Sisällissodan jälkeinen kirjailijasukupolvi Suomessa – kärjessään suomenruotsalaiset modernistit – voitti sodan aiheuttaman järkytyksen suuntaamalla katseensa eteen-päin, uusiin päämääriin ja tyylikeinoihin. Syntyi Tulenkantajat-ryhmä, jonka isku-lauseena 1920-luvulla oli ”Ikkunat auki Eurooppaan!”. Tulenkantajiin lukeutuivat
393 HK 1925–1946; Taipale 1980, 249.
muiden muassa Uuno Kailas, Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala, Lauri Vil-janen, Martti Haavio ja Mika Waltari. Yhteistä näille lyyrikoille ja prosaisteille oli urbaanin elämäntavan, vapauden ja uusien aatteiden ihannointi. Suomalainen ”korpi-kulttuuri” kuului menneisyyteen. Tilalle tulivat eksotiikka, voimakkaat aistielämyk-set ja liikkumisen vapautta symboloiva koneromantiikka. Tulenkantajien taiteellinen vallankumous ja sen varjossa kytenyt yhteiskunnallinen radikalismi hiipui kuitenkin 1930-luvulla. Tosin osa ryhmästä kanavoi muutoskaipuunsa vasemmistolaiseen yh-teiskuntakritiikkiin, joka oli kaukana Tulenkantajien elämää palvovasta ja maailmaa syleilevästä optimismista.394
1920-luvun iloinen ja vapaa ilmapiiri vaihtui 1930-luvun kiihkomielisiin aatteisiin ja vasemmistokirjallisuuden nousuun. Kummallakaan vuosikymmenellä syntynyt kirjallisuus ei saavuttanut heränneiden hyväksyntää. Tulenkantajien näkökulmasta perinteinen kristillisyys kuului vanhaan maailmaan. Kirkko jäi edustamiensa arvojen perusteella osaksi staattista maailmaa, jonka vastakohtana Tulenkantajien urbanisoi-tunut ja teknistynyt maailma näytti eteenpäin suuntautuvan mahtinsa. Kansankirkol-linen arvomaailma oli kytkeytynyt kulttuurisen muutoksen ja talonpoikaisen nationa-lismin arvoihin, agraariin, perinteiseen ja moraalisesti painottuneeseen elämäntapaan.
Tulenkantajat taas uskoivat, että jumalallinen voima vaikutti ihmisessä siten, että vailla normiston kahleita ihminen parhaiten toteutti optimaalista hyvää. Kirkollisen moraalijärjestyksen puolustajat – kuten heränneet – näkivät ihmisen turmeltuneena, joka oli pidettävä normien avulla kurissa. Ristiriita oli ylittämätön. Tulenkantajien kokema uusi uskonto, ”uusi maailmantunto”, sai ilmauksensa kirjallisuudessa.395
Portaanpään Viestin viikkokatsauksessa vuonna 1924 kerrottiin piispa J. R. Kos-kimiehen varoittaneen opistolaisia huonon kirjallisuuden vaaroista ja verranneen sitä myrkkyyn, jonka mukana väärät opit levisivät.396 Piispan suhtautuminen kirjal-lisuuteen periytyi vanhasta herännäisyyden traditiosta. Herännäisyyteen oli vielä 1900-luvun alussakin liitetty kulttuurikielteisyyden leima. Heränneiden väitettiin hylkäävän ja tuomitsevan kaiken sivistyksen. Uudet aatteet ja virtaukset olivat ol-leet kauhistus jo Paavo Ruotsalaiselle, jonka mielestä ”philosophien” oppi oli har-haanjohtavaa.397 Syytökset heränneitä vastaan pitivätkin osittain paikkansa. Maail-mankatsomuksellinen murros 1880-luvulla – liberalismi, darwinismi ja materialismi – oli synnyttänyt voimakkaan jännitteen ja osin totaalisen pesäeronkin perinteiseen kristilliseen maailmankuvaan nähden.398 1880-luvulla herännäisyyttä oli kuvattu kan-sankirjallisuudessa ahdasmieliseksi ja elämää rajoittavaksi kansanliikkeeksi, joka itse asiassa realismin innoittamassa ”todellisuutta” etsivässä ja kuvaavassa ilmapiirissä osoittautui lähes kuolleeksi aatteeksi.399 Hengellinen liikehdintä säteili yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin lehdistön, aikakauskirjojen ja kirjallisuuden välityksellä. Tapa, jolla heränneet suhtautuivat niihin, kuvaa sitä, miten herännäisyys yleensä suhtautui
394 Laitinen 1981, 271–273, 392–397.
395 Mäkinen 1989, 329–332.
396 PPKA PPK PV 19/1924 Viikkokatsaus.
397 Kares 1932, 20; Nyman 1977, 96–97.
398 Vahtola 2003, 288.
399 Huhta 2001, 75.
sivistyselämään. Herännäisvaikuttaja Olavi Kares400 perusteli vuonna 1932 herännei-den kielteistä suhtautumista maailmaan:
Kun omatunto kehoittaa pakenemaan maailman saastutusta, on koetettu pyytää Herraa pitämään rajaa auki.401
Realistinen kirjallisuuden tyylisuunta 1880-luvulla oli järkyttänyt heränneet kyseen-alaistamalla – lähes kumoamalla – perinteiset uskonnollis-siveelliset periaatteet.
Suomen kuuluisimmat suhteellisen lyhyeksi jääneen realismin aikakauden kirjailijat Minna Canth ja Juhani Aho olivat saaneet herännäisyyden suunnalta kumpikin erilai-sen vastaanoton. Toki Juhani Ahokin sai alkujaan negatiivista palautetta teksteistään, mutta Heränneitä-teoksen (1894) jälkimainingeissa itse Wilhelm Malmberg antoi kir-jailijalle synninpäästön tämän myönteisestä herännäisyystulkinnasta.402 Herännäis-johtaja kiitteli kirjailijaa, mutta moitti tämän käsitystä herännäisyydestä menneisyy-den kansaliikkeenä. Ahon käsitys muuttuisi kunhan tämä ”etevä novellisti tutustuisi heränneiden nykytilanteeseen”, Malmberg totesi.403 Toisin oli Minna Canthin laita.
Malmberg teilasi Canthin tuotannon ”luonnottomana”404 ja hylkäsi muutenkin koko realismin ranskalaisena tuontitavarana, joka ei sopinut Suomeen eikä suomalaisuu-teen.405 Myös Olavi Kares kuvasi realismin suhdetta hengelliseen elämään melko ko-vasanaisesti teoksessaan Heränneen kansan elämää (1932):
Se ilmeni m.m. suoranaisessa pappisvihassa. Ihannoitu vapaamielisyys muodostui täy-delliseksi kielteisyydeksi. Esimerkkinä mainittakoon Minna Canthin luotaantyöntävän töykeä, vastenmielinen tapa puhua uskonnollisista asioista - -. Hän ja hänen aatetove-rinsa saivat puhua hengellisen elämän asioista, mitä typeryyksiä tahansa.406
Realistit eivät hyökänneet suoraan uskontoa vastaan. Heidän kritiikkinsä kohdistui kirkkoon, sen papistoon ja moraaliin. Kirkon rooli ja opetus nähtiin vanhan yhteis-kuntajärjestyksen tukipilareina sekä moraalisena ja elämänkatsomuksellisena aukto-riteettina. Niistä vapautuminen ja järjestyksen muuttaminen olivat ihanteena.407 He-rännäisyyden kaunokirjallisuuteen kohdistama ”pannajulistus” oli Kareksen mukaan siis ainoa oikea ja mahdollinen kanta kyseisessä tilanteessa, jossa ei tahdottu ”pilkkaa-jien kanssa istua samoilla sijoilla”. Suhteessa kirjallisuuteen ”varovainen arkuus” oli edelleen välttämätöntä, vaikkakin kristillisyyttä myönteisesti kuvaavaa kirjallisuutta
400 Olavi Kares saavutti huomattavan aseman sekä herännäisyyden johtohahmona että kirkollisena vaikuttajana. Nuorena hän edusti valkoisen Suomen nationalistista ideologiaa. Kuopion piispana hän toimi vuosina 1962–1974. Hän kirjoitti kirkon historiasta ja herännäisyydestä useita teoksia, joiden avulla hän muokkasi herännäisyyden – ja itsensä –julkisuuskuvaa avarakatseisemmaksi. Huhta 2012, 390–394.
401 Kares 1932, 125.
402 HK 12/1.12.1894 Heränneitä. Kuvauksia herännäisyyden ajoilta.
403 Huhta 2001, 122; Sulkunen 2013, 36–37.
404 HK 2/1.2.1888 Kirja-arvostelua. Salakari.
405 HK 2/1.2.1891 Mihin suuntaan pyrkii suomalainen kaunokirjallisuus?
406 Kares 1932, 124.
407 Mäkinen 1989, 37.
oli sittemmin julkaistu.408 Tällä Kares viittasi Juhani Ahon teoksiin sekä heränneiden omiin tuotoksiin kuten Mauno Rosendalin Herran tuli -romaaniin (1914)409 sekä Au-kusti Oravalan Erämaan profeettaan (1916).410 Herännäisyyden historiaa oli kirjoitettu uudelleen tulkiten sitä kansallisesta näkökulmasta – muun muassa Mauno Rosenda-lin Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla – mutta vasta körttiläisten omat kaunokirjalliset esitykset osoittivat julkisen mielipiteen erehtyneen herännäisyyden suhteen. Körttikirjallisuus oli syntynyt. Se otettiin vastaan positiivisesti, mutta kult-tuurikielteisen körtin katoamista ihmetellen.411
Edellä mainittujen herännäisromaanien lisäksi myös Aleksis Kiven, Kyösti Wil-kunan, Santeri Alkion ja Jaakko Haavion teokset tyydyttivät Kareksen ja kristillisten opistojen ”sekä esteettiset että hengellistä rakennustyötä koskevat vaatimukset”.412 Vaikka herännäisjohtajat olivat lähes kieltäneet realismin ja etenkin Minna Canthin edustaman kirjallisuuden, Portaanpäässä Erkki Kurki-Suonio kertoi kirjallisuustun-neilla opistolaisille myös pannajulistuksen kohteeksi joutuneen Canthin kirjailijauras-ta. Heränneiden yleisestä mielipiteestä poiketen Kurki-Suonio ihaili Minna Canthin persoonaa:413
Kirjallisuushistoriassa taas tutustuimme Minna Canthin elämän vaiheisiin. Hän teh-taan työmiehen tyttärestä suurella sitkeydellä ja aina eteenpäin pyrkivän luonteensa avulla kohoaa maamme tunnettujen kirjailijoiden joukkoon.414
Kurki-Suonion kiinnostus kirjallisuutta kohtaan oli myös kodin perintöä. Hänen äiti-puolensa, kirjailija Hilja Haahti oli perustanut vuonna 1919 Kristillisen Taideseuran415, jonka pyrkimyksenä oli yhdistää kristillisyys ja taidekulttuuri416. Haahti itse ei tavoit-teessaan aina kaikkien mielestä onnistunut, sillä muiden muassa evankelisen taustan omannut kirjailija Lauri Viljanen sekä rovasti K. R. Kares kritisoivat etenkin Haahden raamatullisaiheisia novelleja, sillä ne ”turmelivat Raamatun karun todellisuuden”.417 Hilja Haahti oli oman aikansa menestyskirjailija, joka julisti vakaumustaan kauno-kirjallisin keinoin.418 Hänen teoksensa olivat tuttuja myös joillekuille Portaanpään opistolaisille. Lapinlahtelainen Elvi Räisänen419 oli tutustunut kirjailijan tuotantoon ja suositteli niitä opistotovereilleen. Kurki-Suonio ei ottanut kantaa äitipuolensa teok-siin eikä myöskään ilmaissut opistolaisille läheistä sukulaisuussuhdettaan kyseiseen
408 Kares 1932, 124.
409 Rosendal [1914]; Huhta 2001, 183–187.
410 Oravala 1916; Huhta 2001, 188–191.
411 Huhta 2001, 158–159, 226.
412 Kares 1949, 16–17.
413 PPKA PPK PV 13/1927 Viikkokatsaus.
414 PPKA PPK PV 12/1929 Viikkokatsaus.
415 Kristillisyyden asemaa kulttuurissa, taiteessa ja yhteiskunnassa käsitellään Kristillisen Taideseuran juh-lakirjassa Aroheinilä (toim.) 2019.
416 Kurki-Suonio 1983, 40–41.
417 Mäkinen 1989, 67–68, 96.
418 Markkola 2002, 206.
419 PPKA PPK vk 1930–1931.
kirjailijaan. Kurki-Suonion mielestä kaikki kirjallisuus ”joka synnin synniksi kirkas-taa” oli kristityille sopivaa luettavaa.420 Kenties maisterin vaiteliaisuus johtui Hilja Haahdin vastailmestyneestä kirjasta, jonka tematiikka poikkesi kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Romaani Sotkuinen solmu (1930) sisälsi nimittäin uskaliasta erotiikkaa,421 mikä ei varmaankaan miellyttänyt Kurki-Suoniota.
Portaanpään kristillisessä opistossa noudatettiin varovaisuutta kaunokirjallisuu-den – ja ylipäätään kirjallisuukaunokirjallisuu-den – suhteen. Nimimerkki ”Käpy” kertoi ensimmäisen Portaanpään Viestin viikkokatsauksessa kirjallisuuden opetuksen suuntaviivoista:
Puhuttaessa kirjallisuudesta jäi enimmän mieleeni se, että roskakirjallisuus on myrkky sielulle ja sen vuoksi meidän ei tulisi sitä lukea. Jos me luemme roskakirjallisuutta, niin se sitoo meidän henkemme.422
Johtaja Pesosen mielestä kyseistä ”roskakirjallisuutta” ei ollut ainoastaan kaunokir-jallisten teosten joukossa, vaan myös tietokirjallisuus ja jopa tieteelliset tutkimukset saattoivat sisältää vääriä totuuksia. Hän ei hyväksynyt tieteellisiä pyrkimyksiä sel-vittää maailmankaikkeuden luomista tai ihmisen syntyhistoriaa. Myöskään Raama-tun tapahtumia tai kertomuksia ei ihmisellä ollut Pesosen mukaan oikeutta tulkita.423 Näitä väärin tieteellisin perustein tehtyjä tutkimustuloksia ihmiset, jotka olivat ”hen-gellisesti heikkoja”, saattoivat uskoa. Keskustelukokouksessa johtaja kertoi oppilaille esimerkin historian oppikirjassa olevasta vääristyneestä tiedosta:
Maailman historian alkulehdillä kerrotaan kuinka ihminen on kehittynyt apinasta. - - Saattaa tulla ihmisestä apina, mutta ei päinvastoin.424
Opettajat suosittelivat opistolaisille Hengellisen kuukauslehden lukemista sekä kus-tannusyhtiö Herättäjän julkaisemaa tuotantoa. Kaunokirjallisuudesta hyväksyttiin ainoastaan uskonnolliset romaanit ja niistäkin soveltuvaksi luettavaksi opistolaisil-le arvioitiin ”körttikaunokirjallisuus”.425 Hengellinen kuukauslehti ja Kustannusyhtiö Herättäjä olivat heränneiden vastaisku ”väärälle kirjallisuudelle”. Niiden avulla edistettiin kansan lukuharrastusta, mutta ennen kaikkea ne ohjasivat lukijakuntaa soveltuviksi katsottujen kirjojen pariin.426
Portaanpään opistossa seurattiin herännäisjohtajien viitoittamaa linjaa. Opettajat ylistivät Herättäjän julkaisuja ja kehottivat opistolaisia lukemaan ainoastaan herän-neiden oman kustannusyhtiön julkaisemaa fiktiivistä kirjallisuutta. Muu kaunokirjal-lisuus katsottiin turmiolliseksi ihmisen sielulle, joten se oli hävitettävä. Johtaja Vilho Pesosen harjoittama kirjasensuuri ulottui myös opiston ulkopuolelle. Pesonen liikkui saarna- ja seuramatkoilla ympäri maakuntaa ja sen ulkopuolellakin, etenkin niissä
420 PPKA PPK ktpk 14.1.1931.
421 Huhtala 2001.
422 PPKA PPK PV 1/1923 Viikkokatsaus.
423 PPKA PPK ktpk 16.2.1926.
424 PPKA PPK ktpk 17.3.1932, johtaja Vilho Pesonen.
425 Ilkka Huhta käyttää termiä ”körttikaunokirjallisuus” heränneiden romaanikirjailijoiden tuotannosta.
Huhta 2001.
426 Heikkilä 1988, 14; Huhta 2001, 77–90.
seurakunnissa, joista oli tullut nuoria opistoon.427 Johtajan tapana oli tarkastaa kotien kirjahyllyt ja sytyttää ”roskakirjallisuudesta kirjarovio”.428 Myös F. E. Sillanpään tuo-tanto kuului Pesosen mielestä poltettavaksi. Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjai-lija ei asettunut valkoisen Suomen puolelle, vaan pyrki jopa ymmärtämään punaista osapuolta. Lisäksi hänen tuotannossaan oli eroottisia ja darwinilaisia aineksia429 sekä viitteitä mystisempään monismiin – todellisuuden aineellisuuteen430 –, joten herän-neiden näkökulmasta pannajulistus oli oikeutettu.
Jos sellaista kirjallisuutta lukee, niin tulee rukoilla, että joutuin menee ohi se, mikä sielua turmelee - -. Mitä törkyisempi kirjallisuus, sitä enempi se leviää. Ei pitäisi uskoa kirjojen myyjiä. - -431
Oman aikakautensa kirjallisuuden Vilho Pesonen tuomitsi ”roskakirjallisuudeksi”.
Se oli johtajan käyttämä yleiskäsite koko 1920- ja 1930-luvun kirjallisesta tuotannosta.
Kirjailijoita tai teoksia ei esitelty – ei edes nimeltä mainittu – vaan aikakauden urbaa-nia kaupunkilaisuutta sekä uusia ja ”vääriksi” koettuja aatteita käsittelevä sanatai-de ohitettiin kuittaamalla se ”roskakirjallisuusanatai-deksi”, josta ei opetuksessa puhuttu.
Vilho Pesosen Tulenkantajia kohtaan tuntema vastenmielisyys ei ollut yksipuolista.
Kulttuuriliikkeen optimismi ja ”heränneiden pessimismi” asetettiin Tulenkantajien ajatusmaailmassa vastakkain. Heidän mielestään kristillis-isänmaallisen arvomaail-man kannattajat – papit ja kansallisfanaatikot – olivat päässeet Suomessa henkiseen valta-asemaan.432 Tulenkantajien teoksissaan esittämä kritiikki kohdistui Vilho Peso-selle tärkeisiin arvoihin – Jumalan ja isänmaan rakastamiseen. Niinpä Pesonen kielsi koko Tulenkantajien tuotannon.
Sen sijaan Portaanpään opiston kirjallisuuden oppiaineessa – kuten muissakin herännäisopistoissa433 – Aukusti Oravalan Erämaan profeetta oli opetusmateriaalina koko tutkimuskauden. Sitä luettiin yhdessä oppitunnilla opiston jokaisena lukuvuo-tena. Vuonna 1916 ilmestynyt Erämaan profeetta ei ollut pelkästään uskonnollinen elämäkerta Paavo Ruotsalaisesta, vaan sillä oli myös kansalliset lähtökohtansa: se korosti aikakaudelle keskeistä herännäisyyden kansallista tulkintaa.434 Portaanpäässä seurattiin Karhunmäen ja Raudaskylän opistojen esimerkkiä ja käytettiin runsaasti aikaa Erämaan profeetan tutkimiseen. Erkki Kurki-Suonion entinen yliopisto-opetta-ja, kansansivistysmies Julius Ailio kiinnitti ”julkista huomiota” Kurki-Suonion kir-jallisuustuntien suppeuteen, minkä vuoksi tämä laajensi oppituntiensa sisältöä ja
427 Leskio 1983, 48.
428 PPKA PPK ktpk 2.3.1933, johtajatar Sirkka Pesonen, 27.11.1934, johtaja Vilho Pesonen ja 3.12.1935, johtaja Vilho Pesonen.
429 Rajala 1998.
430 Mäkinen 1989, 44.
431 PPKA PPK ktpk 17.3.1932, Vilho Pesonen, 2.3.1933, 27.11.1934, 3.12.1935, 9.2.1937 ja 9.11.1937, johtaja Vilho Pesonen.
432 Mäkinen 1989, 319–320.
433 Karttunen 1974, 132; Raninen 1994, 78.
434 Huhta 2001, 188–189.
aihepiirejä. Kurki-Suonio lisäsi opetusohjelmaansa lyriikan ja pyrki täten opetukses-saan kehittämään opistolaisten ”runouden tajua”.435
Erämaan profeetan lisäksi Portaanpään opiston kirjallisuustunneilla luettiin Mauno Rosendalin Herran tuli -teosta sekä Juhani Ahon herännäiskuvauksia. Kalevala, Vän-rikki Stoolin tarinat sekä Kyösti Wilkunan ja Aleksis Kiven teokset kuuluivat myös 1920- ja 1940-luvulla opiston kirjallisuusopetukseen.436 Wilkuna oli esittänyt nuorena ylioppilaslehti Raatajassa terävääkin kritiikkiä kirkkoa kohtaan, mutta palasi myö-hemmin kirjallisessa tuotannossaan herännäisyyden arvomaailmaan.437 Kirjoista tärkein oli tietysti Raamattu438, mutta hengellisen kirjallisuuden lisäksi opistolaiset kaipasivat tietopuolista kirjallisuutta. Oppilaat kokivat, että kirjojen kautta tiedon-saanti yhteiskunnassa olisi tasa-arvoisempaa. Myös ne nuoret, joilla ei ollut mahdol-lisuutta koulunkäyntiin, saisivat kirjallisuudesta yhteiskunnassa tarvittavaa tietoa.
Pohjois-Pirkkalasta opistoon saapunut työmies Matti Vainikka toi vuonna 1931 esille sen, ettei kirjallisuus koskenut pelkästään sivistyneistöä:
On paljon sellaista harhakäsitystä, ettei työläisväestölle kuuluisi juuri minkäänlainen opiskelu kirjojen kautta. Sitä vastoin kuin itsestään se lankeaa herroille ja keltanokille.
Mutta mielestäni työmieskin voisi tutustua eri kirjallisuuksiin, mikäli siihen aikaa jäisi.439
Opettajat suosittelivat tietokirjallisuuden lukemista, mutta rajasivat soveltuvan kirjal-lisuuden koskemaan tiettyjä aihepiirejä. Ammatillista kirjallisuutta pidettiin kehittä-vänä. Etenkin maataloutta ja luontoa käsittelevät teokset olivat opistolaisille sopivaa luettavaa. Tietokirjallisuuden lukeminen oli ”henkisen työn viljelemistä”. Toisaalta Portaanpään opettajien mielestä sekin esitettiin aikakaudelle tyypilliseen tapaan ”liian kevyesti”.440
Myös uskonnollisen kirjallisuuden suhteen oppilaita kehotettiin varovaisuuteen.
Herännäiskirjallisuus oli luonnollisesti hyvää ja kehittävää kirjallisuutta, mutta usei-den muiusei-den uskonnollisten yhteisöjen julkaisemat teokset julistettiin pannaan. Oppi-laat ehdottivat anglosaksisesta kriitillisyydestä vaikutteita saaneen evankelioivan kris-tillisyyden johtavan edustajan Urho Muroman tekstejä, mutta ne eivät saaneet johtaja Pesosen hyväksyntää. Hän kehotti opistolaisia lukemaan vain oman herätysliikkeen piirissä julkaistua kirjallisuutta, vaikkakin myönsi, että ”Muroma oli saanut paljon mainosta”. Muroman vuonna 1928 perustaman Herää Valvomaan -lehden tilaajamäärä oli nimittäin noussut nopeasti suurempien hengellisten lehtien tasolle.441 Vilho Pesosen käsityksen mukaan ”evankeliumiyhdistys oli lahko”, eikä sen kustantama tuotanto soveltunut kristityille.442 Vaikka Muroma oli ”tuntenut hengenyhteyttä heränneisiin”,
435 PPKA PPK PV 11/1928 Viikkokatsaus; Kurki-Suonio 1984, 179.
436 PPKA PPK vk 1923–1939.
437 Mäkinen 1989, 42–43.
438 PPKA PPK PV 6/1923 Viikkokatsaus ja 1/1929 Viikkokatsaus; PPKA PPK ktpk 17.3.1932, 23.1.1934, 27.11.1934, 9.2.1937 ja 9.11.1937.
439 PPKA PPK ktpk 14.1.1931, Matti Vainikka.
440 PPKA PPK ktpk 14.1.1931 ja 3.12.1935.
441 Marjokorpi 1977, 193.
442 PPKA PPK ktpk 28.5.1929, johtaja Vilho Pesonen.
hän oli todennut oman hengellisen elämänsä ”vaativan suurta vapautta”, jota hänen näkemyksensä mukaan ei ollut heränneen kansan keskuudessa.443 Urho Muroman ympärille kehittyikin yksi modernin aikakauden evankelioivan herätyskristillisyyden haarauma, jonka julistuksessa saarnaaja Muroma käytti ”hengellistä vapauttaan”.444 Vilho Pesonen yhdisti tulkinnassaan ”muromalaiset” ja evankelisen liikkeen kes-kusjärjestön, evankeliumiyhdistyksen (SLEY)445 samaksi ”lahkoksi”.446 Hän tuomitsi kaikkien ”lahkolaisten” kirjallisuuden:
Maailman markkinoilla esiintyy innokkaita uskonnollisen kirjallisuuden kehittäjiä. Si-sällyksestä voi jo edeltä käsin päätellä, ettei niissä ole todellista kristillisyyttä. Sellaiset olisi heitettävä pesään, vaikka ”Jumala” sana toistuisi niissä kuinka monta kertaa ta-hansa, m.m. sellaista on russelilainen kirjallisuus - - kuten myös helluntalaisuus - -.447 Suomessa sanomalehdistö kasvoi räjähdysmäisesti 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin asti.448 Aikakauslehdistön kasvun kausi ajoittui 1920- ja 1930-lu-vulle. Asialehdet, pilalehdet, viihdelehdet ja naistenlehdet tavoittivat yhä suuremman lukijakunnan449 ja päätyivät myös Portaanpään opistolaisten yöpöydille, joilta opet-tajat ne löysivät:450
Ikävä kyllä täällä opistohuoneissa on sellaisia kuin esim. Juttu tupa ja Tosikertomuksia.
Kun niitä lukee väliin, niin silloin menevät raamattutunnit ja Raamatun luku hukkaan.
Siksi tulisi hävittää nuo perkeleen linnut - -.451
Kokoomuksen äänenkannattajan Uuden Suomen julkaisema Juttutupa-lehti sisälsi viih-teellisiä novelleja ja sarjakuvia.452 Tosikertomuksia-lehden materiaali oli samankaltai-nen. Se hankittiin Ruotsin kautta amerikkalaisesta True Stories-lehdestä, eivätkä sen lähinnä naisille suunnatut avioliittokertomukset saavuttaneet kovinkaan suurta suo-siota suomalaisten keskuudessa.453 Portaanpään opistolaisten lukemistoksi ne olivat kuitenkin päätyneet. Naistenlehdet – kuten 1920-luvulla perustetut Naisten lehti ja Kotiliesi sekä 1930-luvulla perustetut Eeva ja Hopeapeili – olivat kuluttajalehtiä, jotka esittelivät teollistumisen ja modernisaation uutuuksia kodin hankinnoista vastuussa olevalle naiselle. Niiden lisäksi uuden maailman muotivirtauksiin tutustuttiin eri-laisten erikoisaikakauslehtien – muun muassa 1930-luvun vaihteessa perustettujen
443 Kares 1952, 281–284.
444 Kakkuri 2014, 189–192.
445 Raittila 1977, 141–142.
446 Evankelioimisliikkeiden – myöhemmin ns. viidennen herätysliikkeen eli ”viidesläisyyden” – määritte-lemisen ongelmallisuudesta kirjoittaa Juha Meriläinen (2013, 212–217)
447 PPKA PPK ktpk 9.11.1937, johtaja Vilho Pesonen.
448 Huhta 2001, 62.
449 Vahtola 2003, 294.
450 PPKA PPK ktpk 2.3.1933, opettaja Yrjö Pitkänen.
451 PPKA PPK ktpk 17.3.1932, opettaja Erkki Kurki-Suonio.
452 Lagerstedt 2011.
453 Nummelin 2007.
Muotikuvaston ja Kauneudenhoitolehden – välityksellä.454 Portaanpäässä ei torjuttu ai-kakauslehtiä viihdelukemiston tavoin ”perkeleen lintuina”, mutta niiden sisältämiä uusia kulttuurisia innovaatioita ei myöskään pidetty heränneille soveltuvina.455
Kulttuuririennoista teatterikaan ei herännäisjohtajilta saanut suopeata vastaan-ottoa. Näytelmät ja näytteleminen olivat ”maailmallisuutta” ja ajanhukkaa, ”armon ajan” tuhlausta. Vilhelmi Malmivaara ei hyväksynyt kyseistä taiteenlajia ja varoitti siitä Karhunmäen opistolaisia vuonna 1920:
Ihmiset koettavat matkia toisia ihmisiä, puhua niiden lailla ja tehdä niiden lailla, jäl-jitellä sitä, minkä jonkun kirjailijan mielikuvitus on synnyttänyt. Ken osaa oikein hy-västi matkia, niin sanotaan sitä taiteilijaksi. - - Mutta se [armonaika] menee silloin hukkaan.456
Herännäisjohtajan tuomitsevasta asenteesta huolimatta näytelmät ja näytteleminen olivat olleet ensimmäisiä kansansivistystyön muotoja maaseudulla. Pitäjän säätyläis-nuoriso yhdessä vauraimpien talonpoikaiskotien säätyläis-nuorison kanssa esitti seuranäytel-miä jonkin maalaistalon suuressa tuvassa, minne säätyläisten ohella myös rahvas saapui katselemaan esityksiä. Nuorisoseuraliike näki näytelmien vaikuttavan nuo-risoon myönteisesti. Nuorisoseuraliikkeen johtajan Santeri Alkion mukaan näytelmät pakottivat henkiseen voimisteluun sellaisen nuorison, jonka ei tarvinnut henkisesti ponnistella opintojen parissa. Tällä Alkio viittasi juuri maaseudun fyysistä työtä teke-viin nuoriin. Alkio vastusti voimakkaasti heränneiden näytelmäkielteisyyttä vakuut-tamalla näytelmien olevan ”realistisia saarnoja” ja ”suolaista vastamyrkkyä” elämän koreilulle ja turhamaisuudelle.457
Heränneet eivät yhtyneet nuorisoseuraliikkeen näkemykseen, vaan esimerkiksi Portaanpään johtajan Pesosen mielestä useat näytelmät olivat kristinuskonvastaisia.
Näytelmien nimet ja mainoslauseet saattoivat johtaa harhaan, joten hänen mielestään oli parempi, etteivät heränneet käyneet ollenkaan teatterissa. Elävän kuvan ensiesitys oli tapahtunut Suomessa jo vuonna 1896. Siitä alkoi elokuvien suosio, mikä sai muut-kin kuin heränneet kasvattajat huolestumaan kuvien vaikutuksista lapsiin ja nuoriin, sillä ”kuvissa olivat pääosissa varkaudet, murhat ja rakkaudentarinat”.458 1930-luvulla elokuvat olivat arkipäiväistyneet ja elokuvateattereita oli useissa Suomen kaupungeis-sa. Suosiostaan huolimatta elävä kuva ei saanut Portaanpäässä hyväksyntää. Ainoas-taan luontoelokuvat olivat sallittuja ja joskus niitä myös opistossa katsottiin. Opetta-jien näkemyksen mukaan muut elokuvat olivat ”rakkausnäytäntöjä”, jotka opettivat nuoria sopimattomaan seurusteluun. Myös näyttelijät olivat ”siveellisesti katsoen rappeutuneita”. Vilho Pesonen tuomitsi etenkin näytelmät, joissa käsiteltiin uskon-nollisia aiheita. Ne olivat hänen mielestään ”suoranaisesti Jumalan pilkkaamista”.459
454 Turunen 2014, 44–45.
455 PPKA PPK ktpk 17.3.1932, opettaja Erkki Kurki-Suonio.
456 HK 6–7/1.1.1920 Puhe Karhunmäen opiston toveriliiton vuosijuhlassa maalisk. 30. p. 1920.
457 Numminen 1961, 474–476.
458 Olkkonen 2007, 202.
459 PPKA PPK PV huhtikuu/1930 Viikkokatsaus ja 22/1933;PPKA PPK ktpk 13.2.1934, johtaja Vilho Pesonen ja 17.3.1936, johtaja Vilho Pesonen.
Jotkut oppilaista olivat kuitenkin jo tutustuneet eläviin kuviin ja teatteriin, vaikka ne olivat vielä 1930-luvun alussa maaseudulla harvinaisia. He yhtyivät Vilho Pesosen näkemykseen niiden sopimattomuudesta kristitylle nuorelle:
Eivät taida olla sopivia [teatteri ja elokuvat]. Olin kerran sellaisessa tilaisuudessa ja sain sormet pitää silmissä ja peukalot korvissa, etten näkisi, enkä kuulisi sitä, mitä ympärillä tapahtuu.460
Sota-aikana elokuvat olivat jo yleistyneet myös isojen kaupunkien ulkopuolella. Talvi-sodan aikana sisäministeriö teki päätöksen julkisten huvien rajoittamisesta. Tanssien järjestämistä kontrolloitiin, mutta elokuvat tarjosivat ankeina aikoina ajanvietettä.
Elokuvanäytäntöjä vietiin rintamalle ja sotasairaaloihin ja suomalainen elokuvateol-lisuus kukoisti.461 Elokuvat tarjosivat musiikin tavoin hetkeksi vapautuksen karusta todellisuudesta. Myös Portaanpään opistolaiset suhtautuivat elokuvissa käymiseen aiempia vuosia myönteisemmin. Kaikki eivät vielä hyväksyneet tätä kulttuurimuotoa, mutta useat oppilaat myönsivät harrastavansa elokuvia:
Aluksi syytti tuntoni, mutta sitten rauhoittui, koska näin, että siellä käyvät parem-matkin.462
Vaikka enemmistö oppilaista piti elokuvia nuorille sopivana ajanvietteenä, opetta-jat olivat epäilevällä kannalla. Vielä 1920-luvulla mykkäelokuvat olivat kuvanneet maaseudun elämää, mutta äänielokuvan aikakaudella moderni kaupunkilaisuus tuli näkyvämmin esille. Äänielokuvat myös tekivät tunnetuksi kotimaista iskelmää ja sitä esittäviä muusikoita.463 Elokuvat edustivatkin juuri sitä, mitä herännäisyydessä paheksuttiin – kevytmielistä musiikkia ja maailmallista elämäntapaa. Kuopiolainen Inka Vuorela kertoi istuneensa elokuvissa jopa rippi-isänsä vieressä. Kommentti sai opettaja Tatu Malmivaaran tuomitsemaan kaikki elokuvissa kävijät – niin opistolaiset kuin kirkonmiehetkin:
Niin on väärin täällä opistolla pualustaa elokuvissa käyntiä. On meitä pappejakin, joille Jumala sanoo tuomiolla: En tunne teitä. Jospa meillekin tulisi arka omatunto.464 Portaanpään opistolaiset tutustuivat kulttuurin eri aloihin myös osallistumalla jär-jestötoimintaan. Maailmansotien välistä aikaa Suomessa on nimitetty talonpoikaisen ideologian kaudeksi, jolloin syntyivät monet maatalouden järjestöt: maamiesseurat,
Niin on väärin täällä opistolla pualustaa elokuvissa käyntiä. On meitä pappejakin, joille Jumala sanoo tuomiolla: En tunne teitä. Jospa meillekin tulisi arka omatunto.464 Portaanpään opistolaiset tutustuivat kulttuurin eri aloihin myös osallistumalla jär-jestötoimintaan. Maailmansotien välistä aikaa Suomessa on nimitetty talonpoikaisen ideologian kaudeksi, jolloin syntyivät monet maatalouden järjestöt: maamiesseurat,