sekä potentiaalisia ristiriitoja ennen perheen perustamista, mitä biologisen lapsen saavat tai äiti- ja isäpuolet eivät välttämättä aktiivisesti pohdi.
Tutkimustulosten mukaan adoptioprosessi ei ollut pelkästään positiivinen kokemus, vaan siihen liittyi myös kielteisiä tuntemuksia ja kokemuksia. Vain kahdella haastateltavalla ei ollut negatiivisia kokemuksia adoptiosta. Tämä saattaa johtua siitä, että heidän adoptioprosessit kestivät lyhyemmän ajan kuin muiden haastateltavien odotus.
Adoptioäideille vaikeinta adoptioprosessin aikana olikin lapsen odottaminen.
Adoptioprosessia kuvaakin hyvin odottaminen ja epätietoisuus siitä kauanko adoptionhakija joutuu lasta odottamaan. Odotusajat pitenivät usealla adoptiohakijalla monta kuukautta adoptioprosessin aikana, mikä teki lapsen odottamisesta vielä raskaampaa. Tulevat vanhemmat olivat saaneet jo lapsiesityksen ennen kuin saivat tiedon odotusajan pitenemisestä, joten se lisäsi epävarmuutta ja pelkoa siitä tulevatko he saamaan lapsen, jonka he ovat hyväksyneet vai vaihtuuko lapsi.
Adoptioprosessi kesti hakijoilla keskimäärin kahdesta kolmeen vuoteen. Lyhimmillään adoptioprosessi kesti vuoden ja pisimmillään neljä vuotta. Kuitenkin ne, jotka ovat adoptoineet useamman lapsen, kertoivat toisen adoption kohdalla adoptioprosessin olleen helpompi kestää. Syynä tähän on, että ensimmäisen lapsen kohdalla perheen perustaminen ja lapsen kaipuu oli suurempi. Ensimmäisen adoptiolapsen takana oli monen vuoden lapsettomuus ja lasta oli yritetty saada monta vuotta tuloksettomasti. Tällöin saattaa ensimmäisen lapsen adoption kohdalla kärsivällisyys loppua. Kun ensimmäisen lapsen on saanut kotiin ja lähtee toiseen adoptioprosessiin, niin tunteet ovat laimenneet ja kauan odotettu perhe-elämä on jo alkanut. Ensimmäisen adoption jälkeen adoptiovanhemmat kestivät toisen lapsen odottamisen paremmin. Myös arjen muodostaminen uuden tulokkaan kanssa vie ajatuksia pois adoptioprosessista ja lapsen odottamisesta.
7.1 Adoptioäitiys näyttäytyy kulttuurisena, sosiaalisena, psykologisena ja
biologisen lapsen saaneilla on. Lapsen ”syntyminen” tapahtuu julkisessa tilassa, kuten hotellin aulassa tai lastenkodissa. (Sukula 2009, 142.) Tutkimustulosten mukaan voidaan todeta äitien rakentavan adoptiovanhemmuuttaan kolmessa vaiheessa eli adoptioneuvonnan ja lapsiesityksen kautta sekä lapsen hakemisen aikana. Äitiyttä rakennetaan yhdessä työntekijöiden kanssa, jotka osaltaan määrittävät mikä on hyvää äitiyttä ja vanhemmuutta.
Lapsiesityksen mukana tulee tietoja lapsesta ja valkokuvia lapsesta. Raporteilla ja lapsen valokuvilla voidaan todeta olevan merkittävä osuus tunnesiteen syntymiselle (Högbacka 2009, 180). Valokuva oli erityisen merkityksellinen, sillä lapselle saatiin kasvot, johon kiinnittyä. Myös lapsen luonteenkuvauksilla oli suuri merkitys tunnesiteen kehittymiselle.
Kuvan avulla lapsesta tehtiin omaa, eikä hän näin ollen tuntunut vieraalta, kun hänet haettiin lähtömaasta. Lapsen hakumatkalla konkreettinen äitiys alkoi.
Brakman & Shcolz (2006, 14, 17) näkevät äitiyden laajemmin kuin pelkästään biologisena vanhemmuutena ja adoptioäitiyden kykenemättömyytenä saada omaa biologista lasta. Heidän näkemyksensä juontuu feministisestä näkökulmasta, jonka mukaan ruumiillinen äitiys määräytyy fyysistä suhteista elettyä vartaloa, ei niinkään geneettisestä tai biologisesta yhteydestä. He kyseenalaistavat sikiön ja äidin kiintymyksen luomisen raskauden aikana, sillä yhteys vanhemman ja lapsen välillä voidaan saavuttaa myöhemminkin lapsen syntymän jälkeen. He näkevät vanhempi-lapsisuhteen muodostuvan lapsen syntymän jälkeen fyysisen huolenpidon yhteydessä; syöttämällä, koskettamalla hellästi, lohduttamalla ja kylvettämällä lasta, luodaan fyysinen yhteys lapseen, joka yhdistää lasta ja vanhempaa.
Tutkimuksen mukaan äitiyttä ei rakennettu vain suomalaisen kulttuurin mallitarinaa adoptiovanhemmuudesta adoptioneuvonnan aikana, vaan äitiyteen sisältyi myös vanhemmuuden rakentuminen lapsen kulttuurin kautta. Lapsen alkuperäisen kulttuurin ylläpitämistä pidettiin tärkeänä, ja siitä on määrätty Haagin sopimuksessakin (HCCH 2010), sillä ulkomailta adoptoidut lapset ovat riskiryhmässä menettää etnisen kulttuurinsa perimätiedon, ja identiteettinsä (Bailey 2006, 1). Baileyn (2006, 4) mukaan adoptiovanhemmat pystyvät tukemaan lapsensa kulttuurista sosialisaatiota, mutta sosiaalityöntekijöillä on tärkeä rooli painottaa vanhemmille etnisen kulttuurin merkitystä lapselle. Voidaan todeta, että tutkimukseni haastateltavat kokivat lapsen alkuperäisen kulttuurin ylläpitämisen olevan tärkeää, vaikka vanhemmat samalla kokivat tietävänsä kulttuurista vain luettua tietoa ja omaavansa vain vähän henkilökohtaista kokemusta lapsen lähtömaasta. Vanhemmat haluavat pitää yllä lapsen alkuperäistä kulttuuria lapsen identiteetin
kehittymisen kannalta. Mikäli lapsi kiinnostuu synnyinmaansa kulttuurista, niin vanhemmat tarjoavat perustietoja, johon lapsi voi halutessaan tarkemmin tutustua.
Lapsen kulttuuria vaalitaan erilaisin tavoin lapsen mielenkiinnon mukaan.
Kulttuuriryhmätapaamiset olivat tärkeitä lapsen ollessa pieni. Ryhmätapaamiset koettiin tärkeiksi, sillä lapset tapaavat samankaltaisia lapsia, vanhemmat saavat vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin. Tapaamisissa myös saadaan ja annetaan tukea sekä lisätään lapsen synnyinmaan kulttuuritietoisuutta. Usein tapaamiset kuitenkin harvenivat lasten kasvaessa, joten voidaan todeta, että erilaiset adoptiotapaamiset ja -tapahtumat auttavat perheen muodostumisen alkuvaiheessa. Baileyn (2006, 6) tutkimuksen mukaan vanhemmat ovat innokkaita auttamaan lasta tutustumaan etniseen kulttuuriinsa, ja ymmärsivät roolinsa tärkeyden lapsen etnisen identiteetin kehittymisessä. Baileyn tutkimuksessa vanhemmat käyttivät samoja tapoja kulttuurin ylläpitämiseen, kuten omassa tutkimuksessanikin:
vanhemmat tutustuttivat lapsia synnyinmaansa kulttuuriin tekemällä ruokaa, koriste-esineiden pitämisellä näkyvillä kotona, tärkeimpien juhlien viettämisellä ja valokuvien katsomisella.
Myös maahan liittyviä televisio-ohjelmia katsotiin. Eräs haastateltava oli suunnitellut aloittavansa lapsen lähtömaan kielen opiskelun yhdessä lapsensa kanssa.
Gerriksen (1994, 148) mukaan psykologinen vanhemmuus sisältää vanhemman ja lapsen välisen kiintymyksen. Äidit painottivat turvallisen ja luotettavan kiintymyssuhteen luomista lapsen ja vanhemman välille. Adoptiossa lapsen suhteet muuttuvat radikaalisti ja vanhempien tärkein tehtävä on aluksi luoda lapseen turvallinen suhde (Pryor 2004, 124). Tutkimustulosten mukaan äidit panostavat lapsen suhteen luomiseen huolehtimalla lasten henkisestä ja fyysisestä huolenpidosta, jonka kautta pyritään luomaan turvallisuuden tunnetta lapselle. Se, että lapsi kokee turvalliseksi olonsa kotona, korostettiin. Äidit olivat valmiita tekemään monia järjestelyitä, jotta lapsi tuntisi olonsa hyväksi kotona. Tärkeää oli, että lapsi oppi ottamaan vastaan hoivaa ja luottamaan vanhempiensa pysyvyyteen. Kasvatuksen peruskivenä oli myös rakkaus lasta kohtaan ja sen näyttäminen. Äidit halusivat olla myös läsnä olevia vanhempia.
Adoptiovanhemmilla huolenpidon ja turvallisuuden korostus voi juontaa lapsen taustoista.
Adoptiolapsi saapuu uuteen kulttuuriin ja perheeseen erinäköisenä ja elettyä elämänhistoriaa takanaan. Kokemukset lapsella saattavat olla vaikeita (Ladage 2009, 14). Lapsen hylkäämiskokemukset ja joskus heikoksi jäänyt huolenpito todennäköisesti korostaa vanhemman halua antaa lapselle huolenpitoa ja luoda turvallisuuden tunnetta.
Kiintymyssuhteen luominen on osa psykologista vanhemmuutta. Sen luominen näyttäisi olevan lapsen temperamentista ja kokemuksista kiinni. Aineiston pohjalta voisi todeta, että lastenkodissa eläneet lapset tarvitsevat enemmän aikaa kiintymyssuhteen luomiseen kuin sijaisperheessä asuneet. Äidit kertoivat odottavansa lapsen vierastamisen alkamista, sillä se kertoo luottamuksen synnystä ja kiintymyssuhteen kehittymisestä. Aluksi lapset ottivat kontaktia kaikkiin aikuisiin taatakseen huolenpidon ja selviytymisen. Mutta pikku hiljaa luottamuksen vanhempien pysyvyyteen synnyttyä, lapsi alkoi vierastaa ja osoittamaan rohkeammin omaa mielipidettänsä ja negatiivisia tunteita. Haastateltavat sitoutuivat vanhemmuuteen ja äitiyteen.
Juridinen vanhemmuus syntyy adoption myötä. Adoptio on juridinen toimenpide, mikä katkaisee lopullisesti välit lapsen biologisiin vanhempiin ja tilalle tulee juridinen side vanhempien välille. (Laki lapseksiottamisesta 153/1985.) Aineistosta nousi esiin myös äitien kertomuksia, jolloin he joutuvat olemaan lapsensa asianajajia, kuten Sukula (2009, 112) ilmiötä nimittää. Hänen mukaansa tilanteet, joissa useimmiten joudutaan ajamaan lapsen etuja, liittyvät terveydenhoitoon, koulunkäyntiin ja lakien mukaisiin sosiaalietuuksien saamisiin.
Sosiaalinen vanhemmuus määräytyy Gerriksen (1994, 149) mukaan siihen aikuiseen, jonka luona lapsi asuu ja elää. Tutkimus osoitti sosiaalisen äitiyden näkyvän myös monena muuna asiana adoptioäitien elämässä. Tutkimustulokset kertovat lapsen tuovan uutta elämäsisältöä äitien elämään. Adoptio voidaan todeta olevan rikas ja yhteisöllinen tapa perustaa perhe.
Lapsen mukana ei tule pelkästään perhe-elämä, vaan lapsen kokemukset lastenkodista tai sijaisperheestä ja lapsen alkuperäinen kulttuuri. Ystävyyssuhteet muiden adoptiovanhempien kesken ovat merkittäviä. Äidit solmivat merkittäviä ystävyyssuhteita toisten adoptiovanhempien kanssa. Vertaistuki todettiin olevan tärkeää arjen elämässä. Adoptioäidit verkostoituvatkin muiden adoptiovanhempien kanssa ja loivat lujia ystävyyssuhteita.
Ystävyyttä yhdisti adoptio, yhteiset kokemukset ja tunne siitä, että saa ymmärrystä osakseen.
Vertaisryhmäläisten kanssa voidaan keskustella adoptiolapsen kasvatuksesta ja niihin liittyvistä erityispiirteistä, joita biologisen lapsen saaneet eivät kohtaa. Myös sosiaalinen media oli joidenkin äitien kohtaamispaikka: Facebookissa ja keskustelupalstoilla saatetaan keskustella lapsen nukuttamistekniikoista ja jaetaan monenlaisia kokemuksia äitien kohtaamista ongelmista, haasteista ja onnistumisista. Merkityksellistä oli saada tukea ja ymmärrystä ihmisiltä, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Voidaankin todeta, että
adoptioneuvonta ja hyvät sosiaaliset verkostot auttavat haastateltavia vanhemmuuden muodostamisessa ja kasvussa.