaation lähteitä. Olen käyttänyt valikoidusti myös muita lehtiä lähinnä silloin, kun ne ovat sisältäneet Portaanpään ”körtti-identiteettiä” selittäviä kirjoituksia. Tutki-mukseen soveltuva lähdemateriaali on etsitty hakusanoilla kotimaisista digitaalisista sanoma- ja aikakauslehdistä.
Herännäisyyden historiakirjallisuus luo kuvan herännäisyyden muuttumattomak-si ja perinteisekmuuttumattomak-si tulkitusta identiteetistä. Tutkimukseni kannalta tärkeimmät herän-näisyyden historiaan liittyvät teokset ovat Mauno Rosendalin (1848–1917) Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla sekä Olavi Kareksen (1903–1988) Heränneen kansan vaellus (1941–1952). Vaikka teokset ovat herännäisyyden sisäpiirihistoriaa, ne kirjoittajien liikkeeseen sitoutumisesta huolimatta – tai mahdollisesti juuri sen vuoksi – kuvaavat erinomaisesti herätysliikkeen identiteetin rakentamista. Näiden historiate-osten lisäksi herännäisvaikuttajista on kirjoitettu lukuisia elämäkertoja, jotka osaltaan vahvistavat kuvaa herännäisyyden identiteetistä auktoriteettien merkitystä korosta-malla. Kaunokirjallisuuden saralta herännäisyyden kuvaa välittivät lukijoille muun muassa Juhani Ahon Heränneitä (1894) ja Kevät ja Takatalvi (1906) sekä romaanikirjai-lijaksi ryhtyneen Mauno Rosendalin Herran tuli. Koko tutkimusajanjakson ajan Au-kusti Oravalan Paavo Ruotsalaisen elämästä kertova Erämaan profeetta (1916) oli Por-taanpään opiston ensisijainen herännäisidentiteetin oppikirja. Herännäisvaikuttajien julkaisemat lähinnä tunnustukselliset muistelmat, teokset ja tekstit herätysliikkeen erityisluonteesta – muun muassa Vilhelmi Malmivaaran Puoli vuosisataa heränneiden
keskuudessa (1914), Matti Pesosen Ystäviä läheltä ja kaukaa (1954), Väinö Malmivaaran Armoistuimen eteen (1954) sekä Erkki Kurki-Suonion Palavat ahjot (1984) – paljastavat heränneiden omakuvan. Ne julistavat niin liikkeen jäsenille kuin ulkopuolisillekin, millainen on Suomen herännyt kansa.
Tutkimuksen johdantoluvussa kuvaan tehtävänasettelun ja lähteiden lisäksi suo-malaisen kansanopistoliikkeen sekä herännäisyyden historiankirjoitusta. Esittelen väitöskirjani kannalta keskeisimmät tutkimukset, joiden tuloksia ja tulkintoja hyö-dynnän etenkin kronologisesti etenevässä toisessa pääluvussa Kansanopistolaitos osaksi suomalaista koulujärjestelmää. Luvun tavoitteena on luoda historiallinen katsaus grundtvigilaisen kansanopistoaatteen toteutumiseen ja sen soveltamiseen Suomessa.
Erityisesti kiinnitän huomiota kristillisten kansanopistojen ja herännäisopistojen syn-tyvaiheisiin, joita vauhdittivat vuoden 1905 suurlakko sekä työväenliikkeen kieltei-nen asenne kirkkoa ja uskonnonopetusta kohtaan.42 Toisen pääluvun keskeisimpänä tarkastelun kohteena ovat Portaanpään opiston perustamiseen johtaneet tekijät sekä opiston perustaminen Lapinlahdelle Pohjois-Savoon.
Kolmannessa pääluvussa ”Siionin muurit ei murtua saata” – Portaanpään kristillisen opiston alkuvaiheet keskiössä ovat opiston opetustoiminnan käynnistyminen sekä en-simmäisen työkauden päättyminen koko päärakennuksen tuhonneeseen tulipaloon.
Kronologisesti etenevän historiaosuuden jälkeen nostan esille muutamia keskeisiä henkilöitä, jotka olivat merkittävässä roolissa sekä opistoa perustettaessa että sen toi-minnan alkuvuosikymmeninä. Tässä luvussa luon myös yleiskatsauksen Portaan-pään opistolaisiin – ikä- ja sukupuolijakaumaan sekä sosiaaliseen taustaan – sekä opettajakuntaan.
Neljäs pääluku Portaanpään ”körtti-identiteetti” ei noudata historialliselle tutkimuk-selle ominaista kronologista rakennetta. Lähdetyöskentelyyn perustuvan analyysin sekä aiemman tutkimuksen avulla selvitän Portaanpään identiteetin taustalla vaikut-taneet diskurssit sekä niiden suhteen kirkolliseen, yhteiskunnalliseen ja historialliseen sekä herännäisliikkeen kontekstiin. Luku etenee temaattisesti neljän päädiskurssin – käyttäytymis-, suhtautumis-, velvollisuus- ja isänmaallisuusdiskurssin – varassa viimeiseen alalukuun, jossa tarkastelen edellä mainituista diskursseista muodostu-neeseen Portaanpään ”körtti-identiteettiin” sopimattomia 1930-luvun loppupuolis-kon lähteissä ilmenneitä piirteitä eli viitteitä modernisaatiosta. Viisi varsinaista pää-diskurssiryhmää koostuu useista aladiskursseista, jotka tematiikaltaan kytkeytyvät päädiskursseihin.
B KANSANOPISTOJEN JA HERÄNNÄISYYDEN HISTORIANKIRJOITUS
Kansanopistoliike niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa on historiallises-ti vaikuttanut osana vapaata kansansivistystyötä. Sitä koskeva tutkimus Suomessa on ollut pitkään hajanaista ja suurin osa kansanopistoja koskevasta kirjallisuudesta käsittelee historiikinomaisesti yksittäisiä opistoja. Tutkimukset luovat kuvaa opisto-jen perustamisesta, toiminnasta ja johtajista sekä sisältävät usein yksityiskohtaiset liitteet opiskelijoista, opettajista ja johtokunnista. Lähes jokaisesta opistosta on kirjoi-tettu oma historiikki tai juhlakirja. Siitä huolimatta, etteivät ne kaikki ole tieteellisiä
42 Karttunen 1979, 66.
esityksiä, ne tarjoavat runsaasti materiaalia kansanopistojen luonteesta ja toimnnasta.
Opistoelämää ja päivittäistä arkea historiikit kuvaavat elämänläheisesti ja joskus niistä kuuluu myös oppilaiden ääni. Näiden historiikkien kautta pystyy myös luomaan kokonaiskuvaa opistojen kehityksestä aina ensimmäisen kansanopiston – Kangasalan kansanopiston – perustamisesta 1889 lähtien.43
Kansanopistoliikkeen ideologian isää N. F. S. Grundtvigia ja koko kansanopis-toaatteen lähtökohtia tarkasteleva Pauli Siljanderin neliosainen kasvatustieteen väi-töskirja Kansanopistojen kasvatustavoitteet, Kansanopistojen kasvatustavoitteet johtokuntien arvioimina, N. F. S. Grundtvigin sivistysnäkemys ja kansanopiston tehtävä sekä N. F. S.
Grundtvigin sivistysidea ja kansanopiston kasvatustavoitteet valaisee kansanopistoliikkeen aatteellista taustaa ja kansanopistojen grundtvigilaista toimintamallia.44 Tutkimus on lähinnä teoreettinen, eikä opistojen käytännön toimintakulttuuria ole juurikaan tuotu esille. Pohjoismaisen kansanopistoneuvoston vuonna 1983 julkaisema Grun-dtvigin valistusajatukset ja meidän aikamme -artikkelikokoelma esittelee GrunGrun-dtvigin kansanopistomallin toteuttamista Suomen lisäksi Ruotsissa ja Norjassa. Teoksessa on käyttökelpoiset kirjallisuusluettelot Pohjoismaiden kansanopistotoimintaa käsit-televistä julkaisuista.45 Perusteos koko suomalaisen kansanopistoliikkeen historiasta ja toiminnasta on useita kansanopistoja koskevia teoksia kirjoittaneen kansanopis-tovaikuttajan, kouluneuvos M. O. Karttusen Suomen kansanopisto 1889–1979 (1979).
Tässä 90-vuotiaan kansanopistoliikkeen juhlakirjassa tekijä käsittelee perusteellisesti kansanopiston kehitystä alkuvaiheista vuoteen 1979 saakka sekä peilaa liikkeen suh-detta yhteiskunnan ja koululaitoksen yleiseen kehitykseen.46 Kouluneuvos Karttusen 80-vuotisjuhlakirjassa Kansanopisto elää (1984) pohditaan useissa kansanopistotoimi-joiden artikkeleissa kansanopistotoiminnan ominaispiirteitä, olemusta sekä tulevai-suuden haasteita.47 Satavuotiaan kansanopistoliikkeen juhlakirja Vapauden vankina – sata vuotta kansanopistotoimintaa Suomessa on Karttusen teoksen tavoin Suomen kan-sanopistoyhdistyksen julkaisema artikkelikokoelma, joka läpivalaisee kansanopisto-liikkeen historiaa vapaan sivistystyön muotona suhteessa viralliseen koulujärjestel-mään sekä yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin.48
Vuonna 1905 perustettu Suomen kansanopistoyhdistys on muun toimintansa ohessa – muun muassa kansanopistopäivät, kurssitoiminta ja kansanopistopeda-gogiikan kehittäminen – tukenut kansanopistoihin liittyvää tutkimusta ja julkaissut Kansanopisto-lehteä vuodesta 1892. Tosin lehti oli silloin vielä Kansanvalistusseuran julkaisema eikä ehtinyt alussa ilmestyä kuin vuoden verran. Myös toinen yritys leh-den herättämiseksi vuosina 1897–1900 epäonnistui taloudellisista syistä, mutta vuo-desta 1927 lähtien Kansanopisto-lehti on julkaissut kansanopistotoimintaan liittyviä artikkeleita ja toiminut kansanopistoväen keskustelufoorumina kuhunkin aikakau-teen liittyvissä kysymyksissä.49
43 Karttunen 1979, 16–17.
44 Siljander 1980; 1982a; 1982b; 1982c.
45 Grundtvigin valistusajatukset ja meidän aikamme 1983.
46 Karttunen 1979.
47 Kansanopisto elää 1984.
48 Vapauden vankina 1989.
49 Suvanto 1989, 176–179.
Suomalaisessa kirkkohistorian tutkimuksessa herätysliikkeiden tutkimus on ollut runsasta. Niinpä myös herännäisyydestä on julkaistu lukuisia tutkimuksia.
Matthias Akianderin seitsenosainen artikkelikokoelma50 loi perustan uskonnollisten kansanliikkeiden tutkimukselle ja se onkin yksi kirkkohistorian perusteoksista. To-sin herännäisyyden piirissä siihen on suhtauduttu kriittisesti. Mauno Rosendalin Suomen herännäisyyden historia (1902–1915), Olavi Kareksen Heränneen kansan vaellus (1941–1952) sekä Viljo Remeksen Herännäisyyden hajoaminen ja nousu (1995) tarkaste-levat herännäisyyden historiaa kattavasti, joskin kaksi ensimmäistä lähestyvät aihetta sisältä käsin. Näissä kaikissa teoksissa on vahvasti herännäisyyden nationalistista merkitystä korostava näkökulma, joka onkin säilynyt pitkään herännäisyyden tutki-muksen traditiona.51 Pohjoismaista herätysliiketutkimusta yhdistänyt tulkinta herä-tysliikkeiden merkittävästä asemasta perinteisen sääty-yhteiskunnan muuttumisessa kansalaisyhteiskunnaksi korostui suomalaisessa tutkimuksessa muita Pohjoismaita selvemmin.52 Historiallisten teosten lisäksi monet herännäispapit ja saarnaajat ovat ju-listaneet körttiläisyyden oppia ja sanomaa. Herätysliikkeen ja sen kannattajien elämää on kuvattu useissa kaunokirjallisissa teoksissa53, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi herännäisyyden historiakuvan muotoutumiseen.54
Henkilöhistoriat ja elämäkerrat herännäisyyden johtomiehistä ovat olleet herän-näiskirjallisuuden runsaudensarvi. Paavo Ruotsalaisesta on kirjoitettu lukuisia teok-sia55, samoin oman kirjansa ovat saaneet muiden muassa Nils Gustaf Malmberg, Jonas Lagus, Mauno Rosendal ja Vilhelmi Malmivaara.56
Myös Portaanpään kristillisen opiston historiaa ja toimintaa on dokumentoitu.
Opiston täyttäessä 60 vuotta julkaistiin historiikki Suo voimas mulle voimaksi ja his-toriankirjoitusta jatkoi 80-vuotisjuhlakirja Hiljaa virtaa Onkivesi.57 Muiden herän-näisopistojen historiikeista Portaanpään esikuvana olleen Suomen vanhimman he-rännäisopiston – Karhunmäen – historiateos58 toimii erinomaisena vertailukohteena tutkittaessa opistojen toiminnan luonnetta 1920- ja 1930-lukujen Suomessa.
Ilkka Ranisen vuonna 1994 ilmestynyt teologinen väitöskirja Herännäiskasvatus kan-sanopistoissa vuosina 1950–1984 käsittelee herännäiskansanopistojen kasvatustyötä ja sen muuttumista kyseisenä aikana. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, kuinka he-rännäisopistot ovat vastanneet koululaitoksen ja yhteiskunnan asettamiin haasteisiin sekä herännäisyyden muuttumiseen. Ranisen tutkimus poikkeaa omasta tutkimuk-sestani lähtökohdiltaan, menetelmiltään sekä aikarajaukseltaan, mutta tästä huolimat-ta se anhuolimat-taa hyvän kokonaiskuvan kaikissa herännäisopistoissa toteutetushuolimat-ta kasvatuk-sesta ja opetustyöstä. Ranisen tutkimus osoittaa, kuinka herännäisopistojen yleiseksi kehityslinjaksi tutkittavalla aikaudella muodostui herännäiskasvatuksen vähenemi-nen ja sen luonteen muuttumivähenemi-nen. Tämä kehitys heijasti ylipäätään herännäisyyden
50 Akiander 1857–1863.
51 Rosendal 1902–1915; Kares 1941–1952; Remes 1995.
52 Huhta 2013, 200.
53 Aho 1894, 1906; Järnefelt 1894; Alkio 1896; Raittila 1998.
54 Huhta 2001, 225.
55 Oravala 1916; Jonzon 1935; Tarvainen 1967; Ruokanen 1989; Järveläinen 1994; Simojoki 2006.
56 Kares 1936; Krook 1947; Oravala 1922, 1929.
57 Antola 1983; Järveläinen 2003.
58 Karttunen 1974.
muuttumista ja uudistumista. Perinteinen herännäiskasvatus muuttui sallivammaksi ja avoimemmaksi. Samalla huoli nuorten pysymisestä liikkeen piirissä kasvoi. Ra-nisen mukaan nuorisotyö, Siionin virsien uudistaminen ja nuorten oman erillisen seuratoiminnan aloittaminen olivat toimenpiteitä, joihin johtivat samat syyt kuin kuu-sikymmentä vuotta aiemmin herännäisopistojen perustamiseen.59
Perinteistä herännäisyystutkimusta ovat viime vuosikymmeninä täydentäneet ja rikastuttaneet uudet tutkimukselliset näkökulmat. Heikki Ylikangas (1979), Juha Siltala (1992), Elina Pentikäinen (1982), Irma Sulkunen (1999), Ilkka Huhta (2001) ja Olli Viitaniemi (2009) ovat yhdistäneet historialliseen näkemykseen aineksia
Perinteistä herännäisyystutkimusta ovat viime vuosikymmeninä täydentäneet ja rikastuttaneet uudet tutkimukselliset näkökulmat. Heikki Ylikangas (1979), Juha Siltala (1992), Elina Pentikäinen (1982), Irma Sulkunen (1999), Ilkka Huhta (2001) ja Olli Viitaniemi (2009) ovat yhdistäneet historialliseen näkemykseen aineksia