Lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantavia tekijöitä

Lähden tutkimuksessani liikkeelle palvelujärjestelmän organisaatioissa laa-dituista asiakirjoista, joista kerään sekä lapsiin että lasten koti-, päivähoito-, esiopetus- ja kouluympäristöihin liitetyt huolet tai ongelmat. Tämä lähtökoh-ta edellyttää ymmärrystä siitä, millaiset huolet lähtökoh-tai ongelmat voivat vaaranlähtökoh-taa

lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen. Tämän ymmärryksen saavuttami-seksi käyn seuraavaksi aiemman tutkimustiedon pohjalta läpi tekijöitä, joiden on osoitettu vaarantavan lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen. Tarkaste-lun osalta on tärkeä huomata, että se nostaa esiin vain murto-osan aihepiiriin liittyvistä tutkimuksista.

Lapsen psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat riski- ja suojaa-vat tekijät sekä lapsen resilienssi (Tamminen & Karlsson & Santalahti 2016).

Tutkimukseni näkökulmasta olennaista on tässä yhteydessä keskittyä tarkas-telemaan sitä, mitä lapsen psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat riskitekijät voivat olla, eli millaiset lapseen yksilönä ja lapsen sosiaaliseen ym-päristöön liittyvät tekijät voivat tutkimusten mukaan vaarantaa lapsen psyyk-kisen kasvun ja kehityksen tai kertoa siitä, että lapsen psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen on liittynyt jonkinasteista huolta organisaatiossa.

Lapseen yksilönä liittyvinä nämä tekijät voivat liittyä lapsen olemukseen, temperamenttipiirteisiin, käyttäytymiseen, tunne-elämään, sosiaalisiin, kognitiivisiin tai motorisiin taitoihin (Keltinkangas-Järvinen 2009; 2011; Santa-lahti & Petrelius & Lindberg 2015; Somersalo 2002; Tuompo-Johansson 2001).

Konkreettisella tasolla lasta voidaan kuvata esimerkiksi sanoilla vilkas, äk-kipikainen, ujo, herkkä, sisäänpäin kääntynyt, ärtyisä, levoton, pelokas tai keskittymiskyvytön. Lapsella voidaan todeta olevan vaikeuksia esimerkiksi rajoihin asettumisessa, sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, omien tuntei-densa ilmaisemisessa tai kontrolloimisessa ja lapsen voidaan todeta tarvit-sevan ”paljon aikuisen ohjausta ja tukea”.

Lasta voidaan kuvata haastavasti käyttäytyväksi, kuten Päivi Pihlajan, Tanja Sarlinin ja Terja Ristkarin (2015) tutkimuksessa, jossa haastavasti käyttäyty-väksi lapseksi määrittyi päivähoitoympäristöissä toimivien aikuisten näkö-kulmasta lapsi, jolla oli emotionaalisia, sosiaalisia ja käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, keskittymisvaikeuksia, vaikeuksia asettua rajoihin tai vaikeuksia toimia ryhmässä. Lapsella oli emotionaalisia ongelmia, mikäli lapsi käyttäytyi aggressiivisesti tai väkivaltaisesti, mikäli lapsella oli tunne-elämän häiriö tai tunne-elämään liittyviä vaikeuksia, mikäli lapsi oli ujo, masentunut, herkkä, sisäänpäin kääntynyt tai mikäli lapsella oli vaikeuksia kontrolloida omia tun-teitaan. Lapsella oli sosiaalisia ja käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, mikä-li lapsen sosiaamikä-liset taidot omikä-livat heikot tai huonot, mikämikä-li lapsen käytös omikä-li

häiritsevää tai mikäli lapsella ilmeni ongelmia leikin tai kiusaamisen suhteen.

Lapsella oli vaikeuksia keskittymisessä, rajoihin asettumisessa sekä ryhmäs-sä toimimisessa, mikäli lapsi ei kyennyt istumaan hiljaa paikoillaan, vaikutti levottomalta tai rajattomalta, karkaili, kieltäytyi noudattamasta annettuja ohjeita tai sääntöjä eikä totellut aikuista.

Pihlajan, Sarlinin ja Ristkarin (emt.) tutkimuksessa haastavasti käyttäyty-väksi määrittyi päivähoitoympäristöissä toimivien aikuisten näkökulmasta myös sellainen lapsi, joka tarvitsi vahvaa aikuisen tukea ja ohjausta. Tällainen lapsi oli esimerkiksi lapsi, joka ikävöi äitiään tai ”roikkui opettajan hihassa”.

Edelleen haastavasti käyttäytyväksi määrittyi lapsi, jolla oli kognitiivisia (kie-lellisiä, puheen tai äänen käyttöön, oppimiseen, muistiin tai ymmärtämiseen liittyviä ongelmia sekä vaikeuksia ongelman ratkaisussa) ja motorisia (esimer-kiksi kömpelyyttä) ongelmia, jolla oli alhainen itsetunto, joka juuttui asioihin ja joka omaksui ympäristössään ”pellen roolin”.

Lapsen psyykkinen kasvu ja kehitys tapahtuu suhteessa toisiin ihmisiin.

Lapselle erityisen merkittäviä ihmissuhteita ovat varhaiset ihmissuhteet, jois-sa muodostuneet suhteisjois-sa olemisen tavat ja lainalaisuudet, kiintymyssuh-demallit, voivat muodostaa riskin lapsen psyykkiselle kasvulle ja kehitykselle.

Siihen, millaiseksi lapsen kiintymyssuhdemalli muodostuu, vaikuttaa se, mi-ten lapsen ja häntä varhaisvuosina hoitaneen tärkeän aikuisen keskinäinen vuorovaikutus toimii. (Sinkkonen 2004; 2018; Sinkkonen & Kalland 2016, 75−81.) Tähän voivat puolestaan vaikuttaa erityyppiset lapsen kotiympäris-töön liittyvät riskitekijät.

Lapsen kotiympäristöön liittyvät riskitekijät voivat liittyä perhe- ja lähisuh-deväkivaltaan sekä lapsen kaltoinkohteluun (Glaser 2008; Hukkanen 2002;

Paakkonen 2012; Paavilainen & Pösö 2003; Sousa ym. 2011), vanhemman mielenterveysongelmiin (Goodman 2007; Huhdanpää ym. 2020; Leinonen 2004, Luoma 2004; Reupert & Maybery 2016; Solantaus & Paavonen 2009), vanhemman ongelmalliseen päihteiden käyttöön (Autti-Rämö ym. 1992;

2000; Ranta & Raitasalo 2015; Raitasalo ym. 2018; Solantaus & Paavonen 2009), vanhemman taloudellisiin vaikeuksiin (Fitzsimons ym. 2017; Leinonen 2004; Solantaus & Leinonen & Punamäki 2004) sekä lapsen kohtaamiin tois-tuviin eroihin ja menetyksiin (Santalahti & Petrelius & Lindberg 2015, 72).

Lapsen kotiympäristöihin liittyvinä tekijöinä lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantavat tekijät voivat liittyä myös rikkonaiseen perheraken-teeseen ja vanhempien keskinäisiin ristiriitoihin (Huhdanpää ym. 2020; Katz

& Nikupeteri & Laitinen 2020; Luoma 2004; Oppawsky 2000; Salo 2011). Hai-ley E. Maier ja Margie E. Lachman (2010), Kirby Schmidtgall ym. (2000) ja Ulla Tulisalo (1999) ovat todenneet, että varhaislapsuudessa tai alle 16 vuoden iässä vanhempiensa eron kokeneen lapsen riski mahdolliselle myöhemmälle depressiolle on suurempi kuin muiden lasten.

Lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen voivat vaarantaa myös lapsen kohtaamat traumaattiset tapahtumat (Krischer & Sevecke 2008; Paakkonen 2012). Paakkosen (emt.) tutkimus osoitti, että lasten ja nuorten vaikeahoitoi-siksi kehittyneiden mielenterveysongelmien taustalta löytyi traumaattinen tapahtuma 92 prosentilla vaikeahoitoisten lasten ja nuorten osastolle oh-jautuneista lapsista ja nuorista. Traumaattisissa tapahtumissa oli kyse lä-hiomaisen kuolemasta, väkivallan tai kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai liikenneonnettomuuteen joutumisesta.

Traumaattisista tapahtumista nostettakoon tässä yhteydessä vielä erikseen tarkastelun kohteeksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka on useissa tutkimuksissa osoitettu vakavalla tavalla vaarantavan lapsen psyykkisen kas-vun ja kehityksen (Batten ym. 2004; Fergusson & Horwood & Lynskey 1996;

Fergusson & Boden & Horwood 2008; Laitinen 2004; Lampe ym. 2003; Mullen ym. 1996).

Kaikki edellä mainitut lapsen kotiympäristöön liittyvät lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantavat tekijät vaikuttavat siihen, kuinka perheen sisäinen dynamiikka eli perheen sisäiset vuorovaikutussuhteet toimivat. Per-hedynamiikan on puolestaan osoitettu olevan yhteydessä lapsen psyykki-seen oireiluun (Bernardi & Härkönen & Boertien 2013; Härkönen & Bernardi

& Boertien 2017; Väänänen 2013). Riitta Väänäsen (emt.) mukaan positiivisia elementtejä (yhteenkuuluvuus, selkeä kommunikaatio ja vakaus) perhedy-namiikassa omaavien perheiden lapsilla on vähemmän psyykkistä oireilua kuin niiden perheiden lapsilla, joiden perhedynamiikassa näitä positiivisia elementtejä on vähemmän.

Lapsen päivähoito-, esikoulu- ja kouluympäristöön liittyvinä tekijöinä lap-sen psyykkilap-sen kasvun ja kehityklap-sen vaarantavat tekijät voivat liittyä laplap-sen

kiusaamiseen: siihen, että lapsi kiusaa, sekä siihen, että lasta kiusataan. Muun muassa Paakkosen (2016) tutkimuksessa yleisin traumaattinen tapahtuma lasten ja nuorten kohdalla oli ollut kiusatuksi tuleminen koulussa: 50 pro-senttia vaikeahoitoisiksi määritellyistä lapsista ja nuorista oli joutunut kou-lukiusaamisen kohteeksi. Kiusatuksi tulemisen yhteyden lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantumiseen ovat tutkimuksissaan todenneet myös Gianluca Gini ja Tiziana Pozzoli (2013), Riittakerttu Kaltiala-Heino, Sari Fröjds ja Mauri Marttunen (2010), Kirsti Kumpulainen ym. (1998), Kirsti Kumpulain-en (2016), Heidi Somersalo (2002), Andre Sourander ym. (2009) sekä Andre Sourander ym. (2011). Myös yksinäisyyden on todettu vaarantavan lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen (Halme ym. 2015; Harris & Qualter & Robin-son 2013; Junttila 2010; Qualter ym. 2010).

Lapsen päivähoito-, esikoulu- ja kouluympäristöön liittyvinä tekijöinä lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantavat tekijät ovat tutkimuk-sissa voineet liittyä myös rakenteellisiin tekijöihin. Tuula Tamminen, Linnea Karlsson ja Päivi Santalahti (2016, 432−433) ovat todenneet, että lapsen mie-lenterveyttä voidaan edistää kiinnittämällä huomio muun muassa päivähoi-don ryhmäkokoihin, aikuisten määrään ja koulutukseen, sopivan mittaisiin hoitopäiviin sekä päiväkodin fyysiseen ympäristöön. Koulun osalta tutkijat totesivat, että kouluympäristö voi sisältää riskitekijöitä lapsen mielenterve-ydelle: kiusaamista, opettajan epäoikeudenmukaista toimintaa, liiallisia tai liian vähäisiä vaatimuksia sekä osallisuuden puutetta. Pihlajaa, Sarlinia ja Ristkaria (2015) sekä Riitta Viitalaa (2014) mukaillen voi kysyä: Onko toiminta varhaiskasvatuksessa ja koulussa järjestetty niin, että lapsen näkökulmas-ta se toteutuu turvallisesti ja ennakoinäkökulmas-tavasti, mahdollisnäkökulmas-taa lapselle ryhmään kuulumisen, ikätasoiset haasteet, onnistumisen ja ilon kokemukset? Onko toiminta järjestetty niin, että on ainakin pyritty hyvään yhteistyöhön lapsen vanhempien kanssa. Miten suuria ovat ryhmäkoot päivähoidossa, esikoulus-sa ja koulusesikoulus-sa? Ovatko ryhmät hoitajien ja opettajien hallittavisesikoulus-sa?

Lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantavat tekijät voivat liittyä myös siihen, kuinka sosiaali-, terveys- ja opetustoimen organisaatiot kyke-nevät vastaamaan lasten ja heidän vanhempiensa avun ja tuen tarpeisiin tilanteissa, joissa vanhempien voimavarat ovat vähäiset esimerkiksi talou-dellisten vaikeuksien tai päihde- ja mielenterveysongelmien seurauksena.

Lapsen psyykkisen kasvun ja kehityksen vaarantaa tällöin organisaatioiden kyvyttömyys vastata näihin avun ja tuen tarpeisiin. Lapsille ja heidän van-hemmilleen tämä organisaatioiden kyvyttömyys voi näyttäytyä ohjaamisena organisaatiosta toiseen, esimerkiksi sosiaalihuollosta terveydenhuoltoon ja päinvastoin, ilman että lapselle ja hänen vanhemmalleen missään vaiheessa tosiasiallisesti tarjotaan apua ja tukea tai että apua tai tukea tosiasiallisesti missään vaiheessa olisi lasten ja vanhempien saatavilla (Puustinen-Korho-nen & Pösö 2010, 20, 25). Organisaatioiden kyvyttömyys vastata lapsen ja vanhempien avun ja tuen tarpeisiin voi puolestaan liittyä siihen, ettei järjes-telmällä ole käytössään riittäviä resursseja, riittävää osaamista tai riittävän laadukkaita ja monimuotoisia tukitoimia, jotta se kykenisi vastaamaan näihin avun ja tuen tarpeisiin tai jotta se kykenisi vastaamaan niihin oikea-aikaisesti (Puustinen-Korhonen & Pösö emt., 25; Tuominen ym. 2011, 192). Kyvyttö-myys vastata lapsen ja vanhempien avun ja tuen tarpeisiin voi liittyä myös siihen, että työntekijöiden vaihtuvuus on suurta, jolloin työstä puuttuu jatku-vuus ja pysyvyys ja luottamusta lapsen, vanhempien ja työntekijöiden välille on vaikea rakentaa (Puustinen-Korhonen & Pösö 2010, 17).

Organisaatioiden kyvyttömyys vastata lapsen ja vanhempien avun ja tuen tarpeisiin voi liittyä myös siihen, millaiseen normi-, resurssi- ja informaa-tio-ohjaukseen organisaatioiden toiminta perustuu (Hansson 2002). Koros-tuuko ohjauksessa systeeminen vai yksilökohtainen ajattelu? Suunnataanko resursseja ennalta ehkäisevään vai korjaavaan toimintaan? Pyritäänkö vai-kuttavin tukitoimin tukemaan lapsen vanhempia selviämään heidän kasva-tustehtävästään vai onko tuki ”näennäistä”?