Portaanpään kristillisen opiston ja opistolaisten identiteetti perustui 1920–1930-lu-vulla vankasti malmivaaralaiseen1 herännäistraditioon. Yksi tärkeimmistä ja useim-min tämän tutkimuksen lähteissä esiintyvistä identiteettiä määrittävistä diskursseista käsittelee kysymystä heränneen ihmisen olemuksesta: mitä ja miten oikea herännyt uskoi ja mitkä olivat käyttäytymiskriteerit, joilla tämä oikein uskova voidaan määri-tellä. Herännäisyyden uskonkäsitys perustui ajatukselle odottavasta ja ikävöivästä uskosta. Ihmisen elämä oli jokapäiväistä kilvoittelua sekä epävarmuutta pelastumi-sesta. Elämä oli ristin tie, ”murhehuone”2, kuten Paavo Ruotsalainen kuvasi kristityn taivalta maanpäällä:
Kuta enempi uskoa, sen enempi kiusauksia. Oikea puhdas usko ei pysy voimassa ilman kiusauksita.3
Tämä armonkerjäläisen identiteetti liittyi vahvasti Portaanpään opistoon ja sen opisto-laisiin ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Ihminen pieni, Jumala suuri -näkökul-ma tuli selkeästi esille jo Portaanpään Viesti -lehteen kirjoittaneiden oppilaiden nimi-merkeissä. Niissä korostuivat nöyryys, riittämättömyys ja mitättömyys. Ensimmäiset kirjoittajat käyttivät nimimerkkejä, jotka kuuluivat luonteeltaan ja merkitykseltään sa-maan vähäpätöisyyttä paisuttelevaan merkityskenttään. Tällaisia nimimerkkejä olivat muun muassa ”kaipaava”, ”etsivä”, ”tuhlaava”, ”pyytävä”, ”hapuileva”, ”paatunut”,
”turvaton”, ”pyrkivä”, ”harhaileva”, ”nöyrtymätön”, ”suruton”, ”syntinen”, ”tieltä eksynyt”, ”odottava”, ”armontuhlaaja”, ”kahleissa oleva”, ”matkamies”, ”myrskyihin sortunut”, ”ristin tiehen tyytymätön”, ”huono rukoilija”, ”orpoutta tunteva”, ”huo-noin joukostanne”, ”häilyväinen, ”kovasydäminen”, ”huono oppilas”, ”kiittämätön”,
”huonoin oppilaanne”, ”ristin juureen pyrkivä”, ”aina horjuvainen” ja ”tomumaja”.
1930-luvulla Portaanpään viestin kirjoittajat luopuivat jossain määrin nimimerkkien käytöstä ja allekirjoittivat tuotoksiaan myös omalla nimellään.4
Herännäisyys oli perinteisesti korostanut sekä ihmisen sisäistä että ulkoista vaatimattomuutta. Herännyt ihminen ei elämöinyt uskollaan eikä hengellisillä ko-kemuksillaan, vaan kaikenlainen ulkokultaisuus ja teennäinen uskonnollisuuden osoittaminen oli ”ihmispyhyyttä”, jota Paavo Ruotsalainen oli vastustanut jyrkästi.
1 Herännäisyyden uusi nousukausi oli alkanut 1880-luvulla, jolloin Wilhelm Malmbergistä tuli uudistuvan herännäisyyden ”raitistaja” ja johtohahmo. Tähän viitataan käsitteellä ”malmivaaralainen” herännäisyys.
Huotari 1981, 24–25; Heino 1984, 34–35; Huhta 2001, 226; Viitaniemi 2009, 16–17.
2 Simojoki 2006, 101.
3 Tarvainen 1977, 104.
4 PPKA PPK PV 1923–1935.
Ihmistekojen esille tuominen pyhyyden ja hurskauden osoituksena oli tekohurskaut-ta. Kristillisyyttä oli harjoitettava käytännössä, mutta siitä ei saanut puhua eikä sitä saanut huomiota herättävällä tavalla tuoda julki.5 Heti opiston alkuvaiheissa Por-taanpään oppilaat omaksuivat teksteissään vahvasti asenteen, joka korosti kirjoittajan syntisyyttä ja vähäpätöisyyttä:
Voi, minkälainen, minkälainen suruton pöytävieras minä lienenkään? [vrt. Luuk. 14 ja Matt. 22] En olisi ainakaan mahdollinen.6
Miksi nukun mä vaan? Tuo lause on tullut monasti minun mieleeni. Miksi ei Jumalan sana ja Herran käsi saa minua heräämään. Nukun vaan suruttomuuden unta. Jos minäkin kuulisin tuntoni puheen, niin varmasti hämmästyisin ja huomaisin heikoksi kuntoni.7
Opistolaiset käyttivät usein adjektiivia ”suruton” kuvaillessaan heränneen vastakoh-taa. Alkujaan sana tarkoitti ”varmaa ja luottavaista”, mutta varhaisen pietismin aikana sen merkitys oli muuttunut kielteiseksi – vääräksi varmuudeksi. Pietismin vaikutuk-sesta myös heräämiseen liittyvä sanasto sai vähitellen abstraktin ja uskonnollisen merkityksen8 – aamulla tapahtuvan heräämisen lisäksi ihminen saattoi kokea myös hengellisen herätyksen. Suruttomuuden unesta heräämisellä kuvattiin uskonnollista kokemusta. Useat Portaanpään oppilaat kirjoittivat hakeutuneensa opistoon juuri he-rätyksen toivossa, vaikka sen saavuttamiseen suhtauduttiinkin epäillen. Kristilliseen opistoon oli kuitenkin tultu sen kristillisyyden vuoksi, sillä olihan heränneen kansan opistossa ”synnintunnossa kilvoittelevalla” edes pieni mahdollisuus tavoittaa ”armon vilaus”.9 Herännäistaustaisesta perheestä tulleiden oppilaiden vanhemmat olivat usein ohjanneet tai jopa painostaneet jälkikasvuaan Portaanpäähän. Opistoon tulemi-sen vastentahtoisuus kävi ilmi monien opistolaisten teksteistä. Tosin useimmiten syy-nä tähän oli oppilaan oma sisäinen ristiriita. Oman syntisyyden ja huonouden tunteet saivat monet oppilaat epäilemään, etteivät he olleet kelvollisia herännäisopistoon.10 Jos opistolaiset kokivat riemun tai hilpeyden tunteita yhteisen kansanopistovuoden johdosta, ei niitä julkisesti ilmaistu. Useimmille nuorille talvikausi Portaanpään opis-tossa edusti uutta ja jännittävää elämänvaihetta. Silti nämä kokemukset puettiin he-rännäisyydelle ja opistolle ominaiseen normitettuun puhetyyliin, jonka keskiössä oli oman arvottomuuden ja toisaalta Portaanpään erityisyyden korostaminen:
Kuinkahan moni meistä opistolaisista tuli tänne opistoon omasta tahdostaan? Eiköhän useampi tullut arkaillen ja orjuutetulla mielellä?11
5 Tarvainen 1967, 22–24; Simojoki 2006, 79–80.
6 PPKA PPK PV 2/1923.
7 PPKA PPK PV 3/1923 Kaipaava.
8 Mielikäinen 2014.
9 Paavo Ruotsalaisen käsite ”armon vilaus” oli eräänlainen merkki Jumalalta, persoonallinen elämys, joka vakuutti yhteyden Jumalaan ja Kristukseen olevan olemassa. Tarvainen 1967, 90; Simojoki 2006, 122.
10 PPKA PPK PV 2/1923 Miksi tulin tänne; PPKA PPK ktpk 9.11.1935.
11 PPKA PPK PV 1/1923.
Rakkaille vanhemmilleni olen ollut liian raskaana kuormana, niinpä eivät enää voineet olla laittamatta minua tänne, vaikka suuresta esteistä ja puutteista huolimatta.12 Herätysliikkeillä ja uskonnollisilla yhteisöillä on omat uskonnolliset kielensä sekä niiden käyttöön liittyvä normisto. Käsitteet, ilmaukset ja puhetapa ilmentävät yhtei-sön uskonnollisia käsityksiä. Herännäisyyden uskonnollisen ajattelun ”armonkerjä-läisyys” ja ”alatien kulkeminen” näyttäytyivät kielen tummissa sävyissä. Myös toisen suuren herätysliikkeen – lestadiolaisuuden – puhekulttuuria värittivät synkät tee-mat synnistä ja tuomiosta, mutta liikkeen uskonkäsityksen erityispiirre, synninpääs-tö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”,13 toi kielenkäyttöön ilmauksia anteeksisaamisen riemusta ja helpotuksesta. Kun vanhoissa herätysliikkeissä14 istuttiin seuratuvissa vakavina päät painuksissa puheita kuunnellen ja virsiä veisaten, muistuttivat Urho Muroman johtamat evankelioimistilaisuudet15 puheineen teatteriesityksiä. Näytel-män päähenkilönä oli lähes yliluonnollinen julistaja, yleensä Muroma itse. Samoin helluntailaisten herätyskokouksissa, joissa osallistujat täyttyivät Pyhästä Hengestä, puhuivat kielillä sekä profetoivat,16 yhteisön uskonnollinen kieli on ollut uskonnon si-sällöllisen sanoman johdosta luonteeltaan positiivisempaa verrattuna synnintunnossa kipuilevien körttien nöyrään ”armonkerjäämiseen”. Uskonnollista kieltä on pidetty hitaasti muuttuvana17, eivätkä edes uskonnollisten yhteisöjen nuoret muokanneet oman yhteisönsä perinteistä puhetapaa vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Myöhemmin liikkeiden nuorisokannattajat ovat tuottaneet oman perinteisestä poik-keavan – usein humoristisen – kielimuodon, uskonnollisen slangin.18
Portaanpään opistolaisten kirjoittamat tekstit olivat muodoltaan pieniä seurapu-heita. Herätysliikkeiden puheet ja saarnat olivat ylipäätään perinneyhteisön normeja noudattavia puheita, joilla oli monia funktioita yhteisössä. Sen lisäksi, että ne vah-vistivat yhteistä uskonnollista vakaumusta, ne loivat myös yhteenkuuluvaisuuden ja turvallisuuden tunnetta.19 Sävy, sisältö ja sanasto kuuluivat yhteisön perinteiseen uskonnolliseen kieleen, jonka käyttäminen oli osoitus yhteisön jäsenyydestä tai ai-nakin halukkuudesta kuulua siihen. Portaanpään opistolaiset kirjoittivat tekstinsä tietoisina siitä, että ne esitettäisiin julkisesti. He pyrkivätkin noudattamaan ”körtti-kielen kielioppia”.
Osa oppilaista oli ehtinyt jo tutustua ja osallistua ”maailman iloihin”. Portaanpääs-tä toivottiinkin suojalinnaketta, johon maailmallisuus ei ulottuisi. Huvitilaisuudet
12 PPKA PPK PV 13/1925 Herralle aukeamaton sydän.
13 Jäntti 1975, 218–221; Huotari 1981, 84–86; Heino 1984, 38–39; Ihonen 1997, 103; Kakkuri 2014, 152.
14 Vanhoiksi herätysliikkeiksi nimitetään 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla syntyneitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivia kansanliikkeitä. Näitä myös perinteisiksi herätysliikkeiksi kutsuttuja uskonnollisia yhteisöjä ovat herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus sekä rukoilevaisuus. Esim. Huotari 1981; Heino 1984.
15 Urho Muroma aloitti vapaakirkollisen herätyskokoustoimintansa 1920-luvulla. Sen esikuvaksi on nähty niin sanotut Keswick-kokoukset. Meriläinen 2013, 215. Keswick-liike oli rukous- ja yhteysliike, joka levisi Suomeen anglosaksisesta maailmasta 1870-luvun lopulla. Huotari 1981, 54.
16 Huotari 1981, 55; Heino 1984, 39–40, 58–59; Kakkuri 2014, 189.
17 Suojanen 1975, 230–231; Mielikäinen 2014.
18 Ihonen 1997, 97; Niemi 2014; Nissi 2014; Oksanen 2014; Herättäjä-yhdistys. Körttisanakirja, nuorten lisäosasto.
19 Siltala & Poutiainen 2009, 79–82.
tansseineen ja kortinpeluineen tahdottiin unohtaa ja aloittaa Portaanpään opiston suojamuurien sisällä uusi elämä. Raamattuun perustuva suojamuuri-vertaus20 esiintyi toistuvasti opistolaisten keskusteluissa. Opiston ympärillä oli ikään kuin ”hengelli-nen” muuri, joka tarjosi suojaa ja erotti opistolaiset ”maailmanmielisistä”. Herän-näisjohtaja Juho Malkamäki oli ohjeistanut opistojen perustajia ”rakentamaan muurit opistojen ympärille”.21 Herätyksen kaipuu ja ”Herran johdatus” olivat saaneet nuoret hakeutumaan opistoon. Monet kokivat, että ainoastaan hengellinen herätys voisi pe-lastaa heidät kadotuksen tieltä:22
Kyllä se niin on, että ei maailmasta ole helppo luopua - -. Kyllä minunkin raukan, joka olen rypenyt kaikissa maailman likarapakoissa, on vaikea nousta.23
1920- ja 1930-luvulla vain harvat opistolaiset myönsivät tulleensa Portaanpään opis-toon jonkin muun syyn kuin ”herätyksen toivon” perusteella. Oman ”suruttomuu-den” ja heikon uskon tunnustaminen oli sallittua – jopa toivottua – mutta sitä, ettei opistolainen edes toivonut tai odottanut itselleen herätystä, ei uskallettu julkisesti kertoa. Johtaja Pesonen opettajakuntineen korosti, että opiston ensisijainen tehtävä oli saattaa ”heränneen kansan lapset Herran tykö”. Vain harva näistä lapsista tohti ilmaista, ettei edes pyrkinyt sinne:
Eräs ystäväni kehoitti minua tänne lepäämään, ja siinä mielessä tulin, enkä usko, että muuta voin täällä saadakaan.24
Tiedolliset ja taidolliset tavoitteet mainittiin yleensä vasta hengellisten pyrkimysten jälkeen. Opiston nuoret tahtoivat yleensä jatkaa vanhempiensa talonpoikaista elämän-tapaa, joten siitä poikkeavia ammatillisia suunnitelmia oli vain muutamalla nuorella:
Tulin opistoon valmistuakseni tietopuolisesti seminaariin menoa varten. Ja että saisin vahvistusta Herran Jeesuksen seuraamiseen.25
Että valmistuisin sairaanhoito tehtävää varten ja kasvaisin henkisen elämän puolesta.26 Opistolaisten mieliä askarrutti pelastuminen ”maallisten ystävien” seurasta ja ”synnil-lisestä elämästä”. Keskustelukokouksessa vuonna 1925 Saimi Siponen Lapinlahdelta toi nuoria usein hämmentäneen kysymyksen sielun pelastumisesta opistotovereiden pohdittavaksi. Herännäisyyden mukaan ihmisen pelastus oli yksinomaan Jumalan päätettävissä. Ihminen ei siihen omilla hurskailla teoillaan pystynyt vaikuttamaan,
20 Jes. 17:3.
21 Laakso 1983, 63–64.
22 PPKA PPK PV 5/1925 Jo nuorena Jeesukselle; PPKA PPK ktpk 9.2.1925, Johannes Soininen, ktpk 3.2.1926, Kirsti Savolainen, 11.11.1927, Martta Hyyryläinen, 1.11. 1929 ja 3.11.1936, Eeva Väänänen.
23 PPKA PPK PV 10/1925 Tule ja seuraa minua.
24 PPKA PPK ktpk 3.11.1936, Aino Aho.
25 PPKA PPK ktpk 11.11.1927, Anni Koponen.
26 PPKA PPK ktpk 11.11.1927, Siiri Pelkonen.
joten mitään pelastusvarmuutta heränneet eivät saavuttaneet.27 Kaikki opistolaiset eivät kuitenkaan suhtautuneet alustajan pelastumista koskevaan kysymykseen va-kavasti. Työkautena 1924–1925 opistolla oli neljä Miettistä, joista yksi oli poika. Pöy-täkirjaan heti alustajan puheenvuoron jälkeen merkitty kysymykseen tarkennusta vaativa kommentti lienee tämän miespuolisen Miettisen suusta, sillä siinä määrin
”poikamaisen kujeileva” kyseinen lausahdus oli sävyltään:
On vaikea käsittää, mitä pelastumista tässä tarkoitetaan. Jos on kysymyksessä pelas-tuminen tulipalosta niin juoksee pois, taikka pelaspelas-tuminen järveen hukkumasta, niin nousee ylös. Olisi hyvä jos alustaja sanoisi mitä hän tällä kysymyksellä tarkoittaa.28 Saimi Siponen selvensi alustustaan. Hän kertoi kaipaavansa ohjeita siihen, mitä he-rännyt ihminen voi tehdä pelastaakseen sielunsa kadotukselta tämän omien tekojen ollessa pelastumisen suhteen ”arvottomia”.
Kuva 11. Portaanpään Viestin kirjoittajat korostivat omaa ”huonouttaan” ja ”suruttomuuttaan”.
PPKA PPK PV 4/1923.
Työkauden alkaessa opistolaiset olivat teksteissään synnintunnossa, epävarmoina ja herätystä anovina. Tulevalta kansanopistovuodelta odotettiin paljon:29
Oi, jospa tämän uuden vuoden mukana tulisi uusi mieli ja uusi rohkeus taas elämää jatkamaan ja pyrkimään elämän tielle, joka on ristin tie.30
Opistovuoden lähestyessä loppuaan kirjoittajat toivat esille pettymyksensä siitä, että herätys oli jäänyt saavuttamatta. Välillä kuitenkin jotain siihen suuntaan viittaavaa tapahtui opistolla, sillä loppukeväästä 1924 Portaanpään Viestissä raportoitiin ha-vaintoja ”ihmeellisestä liikehdinnästä” opistokodin seinien sisäpuolella. ”Herran hen-ki” oli yrittänyt herättää opistolaisia synnin unesta, jota ”suruttomuuden mukavilla päänalusilla nukuttiin”. Kirjoittajan mukaan herätyksiä oli silloin tapahtunutkin, mut-ta herännäisyydelle ominaiseen mut-tapaan kirjoitmut-taja itse ei omia uskonkokemuksiaan tuonut julki, vaan kertoi jääneensä herätystä paitsi: ”Kyllä Herra kolkutti minunkin
27 Malmivaara 1914, 38–41; Kares 1932, 38–41.
28 PPKA PPK ktpk 16.2.1925.
29 PPKA PPK PV 1/1927 Miksi?
30 PPKA PPK PV 9/1923 Vuoden alkaessa.
sydämmeni ovella”, nimimerkki ”Suruton” totesi, ”vaan silloin se koski mielestäni liian kovasti”.31
Omakohtaisesta herätyksestä tai uskoontulosta puhuminen ei ollut ominaista he-rännäisyydelle. Oman herätyskokemuksen julistamista on herännäisyydessä kuvattu käsitteillä omistava usko ja omavoimaisuus. Niihin sisältyy ajatus ihmisen uskonvar-muudesta ja hengellisestä ylpeydestä – siitä, että ihminen voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa pelastumiseen. Odottava usko ja armon ikävä kuuluvat elävään uskoon. Ne ovat vastakohtia omalle varmuudelle ja uskon omistamiselle.32 Pelastumiseen eivät siis ihmisen henkilökohtaiset ponnistukset vaikuttaneet. Vaikka omakohtaisesta he-räämisestä ei kirjoitettu, niin opistotovereissa huomattiin herätystä tapahtuneen.33 Por-taanpään Viestiin kirjoittaneiden opistolaisten oma parannus oli kuitenkin tekemättä:
Toisten toverien sydämmeen Herran sana pääsee ja se muuttaa kokonaan uudeksi niin-kuin monen kohdalla on käynyt. Minä vaan jaksan kylmänä ja välinpitämättömänä näitä Herran suuria ihmeitä. - - Opistotoverit te näytätte tekevän totta parannuksen asiassa. Milloinkahan minä pääsisin tuolle paikalle?34
Rakkaat opistotoverit, kun minä aina näen tuon teidän vakavan olemuksenne ja kirkkaat kasvonne, niin joudun aivan häpeämään itseäni. Näen silloin itseni teistä jok’ ikisestä huonommaksi ja halvimmaksi.35
Lähteet osoittavat, kuinka oppilaat suorastaan kilpailivat siitä, kuka oli opistolais-joukon huonoin ja vähäpätöisin. Alatien kulkeminen ja armonkerjäläisyys olivat merkittävä osa herännäisidentiteetin ydinolemusta. Herännyt kansa tunsi olevansa heikkoudessaan väkevä.36 Tätä katsomusta voisi kutsua alentamalla ylentämiseksi.
Se tuli vahvasti esille Portaanpään ”körtti-identiteetissä”, mutta ylenpalttinen syn-tisyyden korostaminen sai myös arvostelua osakseen. Hieman sarkastiseen sävyyn Portaanpään Viestin viikkokatsauksen laatija kirjoitti oppilastovereidensa puheista helmikuussa 1926: ”Keskiviikkoillan oppilaspuhetunnilla saimme kuulla, kuinka puhujat valittelivat syntejään”. Nuori Riistavedeltä kotoisin oleva talollisen poika, 18-vuotias Uuno Heikkinen, suhtautui synnintunnossa kipuilevien opistotovereiden-sa valituksiin väheksyen. Hän jatkoi raporttiaan viikon tapahtumista opistotovereiden-samaan sävyyn:
Torstaina, kun ei viikkokatsauksen kirjoittaja ollut mukana seuroissa, ei hän voi siitä paljonkaan kertoa. Kaipa siellä on taas Siionin virsiä veisattu ja Jumalan sanaa har-jotettu.37
31 PPKA PPK PV/1924 Hyljäisimmekö Herran?
32 Käsitteistä esim. Jonzon 1937; Tarvainen 1967.
33 PPKA PPK PV 3/1925 Herra auta meitä; PPKA PPK ktpk 22.4.1929, Väinö Rissanen ja 19.3.1931, Saima Miettinen.
34 PPKA PPK PV 10/1925 Mietteitä.
35 PPKA PPK PV 7/1926 Taivaan tähtiä.
36 Malmivaara 1914, 38–42; Kares 1932, 24–37, 89.
37 PPKA PPK PV 12/1926 Viikkokatsaus; PPKA PPK vk 1926–1926.
Oman kelvottomuuden ja huonouden diskurssi oli pääosassa, kun opistolaiset va-littivat jääneensä opistovuoden aikana vaille herätystä. ”Aika on lyhyt”, todettiin usein opistovuoden alkaessa ja samaan toteamukseen päädyttiin kevään koittaessa.
Opistolaiset valittivat ”hukkaan kulutettua opistoaikaa”. Vaikka Portaanpäässä oli ollut kaikki mahdollisuudet parannuksen tekemiseen, oppilaat kokivat olleensa niin kovasydämisiä, kylmiä ja paatuneita, että olivat vain ”nukkuneet” Herran kutsuessa heitä.38
Raamatullinen ilmaus ”tehdä parannus” oli yleisesti käytössä herännäisyyden kal-taisissa konservatiivisissa herätysliikkeissä.39 Käsitteellä kuvattiin uskonnollista kään-tymistä, mutta se ei korostanut tapahtuman dramaattista luonnetta yhtä voimakkaasti kuin termi ”kääntyminen”. Myöhempi ”malmivaaralainen” herännäisyys oli torjunut hurmoksellisuuden, joten sen piirissä uskonnollinen kääntyminen käsitettiin lähinnä asteittaisena kehittymisenä – ratkaisukääntymisenä – tai hitaana kypsymisenä, kehi-tyskonversiona.40 Herännäisyys korosti ”jokapäiväistä parannusta”41.
Minun ainakin täytyy sanoa: On tekemättä vielä mun parannukseni ja aivan alussa on vasta matkani [vrt. SV 150].42
Tämän talven ajan olemme saaneet olla Herran katettujen pöytien ääressä ja kuulla hänen kutsuvan armonsa, vaan olemmeko ottaneet sen kutsun vastaan. Minun ainakin täytyy sanoa en ole ottanut vastaan, vaan hyljännyt sen ja pysynyt kylmänä ja kovana Herraa kohtaan.43
Portaanpään opettajat lohduttivat opistolaisia, että juuri tämä saavuttamattoman he-rätyksen tunne oli tärkeintä, mitä kristillinen kansanopisto pystyi tarjoamaan op-pilailleen. Opettajat pyrkivät siihen, että nuoret tunnustaisivat puutteensa ja riittä-mättömyytensä sekä nöyrtyisivät sen ajatuksen edessä, että Jumala ei anna sitä, mitä Häneltä pyydetään, vaan sen, minkä Hän katsoo tarpeelliseksi antaa. Herännyt ihmi-nen sai elää jatkuvassa epävarmuuden tilassa.44 Takeita pelastumisesta ei ollut, joten Paavo Ruotsalaisen sanoin murhe oli ”joka huomen uusi”. Ihmisen elämä ”murhe-huoneessa” oli siis jatkuva, yhä uudelleen käynnissä oleva prosessi.45 Heränneet elivät synnin taakka harteillaan päivästä toiseen, eikä syntien anteeksisaamisen helpottavaa ja vapauttavaa kokemusta – kuten eräissä muissa herätysliikkeissä46 – ollut
odotetta-38 PPKA PPK PV 19/1925 Kevät, Kevään tullessa, 19/1926 Harhapoluilla ja 14/1928 Päästäänkö alaportaalle?;
PPKA PPK ktpk 22.4.1929; PPKA PPK PV 22/1929 Myrskyisälle elämänmerelle lähtiessä.
39 Ihonen 1997, 94.
40 Väyrynen 1975, 171–172.
41 Kares 1932, 30
42 PPKA PPK PV 20/1035, Aarne Kauppinen: Kevät.
43 PPKA PPK PV 23/1924 Jäähyväiset.
44 PPKA PPK ktpk 22.4.1929, opettaja Vihtori Tiihonen.
45 Järveläinen 1994, 73; Simojoki 2006 47–48.
46 Esimerkiksi lestadiolaisen herätysliikkeen opillinen erityispiirre oli syntien anteeksiantamisen julistus.
”Avainten valta” eli oikeus synninpäästöön oli liikkeen omilla jäsenillä – usein saarnaajilla –, jotka antoivat synnit anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Ks. esim. Suolinna 1975, 40; Huotari 1981, 85; Heino 1984, 38; Ihonen 1997, 103; Ketola 2008, 73.
vissa ennen siirtymistä tuonpuoleiseen. ”Syntiviheliäisyyden tunnossa”47 kamppaile-vat heränneet eivät tunteneet iloista tai helppoa uskoa, vaan heidän rooliinsa kuului vaikeroida saastaisuuttaan ja kelvottomuuttaan.
Portaanpään opiston opettajat vahvistivat niitä rooliodotuksia48, joita siin kohdistettiin heränneen yhteisön jäseninä. He toimivat esimerkkinä opistolai-sille korostamalla omaa kelvottomuuttaan opettajina. Heränneet arvostivat opettajia – nimenomaan herätysliikkeeseen sitoutuneita opettajia. Opettajat eivät kuitenkaan saaneet arvostaa itseään, vaan heidän täytyi tunnustaa nöyränä taitamattomuutensa.49 Vaikka opettaja oli lahjakas ja kyvykäs kasvatustyössään, hänen pedagoginen päte-vyytensä arvioitiin lopulta herännäishenkisyyden perusteella.50 Opettajien yhteistä arvomaailmaa vahvistettiin Heränneiden opettajien yhdistyksessä.51
Meitä [opettajia] on Portaanpäässä jälleen ollut suuresti innostamassa tuo toista-satainen nuorten parvi, minkä Herra on meidän kelvottomien hoitoon talvikaudeksi antanut - -.52
Oman riittämättömyyden, keskeneräisyyden ja heikkouden myöntäminen oli merkki siitä, että ihminen itse ei voinut päättää asioistaan, vaan pystyi ainoastaan heittäyty-mään Herran varaan. ”Särjetty sydän” ja ”murtunut mieli” olivat opistolaisen – ja herännäisyyden – tunnusmerkkejä. Portaanpäähän soveltuivat Olavi Kareksen sanat:
Siellä, missä ollaan aivan heikkoja, Kristus tulee väkeväksi.53
47 Kares 1932, 31.
48 Rooliodotuksista kirjoittaa esim. Suojanen 1975, 231–232.
49 HK 10/1.1.1925 Opettajain työmaalta; HK 2/1.1.1926 Opettajain työmaalta; Kares 1932, 136–138.
50 HK 10/1.1.1925 Heränneen opettajan persoonallisuus.
51 Vuonna 1915 perustettiin Heränneiden opettajien toveriliitto, joka järjestäytyi itsenäiseksi yhdistykseksi vuonna 1925. Yhdistyksellä oli Hengellisessä kuukauslehdessä oma osasto ”Opettajien työmaalta”, johon 1920- ja 1930-luvulla kirjoittivat muiden muassa yhdistyksen puheenjohtaja Kustaa Kujanpää, Kustaa Muilu, Paavo Ruotsalainen ja Väinö Kotkanen. HK 1923–1939; Kares 1952, 306.
52 PPKA PPK vk 1927–1928.
53 Kares 1932, 13.
Kuva 12. Tyttö ristillä. Portaanpään Viestin kansikuva. PPKA PPK PV 11/1929.
Saavuttamattoman herätyksen lisäksi opistolaisten mieltä painoivat pelko opiston jättämisestä ja ulkomaailman kohtaamisesta. Portaanpään suojamuurit olivat suo-janneet maailman viettelyksiltä ja herännäisyyden ulkopuolisten ihmisten – ”surut-tomien” – pilkalta ja ivalta.54 Opistossa toisten samanmielisten kanssa sekä heidän tukeminaan oppilaat tunsivat olevansa turvassa maailman iloilta ja huvituksilta sekä ymmärtämättömien ihmisten loukkaavilta kommenteilta. Herännäisyys uskonnolli-sena liikkeenä pyrki ylläpitämään rajaa sisä- ja ulkoryhmän55 välillä. Siionin virret, körttipuku, endogamian – sisäryhmäavioliittoisuuden – sekä ylipäätään oman us-konnollisen yhteisön sisäisen kanssakäymisen suosiminen olivat keinoja, joilla tätä rajanvetoa toteutettiin ja vahvistettiin.56 Herännäisopistossa rajojen ylläpitäminen oli tehokasta. Portaanpään kuvitellut suojamuurit erottivat opiston nuoret ulkomaailman
”jumalattomista”. Opistolaiset korostivat tätä rajaa vastakkainasettelulla:
54 PPKA PPK PV 23/1924, Jäähyväiset, 24/1926 Viikkokatsaus ja 20/1929 Matkamuistelmia; PPKA PPK ktpk 17.11.1932 Aino Kainulainen ja 28.4.1936.
55 Käsitteestä esim. Räisänen 1975, 153–156; Suolinna 1975, 47.
56 Malmivaara 1914; Kares 1932; Suolinna 1975, 47–48; Vilkuna 1975, 32–33, 38, 43, 52–53.
Onkohan meistä taistelijaksi vai murrummeko kesken matkan siellä jumalattomien ih-misten parissa. Täällä [Portaanpään opistossa] on meidän hyvä olla, ei kukaan pilkkaa eikä häpäise meitä. Täällä kaikuu siionin virret aina aamusta iltaan saakka. Siellä [opis-ton ulkopuolella] on toista, tanssin sävelet kaikuu yöt ja päivät lakkaamatta.57 Heti kun lähdimme täältä opistolta ja menimme junaan alkoivat hanurit soittaa tans-sien säveliä. Silloin tunsin olevani kuin helvetissä, jossa perkelettä palvellaan soitolla ja ivanaurulla. Saimmepa vielä kuulla monia pilkkasanoja ihmisiltä.58
Kirsti Suolinnan tutkimusten perusteella herätysliikkeet pystyivät luomaan voima-kasta yhteenkuuluvuuden tunnetta kannattajiensa keskuuteen. Herännäisyys onnis-tui luomaan kiinteämpiä ryhmiä kuin muut herätysliikkeet. Esimerkiksi lestadiolai-silla harvaanasutuilla seuduilla samanlainen kiinteys ei olisi ollut edes mahdollista.59 Portaanpään opistolaiset eivät kuitenkaan kaikki olleet kotoisin herännäisyyden vaikutusalueilta. Useat opistolaiset pelkäsivätkin, että he joutuisivat opistovuoden jälkeen palaamaan entiseen elämäntyyliinsä ja ulkomaailman painostuksesta hylkää-mään opistossa omaksutut arvot ja tavat. Oppilaiden ”körtti-identiteetissä” korostui uskonnon yhteisöllisyyden merkitys. Oppilaat kokivat, että oman vakaumuksen vah-vuus oli yhteydessä ympäristöön:60
Mehän joudumme yksi sinne, toinen tänne ja meidän pitäisi seistä maailmaa vastaan yhteisrintamassa, mutta kun heikko opistolainen joutuu maailman pilkattavaksi, niin se pelottaa, että siellä väkisinkin sortuu maailmanmieliseksi.61
Ulkomaailmaa pelkäävät opistolaiset pyysivät tovereitaan sekä opettajiaan rukoile-maan puolestaan. Muun muassa ”opiston huonoin”, ”suruttomin kaikista” ja ”kel-vottomin oppilas” pyysivät anteeksi huonoa käytöstään ja pyysivät rukoilemaan sielulleen parannusta sekä suojelusta selviytyäkseen Portaanpään suojamuurien ul-kopuolella:62
Rakkaat opettajani, jos uskaltaisin, niin pyytäisin sittenkin: rukoilkaa puolestani, rukoilkaa sittenkin, kun teidän ei tarvitse nähdä edessänne ilkeäsydämistä, muuttu-matonta opistolaistanne. Silloin rukoilkaa, kun olen joka puolella nälkäisten susien
Rakkaat opettajani, jos uskaltaisin, niin pyytäisin sittenkin: rukoilkaa puolestani, rukoilkaa sittenkin, kun teidän ei tarvitse nähdä edessänne ilkeäsydämistä, muuttu-matonta opistolaistanne. Silloin rukoilkaa, kun olen joka puolella nälkäisten susien