Adoptiovanhemmuuden erityispiirteet

Adoptiovanhemmuuden erityispiirteet jaettiin kahteen alaluokkaan, joita ovat adoptio lisämausteena vanhemmuuteen ja fyysisyyden puuttuminen.

Adoptio lisämauste vanhemmuuteen

Tämä alaluokka jaettiin neljään luokkaan, joita ovat tavallinen äitiys, lapsen erityistarpeisuus, herkkyys ja biologisten vanhempien ”läsnäolo”. Äidit eivät kokeneet vanhemmuutensa ja äitiytensä olevan kovinkaan erilaista biologiseen äitiyteen nähden, vaan sen koettiin olevan tavallista äitiyttä. Äitiyden syvimmässä olemuksessa ei koettu olevan eroja biologiseen äitiyteen verrattuna.

Äitiydellä itsetään ei oo eroa. Ainut ero on, että lapsi ei oo tullu mun mahastani. Emmää nää siinä niin kun mitään muuta eroa. Et samanlaiset tarpeet sillä lapsella on, et oli se biologinen äiti tai adoptioäiti. Ja samanlaiset tunteet. Mut kyllä niin kun adoptioäitiydessä on vielä lisää niitä tunteita, kun se lapsi on niin kun sillä on tausta ja sillä on tapahtunu elämässä aika paljon. Mutta ite äitiys. Jos sitä syvintä äitiyttä ajattelee, siinä ei oo mitään eroa. (Hilda)

Haastateltavat eivät korostaneet adoptioäitiyttä ihmeellisenä asiana, vaan heidän mielestään se oli yksi tapa tulla vanhemmaksi, kuten Emilia asian kiteytetysti ilmaisi: ”Lähtökohtaisesti halusin äidiksi ja adoptioäidiksi sitte.” Haastateltavat näkivät äitiyden tavallisena äitiytenä, eivätkä halunneet korostaa adoptioäitiyttään, samoin kuin Sukulan (2009, 131) tutkimuksessakin kävi ilmi. Tavallisuus liittyi perhe-elämän arkeen ja adoptioon perheenperustamisen muotona. Mitä kauemmin adoptiosta oli kulunut, sitä enemmän äidit tunsivat olevansa tavallisia äitejä, ei adoptioäitejä. Adoption ajatteleminen ei ollut jokapäiväistä, vaan alun jälkeen äitiys ikään kuin ”normalisoituu”.

Se ei merkitse minulle adoptioäitiyttä, vaan kyllä se merktisee minulle nimenomaan sitä äitiyttä. Adoptio on vaan tapa hankkia lapsia. En mä mitenkään korosta olevani adoptioäiti, vaan kyllä mä oon Maisan äiti isolla Ä:llä ja Maisa on mun lapseni isolla L:llä. (Minna) Tulee semmonen vaihe, että se oma adoptio että tässä eletään normaalia arkea, mutta se [adoptio] rupes jäämään vähän taustalle. (Sinna)

Ambert (2005, 6) painottaa kirjoituksessaan, että adoptiovanhemmat usein unohtavat, että eivät ole lapsensa biologisia vanhempia. Rakentaakseen normaalin perhe-elämän arjen, ei pidä liikaa painottaakaan lapsen adoptiotaustaa tai adoptiovanhemmuuden statusta, vaan pyrkiä elämään normaalia perhearkea, kuten kaikki muutkin perheet. Adoptiovanhemmuuden unohtaminen ei ole kieltämistä, vaan lapsen adoptiotaustan häivyttäminen taustalle auttaa vanhempia tuntemaan olevansa tavallisia vanhempia lapsilleen.

Ruohion tutkimuksessa (2009, 34) tuli esiin ”värisokeus” käsite, joka ilmeni myös aineistoni tutkittavilla. Käsitteellä tarkoitetaan ilmiötä, jonka mukaan adoptoidun ihon ”väriä” ei enää nähdä.

Se on niin hassu juttu, että sen oman lapsen ihonvärin tai hiusten värin, niin sille tulee täysin sokeeks ihan muutaman viikon kuluessa. Ja sitten hölmistyy, kun kulkee tuolla marketissa, että miks nuo tuijottaa meitä. (Sinna)

Monen haastateltavan mielestä lapsi myös muistutti joko luonteenpiirteeltään tai ulkonäöltään toista tai molempia vanhempia. Myös Lois Raynoldin tutkimus osoittaa, että vanhemmat tarvitsevat yhteistä perustaa lapsiensa kanssa. Tyytyväisimmät ja onnellisimmat adoptioperheet näkevät samankaltaisuuksia perheenjäsenissään, vaikka ulkopuoliset eivät sitä huomaisikaan. (Adesman & Adamec 2004, 6.) Suuri osa tutkimukseen osallistuneista olivat samaa mieltä siitä, että lapsessa ja haastateltavassa on samaa näköä.

Ja oma lapsi se todellakin on. Ja joskus rupes miettimään kans sitä, että ei se ees tajua, että se näyttää eriltä toisten silmiin. Koska se omiin silmiin näyttää omalta. Maisa itse asiassa on ihan pyöreeposkinen ja sitten me ollaan, että voi, että me ollaan samannäköisiä tai jotenkin nin kun sillai. (Minna)

Tutkittavien vastauksissa ilmeni, että yhteisen perimän puuttuminen tai että lapset eivät olleet vanhempien ”omaa verta”, ei heidän mielestään vaikuttanut äitiyteen. Jokainen äiti oli siitä samaa mieltä. Minna toi esiin kysymyksen olisiko hänen suhteensa Maisaan ollut erilainen, jos Maisa olisi hänen biologinen lapsensa. Hän mietti voisiko hän rakastaa biologista lasta enemmän kuin adoptoitua rakastaa. Muiden haastateltavien vastauksissa ilmeni, että haastateltavat eivät uskoisi olevansa erilaisia äitejä, vaikka adoptiolapset olisivat heidän biologisia lapsiaan. Äidit myös kertoivat kiintymyksen ja rakkauden lasta kohtaan olevan syvää. Glover, Mullineauxa, Deater-Deckarda & Petrill (2010, 238) tutkivat 85 äitien ja isien

positiivisia ja negatiivisia tunteita lapsiaan kohtaan lasten käytös- ja emotionaalisissa ongelmissa. He tutkivat onko äitien ja isien tunteilla yhteyttä lapsen käytökseen ja onko vanhempien negatiivisilla tai positiivisilla tunteilla yhteyttä siihen onko lapsi adoptoitu tai biologinen. Samassa perheessä oli sekä biologisia ja adoptoituja lapsia. Gloverin ym.

tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että vanhemmat eivät poikenneet merkitsevästi tunteissaan lapsiaan kohtaan, oli sitten kyseessä biologinen tai adoptoitu lapsi.

Tutkimustulosten mukaan adoptiovanhemmuudessa oli kuitenkin omia erityispiirteitä, joita ei biologisen lapsen vanhempien tarvitse kohdata tai pohtia. Kuten Minna toteaa:

Äitiys varmasti on ihan samanlaista iloineen ja murheineen kuin kellä tahallansa äidillä, mutta kyllä se adoptiotausta tuo siihen tiettyjä omia lisämausteita ja haasteita.

Jotkut äidit vertasivat kohtaamiaan haasteita erityislapsen kasvattamiseen, sillä moni kansainvälisesti adoptoitu lapsi oli erityistarpeinen. Lapsilla saattoi olla fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia, joita pyritään hoitamaan lääkäri-, fysio-, toimintaterapian tai psykologin käynneillä. Lasten erityistarpeet saivat vanhemmat pohtimaan kasvatusta ja vanhemmuuttaan vieläkin enemmän.

Kyllähän mä vähän jännitikin sitä et millai mä pärjään ja osaanko mä hoitaa lasta. Ja siinä vaiheessa kun tiesi, että lapsella on terveyteen liittyvä erityistarve, et miten me siitä selvitään. (Sinna)

Jokaisella äidillä oli toiveena mahdollisimman terveen lapsen saaminen. Kaikki eivät saaneet täysin tervettä lasta, vaan lapsilla oli todettu erilaisia sairauksia, kuten kuulon alenemaa tai sydänsairauksia. Tutkittavat, joiden lapsi oli erityistarpeinen, totesivat, että lapsen saatuaan hänen erityistarpeistaan tuli toissijainen asia vanhemmuudelle. Haastateltavat näkivät adoptiolapsen erityistarpeisuuden myös toisella tapaa. Lapsen erityistarpeisuus liittyi sairauksien lisäksi adoptiolapsen aikaisempiin kokemuksiin. Lapsi oli ennen adoptiota kokenut ainakin yhden hylkäämiskokemuksen ja ennen adoptiota hänellä oli kertynyt elämänkokemusta. Kokemukset vaihtelevat negatiivisista positiivisiin, eivätkä haastateltavat tienneet miten lasta oli kohdeltu ennen adoptiota. Lapsi tarvitsi tukea myös uuteen perheeseen ja maahan sopeutumisessa ja kiintymyssuhteen luomisessa adoptiovanhempiinsa.

Mutta toisaalta adoptiolapsi on aina erityistarpeinen, koska siellä on ne kokemukset siitä, että se biologinen äiti on jättäny ja tullu näin isot muutokset. Ja on kiintymyssuhteen joutunu rakentamaan uudestaan alusta. (Sinna)

Adoptiovanhemmuudelta vaaditaan herkkyyttä ikään kuin nähdä lapsen taakse hänen tunnetilaansa. Lapsi saattoi käytöksellään ilmentää esimerkiksi huonoa oloaan, mutta ei aina kyennyt sanoin ilmaisemaan itseään tai kertomaan mikä häntä vaivasi. Aina ei voitu tietää johtuiko erikoinen käytös normaalista kehityksestä, vai oliko taustalla ehkä lastenkoti aikana koettua kaltoin kohtelua vai onko perimällä kenties vaikutusta käyttäytymiseen. Äidit myös miettivät keneen heidän tulisi verrata lapsen käytöstä, ikätovereihin vai verratko keneenkään.

Eräs äiti puhuikin ”tuntosarvista”, jotka adoptiovanhemman täytyi omistaa ja joiden avulla tarkkailla hyväksyikö lapsi itsensä eriväristen joukkoon ja miten lapsi koki itsensä.

Adoptiolapsen käytöksen tarkkailu oli tärkeää, sillä vaikka lapsella tuntuisi kaikki olevan hyvin, saattoi olla, että jonkin asia painoi hänen mieltään. Tällä haastateltavat tarkoittivat lapsen erityistaustaa ja siitä seuraavia mahdollista käyttäytymistä tai pelkotiloja. Tärkeää äitien mielestä oli, osata vastata vanhemmuuden tuomiin haasteisiin, ongelmiin ja hakea tarvittaessa ulkopuolista apua.

Adoptioäidit on jotenkin totutettu tai koulutettu siihen, että kun pieniäkin outoja juttuja saa heti kysyä perheneuvolasta tai lastentarhaopettajalta tai erityisopettajalta neuvoa. (Mirva) Tutkimusaineisto poikkeaa Sukulan (2009) tuloksesta siinä, että hänen haastateltavien yksinhuoltaja äitien mukaan, adoptiovanhempien on vaikea hakea apua. Aineistoni puolestaan antoi vastakkaisen tuloksen. Haastateltavien mukaan valmennuskurssin ja adoptioneuvonnan aikana adoptionhakijoita koulutettiin ja valmennettiin hakemaan tarvittaessa apua, sillä jo lapsen tausta tekee lapsesta erityisen: biologisen äidin hylkääminen ja isot muutokset adoptiossa, kiintymyssuhteen luominen saattoivat tarvita ammatti-ihmisen apua puhumattakaan arjessa kohdattavista haasteista. Haastateltavat painottivatkin adoptiovanhemman rohkeutta tunnustaa itselleen heikkoutensa ja voimattomuutensa vanhemmuudessaan ja uskallusta avun hakemiseen. Apua kysytiin yleisesti lääkäriltä, lastentarhanopettajilta, opettajilta ja perheneuvolasta psykologilta. Myös avun tarvitsemisen huomaaminen vaatii herkkyyttä:

Ja sit kyl se tietysti on haasteellista, jos adoptiolasta ajattelee, että se erityistausta ihan jo lapsuuden kokemusten ja muitten takia, että jos sitten tulee semmonen tilanne, et tarvitaan apua, että on osaamista ja rohkeutta lähteä sitä hakemaan. Mut kun mikä on sitten siitä

taustasta johtuvaa tarvetta ja mikä sitten on niin ku lapsesta itsestä johtuvaa tarvetta, sitä on niin vaikea sanoa. Mitkä asiat johtuu just siitä, että lapsi on adoptoitu. Ei sitä pysty ainakaan maallikko sanomaan. (Sinna)

Että sillai se vaatii sitä tietoo ja herkkyyttä ja sitten ehkä sitä tunnistamista, että ryppyillekö se ihan niin kuin kuus ja puolivuotias vai onko sillä joku muu prosessi taustalla. Mutta liika tieto ja liika asian ajattelu on pahasta, koska silloin sä rakennat siitä lapsesta erityislasta, ettei niin kun sitäkään. (…) Kyllä se vaatii sen, että ei lapsella sitä taustaa saa hukata. Ei sitä saa salata eikä pitää sitä omituisena. (Minna)

Biologisten vanhempien läsnäolo tuli esiin haastatteluissa. Adoptioäitien ajatukset olivat ristiriitaisia biologisiin vanhempiin nähden. Tutkimuksen tulokset ovat samansuuntaisia Högbackan (2009, 185) tutkimuksen kanssa. Ristiriitaiseksi biologisten vanhempien ajatteleminen teki se tosiasia, että toisen onni on toisen epäonni. Kaikki vanhemmat eivät ymmärtäneet miten niin ihanasta lapsesta oli voinut luopua. Mutta tutkittava itse oli saanut perheen toisen luopumalla lapsestaan.

Harvemmin mutta mä ehkä jotenkin tietosesti työnnän sitä syrjään. Mä ajattelen siitä [äidistä] niin, että se on ollu hänelle maailman rankin päätös, että hän on joutunut luopuu.

Mutta jotenkin niin myös, että me ollaan onnekaita, että hän on saattanu elämään näin ihanan lapsen. (Elisa)

Toisaalta monella haastateltavalla ei ollut kovin paljoa tietoa vanhemmista, joten biologisten vanhempien unohtaminen oli melko helppoa. Varsikin haastateltavat, joiden adoptiolapset olivat asuneet sijaisperheissä, ajattelivat enemmän sijaisvanhempia kuin lapsen biologisia vanhempia.

En oikeestaan [ajattele biologisia vanhempia], kun jotekin tuntuu, että niitä oiskaan.

Enempi mä ajattelen sitä perhettä, joss Maisa oli kaks ensimmäistä vuotta. Mehän ollaan kirjotettu niille kirjeitä ja lähetetty valokuvia. Ja sieltä on yksi vastauskirje tullu. Ne on meillä hyvässä tallesssa Maisalle olemassa. Mutta siis jotenkin en ajattele, ehkä jollain lailla sen äitiä, joka on sen synnyttäny. (Minna)

Varsinkin Kiinasta on tullut paljon lapsia, joiden vanhemmista ei tiedetä mitään, sillä adoptioon antaminen ei ole ollut sallittua. Äidit joutuvat myös pohtimaan miten kertoa lapselle biologisista vanhemmistaan, jos heistä ei ole olemassa tietoa. Äidit kokivatkin, että tyhjät aukot tiedoissa tulisi täyttää omalla tarinalla. Toisaalta haastateltavat haluaisivat lähettää lapsen biologisille vanhemmille tietoa siitä, että lapsi voi hyvin ja häntä rakastetiin paljon. Kaikki haastateltavat tunsivat myötätuntoa biologisia vanhempia kohtaan ja uskoivat, että lapsen antaminen adoptioon oli ollut heille vaikea päätös. He olivat myös kiitollisia ja

onnellisia lapsestaan, aivan kuten Högbackin (2009, 185) tutkittavatkin olivat. Haastateltavat puhuivat arvostavasti lapsen biologisista vanhemmista. He halusivat selittää lapsen antamista adoptioon yhteiskunnallisella ja henkilökohtaisella tasolla.

Vaikee sanoa, kun ei tiedä millä fiiliksillä se on sen jättäny. Mutta eihän ketään sais tolla tavalla jättää. (…) kun ajattelee sitä yhteiskunnallista tilannetta siellä, niin eihän niillä oo niillä nuorilla naisilla siellä. Siis jotka tulevat maalta sinne tehtaisiin. Asuu niissä järkyttävissä paraakeissa, jossa asuu monta ihmistä samassa. Niillä ei ihan oikeesti oo mahollisuutta. Mutta sitähän mä en tiiä mitä biologinen naisihminen, joka on Maisan synnyttäny, niin mikä hänen tilanne on. mutta helposti voi kuvitella, että hän olisi juuri tällainen siirtolaistyöläinen, jolle on käyny hullusti. (Minna)

Biologisia vanhempia ajateltiin paljon varsinkin odotusaikana. Myös erilaiset juhlat, kuten joulu, pysäytti ajattelemaan lapsen biologisia vanhempia. Äidit pohtivat myös elämän epäoikeudenmukaisuutta, sillä lapsesta luopuminen saattaa olla ainut vaihtoehto vanhemmille.

Fyysisyyden puuttuminen

Biologiseen odotukseen ja syntymään liittyy paljon kulttuurisia kertomuksia, joihin voi samaistua. Siihen liitetään ruumiillisuus ja fyysiset raskauden ilmiöt, kuten pahoinvointi, painonnousu, vauvan liikkeet ja onnen sekä väsymyksen tunteet. Lapsi hahmottuu äidin mielikuvissa, kun biologinen lapsi saa hahmon raskauden seulontojen avulla. Ensimmäiset sydämenäänet ja ultrakuva muovaavat mielikuvia sikiöstä ”minun/meidän” lapseksi.

(Sandelowski 1993,). Adoptio-odotus on fyysisesti kevyempää, sillä siihen ei liity alkuraskauden pahoinvointia tai muita terveydellisiä komplikaatioita. Adoptiolasta odotetaan ilman, että lapsi on läsnä, eikä odottavalla äidillä ole raskauden fyysisiä muutoksia, jotka muut voisivat tunnistaa. Lapsi on olemassa jossain siellä, hän ei ole ruumissa sisällä (Hoffmann-Reim 1986). Adoptiomielikuviin vaikuttavat mielikuvat lapsen syntymämaasta, lapsesta ja hänen taustoistaan. Suurimman eron biologisen ja adoptiovanhemmuuden välillä haastateltavat näkivät olevan fyysisyyden puuttuminen. Adoptiolapsen kohdalla naiset jäävät ilman raskauden ja synnytyskokemuksia. He eivät myöskään pysty imettämään lastaan.

Haastateltavat kokivatkin lapsen sydämissään syntyneeksi, sillä äidit eivät voi fyysisesti tulla raskaaksi adoptoidulle lapselleen.

Mut oikeesti tosi niin ku hyvä tämmönen sydämessä kasvanut. Tai odotetaan niin ku, että me ollaan sydämessä raskaana, et semmosta, samalla tapahtuu sitä kasvua, että me odotetaan. Koska me ei odoteta mitään semmosta konkreettista, joka kasvaa meidän mahassa, vaan niin ku, me odotetaan sitä lasta, jota ei näy. (Hilda)

Myös lastenkotiajan menettäminen oli suurimalle osalle ikävää, sillä adoptiovanhemmat olisivat halunneet lapsen itselleen mahdollisimman pienenä.

Se mua tietyllä tavalla harmittaa nyt kun kattoo niitä Maisan vauvakuvia, että mä olisin halunnut sen silloin heti jo, kun se oli pieni. Se on niin ihana. Vasta se katto niitä vauvakuvia ja mäkin katoin, niin mä sanoin sille, että: ”Voi että kun mä olisin saanut sut jo silloin pienenä.”. (Minna)

Adoptiovanhemmat saavat usein leikki-ikäisen lapsen, joka kantaa mukanaan myös aikaisempaa kokemusten historiaa. Ero biologisen ja adoptiolapsen äitiydessä onkin lapsen alkutaival, sillä biologisen lapsen synnyttänyt tutustuu ja rakentaa kiintymyssuhdetta lapseen pikkuhiljaa lapsen ollessa vauva. Adoptiovanhempi ei saa tämänkaltaista kokemusta. Suuri osa adoptioäideistä ei saanut kattavia tietoja lapsen biologisista vanhemmista. Lapsen taustatiedot olivat vajavaiset ja voi vain arvailla miksi biologiset vanhemmat ovat päätyneet lapsen luovutukseen adoptioon. Lapsen saaminen oli pidempi prosessi kuin biologisen lapsen saaminen, mutta kuitenkin äitiyteen kasvettiin ja äitiyttä pohdittiin adoptioprosessin aikana samoin kuin biologisen lapsen saavat pohtivat vanhemmuuttaan. Erotuksena vaan on, että adoption aikana lasta ei näy, muuta kuin ehkä kuvassa lapsitiedon saamisen yhteydessä. Kun lapsi adoptoidaan, on hän jo pikkulapsi, valmis paketti. Emilia kuvaili seuraavasti adoptiovanhemmuuden muodostumista ja sen eroa biologiseen vanhemmuuteen:

No niin adoptiovanhemmuus tulee niin kun kaikki tulee pikakelauksella, kun bioäidit sanoo, että siihen vauvaan tutustutaan pikkuhiljaa, kun se aluksi suurin piirtein vain koko ajan nukkuu ja kuukausien myötä alkaa hahmottamaan kuka se on. Ehkä se vanhemmuus täytyy tehdä kauheen nopeesti.

Haastateltavat käyttivät raskauteen ja ruumiillisuuteen liittyviä metaforia, kuten Sukulan (2009) tutkimuksessakin. Hänen mukaansa (2009, 86) metaforien käyttö antaa yhteisen kielen niin adoptioneuvontaan ja tekee adoptiosta tavallisempaa sekä helpommin kerrottavaa.

Mutta on hyvin pitkälle verrattavissa kasvua äidiksi. Tiäkkö tää kotiselvitysaika ja odotusaika on sama kun olisit raskaana. Niin kun ensin valmistuu kotiselvitys ja sitten haetaan adoptiolupa. Jännitetään sitä ja tota niin sitten lähetetään paperit maahan ja taas jännitetään ja odotetaan. Milloin tulee ”lähtö laitokselle”, että. On niin ku tosi paljon

verrattavissa niin kuin tunteita siihen mitä odotusaikana on, että käydään neuvolassa ja et miltä se lapsi nyt näyttää ja. (...) Koska meillä ei oo mitään, tai me vaan voidaan kertoa niitä toisenlaisia odotusajan asioita, kun taas biologiset äidit kirjottaa sinne johonkin neuvolakorttiin tämmösiin milloin tuntui ensimmäset potkut. Tai et milloin näky varpaat ja sormet. Että meillä ne on ne vaiheet vähän toisenlaisia, että. Mut kyllä sitä kasvua tapahtuu koko ajan sen prosessin aikana, koska sitä joutuu miettimään koko ajan sitä omaa äitiyttään. Että vähän samakin niin kuin raskausaikana. (Hilda)