Kielteiset kokemukset

Adoptioprosessia leimaa odottaminen, kuten Sukulan (2009, 73) väitöskirjassa käy ilmi. Hän on jakanut adoptioprosessin neljään eri odotuksen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe alkaa kun hakija ottaa yhteyttä neuvonnan antajaan ja päättyy siihen, kun kotiselvitys on tehty. Toinen vaihe alkaa, kun anotaan adoptiolupaa Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. Kolmannen vaiheen odotus alkaa, kun luvan saatua odotetaan ilmoitusta lapsesta, eli lapsiesitystä. Viimeinen odotuksen vaihe on lapsitiedon jälkeinen aika ennen lapsen kotiin hakemista. Kohdemaassa joudutaan vielä odottamaan asiakirjojen valmistumista ja lähtöä Suomeen. Jokaiseen vaiheeseen liittyy viivytyksiä ja joskus odottamattomia käänteitä. Joskus voi käydä niinkin, ettei ehdotettua lasta saakaan ja matka peruuntuu. Tässä tutkimuksessa erityisen vaikeaa haastateltaville oli kolmas vaihe, lapsiesityksen odottaminen ja lapsen kotiin hakemisen välinen aika. Se koettiin pitkänä ja vaikeimpana aikana.

Lapsitiedon saatua odottaminen tuntui rankalta, kuten Emilia seuraavaksi kuvaa: ”Ja sitten kun se odottaminen on niin piinaavaa, että mä oon selittäny sitä sillä tavalla kuitenkin aika paljon. Et kun mä olin tavallaan äiti sille lapselle, niin miltä se ny keltä tahansa äidistä tuntuu, jos lapsi olisi jossain toisella puolella maapalloo.”

Näyttäisi siltä, että adoptio on todella odotettu ja lapsenkaipuu on suuri. Ensimmäisen adoption aikana adoptionhakijat odottivat kovasti perheen perustamista ja lapsen saapumista heidän elämäänsä. Ne haastateltavat, jotka ovat läpikäyneet kaksi adoptiota, kertoivat toisen adoptioprosessin olleen henkisesti helpompi. Yhtenä syynä tähän voidaan pitää sitä, että toisen lapsen odottamisen aikana pariskunnasta oli jo tullut perhe, eikä lapsen kaipuu ollut enää niin valtava. Haastateltavat myös kertoivat, että toisen lapsen hakumatkalla lapset tutustuivat ensimmäiseksi toisiinsa, mikä helpotti tulevan lapsen sopeutumista.

Sen ensimmäisen odottaminen on niin, totta kai sitä toistakin odotti, mutta et se jollakin lailla se arki piti niin ku ne ajatukset kasassa paremmin. Kun se ensimmäinen oli kyllä tosi rankka.(Sinna)

Fransin kohdalla kun se oli ensimmäinen, oli, että nyt me ollaan perhe. Nyt me ollaan äiti ja isä, nyt meillä on lapsi, jota me voidaan rakastaa ja näin. Niin niin, kun ne kaikki oli valmiina Oliverin kohalla. Se oli taas ihan toisenlaista. Totta kai sitä oli yhtä lailla onnellinen ja voi että mulla on toinenkin poika ja tämmöstä näin, mutta et kyllä se vähän niin kuin kyllä se laimeampaa oli kaikki ne tunteet. (Hilda)

Tutkimustulos on päinvastainen Miettisen ja Rotkirchin (2008, 85) tutkimustulokseen nähden.

He ovat tutkineet lapsenhankinta-aikeita 25–44-vuotiaiden suomalaisten keskuudessa. Puolet vastaajista olivat kokeneet lapsenkaipuuta vain muutaman kerran elämässään ja vastaajista viidesosa useasti. Ne vanhemmat, joilla oli yksi lapsi, olivat kokeneet vauvakuumetta lapsettomia vastaajia useammin. Tämän tutkimuksen mukaan adoptioäideillä näyttää olevan suuri lapsenkaipuu, mutta toisen lapsen adoptointi saa pohtimaan adoptioprosessiin lähtemistä tarkasti tiukentuneiden kriteereiden vuoksi.

Prosessi koettiin myös byrokraattiseksi ja joustamattomaksi. Haastateltavat kaipasivat adoptioprosessiin selkeitä sääntöjä ja avoimempaa systeemiä, mikä toisi helpotusta odotukseen. Byrokraattiset käytännöt usein pitkittävät adoptiota. Seuraavaksi Mirva kuvailee mikä viivyttää adoptiota:

Mut sitten kun tehdään näitä kansainvälisiä adoptioita, niin pitää olla hirveen herkkä niiden kulttuurien kanssa. Ja perheet ei voi itte kysellä. Kaikki menee palvelunantajan kautta. Ja palvelunantajat ei voi jokaisen lapsen ja jokaisen perheen tilannetta jatkuvasti tarkistaa.

Pitää olla semmonen luottamus, että kyllä ne sen toisen maan viranomaiset hoitaa asian parhaiten. Mut sitten on erilaisia toimintamalleja eri maissa, että jotkut maat toimii nopeemmin ja millä systeemillä nyt kutsutaankin sitten. Ei välttämäti mee kronologisessa järjestyksessä, siinä järjestyksessä kun on saanu lapsitiedon. Joku maa toimii hyvin systemaattisesti ja jokin maa toimii erilaisella logiikalla ja ei sitä koskaan saa selvitettyä.

Epätietoisuus adoptiosta

Kielteisten kokemusten toista alaluokkaa voidaan tarkastella vähäisen tiedonsaannin ja puutteellisten lapsitietojen näkökulmasta. Odotusaikana tulevat vanhemmat joutuvat sietämään paljon epätietoisuutta adoptioprosessin sujumisesta, sillä jokaisella maalla on erilainen tapa toimia. Jopa maan sisäisessä toiminnassa on eroja esimerkiksi siinä, minkälaisia tietoja lapsesta annetaan. Lapsitiedot ovat erilaisia riippuen maan kulttuurista. (esimerkiksi Interpedia 2010)

Adoptiohakijat saavat yleensä vähän tietoa adoptioprosessin etenemisestä lapsen lähtömaassa.

Haastateltavat totesivat vähäisen tiedonsaannin tuovan epävarmuutta ja epätietoisuutta lapsen odottamiseen. Osa haastateltavista ei halunnut kertoa adoptiosta avoimesti edes läheisilleen, sillä adoptio-odotukseen liittyi epävarmoja ajatuksia siitä tulevatko he ylipäätään saamaan

lasta. Osa haastateltavista koki raskaana erityisesti ympäristöstä tulevan paineen ihmisten kysellessä adoptioprosessin ja lapsen saannista kotiin. Kaksi haastateltavaa kertoi lapsettomuudestaan lähipiirille vasta, kun he miehensä kanssa olivat päättäneet adoptoida.

…se on rankkaa vastata niihin kysymyksiin, kun kysytään no jokos sieltä on kuulunu jotain. Ja kun ei mitään tapahdu ja odotetaan ja odotetaan vaan... (Elisa)

Muut äidit olivat avoimempia adoption ja lapsettomuuden suhteen, ja ainakin heidän lähipiirinsä tiesi lapsettomuushoidoista ja adoptiosta.

Lapsitietojen puutteellisuus koettiin myös tuottavan epätietoisuutta adoptioprosessin aikana.

Lapsiesityksen tiedot ja kuvat olivat usein päivittämättömiä, jopa ristiriitaisia. Esimerkiksi, kun Minna sai vähäiset tiedot lapsestaan, hän käännätti kiinankieliset asiapaperit lääkärillä.

Papereista kävi ilmi, että lapsella oli melanooma eli ihosyöpä. Minna huolestui ja soitti asiantuntijoille selvittääkseen mitä mieltä he olivat. Heidän mukaansa ihosyövän mahdollisuus oli epätodennäköinen pienellä lapsella. Minna päätti miehensä kanssa adoptoida kyseessä olevan lapsen ja lapsen hakumatkalla Kiinaan diagnosoitu ihosyöpä osoittautui luomeksi kädessä. Haastateltavat, jotka adoptoivat Kiinasta, kertoivat lapsen taustatietojen saamisen olleen vaikeaa, sillä Kiinassa lapsen adoptioon antaminen oli rikos siihen aikaan.

Muissakin lähtömaissa lapsitietojen antaminen oli melko puutteellista.

Tiedon puute näkyi myös lapsen taustassa. Vanhemmat eivät tiedä miten lasta oli kohdeltu ennen saapumista Suomeen. Lapsen geeneistä ei tiedetä yleensä paljoa. Onko lapsella kenties joitain periytyviä sairauksia ja minkälaisia lahjakkuuksia hänellä on. Esimerkiksi lapsen odotettua pituutta ei voitu ennustaa. Ongelmallista myös oli, että haastateltavat eivät saaneet paljoa tietoa raskaudesta, mikä olisi vanhempien mielestä tärkeää, sillä raskauden aikaiset tapahtumat saattavat vaikuttaa lapsen myöhempään käytökseen ja kehitykseen. Esimerkiksi ei tiedetty onko biologinen äiti käyttänyt alkoholia tai huumeita. Nämä ovat sellaisia asioita, joihin adoptiovanhemmat eivät voineet vaikuttaa, mutta lapsen biologiset vanhemmat voivat.

Lapsensa adoptioon luovuttava äiti on useimmiten alemmasta sosioekonomisesta luokasta.

Jotkut biologiset äidit eivät halua näyttää raskauttaan kenellekään tai eivät hoida itseään ja lastaan raskauden aikana. Äidit saattavat olla aliravittuja, mikä vaikuttaa myös sikiön hyvinvointiin. Tai heillä saattaa olla monia tauteja, kuten sukupuolitauteja, jotka voivat tarttua lapseen synnytyksen yhteydessä. Myös huumeiden, alkoholin ja tupakan käyttö altistaa lapsen kroonisten sairauksien riskiryhmään. Myös lapsen syntymän jälkeen on monia riskitekijöitä,

kuten aliravitsemus, huolenpidon puute ja erilaiset tartuntataudit, jotka vaikuttavat lapsen kehitykseen ja kasvuun. (Ladage 2009, 8, 14.)

Kaikki tutkittavat eivät kuitenkaan olleet tyytymättömiä saatuun lapsitietoon. Esimerkiksi Sinna ja Emilia saivat mielestään kattavat lapsitiedot, vaikka tiedot ja kuvat olivat päivittämättömiä. Erityisesti Sinna oli tyytyväinen saatuihin tietoihin. Tiedonpuute sai äidit pohtimaan lapsen tilannetta ja sitä saavatko he lapsen, josta lapsitiedot ja kuvat on lähetetty.

Se oli vaan semmosta, että oli koko ajan lähössä ja siirsi lentoja eteenpäin. Ja oli, että mikähän se tilanne on ja vaihtuuko se lapsi ja eikö se vaihdu. Kaikki sitten lopulta meni hyvin, mutta vähän joka vaiheessa jotakin semmosta vääntöö, että olis se voinu helpomminkin mennä. (Josefiina)

(…) Ja sitten adoptio-odotus kun pitkitty ja paheni, vaikeutu, ei tullu tietoja ja pelko, että menetetääänkö me se lapsi vai annetaanko se muille vai onko se kuollu, mitä sille on tapahtunu, kun mitään ei kerrota ja kaikki vaan pitkittyy. (Mirva)

Adoption soveltuvuuskriteerit

Adoptioäitien kielteisten kokemusten keskeiseksi tekijäksi noussut yläluokka ”adoption soveltuvuuskriteerit” muodostui tiukoista adoptiokriteereistä, eriarvoisuudesta biologiseen vanhemmuuteen nähden ja soveltuvuudesta adoptiovanhemmaksi. Adoption soveltuvuuskriteerit kattavat ne kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää saadakseen adoptiolapsen. Kriteerit poikkeavat suuresti biologisen lasten vanhempien vaatimuksista.

Prosessiin liittyy monia kriteereitä ja vaatimuksia, joiden vanhempien on täytettävä (Laki lapseksiottamisesta 153/1985). Tiukat adoptiokriteerit koettiinkin kielteisenä. Kielteisenä koettuja kriteerejä olivat kohdemaan lait ja käytännöt, tulotaso, ikä, terveys ja työllisyystilanne. Kriteerit koettiin kielteisinä, koska nämä ulkoiset tekijät eivät määrittele hyvää vanhemmuutta, mutta vaikuttavat merkitsevästi suodaanko adoptiohakijalle oikeus lapsen adoptioon.

…ikärajat tulee vastaan, ja erilaiset tämmöset muut rajotukset mitä koulutustaso ja työskentely ja varallisuustaso ja terveys ja, sitten perhesuhteet ja kaikki maholliset ja asunto ja…Kaikki tälläset velat ja varat ja monella se saattaa jostain kohtaa jäädä kiinni ja sit se on siinä. Se tie on sitten katottu loppuun. (Tanja)

Haastateltavien mielestä adoptiolle määritellyt kriteerit ovat liian tiukkoja ja osittain irrelevantteja, eivätkä vaikuta hyvään vanhemmuuteen mitenkään.

Tosi moni, joka vois antaa hyvän kodin lapselle ja olla hyvä vanhempi, niin ku tipahtaa jonkun semmosen takia, mikä ei välttämättä vaikuta siihen vanhemmuuteen. (Josefiina) Suuri osa haastateltavista koki, että kaikki hakijat eivät ole samalla viivalla muiden adoptoijien kanssa. He toivoivatkin adoptioprosessista avoimempaa ja selkeämpää systeemiä.

Jotkin adoption kriteerit haastateltavat kokivat hämmentäviksi. Esimerkiksi Josefiinan mies joutui teettämään monta lääkärinlausuntoa sairautensa takia. Sitten heille ehdotettiin ennen luvan hakemista harkintaa ja adoption siirtämistä parin vuoden päähän. He kuitenkin päättivät hakea lupaa. Kohdemaa kutistui yhteen vaihtoehtoon miehen sairauden vuoksi. Josefiinaa pidettiin myös liian nuorena adoptoimaan, sillä hän oli alle 30-vuotias lähtiessään adoptioprosessiin. Myös heidän työtilanteensa vaikeutti adoptiota, sillä adoptioprosessin aikana ei Josefiinalla eikä hänen miehellään ollut vakinaista työpaikkaa. Monen maan kriteereihin kuuluu täyttää tietyt tulot. Adoptiovanhemmuudelle asetetut kriteerit ovat tiukkoja. Niiden mukaan ”ihanteellisiksi” adoptiovanhemmiksi soveltuvat heteroseksuaaliset ja avioliitossa elävät vanhemmat, joilla on riittävä toimeentulo, hyvä terveys eivätkä he ole saaneet biologista lasta. (Sukula 2009, 144, 172.)

Tutkittavat kertoivat kokevansa eriarvoisuutta biologiseen vanhemmuuteen nähden.

Biologiseen vanhemmuuteen nähden adoptiovanhemmaksi haluavan täytyy täyttää tietyt kriteerit ennen saamista lupaa ryhtyä vanhemmaksi. Biologisen lapsen saamiseen vaikuttavat ainoastaan vanhemmat, mutta adoptiovanhemmaksi tulemiseen vaikuttavat monet tekijät ja toimijat. Biologisen lapsen saavien ei tarvitse toimia yhteistyössä monien ammattilaisten kanssa eikä käydä valmennuskursseja, kotiselvitystä tai jälkipalvelua. Heidän ei myöskään tarvitse todistella olevansa hyviä vanhempia ja oikeutettuja saamaan lapsen. Tulevat adoptiovanhemmat käyvät lakisääteisen adoptioneuvonnan ennen adoptioluvan myöntämistä.

Neuvonnan aikana ja sen jälkeisenä aikana adoptiovanhemmat ovat ulkopuolisten tarkkailtavana ja he joutuvat pohtimaan omia kykyjä vanhempana viranomaisten näkökulmasta. (Kalland 2003, 205). Suurin osa haastateltavista toi esiin biologisten ja adoptiovanhempien eron lapsen hankkimisessa juuri kyseessä olevasta asiasta.

…siinä tosi paljon piti tehä tämmöstä pohdiskelua omasta kasvustaan ja eihän tämmöstä vaadita keneltäkään [biologiselta] vanhemmalta. (Elisa)

Tutkimustulokset osoittivat toisen eron biologisen ja adoptiovanhemmaksi tulemisen välillä olevan se, että adoptiovanhemmat ovat raportointi velvollisia lapsen lähtömaan viranomaisille eri aikoja riippuen adoptiomaan vaatimuksista. Biologisten vanhempien ei tarvitse tehdä selvityksiä kenellekään miten arki on lähtenyt lapsen kanssa sujumaan. Kuitenkin haastateltavat pitivät valmennuskurssia, kotiselvitystä ja jälkipalvelua tärkeänä osana adoptioprosessia. Lievästi kielteisenä koettiin, että vieras ihminen arvioi kelvollisuuden vanhemmaksi. Monelle tämä herätti kysymyksiä ja pelkoja riittääkö sellaisena kuin on.

Sanotaan näin, että olihan siinä koko ajan pieni pelko siitä, että hyväksyykö, että me ollaan tarpeeksi hyviä vanhempia tähän, että niin kun, että pystytäänkö me täyttää heidän kriteerit. Että jälkeenpäin ajattelee, että jos toiseen olis lähteny, että ei sellaista pelkoo tarvi olla, että sehän on ihan oma itsensä. Se vaan, että sulla on halu saada se lapsi. Se on niin kuin se tärkein kriteeri. Ja Sä oot miettiny perinpohjaisesti tätä asiaa. (Elisa)