Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta kansainvälisen adoption tehneistä äideistä. Adoptiot on tehty 2003–2009 välisenä aikana joko Aasiasta tai Afrikasta. Äidit olivat eri-ikäisiä adoptoidessaan. Nuorin oli alle kolmekymmentä- ja vanhin oli päälle neljäkymmentävuotias.
Jokaisella on lapsettomuustausta, vaikka yhdellä on biologinen lapsi, mutta toista lasta ei voitu hankkia miehen vakavan sairauden vuoksi, joten kyseessä on sekundaarisesti lapseton pariskunta. Jotkut haastateltavat ovat adoptoineet kaksi lasta, mutta suurimmalla osalla on yksi lapsi. Lapsien ikä vaihtelee parivuotiaasta 11-vuotiaaseen.
5.3.1 Tutkimushenkilöt
Seuraavaksi kuvaan lyhyesti tutkimukseen osallistuneita äitejä. Kaikkien nimet on muutettu, jotta ketään ei tunnistettaisi.
Emilia on 32-vuotias, yhden 3,5 vuotiaan adoptiotyttären, Viivin, äiti. Adoptioäiti hän on ollut vuodesta 2008. Hän adoptoi lapsensa miehensä kanssa Etelä-Afrikasta. Adoptiohetkellä Viivi oli 1,5 -vuotias. Adoptioprosessi kesti yhteensä kaksi ja puoli vuotta. Tällä hetkellä Emilialla on miehensä kanssa toinen adoptioprosessi käynnissä. Haastattelua tehdessä kotiselvitys oli tehty ja paperit oli lähetetty adoptiolautakuntaan.
Hilda on 33-vuotias kahden Etelä-Afrikasta adoptoidun pojan, Fransin ja Oliverin, äiti. Lapset ovat neljä- ja seitsemänvuotiaita ja heidät on adoptoitu noin vuoden ikäisinä. Frans adoptoitiin
vuonna 2003 ja Oliver 2006. Fransin adoptioprosessi kesti vuoden ja Oliverin kaksi vuotta kotiselvityksen alusta hakumatkaan. Hildalla on kolmas adoptioprosessi menossa, mutta asumusero miehen kanssa on hidastanut prosessia, adoptiolupa on voimassa lokakuuhun 2010.
Sinna on 38-vuotias. Hänellä on sekä tyttö että poika adoptoitu Thaimaasta. Silja on kuusivuotias ja Janne kahdeksan vuoden ikäinen. Adoptioäiti Sinna on ollut vuodesta 2002.
Janne ja Silja olivat noin vuoden ikäisiä, kun heidät adoptoitiin. Jannen adoptioprosessi kokonaisuudessaan kesti kolme vuotta ja Siljan puolitoista vuotta.
Mirva on yhden Aasiasta adoptoidun pojan äiti. Hän on 39-vuotias. Aaron on viisivuotias ja hänet adoptoitiin vuonna 2007, jolloin hän oli kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta.
Adoptioprosessi kesti noin kolme vuotta.
Elisa on 39-vuotias, Hanna-tyttären adoptioäiti. Hanna on tällä hetkellä viisivuotias. Suomeen tullessaan hän oli vuoden ja viisi kuukautta vanha. Hanna adoptoitiin loppuvuodesta 2005 ja hänet on adoptoitu Kiinasta. Adoptioprosessi kesti kaksi vuotta. Elisa on miehensä kanssa miettinyt toista adoptiota, mutta he tällä hetkellä päättäneet olla adoptoimatta kiristyneiden kriteerien takia. Elisa on myös itse adoptoitu aikuisiällä vähän ennen kuin hänestä tuli itse adoptioäiti.
29-vuotias Josefiina on ollut adoptioäitinä syyskuusta 2009. Hänellä on biologinen lapsi, Olivia, joka on viisivuotias ja adoptiotytär, Mette, joka on iältään vuoden ja kuusi kuukautta.
Mette oli adoptiohetkellä noin vuoden ikäinen. Mette on kotoisin Afrikasta. Prosessi kesti kokonaisuudessaan neljä vuotta.
Tanja on 38-vuotias Kiinasta adoptoineen tyttären, Annelin, äiti. Anneli on viisivuotias ja hän oli vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen, kun hänet adoptoitiin vuonna 2006. Tällä hetkellä Tanjalla ja hänen miehellään on menossa toinen adoptioprosessi. He ovat olleet Kiinan adoptiojonossa keväästä 2009 asti. Tietoa ei ole kuinka kauan adoptioprosessi vielä kestää.
Annelin adoptioprosessi kesti kolme ja puolivuotta.
48-vuotias Minna on 6,5 vuotiaan Maisan äiti. Maisa on lähtöisin Kiinasta ja hänet on adoptoitu kaksivuotiaana loppuvuodesta 2005. Maisan adoptioprosessi kesti yhteensä noin kaksi vuotta.
5.3.2 Aineiston keruu
Tutkimushenkilöiden etsimisen aloitin talvella 2010. Ensimmäiset haastateltavat sain tuttavan välityksellä. Kun kysyin ensimmäisiltä tutkittavilta tuntevatko he ketään, joka haluaisi osallistua tutkimukseen, alkoi haastateltavia löytyä. Adoptiovanhemmat ovat tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa, joten haastateltavien löytäminen oli helppoa. Kun vain löysin muutaman haastateltavan, sain heiltä muiden adoptioäitien yhteystietoja. Yhden haastateltavan löysin yhteisen harrastuksen parista. Hänen kauttaan haastattelin kahta muutakin adoptioäitiä. Kukaan henkilöistä ei kieltäytynyt haastattelusta, vaan pikemminkin he olivat innokkaita osallistumaan ja keskustelemaan kokemuksistaan. Haastattelulla on monia hyviä puolia; se on joustava tapa saada tietoa ihmisen kokemuksista ja ajatuksista.
Haastattelijalla on mahdollisuus keskustella erilaisista ilmiöistä haastateltavan kanssa, hän voi oikaista väärinkäsityksiä ja toistaa kysymyksen tarpeen mukaan sekä esittää lisäkysymyksiä.
Haastattelun tarkoituksena on saada mahdollisimman paljon tietoa aiheesta. (Tuomi &
Sarajärvi 2009, 73.)
Tutkimushenkilöihin otin yhteyttä sähköpostitse ja puhelimitse. Haastatteluaineiston keräsin helmi- ja huhtikuun välisenä aikana 2010. Pidin ensimmäistä haastattelua samalla esihaastatteluna. Esihaastattelun avulla varmistin haastattelurungon toimivuuden sekä kysymysten selkeyden ja ymmärrettävyyden. Esihaastattelun tarkoituksena on testata kysymyksiä sekä varmistaa kysymysten ymmärrettävyys ja selkeys. Esihaastattelun avulla saa myös selville onko jokin tärkeä asia jäämässä pois haastattelurungosta. Esihaastattelun jälkeen lisäsin muutaman tarkentavan kysymyksen ja poistin pari epäoleellista kysymystä sekä muotoilin joitakin kysymyksiä selkeämpään muotoon. Sisällytin esihaastattelun aineistooni, koska haastattelu sujui hyvin ja haastattelun perusteella tehdyt muutokset olivat pieniä. Nauhoitin kaikki haastattelut mp3-soittimella. Haastattelujen kesto vaihteli 50 minuutista kahteen tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Kaikki haastateltavista vastasivat kysymyksiin varsin laveasti ja jotkut syvällisesti pohdiskellen. Tästä johtuen voi päätellä, että adoptioäidit ovat pohtineet vanhemmuuttaan paljon.
Haastatteluja tehdessäni pyrin sopimaan, varsinkin aluksi, haastattelut siten, että minulle jäisi aikaa sulatella edellistä haastattelua ennen seuraavaa. Tahdoin litteroida pari ensimmäistä haastattelua kokonaan ennen kuin haastattelin seuraavia tutkittavia, sillä näin pystyin reflektoimaan haastattelukysymyksien sopivuutta ja sisältöä. Koen tämän hyvänä päätöksenä, sillä kehityin tutkijana pikkuhiljaa jokaista haastattelua tehdessäni ja litteroidessani haastatteluja. Opin täsmentämään kysymyksiä neutraalimmin haastateltavalle ja haastatteluista tuli enemmän keskustelunuomaisempia ja pohdiskelevampia mitä enemmän haastattelukokemusta kertyi. Joidenkin haastatteluiden aikana keskustelu meni teema-alueen ulkopuolelle, mutta harhapolut osoittautuivat hyödylliseksi. Erään haastattelun aikana keskustelun harhauduttua, jälkeen keksin vielä yhden merkittävän kysymyksen tutkittavilta.
Asian korjaamiseksi otin yhteyttä uudelleen tutkittaviin, joille en ollut kysymystä vielä esittänyt tai se ei muuten ollut tullut ilmi aineistossa.
Haastateltavat saivat itse valita mieluisan haastattelupaikan. Haastattelupaikat vaihtelivatkin haastattelusta toiseen: yhden haastattelun tein tutkittavan työpaikalla, kuusi haastattelua tein haastateltavien kotona, mikä vaati matkustamista toiselle paikkakunnalle ja yksi haastateltavista tuli kotiini. Kaikki haastattelut sujuivat ilman suuria häiriötekijöitä ja olivat tunnelmaltaan rauhallisia ja mukavia. Mielestäni oli tärkeää luoda luottamuksellinen ilmapiiri, sillä tutkimusaihe on vaikea ja saattaa herättää kipeitäkin muistoja. Sen tähden harkitsin erityisen tarkasti mitä kysyn ja miten esitän tutkimuskysymyksiä. Haastatteluja tehdessäni huomasin, että äidit ovat innokkaita puhumaan ja jakamaan kokemuksiaan, vaikeitakin.
Pyrin painottamaan haastattelujen luottamuksellisuutta jo yhteydenottovaiheessa ja ennen haastattelutilanteiden alussa. Myös Hirsjävi ja Hurme (2001, 43) painottavat, että haastateltavan on voitava luottaa, että annettuja tietoja käsitellään luottamuksellisesti. Annoin myös mahdollisuuden kieltäytyä puhumasta aiheesta, jos haastateltava kokee aiheen liian kipeänä tai jos haastateltava ei halunnut puhua jostain teema-alueesta. Haastateltavat vastasivat kaikkiin kysymyksiin, lukuun ottamatta yhtä tutkittavaa, joka ei halunnut puhua kovin tarkasti toisen lapsensa taustasta, sillä lapsi oli kokenut ikäviä asioita. Kolmen haastateltavan aikana lapset eivät olleet paikalla, koska haastateltavat kokivat, että ilman lapsen läsnäoloa oli helpompi puhua adoptiosta. Haastateltavat halusivat myös suojella lapsiaan liialta tiedolta, jos haastattelussa tulee esiin asioita, joita lapsi ei vielä tiedä. Yksi haastateltavista halusi nähdä haastattelurungon ennen haastattelua päättääkseen saisiko lapsi
olla paikalla vai ei. Nähtyään haastattelukysymykset, hän päätti, ettei lapsi olisi paikalla haastattelun aikana. Jotkut haastateltavista eivät halunneet paljastaa adoptiomaata, joten olen ottanut tämän huomioon paljastamalla ainoastaan maanosan, josta lapsi on adoptoitu.
Haastateltavien teema-alueet olivat kaikille samat, mutta niiden järjestys vaihteli yksilöllisesti haastattelun aikana. Teemahaastattelu on joustava tapa keskustella ja haastattelut menivätkin omalla painoillaan ja keskustelu tuntui luonnolliselta adoptioäitien kertoessaan kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Haastateltavat toivatkin omilla pohdinnoillaan ja vastauksillaan haastatteluun uusia käänteitä ja tarvetta lisäkysymysten tekemiseen.
Haastattelut olivat vuorovaikutuksellisia tutkijan ja tutkittavan välillä. Jotkut haastattelut olivat tunnepitoisempia kuin toiset. Tutkijana pyrin säilyttämään neutraalisuuden tunteiden näyttämisessä, mutta välillä omat tunteet nousivat pintaan, erityisesti adoptioäitien koskettavissa kertomuksissa. Koin, että kokemattomana tutkijana eläydyin ja samastuin voimakkaasti äitien kerrottuihin tarinoihin, jotka välillä olivat hyvin tunnepitoisia.