Mielenterveysongelmien takia erikoissairaanhoitoon ohjautuneiden lasten määrä on vuosi vuodelta kasvanut, vaikka lasten psykiatrinen sairastavuus ei ole lisääntynyt (Huikko ym. 2017; 2018; Paakkonen 2012; Santalahti, Pet-relius & Lindberg 2015; Sourander ym. 2008). Samanaikaisesti kuntien lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun piirissä olevien lasten kokonaismäärä on jatkuvasti kasvanut (Bardy & Heino 2013, 23; Heino 2013, 85−88). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastoraportin 28/2020 mukaan ”koskaan aikai-semmin ei ole ollut yhtä paljon kiireellisesti sijoitettuja, huostassa olevia tai muuten sijoitettuja lapsia ja nuoria kuin 2019” (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020). Kehityskulkuihin selityksiä haettaessa huomion kohteeksi on asettunut se, että lasten psyykkinen pahoinvointi tunnistetaan yhteiskun-nan eri tasoilla aiempaa paremmin sekä se, että siinä vaiheessa, kun lasten pahoinvointiin päästään puuttumaan, ovat ongelmat muotoutuneet jo niin monimutkaisiksi ja vaikeiksi, ettei niihin ole mahdollista puuttua kuin kor-jaavin toimenpitein.
Kehityskulkuihin selityksiä haettaessa huomion kohteeksi ei ole asettu-nut kysymys siitä, onko lasten ja perheiden kohdalla toteutuasettu-nut viranomais-ten velvollisuus tukea lasviranomais-ten vanhempia heidän kasvatustehtävässään ja vanhempien oikeus saada oikea-aikaista ja tarpeenmukaista apua yhteis-kunnalta selviytyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla tästä tehtävästään.
Huomion kohteeksi ei myöskään ole asettunut kysymys siitä, onko lasten kohdalla toteutunut lasten oikeus erityiseen suojeluun esimerkiksi lasten kouluympäristöissä. Nämä lasten ja vanhempien oikeudet turvaa, ja viran-omaisten osalta näiden velvollisuuksien toteuttamiseen yhteiskunnassamme velvoittaa, yleissopimus lapsen oikeuksista (1991/60). Tutkimuksellani pyrin suuntaamaan huomion näihin kysymyksiin.
Tutkimukseni kohteena on lastenpsykiatriseen osastohoitoon päätyneen lapsen sosiaalisen ympäristön organisaatioiden rooli lapsen psyykkisen kas-vun ja kehityksen tukemisessa. Tutkimuskohteen tarkastelu tapahtuu Urie
Bronfenbrennerin (1979; 2016) bioekologisen systeemiteorian ja Niklas Luh-mannin (1995; 2004) ekologisen kommunikaatioteorian kautta. Bronfenbren-neriin ja Luhmanniin nojaavana tutkijana katson, että palvelupoluïlla, jotka tutkimukseni lasten kohdalla ovat päätyneet erikoissairaanhoidon lastenpsy-kiatriselle osastolle, merkitystä on ollut sillä, miten lasten avun ja tuen tarpei-ta on tulkittu niissä palvelujärjestelmän organisaatioissa, joiden tehtävänä on ollut lasten ja heidän vanhempiensa avun ja tuen tarpeiden ennalta ehkäisy sekä lasten ja heidän vanhempiensa avun ja tuen tarpeisiin vastaaminen.
Lasten palvelupolkujen tarkastelu tapahtuu tutkimuksessani lapsista pal-velujärjestelmän sosiaali-, terveys- ja opetustoimen organisaatioissa laadit-tuja asiakirjoja jälkikäteen tutkimalla. Jäljitän 11 lapsen palvelupolkuja läpi sosiaali-, terveys- ja opetustoimen organisaatioiden muodostaman palve-lujärjestelmän. Jäljitän lasten palvelupolkuja heidän syntymästään siihen saakka, kun he päätyvät erikoissairaanhoidon lastenpsykiatriselle osastolle.
Organisaatioissa toteutuvan lasten avun ja tuen tarpeen tulkintojen kautta pyrin tekemään näkyväksi palvelujärjestelmän organisaatioiden työskentelyä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa.
Paikannan tutkimukseni osaksi aiempaa palvelujärjestelmätutkimusta.
Tutkimuksissa tarkastelun kohteena ovat olleet lasten ja perheiden polut palvelujärjestelmässä, palvelujen saatavuus ja kohdentuminen sekä ylei-semmin organisaatioiden rooli ja työskentely lasten avun ja tuen tarpeisiin vastaamisessa. Palvelujärjestelmien erilaisuuden takia, ja koska tarkastelen nimenomaan suomalaista palvelujärjestelmää, tukeudun aiemman tutki-muskirjallisuuden osalta vahvasti kansalliseen tutkimuskirjallisuuteen.
Nostan kuitenkin esiin yhden kansainvälistä tutkimusta tehneen tutkijan, Michael Ungarin, ja joitain hänen tutkimuksiaan. Vaikka Ungar on keskittynyt tutkimuksissaan lasten ja nuorten resilienssiä koskevien kysymysten tutki-miseen, eivätkä resilienssiä koskevat kysymykset varsinaisesti asetu oman tutkimukseni kohteeksi, miellän Ungarin tutkimuksissaan esiin nostaman tar-kastelukulman tulevan hyvin lähelle oman tutkimukseni tarkastelukulmaa.
Ungar tarkastelee tutkimuksissaan lapsille, nuorille ja perheille suunnattujen palvelujen roolia lasten kasvun ja kehityksen tukemisessa resilienssin näkö-kulmasta. Näkökulma lasten ja nuorten resilienssiin on perinteistä yksilön ominaisuuksiin ja kykyihin perustuvaa näkökulmaa laajempi, koska se ottaa
huomioon myös lapsille ja nuorille suunnattujen palvelujen roolin resilienssin muodostumisessa (Ungar 2005a; 2005b). Ungarin (2005b) mukaan esimer-kiksi sillä, saavatko palvelut lapsissa ja perheissä aikaan tunteen siitä, että palvelut todella ovat heitä varten tai sillä, ovatko palvelut aidosti avoimia lap-sista ja perheistä lähtöisin oleville ratkaisuille tai sillä, kokevatko lapset, että he tulevat aidosti kuulluiksi, ja että heidän oma erityislaatuisuutensa aidosti huomataan, on merkitystä sille, miten palvelut onnistuvat vastaamaan las-ten ja perheiden tarpeisiin, ja edelleen sille, kuinka lapset, nuoret ja perheet selviävät tielleen osuneista vastoinkäymisistä.
Suomalaista sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää koskevissa tutkimuk-sissa on todettu, että Suomessa tarvittaisiin vahvaa poliittishallinnollista oh-jausta ja valvontaa, jotta alaikäisten ehkäisevät ja peruspalvelut toteutuisivat käytännössä niin, että mielenterveysongelmien takia apua ja tukea tarvitse-vat lapset ja nuoret ohjautuisitarvitse-vat hoitoon riittävän varhain, eivätkä ongelmat pääsisi kehittymän vaikeahoitoisiksi ja erikoissairaanhoidon palveluja vaa-tiviksi (Paakkonen 2012). Kouluilla on todettu olevan merkittävä rooli siinä, kuinka aikaisessa vaiheessa lasten avun ja tuen tarpeet tunnistetaan, sekä sellaisten lasten havainnoimisessa, joiden olisi lisäksi tärkeä ohjautua mie-lenterveyspalvelujen piiriin (Sourander ym. 2008). Kouluilla on todettu olevan merkittävä rooli myös siinä, millaisiksi psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa hoidettujen lasten ja nuorten koulupolut muodostuvat (Ruutu 2019).
Tutkimuksissa on nostettu esiin vaikeus saada erikoissairaanhoidon pal-veluja tilanteessa, jossa tuki ehkäisevissä ja peruspalveluissa (neuvolassa, päivähoidossa, esiopetuksessa, perusopetuksessa ja kouluterveydenhuol-lossa) on osoittautunut riittämättömäksi lasten tunne-elämään, käytökseen sekä psykososiaaliseen kehitykseen ja terveyteen liittyvissä huolissa (Perälä ym. 2011).
Palvelujen saatavuus ja kohdentuminen on liitetty tutkimuksissa asiakas-lähtöisyyteen, siihen, ovatko ammattilaiset kyenneet tekemään ratkaisunsa sen perusteella, millaisia huolia esimerkiksi vanhemmat itse ovat nostaneet esiin, vai ovatko ratkaisut perustuneet siihen, miltä tilanteet ovat ammatti-laisten näkökulmasta vaikuttaneet (Vuorenmaa ym. 2016). Palvelujen saa-tavuus ja kohdentuminen on liitetty tutkimuksissa myös palvelujärjestel-män organisaatioiden keskinäisen yhteistyön toteutumiseen, palveluiden
pirstoutuneisuuteen ja tiedonkulkua koskeviin ongelmiin. Muun muassa lastensuojelun sijaishuollon laitostyöntekijöiden ja mielenterveystyöntekijöi-den keskinäisen yhteistyön tekemiseen on todettu liittyvän edelleen monia esteitä ja koordinaation puutteita, vaikka työtä yhteistyökäytäntöjen vahvis-tamiseksi on tehty (Timonen-Kallio 2019). Tutkimuksissa on todettu, että yh-teistyötä tehdään kyllä runsaasti, ja työntekijöiden näkökulmasta se toteutuu hyvin, mutta ei riittävän hyvin, kun kyse on yhteistyöstä peruspalvelujen (mm.
äitiys- ja lastenneuvola-, kouluterveydenhuolto, päivähoito, esi- ja perusope-tus) ja erityispalvelujen (mm. kasvatus- ja perheneuvola, lastensuojelu, päih-depalvelut, mielenterveyspalvelut, psykiatria) välillä (Halme & Vuorisalmi &
Perälä 2014).
Lastensuojelupalveluja koskevissa tutkimuksissa on todettu, että lasten kokemana lastensuojelupalveluiden lapsille tarjoama tuki jää riittämättö-mäksi eikä kykene osallistamaan lapsia heidän omassa prosessissaan (Kestilä 2016). Riittämätön apu lapsuudessa tai nuoruudessa tai avun saaminen liian myöhään on puolestaan yhdistetty koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle jäämiseen myöhemmässä elämänvaiheessa. Toisaalta sosiaali- ja terveyspal-velujen runsas käyttö lapsuudessa ja nuoruudessa on yhdistetty koulutuk-sen ja työelämän ulkopuolelle jäämiseen myöhemmässä elämänvaiheessa.
(Paananen ym. 2019.)
Oikeuspsykiatrisiksi potilaiksi päätyneiden henkilöiden laitosurien ja huono-osaiseen asemaan johtaneiden polkujen osalta on todettu, että van-kein- ja psykiatriseen sairaalahoitoon toistuvasti päätyneet henkilöt ovat jo lapsuudessaan olleet heikommassa asemassa kuin muut (Törölä & Töttö 2017). Lapsuuden aikaisilla kodin ulkopuolisilla sijoituksilla, koulutuksella ja työllisyydellä on myös todettu olevan keskinäinen yhteys: sijoitetuilla lapsilla on todettu olevan suurempi todennäköisyys työttömyyteen, aikaiseen van-hemmuuteen ja pitkäkestoisiin sosiaaliavustuksiin. Sijoituksen varhaisessa lapsuudessa on siis todettu toimivan ”trajektorina” työttömyydelle, aikaiselle vanhemmuudelle sekä pitkäkestoiselle sosiaaliavustusten varassa elämiselle.
(Kääriälä ym. 2019.)
Lastensuojelututkimuksissa lasten asiakkuuspolkuja on seurattu siitä näkökulmasta, mitä lastensuojelun avohuollon palvelujen asiakkuuteen tu-leville lapsille tapahtuu heidän ollessaan asiakkuudessa (Huuskonen ym.
2010) sekä siitä näkökulmasta, mitä lapsille tapahtuu huostaanoton jälkeen (Eronen 2013). Saila Huuskonen ym. (emt.) tarkasteli tutkimuksessaan lasten asiakkuuspolkuja yhden vuoden aikana siitä, kun lasten asiakkuus oli alka-nut lastensuojelun avohuollon palveluissa. Poluilla viitattiin tutkimuksessa lapsen institutionaaliseen paikkaan ja sen muutoksiin lastensuojelussa. Tu-loksena oli kolme asiakkuuspolkua: avohuollossa jatkavat, lastensuojelusta poistuneet ja huostaanotetut. Huuskonen ym. (emt.) totesivat, että lasten asiakkuuspolkujen seuraaminen avohuollossa osoittautui tutkimuksessa ennakoitua vaativammaksi tehtäväksi, eikä tutkimus antanut kovinkaan pal-joa tietoa niistä lapsista, jotka jatkoivat avohuollon asiakkuudessa. Tutkijat pohtivatkin sitä, mitä tulos kertoo lastensuojelun avohuollon asiakkuuden institutionaalisesta luonteesta. Kertooko tulos jotain esimerkiksi avohuollon asiakkuuden kompleksisuudesta?
Tuija Erosen (2013) tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi asettuivat lasten asiakkuuspolut huostaanoton jälkeen. Eronen (emt.) totesi, että lasten ins-titutionaaliset polut eroavat toisistaan sekä ajallisesti että lasten tarpeiden mukaan. Osalle lapsista polku rakentui turvalliseksi ja hyvinvointia tuottavak-si, osalle turvattomaksi ja katkonaiseksi.
Yleisesti voi todeta, että aihepiiriä koskeva aiempi tutkimus nostaa esiin tärkeää tietoa lasten ja perheiden poluista organisaatioiden asiakkuudes-sa, palvelujärjestelmän katkoskohdista sekä saatavuuden ja kohdentumien ongelmista. Tutkimuksissa nostetaan esiin myös sitä näkökulmaa, että pal-velujärjestelmän organisaatioissa tunnistetaan heikosti lasten psyykkiseen vointiin liittyvää avun ja tuen tarvetta, ja pääsy erikoissairaanhoidon palve-lujen piiriin on vaikeaa. Tutkimusta ei kuitenkaan ole tarkemmin kohdistettu siihen, millaisia asioita on havaittu ja kirjattu yksittäisten lasten kohdalla, kun he ovat olleet palvelujen piirissä lapsuusvuosiensa aikana. Tässä tut-kimuksessa jäljitän takautuvasti sitä, miten lasten avun ja tuen tarpeita on tunnistettu lasten kasvu- ja kehitysympäristöissä palvelujärjestelmän orga-nisaatioiden kirjaamina, ja miten lasten avun ja tuen tarpeiseen on pyritty organisaatioissa vastaamaan.