Kansainvälinen adoptio ja äitiys
- ”Äitiys on mulle iso juttu, mutta se adoptioäitiys ei oo iso juttu”
Tampereen yliopisto Kasvatustieteiden yksikkö Pro gradu -tutkielma Kasvatustiede Terhi Järvenpää Tammikuu 2011
Tampereen yliopisto Kasvatustieteiden laitos
JÄRVENPÄÄ, TERHI: Kansainvälinen adoptio ja äitiys - ”Äitiys on mulle iso juttu, mutta se adoptioäitiys ei oo iso juttu”
Pro gradu -tutkielma 122 s., 1 liitesivu Kasvatustiede
Tammikuu 2011
TIIVISTELMÄ
Kansainvälinen adoptio on lisääntynyt viime vuosina. Tutkimuksessa tarkastellaan adoptioäitien kokemuksia heidän äitiydestään. Lisäksi tarkastellaan adoptioprosessia odotuksen näkökulmasta ja kartoitetaan onko lapsen biologisuudella merkitystä äitiyden kokemuksiin. Tutkimus pohjautuu laadullisen tutkimuksen lähtökohtiin. Tutkimusaineiston keruu tapahtui teemahaastattelemalla kahdeksaa kansainvälisen adoption tehnyttä naista.
Aineisto kerättiin keväällä 2010. Tutkimukseen osallistuneet adoptioäidit olivat iältään 29–
48-vuotiaita. Seitsemällä kahdeksasta haastateltavasta oli lapsettomuustausta, yhdellä on biologinen lapsi. Tutkittavien lapset on adoptoitu Aasiasta tai Afrikasta. Haastatteluaineisto analysoitiin sisällönanalyysillä.
Tutkimusaineiston valossa voidaan todeta naisten olevan kiitollisia äitiydestään, sillä tie adoptiovanhemmuuteen on ollut pitkä ja lapsettomuuden ja adoptioprosessin kautta.
Kokemukset adoptioprosessista olivat sekä myönteisiä että kielteisiä. Kielteisin kokemus oli adoptioajan pituus ja myönteisin perusteellinen valmentautuminen vanhemmuuteen.
Adoptioäitiys muodostuu adoptioprosessin aikana eri konteksteissa, kuten neuvonnan ja kotiselvityksen, lapsiesityksen ja hakumatkan kautta. Adoptioäitiys koettiin olevan yhteisöllinen tapa perustaa perhe. Adoptioäitiys koettiin tavallisena äitiytenä, vaikka lapsen adoptoiminen tuo omat lisämausteensa kasvatukseen ja vanhemmuuteen tuoden näin eroja myös biologiseen ja adoptiovanhemmuuteen.
Avainsanat: Kansainvälinen adoptio, adoptioprosessi, adoptioäitiys, adoptiovanhemmuus.
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ... 5
2 KANSAINVÄLISEN ADOPTION KÄSITE JA HISTORIA ... 6
2.1 Adoptio eli lapseksi ottaminen ... 6
2.2 Adoptiotutkimuksen tila... 8
2.3 Adoption historiaa ja Suomen lainsäädännön kehittyminen ... 9
2.4 Adoptiotoiminnan kansainvälistyminen ...11
3 ADOPTIOVANHEMMUUS ...13
3.1 Erilainen perhekäsitys ja äitiyteen valmistautuminen ...13
3.1.1 Perhekäsitys ...13
3.1.2 Äitiys ...15
3.1.2.1 Yleistä äitiydestä...15
3.1.2.2 Adoptioäitiyteen kasvaminen...17
3.2 Adoptiovanhemmuuden edellytyksiä...19
3.3 Adoptiovanhemmuuden moninaisuus...23
3.3.1 Monia vanhemmuuksia ...23
3.3.2 Vanhemmaksi tulemisen erilaisuus...24
4 ADOPTIOLAPSEN NÄKÖKULMA...29
5 TUTKIMUSKYSYMYKSET JA TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ...33
5.1 Tutkimuskysymykset ...33
5.2 Tutkimuksen menetelmälliset ratkaisut ...33
5.3 Tutkimuksen kohderyhmä ja aineiston keruu ...35
5.3.1 Tutkimushenkilöt ...35
5.3.2 Aineiston keruu...37
5.4 Aineiston analyysi...39
6 TUTKIMUKSEN TULOKSET...41
6.1 Adoptioprosessin motiiveja ja kokemuksia...42
6.1.1 Motiivit ...42
6.1.2 Kielteiset kokemukset ...46
6.1.3 Myönteiset kokemukset...52
6.2 Adoptioäitiyden merkityssuhteet ja keskeiset kasvatusmetodit ...57
6.2.1 Vanhemmuuden arvostaminen ...58
6.2.1 Adoptiovanhemmuuden koettu rikkaus ...63
6.3 Adoptioäitiyden muodostuminen ...70
6.3.1 Adoptioäitiyden muodostumisen kontekstit ...70
6.3.2 Keskeiset kasvatusmetodit...82
6.4 Adoptio- ja biologisen vanhemmuuden koetut erot...90
6.4.1 Adoptiovanhemmuuden erityispiirteet...90
6.4.2 Ympäristön suhtautuminen adoptioon ...97
7 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ...101
7.1 Adoptioäitiys näyttäytyy kulttuurisena, sosiaalisena, psykologisena ja judridisena äitiytenä ...104
7.2 Erilainen vanhemmuus...108
8 LUOTETTAVUUDEN ARVIOINTIA JA JATKOTUTKIMUSAIHEITA...110
8.1 Luotettavuus ...110
8.2 Jatkotutkimusaiheita ...113
LÄHTEET ...116
Liite 1 ...126
TAULUKKOLUETTELO Taulukko 1 Adoptioprosessin motiivit ja kokemukset ...59
Taulukko 2 Adoptioäitiyden merkitykset ...70
Taulukko 3 Adoptioäitiyden muodostuminen ja kasvatuksen haasteet...86
Taulukko 4 Adoptio- ja biologisen vanhemmuuden erot ...100
1 JOHDANTO
”Pudota pikkuvauva!”, muistan aina hartaasti huutaneeni lapsena kun näin lentokoneen lentävän taivaalla, sillä vanhempani olivat kertoneet lentokoneen tuovan vauvoja. Muistan myös, monesti toivoneeni vanhemmilta, että he hankkisivat minulle ja sisarille ulkomaalaisen pikkuveljen tai -siskon. Vanhempani eivät kuitenkaan toteuttaneet tätä pikkutytön toivetta.
Nyt vuosien päästä huomaan tekeväni tutkimusta kansainvälisestä adoptiosta. Liekö tuo pienen tytön toive tiedostamattomasti vaikuttanut tutkimusaiheen valintaan?
Adoptio on ikivanha käytäntö. Jo antiikin Kreikassa tehtiin adoptioita. Lapseksiotot poikkesivat huomattavasti nykypäivän adoptioista, sillä Antiikin Kreikassa adoptoitiin aikuisia suvun ja perinnön jatkamiseen. Nykyään adoption periaatteena on löytää turvallinen koti ja perhe lapselle. Vielä 1960-luvulla Suomessa ottolapsen ottaminen ajateltiin olevan riski vanhemmille. Periaatteena oli etsiä lapsi vanhemmille. Lapsen näkökulma, lapsen parhaasta edusta, jäi huomioimatta. Lainsäädännön kehitys erityisesti 1980-luvulla on parantanut adoptiolapsen asemaa huomattavasti.
Suomeen ensimmäiset adotoidut lapset tulivat 1970-luvulla. Vuoden 1985 jälkeen kansainväliset adoptiot ovat lisääntyneet tasaisesti lapseksi ottamisen kansainvälisen lakisäännöksen tultua voimaan. 2000-luvulla kansainvälinen adoptio on lisääntynyt. Erityisen paljon adoptoitiin vuosina 2004 ja 2005. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen adoptoitiin vuoden 2009 aikana 224 ulkomailla syntynyttä lasta. Etelä-Afrikasta adoptoitiin 43, Venäjältä 41 lasta. Suomeen adoptoiduista lapsista oli syntynyt Kiinassa 37 ja Thaimaassa 28 lasta.
Valtaosa (87 %) adoptiohakijoista oli kaksi vanhempaa. (Tilastokeskus 2010.)
Kansainvälinen adoptio ei ole ensimmäinen vaihtoehto, kun lapselle etsitään uutta kotia ja perhettä. Sitä ennen yritetään auttaa biologisia vanhempia tai adoptoida lapsi kotimaahan. Jos nämä vaihtoehdot eivät ole mahdollisia, voidaan lapsi adoptoida ulkomaille. Lapsen adoptointi ulkomailta tarvitsee syvällistä harkintaa. Suomen laki määrääkin adoptioneuvonnan, jonka aikana selvitetään vanhempien sopivuutta adoptiovanhemmiksi.
Neuvonnan aikana selviää muun muassa onko adoptiovanhemmat valmiita hyväksymään omakseen lapsen, joka on ulkonäöltään erilainen.
Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella vanhemmuutta kansainvälisen adoption näkökulmasta. Tutkimuksessa on kiinnostuttu siitä miten äidit kokevat
adoptiovanhemmuutensa ja miten äitiys muodostuu adoption aikana ja sen jälkeen arjessa.
Kiinnostuksen kohteena on myös eroaako adoptioäitiys biologisesta vanhemmuudesta. Jos eroaa, niin miten. Kiinnostava kysymys on myös mitä adoptioäitiys merkitsee adoption tehneille naiselle. Tutkimus on kvalitatiivinen ja haastattelut on tehty teemahaastattelun avulla. Tutkija on kiinnostunut niistä kokemuksista, joita adoptiovanhemmat pitävät merkittävinä vanhemmuutensa kannalta, siksi tuntui luonnolliselta käyttää sellaista tutkimusmetodia, jossa asioiden merkityksiä kysytään suoraan tutkittavilta.
Tutkimuksen aiheen valintaa on ohjannut kiinnostus kansainvälistä adoptiota kohtaan.
Suomessa adoptiota on tutkittu vähän, varsinkin kansainvälistä adoptiota ja äitiyttä, joten tutkimukselle on tilausta. Tutkimuksen vähäisyyteen on syynä myös se, että kansainvälinen adoptiotoiminta on Suomessa nuorta.
2 KANSAINVÄLISEN ADOPTION KÄSITE JA HISTORIA
2.1 Adoptio eli lapseksi ottaminen
Adoptio-sana on peräisin latinan sanoista ad opto, joka tarkoittaa valita vaihtoehdoista paras (Varilo 1986, 63; Varilo 1993, 9). Suomen laissa käytetään adoptiosta sanaa lapseksi ottaminen. Lapseksi ottamisen käsite sisältää ajatuksen, että lasta ei saada tai tehdä, vaan lapsi tulee otetuksi. Adoptiossa lapsen perhe muuttuu, sillä hänen suhteensa biologiseen perheeseensä katkeaa ja tilalle tulee juridinen side adoptiovanhempiin, jonka pohjalta oletetaan myös sosiaalisten ja psykologisten siteiden syntyvän. Lapseksi ottamisessa luodaan ja rakennetaan vanhemmuus- ja perhesuhteita. (Pösö 2003, 141–142; Laki lapseksiottamisesta 153/1985).
Lapseksi ottaminen voidaan luokitella muodostetun perhesuhteen lisäksi lähtötilanteen mukaan. Perhesuhteen luokittelun mukaan adoptiovanhemman tai -vanhempien ja adoptoitavan välille muodostuu uusi perhesuhde, vanhemman ja lapsen välinen suhde.
Adoptoitavan entinen perhesuhde katkeaa joko osittain tai kokonaan. Lapseksi ottaminen voidaan jakaa kahteen kategoriaan; heikkoon ja vahvaan adoptioon. Heikkolla adoptiolla
tarkoitetaan, että lapsen biologisen vanhempien perhesuhde katkeaa osittain ja adoptio on mahdollista purkaa, jos biologiset vanhemmat sitä vaativat. Vahva adoptio on puolestaan purkamaton, jolloin lapsen aiempi, biologinen perhesuhde katkeaa kokonaan. Vahvassa adoptiossa adoptoidun oikeudellinen asema on sama kuin biologisilla jälkeläisillä. Suomessa on ollut voimassa jälkimmäinen, vahva adoptio vuodesta 1985 asti. (Varilo 1993, 9; Laki lapseksiottamisesta 153/1985.)
Varilo (1993, 9-11) luokittelee adoptiot kolmeen päätyyppiin. Ensimmäinen, eli varsinainen, vierasadoptio tarkoittaa, että lapsella ei ole sukulaisuussuhdetta adoptioperheeseen. Biologiset vanhemmat tai vanhempi luopuu vanhemman oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja adoptiovanhempi ottaa lapsen pysyvästi omaksi lapsekseen. Toisella adoption päätyypillä tarkoitetaan perheen sisäistä adoptiota tai sukulaisadoptiota, jossa adoptoidaan sukulainen tai puolison aikaisemmasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kolmannessa on kyseessä aikuisadoptio.
Tällöin adoptoitava on täysi-ikäinen. Suomessa aikuisadoptio on harvinainen. Esimerkiksi vuonna 2009 20–39-vuotiaita adoptoitiin 41 ja yli neljäkymmentävuotiaita 13. (Tilastokeskus 2010)
Adoptio voidaan jakaa kansalliseen eli kotimaiseen ja kansainväliseen adoptioon. Tämä tutkimus keskittyy kansainvälisen adoption näkökulmaan. Kotimaisissa adoptioissa adoptoidun ja adoptioperheen syntymämaa on sama. Kansainvälisessä adoptiossa adoptioperheen ja adoptoidun kotimaa on eri. Lapsen kotimaasta käytetään yleensä termiä luovuttajamaa. Vastaanottajamaa on puolestaan adoptioperheen kotimaa. Useimmiten luovuttajamaa kansainvälisessä adoptiossa on kehitysmaa ja vastaanottajamaana on läntinen teollisuusmaa. (Parviainen 2003, 8.)
Adoptio on osa lastensuojelutoimintaa ja se on myös juridinen toimenpide, jota säätelee Suomen laki. Adoptioprosessista käytetään nimitystä adoptiotapahtuma, joka koskee adoptoitavaa, adoptioperhettä ja adoptoitavan alkuperäistä perhettä. Mukana on yleensä adoptiotoimisto, joka toimii välittäjänä, hoitaa adoptiotapahtumaan liittyviä käytännön asioita sekä tietenkin ohjaa ja valvoo prosessin toteutumista. Suomessa välittäjinä toimivat sosiaaliviranomainen tai adoptiojärjestöt, joita ovat Pelastakaa lapset ry, Interpedia ry ja Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta. Kansainvälistä adoptioita säätelee myös lasten synnyinmaan laki, YK:n lasten oikeuksien sopimus ja Haagin sopimus. (Parviainen 2003 8, 10; Varilo 1993, 21; adoptioperheet 2007.)
2.2 Adoptiotutkimuksen tila
Suomessa adoptio on tuttu ilmiö, mutta tutkimusta on tehty vähän. Pösön (2003, 140) mukaan adoptio ei kuulu lastensuojelun tietoperustaan tai perhetutkimuksen perussanastoon, kuten monissa muissa maissa. Adoptiotoiminta on osa sosiaalipalveluja, mutta silti adoption asiantuntijuus kehittyy melko sattumanvaraisesti alaan erikoistumalla. Hänen mukaansa adoptiokeskustelua tulisi lisätä kiinteämmin perhetutkimukseen ja keskusteluun vanhemmuudesta ja perhesuhteista, sillä adoption pohdinnoissa otetaan kantaa myös perheen koostumukseen ja paikkaan yhteiskunnassa.
Adoptiota on tutkittu enemmän kansallisesta näkökulmasta kuin kansainvälisestä, joten tämänkaltaiselle tutkimukselle on tilausta, sillä ulkomailta adoptoituja on nykyään yli 2500 ja vuosittain lapsia saapuu 200-300. (Pösö 2003, 149.) Suomalaisessa tutkimuksessa painottuvat tietyt teemat, kuten historiallis-oikeudellinen näkökulma lainsäädännön muutosvaiheista.
(Nieminen 1975), adoptiolapsien sopeutumisesta, rasismikokemuksista (Rastas 2007) ja perhe- ja sukuyhteyksien muotoutumisesta adoptioperheissä (Högbacka 2009).
Tutkimuskirjallisuus käsittelee myös adoptiolasten sopeutumista yhteiskuntaan. Saatavilla oleva suomalaisen adoption tutkimuskirjallisuuden ongelmana on tietojen perustuminen samoihin lähteisiin ja tutkimusta tekevät samat henkilöt, jotka myös ohjaavat adoptiojärjestöjen toimintaa ja tuottavat materiaalia. (Parviainen 2003, 11–12.)
Tutkimuksia on julkaistu historian juridiikan, yhteiskuntapolitiikan, suomen kielen, opetuksen, psykologian sekä lääketieteen aloilta. Suurin osa tutkimuksista on julkaisemattomia Pro gradu -tutkimuksia. Kansainvälisen adoption tutkimus on ollut vähäistä johtuen osin sen lyhyestä historiasta (Rouhio, 2009, 8) Suomessa on tutkittu kotimaisten adoptiolasten sopeutumista psykiatrian menetelmin (Varilo 1993). Mäkipää tekee tällä hetkellä väitöskirjaa aiheesta "Adoptioäitien masennus ja äitiyden ja kiintymyssuhteen synty adoptiossa". Hän tutkii adoptioäitiyttä narratiivisina kertomuksina. (Interpedia 2007). Sukulan (2009) väitöskirjan teemana on yksinadoptoineen äitien kokemuksia ja tarinoita adoptioprosessista ja äitiyden muodostumisesta. Tällä hetkellä Ruohio tekee tutkimusta syntyperän merkityksestä kansainvälisesti adoptoitujen elämässä (Väestöliitto 2010).
Rautanen (1972) tutki aviottomien äitien adoptiopäätöksiä. Tutkimuksessa etsittiin vastausta voidaanko äidin päätöstä lapsen pitämisestä tai lapsen antamisesta adoptoitavaksi mitenkään selittää, kuvata tai ennustaa. Tutkimustulosten mukaan äidin oma päätös joko luovuttaa lapsi
adoptoitavaksi tai pitää lapsi riippuu äidistä. Jos äiti on päättänyt luovuttaa lapsen ottolapseksi, ei häntä kannata taivutella pitämään lastaan, sillä sillä voi olla ongelmia äiti-lapsi suhteessa ja lapsen kehityksessä.
Palacios & Brodzinsky (2010, 271–278) ovat summanneet adoption psykologisen amerikkalaisen ja eurooppalaisen tutkimuksen historian trendejä 1920-luvulta asti.
Tutkimuksen historiasta he hahmottavat kolme päätrendiä. Aluksi kiinnostuttiin adoptoidun vertailemisesta ei-adoptoituihin lapsiin. Tutkimustulokset kertoivat adoptoitujen lasten käyttävän enemmän psykologisia palveluja ja heillä näytti olevan enemmän psykologisia ja akateemisia ongelmia ei-adoptoituihin nähden. Sopeutumisen ongelmat näyttivät jatkuvan vielä aikuisenakin. Tutkimukset perustuivat löyhään teoriaan, mutta ensimmäisten tutkimusten myötä kehittyi niin perhe- kuin lapsen kehityksen tutkimus. Toisen aallon myötä kiinnostuttiin lapsen psykologisesta kehityksestä, hänen kokemuksistaan ennen adoptiota ja muutoksesta mitä rakastava ja turvallinen perhe voi vaikuttaa lapsen kehitykseen. Huomattiin, että menneet kokemukset vaikuttavat lapsen elämään, eivätkä ne pyyhkiydy pois noin vain.
Kolmas trendi, joka alkoi 2000-luvun alussa sisältää neurobiologista tutkimusta. Nykyään tutkitaan muun muassa erilaisia perheen rakenteita (sateenkaariperheet, yksinhakijat) ja funktioita sekä lapsen sopeutumista ja lapsi-vanhempi kiintymyssuhteita.
2.3 Adoption historiaa ja Suomen lainsäädännön kehittyminen
Adoptiota on harjoitettu jo antiikin Kreikan ja Rooman aikana, joten se on ikivanha käytäntö.
(Parviainen 2003, 10). Lainsäädäntö oli aikuiskeskeistä, sillä ennen kaikkea pyrittiin turvaamaan suvun ja perinnön jatkuvuus ja taloudellinen asema. Kreikassa saatettiin adoptoida vävy tai hänen poikansa ja Roomassa pyrittiin estämään sukuhaaraa kuolemasta adoptoimalla vieras poika perilliseksi sekä suvun jatkajaksi. Adoptiota käytettiin myös veronkierrättämiseen, sillä valtio verotti lapsettomia aviopareja enemmän kuin aviopareja, joilla oli lapsia. Adoptiota oli kahdenlaista tyyppiä: adoptiossa mies liitettiin suvun täysivaltaiseksi jäseneksi perillisten ja omaisuutensa kanssa tai sukuun siirtyi vain adoptoitava henkilö. Tällöin voitiin adoptoida myös naisia. (Nieminen 1975, 1–2.)
1600- ja 1700-luvuilla ottolapsen oikeudellinen asema oli heikompi biologisiin lapsiin verrattuna, sillä ihmiset halusivat turvata sukulaisten oikeudet perintöön. Lastensuojelullinen
näkökulma tuli esiin ensimmäisen kerran Ranskan ensimmäisessä adoptiolaissa, vuonna 1792 (Code civile). Edelleen adoptiot olivat aikuisadoptioita, uutena näkökulmana tuli hyväntekeväisyysholhousta koskeva laki (tutelle officeuse). Se mahdollisti alaikäisten hoidon ja adoption. Lain turvin adoptiolapselle voitiin testamentata omaisuutta. (Nieminen 1975, 2–- 3.)
Vielä 1700-luvulla oli normaalia lähettää lapset toiseen perheeseen palvelijoiksi. Perhe määriteltiin sen mukaan kuka asui samassa taloudessa, palvelijoita myöten. Lapset eivät aina voineet elää biologisten vanhempien kanssa, sillä äitiyskuolleisuusluvut olivat korkeita ja lapset saattoivat jäädä orvoiksi. 1800-luvun puolella ryhdyttiin korostamaan biologisen lapsen ja ydinperheen mallia. Erityisesti painotettiin perheen lasten ja vanhempien biologista, emotionaalista, psykologista ja fyysistä yhteyttä. (Pryor 2004, 111.) Varsinainen kasvatuksellinen, lastenhuollollinen ja -suojelullinen adoptiolaki säädettiin 1900-luvun alussa Euroopassa, sillä ensimmäisen maailmansodan seurauksena tuhannet lapset jäivät orvoksi ja kodittomaksi. (Rautanen, 1975; Kauppi & Rautanen 1997, 18, 23–24; Rautanen 1989, 145).
Adoption historian kasvatuksellinen näkökulma ei ole kovin hyvin tunnettua, sillä adoptio oli usein tarkoin varjeltu salaisuus, josta ei aina kerrottu edes adoptoidulle lapselle. Ajateltiin, että monista asioista ei ollut soveliasta puhua ääneen. Vaikenemisen aiheita olivat muun muassa se, että lapsi ei ollut biologinen tai pariskunnalla oli vaikeuksia lapsen hankkimisessa.
Myöskään biologiset äidit, jotka olivat antaneet lapsensa adoptioon, eivät halunneet kertoa poisannetusta lapsestaan. (Pryor 2004, 112–113.)
Rautasen (1975) mukaan 1960-luvulle asti oli tunnusomaista, että adoptio hävitti kokonaan lapsen menneisyyden. Adoption jälkeen lapsen elämässä alkoi uusi vaihe. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat, suku ja jopa kulttuuri lakkasivat yhtäkkiä olemasta.
Anglosaksisissa maissa adoptoidut lapset ovat jopa saaneet uuden syntymätodistuksen, jossa ei ole ollut mainintaa heidän olevan adoptiolapsia eikä tietoja heidän alkuperästään. Rautanen arvelee, että näillä järjestelyillä haluttiin suojata adoptiovanhempia ja saada heidät tuntemaan, että lapsi on heidän omansa. Tarkoituksena saattoi olla myös lapsen synnyttäneen äidin suojeleminen sekä lapsen varjelu epäedullisen taustan tai adoption aiheuttamalta leimaamiselta. (Rautanen 1975, 3.)
1800-luvulla Pohjoismaissa ei vielä ollut ottolapsia koskevaa lainsäädäntöä. Tanskassa oli vakiintunut käytäntö hallitsijalta erikseen pyydettävästä adoptioluvasta, mutta sitä ei ollut lailla säädetty. Suomessa, kuten muuallakin Pohjoismaissa huomattiin, että lainsäädäntö oli tarpeen. Alaikäisiä lapsia kasvatettiin vieraissa perheissä ilman oikeudellisia kytköksiä perheeseen ja täten biologinen vanhempi saattoi milloin tahansa vaatia lapsen kasvatusta takaisin itselleen. (Nieminen 1975, 4, 12–13.) Lastensuojelullisten näkökohtien perusteella huostaanottoja tehtiin jos vanhemmat eivät syystä tai toisesta kyenneet huolehtimaan lapsistaan, lapsi oli orpo tai vanhempiensa hylkäämä. (Nieminen 1975, 4). Adoptointi virallistui monissa Euroopan maissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ruotsissa ja Norjassa lasten adoptointia koskeva laki astui voimaan vuonna 1917, Ranskassa ja Tanskassa 1923 ja Suomessa 1925, hieman muita maita jäljessä. (Nieminen 1975, 3.) Ottolapsilain tarkoituksena oli suojella lasta ja löytää uusi koti ja perhe lapselle, jonka vanhemmat eivät kyenneet huoltamaan lastaan (Rautanen 1989, 146).
Adoptiomenetelmänä oli vuosien 1925-1980 välisenä aikana heikko adoptio. (Parviainen 2003, 10). Ennen lain voimaantuloa oli Suomessa sijoitettu orpoja ja kodittomia sijaisperheisiin. Sijaiskoteihin sijoittaminen oli ollut ensisijainen lasten huoltomuoto myös 1800-luvulla. (Rautanen 1989, 145.) Vuoden 1979 laki lapseksiottamisesta uudisti jo 50 vuotta voimassa ollutta ottolapsilakia. Heikko adoptio muuttui vahvaksi. Adoptoitava lapsi sai adoptioperheessä ja -suvussa biologisen lapsen kaltaisen aseman. Lakiin lisättiin ottolapsineuvonta, joka tunnetaan tänä päivänä nimellä adoptioneuvonta. (Varilo 1993, 10;
Pösö, 2003, 148.) Vuonna 1985 lakiin lapseksiottamisesta (153/1985), lisättiin säännös kansainvälisestä adoptiosta. (Parviainen 2003, 10). Lakia täydennettiin vuonna 1997 Haagin sopimuksella (Laki lapseksiottamisesta 508/1997).
2.4 Adoptiotoiminnan kansainvälistyminen
Ennen ottolapsilain voimaantuloa adoptiolapsen ottamisella oli ollut hyväntekeväisyyden leima. 1960-luvulle asti ottolapsen ottamisen motiivina oli halu auttaa orpoa tai avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta. 1960-luvun alkuun asti ottolasten määrä oli suurempi kuin lasta haluavien avioparien määrä. Koska kotia ja perhettä tarvitsevia lapsia oli paljon tarjolla, oli lasten ottajilla eli adoptiovanhemmilla ennakkoluuloja lapsia kohtaan ja näin ollen lapsen sopivuudelle pantiin suuri merkitys. Perimän uskottiin vaikuttavan lapseen negatiivisesti,
joten ottovanhemmat eivät mielellään adoptoineet lasta, jos hänellä oli fyysistä, sosiaalista tai psyykkistä poikkeavuutta. Vaikeuksia oli löytää koti avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, sillä ajatusta lapsen syntymästä ilman isää, paheksuttiin. Lähtökohtana oli antaa lapsi vanhemmille, ei niinkään etsiä kotia lapselle, sillä ottolapsen ottamista pidettiin riskinä perheelle. Lapsen tuli olla sopeutuvainen, eikä hänestä saanut olla haittaa perheelle.
(Rautanen 1989, 146.)
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa tehtiin vierasadoptioita useita satoja ja joitakuita lapsia luovutettiin ulkomaille adoptoitavaksi, useimmiten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Tanskaan ja Ruotsiin. (Kauppi & Rautanen 1997, 158). Toisen maailmansodan aikana Suomesta vietiin noin 70 000 sotalasta Ruotsiin ja Norjaan. Kaikki heistä eivät palanneet takaisin Suomeen sodan loputtua, vaan 13 000 adoptoitiin tai sitten lapset jäivät pysyvästi asumaan uuteen kotimaahansa. (Parviainen 2003). 1960-luvulla Suomessa tapahtui paljon yhteiskunnallisia muutoksia, jotka muuttivat tilanteen ottolapsityössä. Muutosten seurauksena 1970-luvun puolivälissä tilanne kääntyi toisinpäin: kaikille ottolasta haluaville ei ollut enää adoptiolapsia tarjolla. Adoptiot Suomesta ulkomaille loppuivat 1980-luvulle tultaessa.
(Kauppi & Rautanen 1997, 158–160.)
Kotimainen adoptointi vähentyi merkittävästi vuonna 1970 voimaan tulleen aborttilain takia.
Lain ja ehkäisypillerien käytön yleistymisen seurauksena ei-toivotuttujen lasten määrä väheni ja myös yleinen asenne aviottomaan äitiyteen muuttui sallivammaksi. Yksinhuoltajien asema parani, sillä sosiaaliturvalainsäädännön kehittyessä aviottomat äidit pystyivät itse huolehtimaan lapsistaan. Vuoden 1973 päivähoitolaki ja 1977 lapsen elatuksen turvaamista ja isyyttä koskevien lakien kautta yksinhuoltajaäitien asema parani ja samalla adoptio- ja sijaislapsiksi tarjottavien lasten määrä väheni. (Kauppi & Rautanen 253–254; Rautanen 1989, 146–147.)
Kotimaisen adoptiotoiminnan vähentyessä siirrettiin katseet ulkomaille. Ensimmäiset kansainvälisesti adoptoidut lapset saapuivat Suomeen 1970-luvun alussa. Nykyään adoption lähtömaat vaihtelevat vuosittain riippuen palvelunantajien yhteistyökohteista ja erityisesti adoptioon laitettavien lasten määrästä luovuttajamaissa (Ruohio 2009, 9). Vuonna 2007 Suomeen on adoptoitu yhteensä 3300 lasta ulkomailta vuoden 1985 voimaan tulleen lapseksiottamislain mukaisesti. Eniten Suomeen kansainvälisen adoption kautta on tullut Venäjältä, Kolumbiasta, Thaimaasta, Kiinasta ja Etelä-Afrikasta. (Sosiaali- ja
terveysministeriö 2008, 7.) Adoptiot ulkomailta lisääntyivät tasaisesti koko 2000-luvun ajan 2006 vuoteen asti. Tämän jälkeen kansainväliset adoptiot ovat vähentyneet. Syynä tähän pidetään luovuttajamaissa yleistynyttä maan sisäistä adoptiota ja tiukentunutta adoptiolainsäädäntö. Esimerkiksi Kiinasta adoptiot ovat vähentyneet maailmanlaajuisesti.
Adoptiohakijoiden määrä on pysynyt korkealla ja tästä johtuen adoptioprosessit saattavat venyä jopa yli viiteen vuoteen. (Ruohio 2009, 9.)
Kun kansainvälinen adoptio maailmalla on yhä suositumpaa ja luovuttajamaiden adoptoitavaksi annettavien lasten määrät vähenevät, saattaa vaarana olla lapsikauppa. Haitin maanjäristyksen jälkeen vuonna 2010 uutisoitiin (Liite) lapsikaupan vaarasta ja adoptiosta.
Kansainvälisen adoption ongelmia pyritään estämään valtioiden välisillä ja kansainvälisillä sopimuksilla, kuten Haagin sopimuksella, jonka Suomi ratifioi vuonna 1997. Sen mukaan adoptioon vapaalle lapselle yritetään ensiksi löytää koti synnyinmaastaan ja vasta sen jälkeen pohditaan kansainvälistä adoptiota. Haagin sopimus määrittelee roolin jokaisessa maassa vaadittavalle keskusviranomaiselle. Suomen keskusviranomainen on Sosiaali- ja terveysministeriön alainen Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunta.
3 ADOPTIOVANHEMMUUS
3.1 Erilainen perhekäsitys ja äitiyteen valmistautuminen
Tässä tutkimuksessa käsitteet perhe, vanhemmuus ja äitiys ymmärretään väljemmin kuin perinteisesti ajatellaan. Perheen käsite on nykyään moninainen. Perheen käsitteen tulkinta riippuu ajasta, yhteiskunnallisesta ja sosiokulttuurisesta tilanteesta. Adoptio on yksi tapa perustaa ja kasvattaa perhe.
3.1.1 Perhekäsitys
Perheen näkökulma tutkimuksessa on kriittistä perhetutkimusta, sillä kriittinen perhetutkimus pyrkii kyseenalaistamaan perheen yksiselitteisyyttä laajentamalla käsitettä. Keskustelun keskiössä on perheen käsite. Pysyvä ajattelu perheestä on se, että perhe mielletään yksityiselle
alueelle, kotiin julkisen vastakohdaksi heteroseksuaaliseksi ydinperheeksi, johon muun yhteiskunnan muutoksen ajatellaan vaikuttavan. Perhe ei paikannu vain kotiin, vaan sitä on tärkeä tutkia myös julkisen ja yksityisen suhteina, kuten perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksinä. Monipuolisempaan perhetutkimuksen vaatii perheen käsitteen laajentamista, hajottamista ja tarkentamista. (Forsberg 2003, 10–12.) Adoptiovanhemmuus poikkeaa perinteisestä perheideaalista ja samalla laajentaa perheen käsitettä biologian ulkopuolelle.
Adoptioperheen perustaminen ei tapahdu pelkästään perheen sisällä, vaan se on myös julkista ja läpinäkyvää vanhemmuutta.
Perhesuhteet ovat ihmisen yksi merkittävimmistä elämään vaikuttavista suhteista. Niitä määrittävät sosiaaliset, taloudelliset, moraaliset ja emotionaaliset ulottuvuudet. Perhesuhteet poikkeavat ystävyyssuhteista velvoitteiden, lojaaliuden ja vastuiden kautta. Perhesuhteita säätelevät lait ja institutionaaliset rakenteet, joita ympäröi kulttuuriset, sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja yksilölliset merkitykset. Ihmiset elävät monia perhesuhteita yhtäaikaisesti eri roolien kautta, kuten äitinä, tyttärenä ja puolisona. (Sevón & Notko 2008, 13.)
Häggmanin (1994, 40, 135) mukaan perhe-sanan käyttö vakiintui 1800-luvun lopulla Suomessa. Perhe ryhdyttiin käsittämään biologisen lapsen ja vanhempien väliseksi suhteeksi, kun ennemmin perheen jäseniksi saatettiin määritellä kaikki, jotka asuivat taloudessa, palvelijoita myöten. Ydinperheideaali yleistyi 1920–30-luvuilla kansan elämäntavaksi (Nätkin 2003, 18). Ydinperhemallin ihanteina oli biologinen vanhemmuus, johon kuuluu vahvasti vanhemmuuden kaksoisstandardi, mikä käsitti ajatuksen äidin ja isän rooliodotusten erilaisuudesta. Naisen tehtävänä oli kasvattaa lasta. Mies oli perheen pää, auktoriteetti, ja toimeentulon hankkija. (Häggman 1994, 136–137.) Perheen perustaminen koettiin olevan luonnollinen ja itsestään selvä asia (Forsberg 2003, 8) sen jälkeen kun seurustelu muuttui
”vakavasi” ja mentiin naimisiin. Samoin seksi ja lasten hankinta liitettiin avioliittoon, kun avioparin oletettiin hankkivan lapsia heti naimisiin mentyään. (Korhonen 1994, 147.) Nykyään ydinperhe on yleisin perhemuoto, mutta sen vierelle on tullut monia muita perhemuotoja, kuten yksinhuoltaja- ja uusperheet, samaa sukupuolta olevien kumppaneiden sekä adoptioperheet. Tässä tutkimuksessa keskitytään adoptioperheen äitiyden näkökulmaan.
Perhe käsitteenä on monipuolistunut ja se on jatkuvassa liikkuvassa tilassa. Perhe muodostuu sen sisäisistä suhteista, jotka ovat henkilökohtaisia ja yleisiä. Lapsen syntymän myötä muodostuu myös vanhemmuus, isyys ja äitiys. (Marin 1994, 17, 20.) Paajanen (2005) on
tehnyt tutkimuksen vuonna 2005 kaksikymppisten ja kolmekymppisten nuorten perheiden kokemuksista perheellistymisestä ja vanhemmuudesta. Perheellistymisen hyviksi puoliksi koettiin lapsen syntymän mukana tuoma elämän tarkoitus ja mielekkyys. Lapsen syntyminen koettiin olevan parasta mitä heidän elämässään oli tapahtunut. Suurin osa oli kokenut myös aikuistuneensa ja tulleensa vastuuntuntoisemmaksi ihmiseksi. Äitiys ja isyys olivat vahvistaneet myös tutkittavien itsetuntoa ja parisuhdetta. Haasteena puolestaan koettiin perheellistymisen vaikutus parisuhteeseen ja yhteisen ajan vähäisyys. Kaksi viidestä tutkittavasta piti myös lapsen hoitamista rankempana kuin oli kuvitellut. (Paajanen 2005, 51–
54.)
3.1.2 Äitiys
Kirjallisuutta tarkastellessa tutkijan huomio kiinnittyi siihen, että suomalainen äitiyden tutkimus on keskittynyt pääasiallisesti biologisen äitiyden tutkimiseen. Vaikka äitiyttä tarkastellaan monipuolisesti, adoptioäideistä ei ole juurikaan tehty tutkimusta. Seuraavaksi äitiyttä tarkastellaan aluksi yleisesti ennen kuin paneudutaan tarkemmin adoptiovanhemmuuteen.
3.1.2.1 Yleistä äitiydestä
Äitiyden määrittely ja äitiyteen suhtautuminen ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri paikoissa.
Äitiys on alati muuttuva, määrittelyn alaisena oleva, kulttuurinen ja historiallinen konstruktio, joka koostuu monista suhteista. (Nätkin 1997, 250.) Myös äitiyden ehdot ovat muuttuneet eri vuosikymmeninä ja äitiys nähdään nykyään erilaisena kuin sata vuotta sitten. Muutosta voi hahmottaa kahden eri näkökulman valossa. Nykyään nainen voi tehdä päätöksen hankkiako lapsia vai päättääkö elää lapsettomana. Lisäksi hän voi päättää montako lasta ja missä iässä lapsia hankitaan. Vanhemmaksi tuleminen ei myöskään enää vaadi avioliittoa, vaan lapsen voi hankkia myös ilman puolisoa. (Nätkin 1993, 166–167.) Esimerkiksi Suomen laki sallii, että nainen tai mies voi adoptoida yksinhuoltajana (Laki lapseksiottamisesta 153/1985).
Vielä nykyäänkin suomalaisessa vanhemmuus- ja kasvatuskeskusteluissa pääsääntöisesti korostuu äitiyden emotionaalisuus, ensisijaisuus ja tunneherkkyys. Isä kuvataan
auktoriteettina, jolla on etäisempi suhde lapsiinsa. (Alasuutari 2003, 51, 153.) Mutta isyyden arvostaminen on kasvussa. Asiantuntijat muokkaavat äitiyttä puheissaan ja kirjoituksissaan, samoin kuin vanhemmat itsekin saattavat osallistua määrittelyyn mikä on hyvää ja mikä huonoa vanhemmuutta. Äitiys nähdään ristiriitaisena ja monien tunteiden kautta ja naisen elämän kokonaisuuden osana. Äitiys ei enää määritä samalla tavalla naisellisuutta kuin ennen, vaan äidit ovat menneet kodin ulkopuolelle töihin ja jotkut naiset saattavat tehdä päätöksen olla hankkimatta lasta koskaan. (Vuori 2003, 39–63.)
Toinen suuresti äitiyden ehtoja muuttanut ilmiö 1900-luvun aikana on ollut äitien siirtyminen kodin piiristä ulkopuoliseen palkkatyöhön. Kasvatusvastuuta on siirtynyt samalla ammattilaisille päivähoidon ja koulun puolelle. Suomessa kotiäitien palkkatyöhön siirtyminen yleistyi 1960- ja 1970-luvulla. Myös perinteinen ydinperhemalli koki muutoksen, kun mies ei ole enää pääasiallinen perheenelättäjä ja naisen hoivaaja. (Nätkin 1993, 167.) Naisten meneminen kodin ulkopuolelle töihin on aiheuttanut mediassa huolestuneita keskusteluita vanhempien kasvatusvastuun siirtymisestä yhä enemmän päiväkoteihin ja kouluihin.
1960-luvulle asti kysymys lapsista, heidän hoidostaan ja kasvatuksestaan miellettiin yksinomaan äitien tehtäväksi (Vuori 2003, 47). Äitiys ajateltiin olevan luonnollinen kutsumus ja jatke naisen elämässä. Naiseus ja äitiys sulautuivat yhteen. Naisesta ei voinut puhua ilman äitiyden oletusta. Naiset, niin naimattomat kuin naimisissa olevat, liitettiin äidillisiin tehtäviin, kuten hoivaa ja kasvatusta vaativiin ammatteihin. Samoin äidin oletettiin hoitavan lapsiaan ja huolehtivan miehestään ja kodistaan. (Vuori 2003, 40,42.) ”Naiset kotona, miehet palkkatyössä” - ajattelun mukainen vahva dualismi sijoittaa naiset ja miehet länsimaisessa modernissa kulttuuripiirissä eri elämänalueille. Kodin yksityinen tila on liitetty naiseuteen, julkinen elämänalue on puolestaan määrittynyt miesten tilaksi. Sukupuoleen perustuvaa dualistista jakoa ovat murentaneet erityisesti naistutkijat, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tilojen sukupuolittumisen käytäntöihin ja sen seurauksiin. (Autonen-Vaaraniemi 2008, 188.)
Katvala (2001, 92) on tutkinut suomalaista äitiyttä ja siihen liittyviä uskomuksia kolmessa eri sukupolvessa 1900-luvun alkupuolelta sen lopulle. Uskomukset ovat pysyneet melko samankaltaisina vuosien ajan. Uskomusten äiti nähdään läsnä olevana, koti on hänen paikkansa ja paras hoivanantaja lapselle on hänen äitinsä. Kotona olevaa ja siten läsnä olevaa äitiä pidetään parempana kuin poissaolevaa, eli työssäkäyvää äitiä. Katvalan määritelmissä uskomuksissa äiti nähdään myös voimakkaana, täydellisenä ja pystyvänä. Äiti on kodin
keskiössä, kodin hengettärenä, kodin sydämenä. Uskomusjärjestelmät kuitenkin muuttuvat ajansaatossa, vaikkakin hitaasti. Uskomuksilla ei välttämättä aina ole todellisuuspohjaa ja Katvalan mukaan tutkimuksen aineiston äidit ovat paljon muutakin kuin täydellisiä, kaikkeen pystyviä ja voimakkaita. He voivat olla myös poissaolevia, voimattomia, epätäydellisiä ja heikkoja. Uskomusten merkitys pitkälle vietynä, normitettuina, aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Niinpä äitiyden ihannekuvat voivat aiheuttaa syyllisyyttä esimerkiksi kodin ulkopuolella työssä käyvälle naiselle. (Katvala 2001, 90–92, 101–103.)
Nykyään ensimmäinen lapsi syntyy lähempänä kolmenkymmenen vuoden ikää, joten äitiys ei leimaa enää naisen koko elämänkaarta. Äitiysmyyttiä on pyritty murtamaan kiinnittämällä huomiota esimerkiksi äitiyden negatiivisiin puoliin. Myös adoptioäitiyden tutkiminen voidaan nähdä äitimyytin murtamiseksi, sillä se haastaa biologisuuden. Esimerkiksi Jokinen (1996) on tehnyt tutkimusta äitiyden tuntemuksista ja väsymyksestä. Nykyri (1998) on tutkinut naisen vihaa eri tilanteissa kuten kotona, työpaikalla ja ystävyyssuhteissa sekä vihan erilaisia asentoja, joihin naiset vihakertomuksissaan asettuvat.
Kun äitiydestä puhutaan, puhutaan usein biologisesta äitiydestä. Yleisesti suomalaisessa kulttuurissa ajatellaan, että äidin rakkaus ja vastuu perustuu ”äidin vaistoihin” eli biologiseen perustaan. Mutta mitä jos äiti ei synnytäkään omaa lastaan, eikä saa kokea lapsen kehittyvän kohdussaan? (Sevón & Huttunen 2002, 93.) Tutkimuksen tarkoituksena on paneutua erilaisena nähtyyn äitiyteen, sillä äitiys alkaa erilaisena kuin biologinen äitiys.
Adoptiovanhemmuus myös murtaa perinteisenä nähtyä äitiyttä niin kulttuurisesti kuin sosiaalisesti.
3.1.2.2 Adoptioäitiyteen kasvaminen
Vanhemmaksi tuleminen on elämän tärkeimpiä käännekohtia (Psouni 2006, 19). Äidiksi ja isäksi tulemiseen liittyy monia sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Vanhemmaksi kasvaminen on perheen sisäinen prosessi, johon vaikuttaa äitiyttä ja isyyttä koskevat mielikuvat sekä yhteiskunnalliset odotukset. (Lastenneuvola lapsiperheiden tukena 2004, 83.) Adoptiovanhemmaksi tuleminen ei ole pelkästään perheen sisäinen prosessi, vaan se on julkista adoptioneuvonnan kautta. Lapsen syntymän aiheuttamia muutoksia pohditaan jo ennen raskauden alkua. Nainen haluaa olla varma selviytymisestään äitiyden vaatimuksista.
(Sévon & Huttunen 2002, 77.) Vaikka vanhemmilla on tietoa varhaislapsuuden merkityksestä lapsen kehitykseen, ensimmäistä lasta odottaessaan vanhemmat ovat usein epävarmoja lasten hoitotaidoistaan johtuen lastenhoidon kokemuksen vähäisyydestä. Jokaisen vanhemman on etsittävä oma vanhemmuus itsestään. (Niemelä 2001, 15.) Oman vanhemmuuden etsimiseen ja kasvamiseen adoptiovanhemmat saavatkin hyvin tukea esimerkiksi kotiselvityksen ja valmennuskurssin aikana, sillä kurssin aikana adoptionhakijat pohtivat vanhemmuuttaan.
Lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen on vanhemmuuden keskeisempiä tehtäviä, johon vanhempien tulisi kasvaa. Äitiyteen kuuluu velvollisuus huolehtia lapsesta arkisena työnä, mutta isien kohdalla vastuu ei ole yhtä merkittävä. Äidin vastuuta perustellaan biologisuudella. (Sevón & Huttunen 2002, 73.) Tämän tutkimuksen kohdalla lapsesta huolehtimista ei voida perustella biologisuudella, vaan äitiys ja isyys voidaan nähdä jaettuna vanhemmuutena. Isä nähdään osallistuvaksi isäksi ja tällöin sukupuolten väliset suhteet ovat tasa-arvoisia. Nykyisin naisten ja miesten lähtökohdat ovat samanlaiset ennen raskausaikaa.
Heillä on korkea koulutus ja hyvä työpaikka, mutta vanhemmuuteen kasvamisessa on heidän mahdollisuudet poikkeavat toisistaan. Tämä tulee esille erityisesti niissä merkityksissä, joita äidiksi ja isäksi tulemiseen liittyy. Suurimman eron aiheuttaa raskauden kokeminen. Raskaus tapahtuu naisen ruumissa, joten naiselle raskaus on täysin erilainen kokemus kuin miehelle.
(Sevón & Huttunen 2002, 72.) Adoptioperheen muodostuessa nainen ei aina ole kokenut tai ei tule kokemaan raskautta, mikä tasa-arvoistaa tässä mielessä isän ja äidin vanhemmaksi tulemista. Vanhemmat saavat yhdessä kasvaa heille vieraan lapsen vanhemmaksi.
Lapsen tuleminen aiheuttaa muutoksia myös parisuhteeseen. Vanhempien pitää miettiä miten sovittaa vanhemmuuden yhteen aikaisemman elämän kanssa. Parin yhteinen elämä on ollut vapaampaa ennen lapsen ja vanhemmaksi tulemista. Luopuminen entisestä vapaudesta saattaa olla haasteellista, sillä lapsen vaatimukset tulevat vanhempien tarpeiden edelle.
Lapsiperheessä on kuitenkin oltava tilaa kummallekin puolisolle. Molempien vanhempien sosiaalisten suhteiden säilyttäminen on tärkeää molempien puolisoiden hyvinvoinnin kannalta. (Aaltonen, Ojanen, Siven, Vihunen & Vilen 2006, 75.) Adoptiovanhemmille lapsen perheeseen tuleminen saattaa aiheuttaa vielä isomman muutoksen lapsen aikaisemman elämänkokemusten ja uuteen tilanteeseen sopeutumisen myötä.
Lapseen sitoutuminen on merkittävä asia vanhemmuuteen kasvaessa ja korostuu adoptiovanhemmilla. Sitoutumisella lapseen tarkoitetaan pienen lapsen kohdalla perushoitoa.
Sitoutuminen on tärkeää myös lapsen identiteetin kehittymisen kannalta, sillä se luo pohjan turvallisuuden tunteelle. Perusturvallisuuden tunteeseen tarvitaan äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta. (Martsola 2006, 46.) Lapseen sitoutuminen helpottuu, jos äiti ja isä ovat saaneet valita vanhemmuuden (Lastenneuvola lapsiperheiden tukena 2004, 83).
Adoptiovanhemmuus vaatii sitoutumista lapseen, sillä vanhemmuus on elämän pituinen suhde. Lapsi tarvitsee vanhemmat, jotka ovat sitoutuneet olemaan vanhempia. Lapsen tarpeet on huomioitava ennen omia. Varsinkin adoptiolapsen kohdalla lapsi tarvitsee turvallisuuden tunteen luomista ja hellyyttä.
Vanhemmuuden roolit alkavat muotoutua biologisen lapsen saavilla raskauden aikana äidin ja isän alkaessa valmistautua vanhemmuuteensa (Niemelä 2001, 9) samoin kuin adoptioperheissä adoptioneuvonnan aikana. Rautiaisen (2001, 17–23) mukaan vanhemmuuteen kuuluu muun muassa rakkauden antajan, huoltajan, rajojen asettajan ja elämään opastajan roolit. Vanhemman tehtävänä on huolehtia lapsen fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista. Vuorovaikutus on tärkeää ja lapsi tarvitseekin läsnä olevaa ja osallistuvaa vanhempaa elämäänsä eikä vain passiivista seuraa. Vanhemmuudelta vaaditaan erilaisia asioita lapsen kasvaessa ja kehittyessä. On erilaista olla vanhempi leikki-ikäiselle, kouluikäiselle, murrosikäiselle ja itsenäistyvälle nuorelle aikuiselle.
3.2 Adoptiovanhemmuuden edellytyksiä
Lapseksi ottamisen pääperiaatteena oli ennen 1900-lukua suvun nimen jatkaminen ja omaisuuden perijän hankkiminen tai sitten lapsi otettiin lisätyövoimaksi (Kauppi & Rautanen 1997, 13). Nykyään sekä Suomen laki että kansainväliset sopimukset sisältävät ajatuksen lapsen parhaasta edusta. Lapselle haetaan turvallista kotia ja perhettä sekä tervettä kasvuympäristöä. Tarkoituksena on myös muodostaa turvallinen ja pysyvä lapsi-vanhempi- suhde. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 2–3.)
Lapseksiottamislain mukaan adoptiohakija pitää olla vähintään 25-vuotias. Adoptiota voi hakea sekä aviopari että yksinhuoltaja tai yksinäinen ihminen. Kaikki maat ei kuitenkaan luovuta lasta yksinhakijalle. Avopari eivätkä samaa sukupuolta olevat parit voi adoptoida Suomessa. Yläikärajaa ei varsinaisesti adoption hakemiseen ole, mutta maksimi ikäero lapsen ja iäkkäämmän vanhemman välillä suositusten mukaan tulisi olla korkeitaan 45 vuotta.
Elämäntilanne ottoperheessä on oltava mahdollisimman vakaa, lapsen kokonaiskehityksen turvaamiseksi. (Adoptioperheet 2007) Kansainvälinen adoptio ei ole koskaan ensisijainen vaihtoehto luovuttajamaassa hädässä oleville lapsille, vaan ensiksi pyritään auttamaan biologisia vanhempia ja tarkistamaan onko lapsella elossa olevia vanhempia tai sukulaisia. Jos auttaminen ei ole mahdollista, toisena keinona on etsiä lapselle vanhemmat lapsen kotimaasta.
Vasta viimeisenä keinona käytetään kansainvälistä adoptiota. (Interpedia 2010)
Adoptiovanhemmilta odotetaan monia asioita, joita biologisten lasten vanhemmilta ei kysellä.
Neuvonnan aikana ja sen jälkeisenä aikana adoptiovanhemmat ovat ulkopuolisten tarkkailtavana ja he joutuvat pohtimaan omia kykyjä vanhempana viranomaisten näkökulmasta. (Kalland 2003, 205.) Adoptioperheys ja -vanhemmuus alkaakin muodostua neuvontavaiheessa. Adoptiovanhemmat ovat intensiivisen tarkkailun alaisia, ja he käyvät vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä asioita läpi lääketieteellisten, juridisten, kasvatuksellisten, psykologisten ja kielellisten käytäntöjen kautta. Vanhemmuus rakentuu myös muissa adoptioprosesseissa, kuten hakemusten täyttämisessä, valmennuskurssille osallistumisesta ja adoptiopalvelunantajan kanssa tehtävästä yhteistyöstä. (McIlvenny &
Raudaskoski 2005.) Adoptiovanhemmilta myös edellytetään terveyttä, emotionaalista kypsyyttä ja hyvin toimivaa parisuhdetta. Heidän tarvitsee ikään kuin todistaa kelpaavansa sekä viranomaisille, lapselle että itselleen. (Kalland 2003, 205.) Biologisen lapsen saavat vanhemmat eivät joudu näin tarkkaan syyniin, eikä heidän vanhemmuuden taidoista tai kyvyistä tarvitse neuvotella ulkopuolisten kanssa.
Adoptioneuvonta lapsen parhaaksi
Adoptiolainsäädäntö edellyttää, että jokainen adoptiosuhde perustetaan huolellisesti ja tarkan harkinnan tuloksena (Fagerström 1989, 149). Siksi jokaisen adoptiovanhemmaksi aikovien tulee osallistua adoption alkuneuvontaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaikkia adoptioprosessin osapuolia, niin lasta, lapsen biologisia vanhempia, jos mahdollista kuin lapseksiottajia. Neuvontaa saa ennen ja tarvittaessa jälkeen adoption vahvistamisen (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 2–3.) Neuvonta on pakollinen, mutta ilmainen ja neuvonnan aikana selvitetään vanhempien valmiudet adoptiovanhemmiksi. Vanhempia myös valmennetaan uuteen rooliin ja adoptioperheen perustamiseen. (Mäkipää 2006, 187.)
Oleellisena osana neuvontaa on selvittää voidaanko adoptiovanhempien ja lapsen välille perustaa lapsen kannalta myönteinen ja pysyvä suhde (Fagerström 1989, 149).
Adoptioneuvonnan alkuvaiheessa ollaan kiinnostuneita adoption motiiveista.
Adoptiohakijalta/ -hakijoilta tiedustellaan erilaisia asioita, kuten kauanko lapsen hankkimista on mietitty, miten he ovat mahdollisesti käsitelleet lapsettomuutta ja miksi he ovat päätyneet adoptoimaan ulkomailta. Motiivit saattavat olla osittain tiedostettuja ja osittain tiedostamattomia. Hyväksyttävänä syynä adoptoida on kiintymys lapsiin ja halu saada oma lapsi. (Ottolapsineuvonta 1998, 20.) Myös Varilon (1993, 139) mukaan vanhempien tarve tulla vanhemmiksi on myös hyvä motiivi adoptioon.
Syitä miksi naiset haluavat äidiksi on monia, esimerkiksi henkilökohtainen halu kokea vanhemmuus, halu luoda läheinen suhde lapseen ja antaa rakkautta sekä hoivata ja rakastaa lastaan. Haluun hankkia lapsi vaikuttaa ympäristö ja omien vanhempien esimerkki.
Vanhemmaksi tuleminen nähdään tietoisena valintana ja tulevaisuudessa niiden naisten määrä, jotka eivät halua lasta tulee nousemaan. (Säntti 1993, 10.) Jokaisella naisella on omat syynsä, mutta uskon myös, että perimmiltään adoptioäideillä on samanlaiset motiivit äitiyteen. Naiset ovat myös joutuneet pohtimaan äitiyttä paljon adoptioprosessin aikana ja totutella ajatukseen, että lapsi ei ole biologinen. Adoptiovanhemmaksi ryhtyminen saattaa joskus olla altruistinen päätös. Se ei kuitenkaan ole paras mahdollinen motiivi adoptoida lapsi, sillä adoptioon saattaa liittyä tarve saada kiitosta joko lapselta tai ympäristöltä. Vanhemmilla saattaa olla vaikeuksia kohdata lapsen syntyperään liittyvät kysymykset ja lapsen suru siitä, että hänet on adoptoitu, jos he odottavat lapselta kiitosta, siitä että hänet on adoptoitu.
(Kalland 2003, 208.)
Alkupalvelun eli -neuvonnan aikana lapsen adoption perusteiden lisäksi saadaan tietoa adoptoitavasta lapsesta, kirjataan lapsen tietoja ja selvitetään vaadittavia asiakirjoja adoptiota varten. Kansainvälisessä adoptiossa alkupalvelu tapahtuu pitkälti lapsen luovuttajamaassa ja maan adoptiokäytäntöjä noudattaen. Jälkipalvelu perustuu alkupalvelussa tehtyihin asiakirjoihin ja on tärkeää mitä asiakirjoihin on kirjattu tai jätetty kirjaamatta, sillä olosuhteiden tunteminen on tärkeää, kun kulttuurierot ovat suuria. Lapsen taustatietojen kirjaaminen auttaa myös tulkitsemaan asiakirjoja oikein. Lapsen taustatietojen kirjaaminen vaihtelee luovuttajamaasta toiseen, mikä asettaa reunaehtoja Suomessa tehtävälle jälkipalvelulle. (Pärssinen-Hentula 2007, 145.)
Lapsen monipuoliset taustatiedot ovat tärkeitä, sillä tietojen avulla luovuttajamaan viranomaiset voivat sijoittaa lapsen perheeseen, joka vastaa lapsen todellisia tarpeita.
Adoptiovanhemmat tarvitsevat tarpeeksi kattavia tietoja lapsesta voidakseen ymmärtää lasta ja vastata hänen tarpeisiinsa. Myös lapsi itse tarvitsee taustatietoja itsestään myöhempää elämäänsä varten. Lapsella on oikeus halutessaan saada tietoa taustastaan ja itseään koskevasta tiedosta. (Pärssinen-Hentula 2007, 144.)
Neuvonta kestää tavallisesti noin vuoden verran, jona aikana tehdään kotiselvitys hakijasta tai hakijoista. Adoptioprosessi alkaa adoptioneuvonnalla, mikä on kestänyt haastateltavilla eri aikoja riippuen kohdemaasta, kohdemaan adoptiojärjestöstä ja jonoista. Odottamisen pituus vaihtelee eri vuosina adoptiokäytännöistä johtuen. Prosessin nopeus riippuu luovuttavan maan tilanteesta, eli siitä millaisia lapsia on tarjolla adoptioon. Jotkut maat vaativat vuoden adoptioneuvonnan, kun taas joillekin riittää puoli vuotta. Kuitenkin trendinä näyttää olevan, että adoptioprosessit ovat pidentyneet viimeisten vuosien aikana. Interpedian nettisivujen (2010) mukaan adoptioon tulee varata 3–6 vuotta. Kaikkien maiden hakemuksia ei käsitellä jono järjestyksessä, vaan luovuttajamaa katsoo kuka on sopivin lapsen vanhemmaksi. Jotkut adoption hakijat saattavat kokea neuvonnan tungettelevana, sillä eiväthän biologiset vanhemmatkaan tarvitse lupaa lapsen hankkimiseen. Ajatus olenko tarpeeksi hyvä vanhemmaksi, testataan ja hänen henkilökohtaisia asioita pengotaan. Toiset hakijat puolestaan kokevat selvityksen hyvänä keinona käydä läpi itseä askarruttavia asioita, kuten lapsettomuuttaan, pelkojaan ja omia motiivejaan adoptoida lapsi.
Adoption jälkipalvelu ja tuen kysyntä tulee lisääntymään lähivuosina ja siksi Pelastakaa lapset ry on ”Minun Elämäni” -projektin aikana keskittynyt kansainvälisen adoption alku- ja jälkipalvelun kehittämiseen vuosina 2003–2006. Osa hakeutuu jälkipalveluun selvittämään tarkemmin lapsen taustatietoja ja menneisyyttä, tai suunnittelee menevänsä tutustumaan lapsen synnyinmaahan tehdäkseen niin sanotun juurimatkan. Osa hakee tukea sekä itselleen että lapselleen ja perheelleen erilaisiin ongelmiin. Adoptio saattaa olla sisällöllisesti vaikea käsitellä perheessä, koska vanhemmat ja lapsi ovat kokeneet ennen adoptiota kipeitä menetyksiä. (Pärssinen-Hentula 2007, 144–145; 153.) Lapsi on ehkä kokenut useita erokokemuksia ja vanhemmat ovat ehkä kohdanneet lapsettomuuden surun.
Kotimaisen adoption lapsitiedon saaminen kansainvälisessä adoptiossa kestää kahdesta vuodesta viiteen. Kansainvälisessä adoptiossa lupaa haetaan Suomen kansainvälisten
lapseksiottamisasioiden lautakunnalta, joka on Sosiaali- ja terveysministeriön alainen.
Lapsitiedon saaminen kestää vuodesta kolmeen. Tämän jälkeen perhe lähtee hakemaan lastaan hänen kotimaastaan. Lapsen hakeminen saattaa onnistua muutaman päivän tai kuukauden kuluessa riippuen kontakteista. Adoptiojälkipalvelu jatkuu lapsen kotiuduttua jopa lapsen täysi-ikäisyyteen asti. (Parviainen 2003, 8,10; Varilo 1993, 21; Adoptioperheet 2007.)
3.3 Adoptiovanhemmuuden moninaisuus
3.3.1 Monia vanhemmuuksia
Jokaisella lapsella on biologiset vanhemmat – isä, joka on lapsen siittänyt ja äiti, joka on lapsen synnyttänyt. Biologiseksi vanhemmaksi määritellään siis ne henkilöt, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa. Jakku-Sihvonen (1982, 4) määrittää vanhemmuuden miehen ja naisen muodostamaksi pariksi, joilla on yhteinen lapsi. Keskeistä vanhemmuudessa on lapsen ja vanhemman pitkäkestoinen ja vakiintunut suhde. Vanhemmuutta määritellessä on kuitenkin huomattava, että aina lapsen biologinen vanhempi ei ole se, joka lasta kasvattaa ja joka lapsesta huolehtii. Erilaisista syistä ja erilaisista tilanteista johtuen biologiset vanhemmat joskus haluavat tai joutuvat luopumaan vanhemmuudestaan. Tällöin mahdollisuuksina on joko lapsen sijoittaminen perhehoitoon tai lastensuojelulaitokseen tai antaminen adoptoitavaksi. Uudet kasvattajat ovat lapsen psykologisia vanhempia. (Jakku-Sihvonen 1982, 4.)
Psykologinen vanhemmuus sisältää niitä vanhempien piirteitä, jotka tukevat lapsen psykologista identiteettiä niin älyllisesti, sosiaalisesti, moraalisesti kuin fyysisesti. Lapsen ja vanhemman välinen kiintymys sekä lapsen samaistuminen vanhempaan eli identifikaatio ovat keskeisiä asioita psykologisessa vanhemmuudessa. Valkonen (1996) luettelee erilaisista suuntauksista muun muassa psykologisen vanhemmuustutkimuksen psykoanalyyttisen suunnan, jossa vanhemmuutta tarkastellaan aikuisen ja lapsen välisen kiintymyssuhteen kautta. Psykologisissa vanhemmuuden tulkinnoissa vanhemmuus määritellään ensisijaisesti lapsen ja vanhemman välisenä kiintymys- ja identifikaatiosuhteena. Ekologinen lähestymistapa puolestaan keskittyy siihen, mikä vanhempana toimimiseen vaikuttaa ja mikä sitä ohjaa. Ekologista näkökulmaa ei ole korostettu, sillä psykologisen tutkimuksen kiinnostus
on kohdistunut lähinnä lapsen kannalta oleellisen psykologisen suhteen kehittymiseen.
(Valkonen 1996, 5.)
Vanhemmuus voi määräytyä myös sosiaalisesti, jolloin lapsi on joko toisen tai ei kummankaan biologinen jälkeläinen. Sosiaalinen vanhemmuuden kautta määräytyy lapsen sosiaalinen identiteetti eli yhteiskunnan ja ryhmän jäsenyyteen liittyvät piirteet ja oikeudet, kuten lapsi saa nimen, kansallisen identiteetin ja kansalaisuuden. Sosiaalinen vanhempi on aikuinen, jonka perheessä lapsi asuu. Psykologinen vanhemmuus voi kehittyä ilman biologista vanhemmuutta, mutta toisaalta biologiseen ja sosiaaliseen vanhemmuuteen ei välttämättä liity psykologinen vanhemmuus. (Gerris 1994, 148–149.) Vanhemmuutta voidaan tarkastella myös yleisemmin psykologisesta ja sosiologisesta näkökulmasta. Psykologinen näkökulma tarkastelee vanhemmuutta merkityksellisten ihmissuhteiden muodostumisena kahden eri sukupolvea olevan yksilön välille. Sosiologinen vanhemmuuden näkökulma sisältää ajatuksen vanhemmuuden yhteiskunnallisena instituutiona, jonka perustana ovat tavat ja lait. (Hirsjärvi
& Huttunen 1991, 31–32.)
Adoptiovanhemmuus määräytyy vielä juridisen näkökulman kautta. Adoptiossa lapsen perhe muuttuu ja hänen suhteensa biologiseen perheeseensä katkeaa ja tilalle tulee juridinen side adoptiovanhempiin, jonka pohjalta oletetaan myös sosiaalisten ja psykologisten siteiden syntyvän. (Pösö 2003, 141.)
3.3.2 Vanhemmaksi tulemisen erilaisuus
Vanhemmuuteen kasvaminen on vaativa kehitystehtävä ja on luonnollista, että vanhemmat kokevat neuvottomuutta, pelkoa, huolta ja syyllisyyttä (Bardy 2002, 40), kuin niin iloa ja tyytyväisyyttä. Bardy (2002, 41) kirjoittaa, että vanhemmuus ei ole muusta persoonasta erillistä, vaan se on nimenomaan suhde lapseen, johon vaikuttavat kummatkin vanhemmat.
Vanhemmuus luodaan aina uudestaan, sillä jokainen vanhempi on oman aikakautensa kasvatti ja sukupolvensa jäsen, johon kulttuuri ja aika vaikuttavat. Myös omat lapsuuden kokemukset ja suhteet vaikuttavat vanhemmuuden kokemukseen. (Em., 40.)
Adoptiota suunnittelevalle perheen perustaminen ei ole aina itsestäänselvyys. Tie adoptiovanhemmuuteen saattaa olla pitkä ja kivinen, sillä kaikki eivät pysty saamaan
biologisia lapsia, vaikka kovasti haluaisivatkin. Adoptiovanhemmuuteen liittyykin usein kyvyttömyys saada oma biologinen lapsi (Lahti 1991, 29). Yleisin syy adoptioon onkin lapsettomuus. On myös aviopareja, jotka haluavat sisaruksen biologiselle tai aikaisemmin adoptoidulle lapselleen. (Kats 1989, 16–18.) Lasta saatetaan yrittää monia vuosia tuloksetta, mikä turhauttaa, ja sen myötä myös parisuhde saattaa kärsiä. Joillakin pariskunnilla suhde kuitenkin saattaa voimistua lapsettomuuden kokemuksen myötä. (Pryor 2004, 119.) Luonteenomaista lapsettomuudelle on, että se on raskasta heille, jonka se kohtaa.
Pariskuntaa pidetään lapsettomana, jos he ovat vuoden ajan yrittäneet lasta tuloksetta.
Tahattomasti lapsettomia ovat pariskunnat, jotka jatkuvasta yrityksestä huolimatta eivät ole onnistuneet saamaan omaa lasta. Sekundaarisesti lapsettomilla on jo lapsi tai lapsia, mutta nainen ei tule helposti raskaaksi uudelleen. Kun lapsettomuuden syytä ei löydetä hedelmättömyyteen, puhutaan selittämättömästä lapsettomuudesta. Periaatteessa kaikki pitäisi olla kunnossa; on hyvälaatuinen siemenneste, terveet munanjohtimet ja säännöllinen kuukautiskierto, jossa munasolu irtoaa, mutta syytä ei saada selvitettyä. Yleensä noin kolmasosa lapsettomista pariskunnista hakee apua. Nykypäivänä hoitomenetelmät ovat kehittyneet ja lasta haluavalle pariskunnalle on olemassa monia vaihtoehtoja, kuten hedelmöityshoitoja (munasolujen kypsytys- ja irrotushoitoa), inseminaatioita eli keinosiemennystä, koeputkihedelmöitystä ja alkioiden siirtoa, mikrohedelmöitystä ja alkion kuoren avaamista. Muita mahdollisia keinoja lapsettomuuden hoitoon ovat siittiöiden tai munasolujen lahjoitus, alkion adoptio tai sijaissynnytys. (Oinonen 1998, 11–24.)
Adoptiovanhemmuudessa on paljon samankaltaisuuksia biologiseen vanhemmuuteen:
vanhemmuus aiheuttaa monenlaisia tunteita kasvukivuista iloon ja huoleen.
Adoptiovanhemmuudella on kuitenkin omat erityispiirteensä. Adoptiovanhemmuus ja varsinkin siihen valmistautuminen poikkeaa biologisesta vanhemmuudesta.
Adoptiovanhemmaksi tuleminen ei käy kädenkäänteessä, vaan siihen sisältyy odotusta, kaipuuta ja jopa pettymystä. Aluksi on pitänyt kohdata lasta haluavan suurin pelko: en kykene saamaan lasta. Asian käsittely vaatii suruprosessia ja lapsettomuuden hyväksymistä. Oleellista adoptiovanhemmaksi ryhtymisessä on kyky käsitellä menetystä, jotta voisi rakentaa adoptiovanhemmuuden identiteettiä ja vapautua rakastamaan adoptoitua lasta. (Kalland 2003, 204–206.) Kaikki adoptionhakijat eivät kuitenkaan ole kohdanneet lapsettomuutta.
Adoptio on pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi. Adoptio-odotusaika voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: aika ennen adoptiopäätöstä, adoptiopäätös ja aika päätöksen jälkeen.
Päätöksen syntymisen jälkeen seuraa odotus, raskaus, synnytys ja lapsen tuleminen kotiin.
Jokainen vaihe sujuu tietyn mallin mukaan ja etenee tiettyyn suuntaan, aivan kuten biologisessakin raskaudessa. Erona vain on, että adoptioäidiksi tuleva ei kanna lastaan kohdussaan, vaan päässään, sydämessään ja sielussaan. (Kats 1989, 11.) Adoptiovanhemmat käyvät läpi kolme raskauden tasoa yhden raskauden sijaan. Ensimmäinen taso sisältää vanhemmaksi tulemisen. Adoptoidun lapsen myötä pariskunta muodostaa paitsi perheen myös adoptiovanhemmuuden. Kolmannen tason mukaan adoptionhakijat tulevat erilaisen lapsen vanhemmaksi. Erilaisen lapsen vanhemmuus haastaa pohtimaan monia itsestään selvinä pidettyjä asioita, kuten erinäköisen lapsen sopeutumista osaksi yhteiskuntaa, sillä lapsi tulee aina erottumaan valtaväestöstä. (Kats & Kranck 1989, 11.)
Kats (1989, 22) näkee raskauden siirtymävaiheena jonkun lapsesta jonkun vanhemmaksi.
Yhdeksän kuukauden aikana vanhemmat voivat palata omaan lapsuuteensa ja käydä läpi omia ajatuksiaan ja tunteitaan äidiksi ja isäksi tulemisesta. Se on luonnollinen prosessi.
Adoptiovanhemman rooliin ei puolestaan kasveta luonnollisesti, sillä he eivät saa kokea raskauden odotusaikaa. Tulevat vanhemmat eivät myöskään usein tiedä kuinka vanhan lapsen he tulevat saamaan. Adoptiovanhempien on hyväksyttävä, että heistä tulee adoptiovanhempia, ei biologisia vanhempia ja että se on samanarvoista, mutta ei samanlaista. Psykologisena käsitteenä adoptio voidaan ymmärtää lujan yhteenkuuluvaisuuden tunteen kehittymiseksi adoptiolapsen ja adoptiovanhempien välille. Adoptiovanhempien pitäisi hyväksyä adoptoitu lapsi omana itsenään eikä esimerkiksi oman syntymättömän tai menetetyn lapsen korvikkeena. Adoptio tulee nähdä vaihtoehtoisena tapana saada lapsi, ei raskauden korvikkeena. (Kallio 1994, 4.)
Adoption kautta perheeseen tulee vieras ja tuntematon, mutta paljon toivottu lapsi. Vieraasta lapsesta on tehtävä oma, perheeseen kuuluva täysivaltainen jäsen. Lapsi on syntynyt toiseen perheeseen tai ainakin toiselle äidille. Tässä piileekin adoptioperheiden dilemma, sillä perheillä ajatellaan olevan suljettu perheyhteys. Miten siihen voisi mahtua ajatus kahdesta perheestä ja kaksista vanhemmista? (Högbacka 2009, 162.)
Kirk (1964, 95–97) on tutkinut samaa ongelmaa kanadalaisten adoptioperheiden parissa. Hän löysi kaksi tapaa suhtautua adoptioon; erojen kieltämisen ja erojen hyväksymisen. Erojen
kieltämisellä hän tarkoitti, että adoptiovanhemmat vaikenivat lapsen taustasta ja varsinkin biologisista vanhemmista. Adoptiovanhemmat korostivat olevansa samanlaisia kuin muutkin perheet lasten kasvattamisen ja perhe-elämän suhteen, eivätkä suostuneet näkemään minkäänlaisia eroja lapsen kasvatuksessa biologiseen vanhemmuuteen nähden. Erojen hyväksymisellä Kirk puolestaan tarkoittaa avoimuutta tunnustaa erot biologisen ja adoptioperheen välillä. Ne adoptioperheet, jotka hyväksyvät erot, suhtautuvat positiivisesti myös lapsen biologisiin vanhempiin. Kirk totesi, että erojen hyväksyminen on perheen yhteisyyden kannalta parempi. Aluksi lapsen saapuessa erojen kieltäminen saattaa toimia hyvin, mutta lapsen kasvaessa on välttämätöntä olla avoin adoptiotaustasta ja lapsen biologisista vanhemmista lapsen edun ja kehityksen vuoksi.
Högbacka (2009 162–167) on tutkinut adoptioperheiden rakentumista ja lapsen omaksi tekemisen tapoja suomalaisissa perheissä sekä uhkia perheiden yhteisyydelle. Perheen rakentaminen hänen mukaansa perustuu yhteisölliseen yhteisöön ja rakkauden yhteisyyteen.
Yhteisöllinen yhteisyys vaikuttaa perheessä luonnollisena yhteen kuulumisen tunteena ja itsestään selvänä pidettynä sidoksena sen jäsentensä välillä. Luonnollisuus viittaa biologiaan eli siihen, että yhteys ei ole riippuvainen jäsenten omasta valinnasta eikä tätä luonnollista sidosta tulisi katkaista, josta esimerkkinä äidin ja lapsen välinen suhde.
Adoptioperheissä ei tällaista yhteyttä ole luonnostaan, sillä adoptio perustuu valintaan ja sattumanvaraisuuteen. Adoptionhakijat voivat esimerkiksi valita mistä maasta haluavat adoptoida. Lapsen ikä ja usein terveyskin halutaan määrittää ja joskus myös sukupuoli.
Sattumanvaraista on taas lapsen saatavuus ja sijoittuminen perheeseen. Myös kansainvälisessä adoptiossa tehdään perhe luonnolliseksi, kun lapsesta tehdään omaa, perheeseen kuuluvaa, samoin kuin biologisen lapsen osalta. Tutkimuksen vanhemmat löysivät erilaisia yhteenkuuluvuuden viitteitä, joita tulkitsemalla vanhemmat saattoivat pitää lasta itsestään selvästi omanaan. Lapsen sukuun ja perheeseen kuulumista vahvistetaan samoilla tavoilla kuin biologisen perheen perustamisessa. Myös adoptiovanhemmat näkevät samankaltaisuutta ja samannäköisyyttä itsensä ja lapsen välillä. Tutkimus osoittaakin, että lapsitiedon saatuaan, vanhemmat ryhtyivät aktiivisesti tuottamaan samankaltaisuutta, riippumatta lapsen alkuperästä. (Högbacka 2009, 162–169.)
Adoptioperheen rakentamiseen käytetään myös rakkauden yhteisyyttä, jolloin korostuvat tunteet ja emotionaalinen vetovoima. Vanhempi-lapsi-suhteessa toiselle sitoudutaan
kokonaisvaltaisesti. Adoptiovanhemmat ottavat lapsen omakseen tunteen voimalla, joka vahvistaa lapsen kuulumista perheeseen. Lapsitiedon saamista adoptiovanhemmat kuvailevat tunnemyrskyksi ja valokuvan saaminen lapsesta konkretisoi lapsen saamista ja saapumista.
Myös lapsen hakumatka ja kotiin tuleminen koetaan vahvasti. Yleensä vanhemmat ovat onnellisia ja ylpeitä vanhempia, mutta Högbackan tutkimuksessa oli yksi tapaus, jossa kuvan saaminen lapsesta ei herättänytkään sopivia tunteita. ”Tunteiden avulla omaksi ottaminen ja yhteenkuuluvuuden luominen ei onnistu yhtä helposti. Tällöin vanhemman on aktiivisesti muokattava ja muutettava tunteitaan.” Myös tunnehuuman ja alkurakastumisen jälkeen saattaa tulla väsymys, jopa masennus. Näin voi käydä myös biologisen lapsen syntymän jälkeen.
Lapsen omaksi ottaminen ja lapseen rakastumisesta johtuva tunnehuuma ei voi jatkua loputtomiin. Högbackan mukaan on luonnollista, että adoptioprosessiin kuuluu tunteiden ailahtelu. (Högbacka 2009, 170–176.)
Adoptioperheessä joudutaan käymään rajankäyntiä suomalaisuudesta. Adoptiovanhemmat pyrkivät tekemään perhettä luonnolliseksi. He ovat emotionaalisesti sitoutuneita lapseensa.
Perheen ulkopuolelle siirtyessä lapsi ei enää ”luonnollisesti” kuulu perheeseensä vanhemmista poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi. Paitsi että lapsen kuulumista perheeseen kyseenalaistetaan, ulkopuoliset saattavat myös pitää adoptoitua ei-suomalaisena. Högbackan tutkimuksen mukaan adoptiovanhempien mielestä suomalaisuus ja perheeseen kuuluminen kytkeytyvät yhteen. He ajattelevat, että heidän perheeseen kuuluva lapsi on oma eikä ulkomaalainen. (Högbacka 2009, 176–179.)
Ruohio (2009) on tutkinut adoptoitujen nuorten kokemuksia suomalaisuudesta ja erilaisuudesta. Tutkimuksen mukaan nuoret kohtaavat runsaasti kansallisuutensa kyseenalaistamista ja joutuvat usein vastaamaan omaa alkuperäänsä koskeviin kysymyksiin.
Jotkut joutuvat kuulemaan kommentteja ja kysymyksiä, joita ei yleensä esitetä, eikä katsota sopivaksi esittää, ainakaan ventovieraille ihmisille (Rastas 2007, 100).
Ruohion (2009, 36) tutkimuksen mukaan nuorilta kysellään paljon alkuperästä ja ”oikeista”
vanhemmista, mikä saa nuoret tuntemaan itsensä erilaiseksi. Erilaisuuden kokeminen näyttäytyy niin puheissa, katseissa kuin tekoina. Ruohion tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että vaikka erilaisuuden ja rasismin kokemuksia on karttunut adoptoiduille, adoptiotausta
”antaa paljon anteeksi”. Suomalaiset suhtautuvat positiivisesti adoptioon, mikä helpottaa adoptoituja arjen kohtaamisissa silloin, kun adoptio tulee esille. Kuitenkin suomalaisuudesta
pitää neuvotella, vaikka lyhyt selostus elämästä riittää. Adoptionuori saa suomalaisuuden leiman kertoessaan taustastaan. Haastatellut nuoret uskovat, että muut maahanmuuttajat ja pakolaiset kokevat enemmän rasismia ja syrjintää, sillä heidän ”suojanaan” on muun muassa kantaväestön kanssa sama aksentiton kielitaito ja kulttuuritietämys. (Ruohio 2009, 36.)
Erilaisuuden ja rasismin kokemuksia on vaikea tutkia, sillä jokainen antaa oman merkityksen kokemukselleen (Rastas 2007, 12). Omien määritelmien lisäksi rasismin kokemuksiin voi vaikuttaa asuinkunnan koko tai ulkonäön mahdollinen viittaus pakolaisuuteen (Ruohio 2009, 37). Rastaan (2007, 98–99) mukaan erilaisuus tuottaa ympäristössä tavallisesta poikkeavaa tilankäyttöä. Se voi olla intimiteettiä loukkaavaa, liian lähelle tulemista kuin Suomalaisessa kulttuurissa on totuttu tai pitkiä katseita. Katseiden nimeäminen rasismiksi on ongelmallista, mutta taustalla saattaa olla rodullistavaa ja rasististakin ajattelua. Ne myös tuottavat rasismia, sillä erilaisuus tehdään selväksi sekä asianomaiselle itselleen, että ympäristölle. Tilanteet vaikuttavat viattomilta, mutta toistuvina kohtaamisina adoptoidun elämässä, sillä on selvästi merkitystä identiteetin rakentumiselle.
4 ADOPTIOLAPSEN NÄKÖKULMA
Lapsi siirtyy adoption myötä kokonaan uuteen ympäristöön ja perheeseen. Tällaista totaalista muutosta Pärssinen-Hentula (2007, 149) kutsuu clean breakiksi. Lapselle mahdollistetaan vakaat kasvuolosuhteet ja turvalliset ihmissuhteet. Myös vahva adoptio takaa, että perhesuhteet ovat pysyviä ja muuttumattomia.
Miksi lapset sitten joutuvat adoptoitaviksi ulkomaille varsinkin, jos sitä useimmissa maissa pidetään viimeisenä keinona lapsen auttamiseksi? Lapset ovat hylättyjä, eikä heillä ole kotimaassaan ketään, joka pitäisi huolta heistä. Suurin osa lapsista elää ennen adoptiota joko lasten- tai sijaiskodissa, useimmiten kehnoissa olosuhteissa. Tästä syystä lapset saattavat olla aliravittuja, huonokuntoisia, sairaitakin. Jotkut lapset saattavat olla vammaisia tai heillä on vaikeasti hoidettava sairaus. Lapsi voi olla kehityksessään jäljessä johtuen vaikeista elinolosuhteista. Yleensä adoptiovanhemmat ovat tietoisia lasten elinolosuhteista ja ovat ilmoittaneet valmistautuneensa vastaanottamaan sairaan tai vammaisen lapsen. (Kats 1989, 42–43, 63.) Adoptoidulle lapselle saattaa olla shokki, että häntä pidetään hyvänä ja hoidetaan.
