6.3 Adoptioäitiyden muodostuminen
6.3.1 Adoptioäitiyden muodostumisen kontekstit
Eräs äiti puhui varovaisuudesta äitiyden tunteen kehittymisestä adoptioprosessin aikana, sillä adoptioprosessin aikana voi tapahtua monia yllättäviä asioita.
Et sillai niin kuin näissä jutuissa pitää tulla sillai vähän varovasti aina edetä. Ei tosiaan ikään tiedä milloin lyödään ovi kiinni. On se sit mikä tahansa aika tässä prosessissa, niin joku voi löydä sun oven kiinni ja sä oot ihan shokissa siinä vaiheessa. Että sen takia, et semmonen pieni varovainen onnen tunne ja sen onnen kasvaminen, niin se on monella se, et silleen edetään. Että sä et tavallaan putoa niin hirveen korkeelta, jos joku lyö sen oven eteen. Ei sitä uskalla antaa tunteillensa niin valtavaa, ainakin sitä yrittää himmata niitä siinä matkan varrella. Mutta sitten kun kaikki on selvää ja se lapsi on oikeesti siinä sylissä sittehän tietysti se purkautuu sellasena valtavana onnentunteena. (Tanja)
Lapsiesitys
Adoptioäitiys alkaa muodostuu adoptioprosessin aikana ja erityisesti lapsiesityksen saaminen on merkittävä äitiyden muodostumisen konteksti. Haastateltavat kokivat, että lapsiesityksen jälkeen heidän äitiyden tunne syntyi ensimmäistä kertaa. Sillä lapsiesitys on ensimmäinen konkreettinen asia lapsesta ja hänen olemassa olostaan: jossain siellä juuri tämä lapsi odottaa vanhempiaan. Varsinkin valokuvalla oli suuri merkitys haastateltavien odottamiseen.
Ensimmäisen kerran lapsi saa konkreettiset kasvot. Kuvan ja muiden lähetettyjen tietojen avulla äidit muodostivat kuvaa lapsesta ja hänen persoonallisuudestaan. Kuvasta tuli niin tärkeä, että jotkut äideistä juttelivat kuvalle. Kuvaan kiinnyttiin ja ensimmäiset rakkauden tunteetkin saatettiin kokea kuvaa katsomalla.
Mut mä rupesin jo kyllä, kun saatiin se nimeäminen ja kuva ja lapsitiedot, hirveesti pohtii minkälainen hän on hahmona ja persoonana. Mä jotekin rupesin jo kiintyy ja kiinnittymään jo siinä vaiheessa. (Mirva)
Joillakin haastateltavista lapsitietokuvat olivat esillä olohuoneessa haastatteluja tehdessäni.
Högbackan (2009, 174) tutkimuksen mukaan adoptiovanhemmat kuvailevat lapsitiedon saamista tunnemyrskyksi, ja valokuvan saaminen lapsesta konkretisoi lapsen saamista ja saapumista. Myös lapsen hakumatka ja kotiin tuleminen koetaan vahvasti.
Tutkimusaineistosta nousi esiin samankaltaisia kokemuksia: erityisen merkittävä hetki, mikä vaikutti äitiyden tunteen heräämiseen ja milloin lapsi alkoi tuntua omalta, oli kun adoptioäidit saivat lapsitiedon ja kuvan lapsesta. Valokuvan näkeminen koettiin hyvin merkittävänä ja mielikuva ”minun lapsestani” alkoi kehittyä.
(…) valokuvilla mitä ennakkoon sieltä saatiin, sillä oli jo merkittävä osuus sen tunnesiteen syntymisellä. Me tiedettiin jo minkä näköinen poika tai tyttö meitä siellä odottaa. Me tiedettiin lapsesta suhkot paljon ja siitä minkälainen ja täällä on kuvattu hänen luonnettaan.
Niin vähän sitäkin puolta osattiin ajatella, että minkälainen persoona vois olla. Niin laps tuntu tutulta, ettei ollu semmosta ittelläkään vieraan olon tunnetta. (Sinna)
Mä katoin hänen kuvaansa, niin se rupes siinä jo sitten syntymään. Ja ajattelin jo häntä pitkin matkaa. Kuva kädessä kuljin täällä ja (Naurua) Ja mietin häntä ja lähetin ajatuksia valmiiksi hänelle ja…Sitten kun hän tuli ja oli siinä, niin tuntu, että hän oli juuri se mitä oli ajatellu. (Tanja)
Samalla valokuvan näkeminen aiheutti myös hämmennystä ja uteliaisuutta. Kuvaa katsottiin tarkkaan ja jotkut jopa puhuivat kuvalle. Kuvat olivat jääneet monelle niin tärkeiksi, että ne olivat olohuoneessa kehystettyinä. Lapsitieto oli odotettu tapahtuma, sillä se on ensimmäinen konkreettinen asia lapsesta. Äitien kertomukset lapsitiedon saamisesta olivat hyvin tunnepitoisia ja äidit muistivat missä he olivat olleet, kun odotettu puhelu viimeinen tuli.
Jokaiselle äidille lapsitiedon saaminen oli koskettava tapahtuma. Vaikka lasta oli odotettu kauan, tieto lapsesta tuli kuitenkin yllätyksenä.
Joo niin olikin faksilla tuli, koska mä olin juuri silloin, kun Fransista tuli tieto, niin mä oli just heränny yövuoron jälkeisiltä unilta. Että olin unenpöppörössä, en ollu vielä kunnolla herännykkään ja katoin, että puhelin soi. Niin sieltä Helsingistä soitetiin: ”Onneksi olkoon teillä on poika”. Sen jäläkeen ei väsyttäny enää yhtään. (Hilda)
Minna kertoo odottaneensa lapsitietoa niin kovasti, että kännykkää kuljetettiin mukana jopa vessaan. Lapsitieto saatiin puheluna palvelunantajalta. Osa muistaa viikonpäivänkin, kun puhelu viimein tuli. Osa haastateltavista myös kuvaili, että rakkaus lasta kohtaan syntyi kuvan kautta ennen kuin oli edes lasta nähnyt.
Kyllä mulla oli ihan aito rakkaus ja tunne siitä äitiydestä siihen poikaan jo etukäteen, jo ennen kuin me ees kohdattiin. (Sinna)
Eräs äiti kuvaili yliluonnolliseksi kontaktiksi äitiyden tunteen syntyä:
Mä varmaan kirjotin jälkikäteen. Tää on varmaa taas sarjassamme näitä yliluonnollisia, mun yliluonnollisia juttuja, mut et niin ku mä olin ollu Viivin äiti, jo siitä lähtien kun se synty. Ja mulla oli itse asiassa niinä päivinä kun se synty, mulla on ollu voimakas kokemus, että nyt tää oli hyvä juttu ja tää menee hyvin, että nyt tässä niin ku tapahtuu jotakin. (Emilia)
Lapsen hakumatka
Kolmas vaihe adoptioäitiyden muodostumisen prosessissa oli lapsen hakeminen. Merkittäviä hetkiä tutkimusaineiston mukaan oli ensikohtaaminen lapsen kanssa. Lapsen sai vihdoin viimein omaksi ja konkreettinen äitiys ja vanhemmuus alkoivat. Lapsen hakeminen, kuten koko adoptioprosessi herätti paljon tuntemuksia äideissä, jotka vaihtelevat jännityksestä helpotukseen ja aina ristiriitaisuuteen asti: Kuvien saamisen jälkeen äidit alkoivat muodostaa kuvaa lapsesta ja hänen persoonastaan. Samalla äidit ryhtyvät luomaan mielessään mielikuvaa äitinä olemisesta ja omasta äitiydestään. Lapsen saapumiseen ryhdyttiin valmistautumaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Lapsen ensimmäisestä kohtaamisesta sai konkreettisesti ruveta äidiksi: sai pitää lasta sylissä ja ryhtyä huolehtimaan lapsestaan. Kaikki haastateltavat olivat yksimielisiä siitä, että lapsi alkoi tuntua omalta jo adoptioprosessin aikana. Kun haastateltavat kohtasivat lapsen ensimmäistä kertaa, tuntui heti omalta, eikä vierauden tunnetta syntynyt.
Ainoastaan Elisa kertoi ensimmäisenä iltana esiin tulleesta tunteesta, ettei äitiyden tunne syntynyt ihan heti, josta hän itsekin yllättyi.
Kun mä laitoin sen lapsen ekana iltana nukkuu ja mulle tuli semmonen, että mä oon ihan työroolissa. Mä olin vuoropäiväkodissa töissä ja nukutin siellä lapsia. Mä aattelin, että jännä fiilis, että eikö tää synny tästä heti ja muuta vaikka kuinka mä olin jutellu niille valokuville ja kaikkea mahollista. Mutta seuraava aamu, kun se heräs siinä pinnasängyssä, niin se oli niin kun heti se, silloin mä tiesin, että tää on tässä mun ja meidän. (Elisa)
Merkittävää äitiyden kannalta oli myös se, kun adoptioäiti tunsi, että lapsi hyväksyi adoptioäidin huoltajakseen ja tukeutui uuteen äitiinsä. Se oli äitiyttä vahvistava kokemus.
Äitiyden tunnetta vahvisti ensitapaaminen lapsen kanssa. Lapsen hakumatkalla ensikohtaaminen oli tärkeä hetki adoptioäitien elämässä. Adoptiovanhemmat hakivat lapsensa joko sijaisperheestä tai lastenkodista. Jotkut saivat vierailla lapsen sijaisperheen kodissa.
Puolet haastateltavista sai lapsen mukaansa samana päivänä, kun taas puolet tapasi lasta parina päivänä lasta ennen kuin hänet sai mukaansa, opetellen yhdessäoloa ja tutustuen toisiinsa ennen lopullista luovutusta. Luovutustilannetta kuvailtiin suurimmaksi osaksi karuksi.
Joo ja sitte vasta kolmantena päivänä lapset tuodaan pienten pussien ja kassien kanssa.
Tässä ole hyvä ja hyvää loppuelämää! (Sinna)
Äideille lapsen ensikohtaaminen oli hyvin voimakas ja tunnepitoinen kokemus. Joillekin haastateltavista ilmeni fyysisiä oireita, kuten kehon tärinää. Monelle äidille tilanne oli niin jännittävä, että muistiin ei ole jäänyt mitä lapsesta kerrottiin tai mitä ohjeita annettiin.
Päällimmäisenä oli jäänyt mieleen lapsi ja epätodelliset tunteet lapsen saamisesta. Monen haastateltavan mielestä ristiriitaista oli hakea lapsi: samalla tunnettiin suurta onnen tunnetta, mutta toisaalta oltiin ”riistämässä” lapsi omailta juuriltaan. Näin tunsivat erityisesti äidit, joiden lapset olivat kasvaneet sijaisperheissä.
Mut sit sillai, että näytti, että se on kiintyny se sijaisäiti siihen ja vähän niin kuin semmonen, että nyt mä vien tän täältä, vaikka mä tiedän, että tää on meijän, mutta onhan se tunteille niin kun. Ja sit kun ajattelee sitä lasta. Niin kun sen kautta siitä tulee isoa, kun se tajuaa, että nyt se joutuu lähtee täältä ja se ei nää näitä ja sillä muuttuu kaikki. Mutta niin...kaikki muuttuu ja äkkiä. (Minna)
Luovutustilaisuus oli adoptioäitien mielestä tunteiden sekamelskaa. Mirva kertoi myös kaaoksen tunteesta lapsen luovutus tilanteesta. Lasta oli odotettu pitkään, ja nyt lapsi vihdoin saatiin. Pitkä odotus sai päätöksensä ja uusi, yhteinen elämänmatka alkoi. Lapsen saaminen aiheutti hämmennystä äideissä. Luovutushetkellä lapsi oli valmis paketti, jolle oli kertynyt erilaisia kokemuksia lyhyen elämänsä aikana joko sijaisperheestä tai lastenkodista.
Adoptiovanhemmat eivät kuitenkaan adoptiohetkellä tienneet mitä lapsi osasi ja missä kehityksen vaiheessa lapsi oli menossa. He eivät myöskään tienneet miten lasta oli kohdeltu ja mitä hän oli kokenut. Miller (2005) ilmaisee, kuinka lapsen elämässä kaikki muuttuu luovutushetkellä: hän saa uudet vanhemmat, muuttaa uuteen maahan, jossa on uusi kulttuuri, kohtaa uuden kielen ja saa uuden nimen. Lelut, ilmasto ja häntä hoivaavat ihmiset muuttuvat.
Kaikki tuntuu ja on erilaista. Lapsi voi vetäytyä, olla suunniltaan, sosiaalinen tai hurmaava, riippuen lapsen temperamentista, aikaisemmista kokemuksista ja kehitystasosta. Minna kertoi luovutustilanteesta ja siitä seuranneesta parista seuraavasta päivästä:
(…) ja se ensimmäinen iltahan oli ihan hirveä, kun mä olin niin, että sydämeen vaan otti, kun se lapsi huusi vaan, että hän haluaa äidin ja isän luo. Ja mä olisin varmaan vieny sen takasin siis sillai, kun mua niin ahisti ja säälitti se lapsi, kun se oli niin paniikissa. Mutta se aina sitten aika hyvin rauhottu, kun me mentiin ihmisten ilmoille. Mutta sitten aina kun me tultiin hotellihuoneeseen takas, nii se alko se huuto ja todella viis iltaa se huusi ja se nukku niin, että se nukku minussa kiinni ne ensimmäiset yöt, kunnes me sitten saatiin, oliko se ollu neljäs tai viides yö osittain nukkumaan omaan sänkyyn. Ja sit se alko jotenkin pikkuhiljaa rahouttua, mutta se oli aika hurjaa.
Tutkimusaineiston mukaan kukaan lapsista ei taantunut kuin muutamaksi päiväksi. Tämän voi tulkita, että lapsi haki turvaa aikuisesta ja käsitteli yhtäkkiä muuttunutta tilannetta. Eräs lapsi
taantui adoptioäidin syliin muutamaksi päiväksi. Hän oli vähän yli vuoden vanha, eivätkä vanhemmat tienneet osaako hän kävellä vai ei. Parin päivän päästä hän kuitenkin otti hotellihuoneessa askeleita. Varsikin Kiinasta adoptoineet raportoivat lapsen moninaisista taidoista, joita he osasivat, vaikka olivat vasta kaksivuotiaita:
(…) että se kuitenkin oli niin pieni, vaikka oli jo kaksvuotias. Ja sitten se osas kaiken, se oli ihan valmis paketti. Se käveli, ei sillä ollu mitään vaippoja, se kävi ite vessassa, se söi ite, se pesi hampaansa ite. Se suurin piirtein puki. Ettei voi verrata suomalaissyntyistä kaksivuotiasta ja tätä kaksvuotiasta, joka oli itsenäinen. Nehän opettaa lapset hirmun varhain. (Tanja)
Varsinkin lastenkodista saapuneet lapset olivat tottuneet tiettyihin päivärutiineihin ja siihen, että ympärillä oli paljon lapsia ja aikuisia. Huomiota oli opittu kerjäämään erilaisilla konsteilla. Useimmilla lapsilla huomion kerjääminen näkyi hotelissa hymyilynä, nauramisena ja uusien vanhempien hauskuttamisena. Näin he saivat kohdistettua huomion itseensä.
6.3.2 Adoptioäitiyden ensiaskeleet ja kasvatuksen tulevaisuuden haasteet
Äitiyden muodostumiseen vaikuttaa tutkimusaineiston mukaan adoptioäitiyden ensiaskeleet ja kasvatuksen haasteet, jotka luokiteltiin kahteen pääluokkaan eli arjen muodostumiseen ja keskeisiin kasvatustavoitteisiin.
Arjen muodostuminen
Arjen muodostumisessa korostui kolme asiaa, joita olivat odotettu elämänmuutos, kiintymyssuhteen luominen ja lapsen sopeutuminen. Lapsen saapuminen toi suuren vastuun ja muutoksen tutkittavien elämään. Äideille elämänmuutos oli kuitenkin odotettua, vaikka entiseen elämäntyyliin verrattuna lapsen tuleminen oli todellinen mullistus suurimalle osalle adoptioäideistä. Tilanne oli uusi niin lapselle kuin aikuiselle. Lapsen saapumisen myötä omat harrastukset, tulemiset ja menemiset jäivät vähemmälle. Myös ystävien kanssa vietetty vapaa-aika väheni. Lapsi toi kuitenkin arvokasta sisältöä elämään, kuten myös Väestöliiton tutkimuksesta käy ilmi (Paajanen 2005, 51). Esimerkiksi eräs adoptioäiti ei ollut aikaisemmin juhlinut perinteisiä juhlia, mutta lapsen saamisen jälkeen, joulu sai ihan uuden merkityksen.
Toisen äidin ystäväpiiri muuttui niin, että oltiin enemmän tekemisissä lapsiperheiden kanssa.
Olihan se mullistus ja kaikki oli uutta ja sit niin ku kaveripiiri rupes muuttumaan silleen, että rupes tulee lapsiperheitä tuttaviksi ja. Kun eihän meillä ennen käyneet sillleen lapsiperheet kylässä. (Mirva)
Joillekin elämänmuutos ja lapsen tuleminen yllätti rankkuudella, sillä kaikilla tutkimukseen osallistuneista ei ollut aikaisemmin paljon kokemusta lapsien hoidosta. Myös Paajasen (2005) tekemän tutkimuksen mukaan kaksi viidestä piti lapsen hoitamista rankempana kuin olisi osannut kuvitella. Esimerkiksi Mirvan elämä muuttui täysin adoption myötä. Muutaman adoptioäidin elämään lapsen tuleminen ei tuonut suurta yllätystä. Josefiinaa yllätti enemmänkin se, miten helpon ja kiltin lapsen hän sai. Äidiksi tuleminen koettiin myös ristiriitaisia tunteita: toisaalta lasta kohtaan oli syntynyt jo rakkauden tunteita ja pitkä odotus sai päätöksensä, mutta samalla täytyi oppia paljon itsestä ja piti muuttua ja muuttaa elämäänsä lapsen rytmiin sopivaksi. Toisaalta lapsi merkitsi henkilökohtaisen hyvinvoinnin lähdettä (Miettinen & Rockirch, 2008, 48). Elämään tuli lapsen myötä uudenlaisia rutiineja ja aikatauluja, kuten ruoan laittaminen ja nukkumaan meneminen saivat uuden merkityksen.
Ennen lapsen adoptoimista ruoan säännöllisellä tekemisellä tai muilla lapsi perheen kuuluvilla rutiineilla ei ollut niin suurta merkitystä kahden aikuisen parisuhteessa. Suurin osa haastateltavista kertoi oman aikansa vähenneen ja kotitöiden lisääntyneen. Kotiäitiys koettiin eri tavoilla. Suurin osa piti siitä, mutta kaksi haastateltavaa raportoi kotiäitiyden haasteista ja sopimattomuudesta itselle. Toinen totesi olevansa parempi äiti, kun saa käydä kodin ulkopuolella töissä, missä on omat haasteet. Hän kuvailikin itseään, ettei ole perinteinen pullantuoksuinen äiti, aina essu päällä, vaan hän on sellainen äiti, joka haluaa toimia lapsen parhaaksi. Tasapainottelu työelämän ja äitiyden kanssa ei ole kuitenkaan helppoa.
Mä oon parempi äiti, kun mulla on se oma elämä se työyhteisö ja ne haasteet siellä, vaikka sekin tietysti rankkaa olla töissä ja hoitaa lapsia. (Sinna)
Äidit puhuivat lapsen kiintymyssuhteen muodostumisesta tottuneesti, sillä adoptioneuvonnan aikana keskusteltiin ja pohdittiin lapsi-vanhempi-suhdetta. Kiintymyssuhteiden luominen tapahtui eri tavoin riippuen lapsen kokemuksista ja temperamentista. Jotkut lapset ottivat aluksi kontaktia kaikkiin ihmisiin, sillä he eivät ehkä olleet saaneet tarpeeksi perushoivaa ja näin varmistivat aikuiselta saadun huolenpidon. Kuten he ovat saattaneet tehdä lastenkodissa (Wilson 2009, 24). Yleensä lapset hakeutuivat kenen aikuisen syliin tahansa, eikä vierastamisen merkkejä ollut. Vanhemmat odottivat lapsen vierastamisen alkamista, sillä se oli merkki kiintymyssuhteen syvenemisestä. Monesta äidistä oli tärkeää huomata, että lapsella
oli ollut läheinen suhde sijaisvanhempiin. Vaikka ero heistä teki kipeää lapselle, oli äidillä tieto siitä, että lapsella oli joskus ollut kiintymyssuhde johonkuhun. Silloin sen voi muodostaa myös uudelleen adoptioäidin ja lapsen välille. Yleisesti ottaen äidit kokivat lastensa alkavan nopeasti luottamaan ja ottamaan hoitoa vastaan joko toiselta tai kummaltakin vanhemmaltaan.
Meillä on kyllä käyny tosi kivuttomasti. Molemmat lapset on hyväksyny meidät molemmat ihan alusta saakka, että ei oo tullu mitään semmosta, että vaan toinen vanehmmista kelpais tai mitään. (Sinna)
Keskeistä oli luoda hyvä kiintymyssuhde lapsen ja aikuisen välille, joka mahdollisti lapsen tasapainoisen psyykkisen kehityksen. Kiintymyssuhde kehittyi hiljalleen lapsen ja vanhemman ollessa vuorovaikutuksessa keskenään ja vanhemman vastatessa lapsen tarpeisiin. Jos tarpeisiin ei vastattu, saattoi se aiheuttaa häiriötä kiintymyssuhteen kehittymisessä. Joten kasvatuksen avulla vanhemmat voivat tukea lapsen kehitystä.
(Pulkkinen 1994, 29, 34–37.) Adesman & Adamec (2004, 70) määrittelevät sitoutumisen (bonding) prosessiksi, jonka aikana vanhempi ja lapsi emotionaalisesti kiinnittyvät toisiinsa.
Kiintymyssuhde (attachement) on tämän prosessin tulos, jota he kuvailevat emotionaaliseksi
”liimaksi”. Kiintymyssuhdetta ei voi luoda ilman sitoutumista.
Lapsi alkoi hiljalleen luottaa vanhempiinsa ja pystyi ilmaisemaan muitakin kuin positiivisia tunteita, joilla lapsi takasi hoidon ja huolenpidon aikuiselta. Vanhemmat odottivatkin kielteisten tunteiden näyttämistä.
Kyl mä sillai oon ollu siitäkin tyytyväinen ja, että toki se on hienoo, kun laps osottaa rakkauden tunteita, mutta sekin tuntu hyvältä, kun santeri uskalsi ensimmäisen kerran uhmata mua. Tai meitä vastaan. Tai hän selkeesti, pysty ajattelee niin, että okei laps luottaa meihin niin paljon, että uskaltaa osottaa sen kiukkunsa meille. Nuo ei ehkä mun elämästäni häivy, vaikka mä välillä niille vähän raivoaisin. Niin se tuntu ihan hyvältä kans. (Sinna) Jotta lapsi oppisi turvautumaan, kiintymään ja luottamaan omiin vanhempiinsa, suurin osa vanhemmista rauhoitti pari ensimmäistä viikkoa ennen kuin ystävät ja tuttavat saivat tulla katsomaan uutta tulokasta.
Kotiin tulemisen jälkeen alkoi arjen muodostaminen lapsen kanssa. Lapsen sopeutuminen sujui lapsilta yleensä ottaen hyvin. Vanhemmat kokivat joitain haasteita, mutta suurimmaksi osaksi kaikki sujui hyvin. Yleisempiä haasteita, joita vanhemmat kokivat, oli lapsien pelko
yksinjäämisestä. Aluksi lapsi tukeutui selvemmin äitiin. Useimmat lapset olivat tottuneet naisiin, sillä suurin osa lastenkodin hoitajista oli naisia ja sen tähden lapset hakivatkin ensimmäiseksi tukea äidiltä. Monet lapset valitsevat toisen vanhemmista eikä anna toisen tulla lähelle. (Kats & Kranck 1989, 102)
Jotkut lapset takertuivat toiseen vanhempaan, useimmiten äitiin, koska hän jäi kotiin lapsen kanssa. Aineiston pohjalta ilmeni, että usein lapsi kiinnittyi ja tukeutui pariksi ensimmäiseksi päiväksi tai viikoksi äitiin ennen kuin antoi kenenkään muun koskea tai hoitaa itseään. Kaikki lapset eivät antaneet isän koskea lainkaan aluksi. Eräs lapsi aluksi pelkäsi miehiä, joten adoptioisä joutui odottamaan muutaman päivän lapsen tottumista uuteen tilanteeseen ja isän läsnäoloon. Haastateltava kuvaili, että hänen miehestään oli varmasti tuntunut kauhealta, sillä lasta oli odotettu pitkän aikaa ja sitten hän ei huolinut hoitoa isältään. Tilanne kuitenkin tasoittui parin päivän päästä ja isäkin ryhtyi kelpaamaan hoitajaksi. Erään haastateltavan aviomies kuvaili itseään aluksi tuttipullon pesijäksi, sillä lapsi ei huolinut hoitoa isältään.
Yhdestä lapsesta tuli isin tyttö parin päivän jälkeen, mikä toi äidissä esiin mustasukkaisuutta, sillä hän oli odottanut, että lapsi kiintyy ensimmäisenä äitiin ja sitten vasta isään. Äiti koki, että lapsen yhteys isään on vahvempi kuin äitiin. Tällaiset tuntemukset oli rankkaa äidille käydä läpi, varsinkin kun ei ollut saanut kokea raskaus- ja imetysvaihetta. Tilanne on kuitenkin tasoittunut ajan myötä. Suuri osa äideistä kertoikin, että ensimmäiset päivät heidän täytyi olla koko ajan lapsen näkyvillä. He eivät voineet käydä vessassa tai suihkussa ilman, että lapsi olisi ahdistunut. Lapset eivät päästäneet irti äidistä, vaan ryömivät perässä joka paikkaan ja itkevät lohduttomasti, jos vanhemman on välillä pakko poistua välittömästä läheisyydestä (Kats & Kranck 1989, 102).
Mä olin varautunu siihen, että lapset huutaa kolme vuorokautta kun ne on niin shokissa ja mikä on sekin ihan ymmärrettävää, mutta sitä ei niin kuin ollu sitten tässä tapauksessa. Söi hyvin ja nukku hyvin. Että kaikki lähti tosi nopeeta rullaa. Niin kauan kuin mä olin metrin päässä niin kaikki oli hyvin. Mutta sitten kun piti käydä välillä vessassa, niin sitten se oli kova paikka, kun mä en ollu näkösällä ja Juha ei saanu koskee, eikä Ella saanu koskee, että minä vaan. Mutta ehkä se onkin yhteen helpompi aluksi kiinnittyä. (Jossefiina)
Joitakin erityispiirteitä sopeutumisessa raportoitiin. Eri-ikäiset adoptiolapset reagoivat eri tavoin muutokseen elämässään (Kats & Kranck 1989, 153). Haasteet lapsen kasvatuksessa lisäsivät vaateita olla hyvä äiti ja vastata lapsen tarpeisiin. Esimerkiksi eräs adoptiolapsi pelkäsi aluksi vettä, koska hänet oli aina pesty kylmällä vedellä lähtömaassa. Veteen totuteltiin leikin avulla ja näin tehtiin peseytymisestä mielekästä. Ruokailussa ilmeni
ongelmia lapsilla. Lapset eivät olleet tottuneet monipuoliseen ruokaan. Monelle lapselle kenkien ja sukkien pitäminen oli uusi kokemus, mikä vaati totuttelua, sillä he eivät olleet pitäneet sukkia tai kenkiä jalassa. Haasteellisemmaksi joidenkin lasten kohdalla osoittautui nukkuminen. Varsikin, jos lapsi oli tottunut sijaisperheessä nukkumaan aikuisen vieressä, ei nukkuminen ja nukkumaan meneminen sujunut aluksi helposti. Nukkumisongelmat ilmenivät helposti, jos lapsi koki stressiä.
Hän oli ensimmäisen vuoden, hänellä oli semmosta, että illalla nukkumisen kanssa tehtiin vähän töitä, ettei menny sillai, että mennään nukkumaan ja pannan valot sammuksiin, vaan se oli vähän haasteellisempaa. (Sinna)
Adesmanin & Adamecin (2004, 64) mukaan useimmiten lapset nukahtavat helposti, mutta nukahtamisongelmien taustalla voi olla jokin huoli, sairaus tai painajaiset. Aina nukahtamisongelmien syitä ei pystytä määrittämään. Kielen opettelu sujui äitien muistikuvien mukaan nopeasti, vaikka kieliongelmat hidastivat aluksi tutustumista ja aiheutti lisäjännitettä.
Lisäjännite näkyi lapsen turhautumisena ja käyttäytymisenä, kuten itkukohtauksina. Kielen omaksuminen ja sopeutuminen eivät tapahtunut hetkessä, vaan vaatii aikaa, kuten Hilda toteaa.
Mut kyllä niin kun kaikki sopeutuminen puolestaan ja kaikki tämmönen niin ku. Kyllä se semmosen vajaan vuoden ottaa, että tuntuu semmoselta, että nyt me eletään normaalia arkea.
Seuraavaksi tarkastelen lähemmin yhtä tapausta, joka nousi esiin aineistosta ja joka erosi muista tutkittavista lapsen ja vanhemman yhteiselämän alkamisen haasteissa. Yhdellä adoptioäidillä lapsi on vaativa, mikä asetti haasteita äitiydestä ja arjesta selviämiseen.
Lapsella oli rankkoja kokemuksia lastenkoti ajastaan. Arjen haasteet muodostuivat
”taisteluksi” äidin omin sanoin. Ensimmäinen puoli vuotta lapsella ilmeni itsetuhoista käytöstä, kuten pään hakkaamista seinään ja kovaan kivilattiaan, itsensä puremista, toistuvaa staattista liikettä, levottomuutta, joka ilmeni tavaroiden rikkomisena, pomppimisena, kiipeilynä ja levottomana puhumisena. Lapsi sai välillä myös pitkiä kiljumiskohtauksia. Hän ei kestänyt negatiivisia tunteita tai pettymyksiä, jotka sitten purkautuivat edellä mainituilla tavoilla. Eikä lapsi lopettanut ennen kuin itsetuhoiseen käytökseen puututtiin. Eikä aina silloinkaan. Lapsi saattoi saada päivän aikana monta kohtausta. Lapsen käytös sai aikaan ristiriitaisia tunteita äidissä:
Vaikka tavallaan oli ihastunu ja kiintyny, näin mutta sitten., Oli tosi vaikee niitä omiakin tunteita käsitellä silloin kun oli. Ittelle tuli tosi negatiivisii fiiliksiä, että eiks toi laps ny tajua tai miks se tekee tommosta. Sitten tavallaan mä aina yritin sen miettiä, että ei hän mua vihaa, mulle kiukuttele, vaan hän ei oo saanu parempia eväitä, niin kuin ja häntä on kohdeltu kaltoin (…). Että se ottaa aikansa ennen kuin hän pääsee niistä huonoista kokemuksista yli ja voi olla että ei pääse koskaan.
Lapsi ei ollut tottunut syömään kiinteää ruokaa, joten ruokia lähdettiin maistelemaan ja pikku hiljaa opettelemaan syömään erilaisia ruokia. Ruoan laittaminen ei usein onnistunut, sillä lapsi oli huomionkipeä ja mustasukkainen kokkaushetkille ja yritti esimerkiksi satuttaa itseään samaan aikaan kun äiti laittoi ruokaa. Usein haastateltava joutui tilaamaan valmisruokaa.
Koska lapsen kanssa oli haasteellista, niin kotityöt jäivät tekemättä, mistä koitui äidille paineita:
Ja mä en kokenu itteäni niin huippukokiksi tai huippusiivoojaks. Ehkä mulla tuli vähän semmonen, ei ehkä huono omatunto, mutta mulle tuli sellainen, että yritän parastani, mutta semmonen fiilis, että tätä työtä ei kukaan arvosta, että kaikki vaan valittaa ja kiukuttelee sekä mies että lapsi. Että: ”Ei oo hyvää ruokaa ja onpas sotkuista täällä ja ei oo pyykättykään, eikä oo silitetty.” Sit mä en oikein tienny millä ajalla mitä mä mitäkin teen, koska lapsi oli niin vaativa, että en aluksi saanu kokata rauhassa. Hän roikku mun puntissa.
Hän yritti koko ajan käsiään tunkea hellalle tai mennä jääkaapille tai sitten hän rikko sillä välin jotain muuta.
Arkipäivän haasteet saivat äidin pohtimaan paljon äitiyttä ja kasvatusta. Hän hankki paljon tutkimustietoa ja kirjoja adoptiosta ja kasvatuksesta, sillä arki lapsen kanssa oli rankkaa. Äiti haki apua myös psykologilta ja lähipiiriltä. Psykologilla ei ollut aikaisempaa kokemusta adoptio- tai sijaisvanhemmuudesta, mutta haastateltava tunsi saavansa tukea ja vastauksia ongelmiinsa. Lähipiiriltä haastateltava sai apua kummitädiltä, joka on lastentarhanopettaja ja kolmen lapsen äiti. Myös naapurin lääkärin kanssa käydyt keskustelut ovat auttaneet.
Lapsen hyvinvoinnin merkitys korostui, mutta äidit tiedostivat myös oman hyvinvoinnin merkityksen. Katvalan (2001) mukaan nuorempi sukupolvi korostaa äidin läsnäoloa, mutta samalla halutaan ja toivotaan äideille aikaisempaa enemmän omaa tilaa, aikaa ja työtä. Oman ajan ottaminen on perinteisen äitimyytin murtamista, jonka mukaan äidin pitäisi aina jaksaa olla lastaan varten, unohtaen itsensä. Mikä ei oikeasti ole totta, kun pitää huolta itsestään, jaksaa paremmin. Myös Adesman & Adamec (2004, 59) painottavat adoptiovanhemman omaa aikaa ja yksityisyyttä. Monella äidillä nousi tutkimusaineistosta esiin omien harrastuksien ja vapaa-ajan tarpeet. Äidin on hyvä osata antaa itselleen aikaa ja tilaa.