Tuomioistuinsovittelulainsäädännön kehittyminen

2.4.1 Sovinto saapui osaksi oikeudenkäyntiä

Sovinnolla tarkoitetaan tilannetta, jossa riidan osapuolet sopivat asiansa hyväksyen tehdyn sopimuksen lopulliseksi ratkaisuksi riitaansa.¹²¹ Vuonna 1993 voimaan tullut alioikeusuudis-tus on ollut merkittävin prosessioikeudellinen uudisalioikeusuudis-tus 1900-luvulla.¹²² Vaikka uudistus ei koskenut nimenomaisesti sovittelua, voidaan kuitenkin sanoa sen muokanneen ilmapiiriä suo-tuisammaksi sovinnon yleiselle asemalle oikeudenkäyntimenettelyssä, sillä se asetti tuomiois-tuimelle aiempaa aktiivisemman velvoitteen paitsi selvittää, onko asiassa edellytyksiä sovin-nolle, myös pyrkimyksen saada asianosaiset sopimaan asia.¹²³ Käsitteellisesti puhutaankin sovinnon edistämisestä.¹²⁴

119 Ervo 2005, s. 3.

120 Yhteisiä elementtejä ovat molempien menettelyiden päättymisen tuomiolla, molemmat muodostavat prosessin, joka rationalisoi osapuolten päätöksentekoa ja legitimoi lopputuloksen. Hietanen-Kunwald 2018, s. 228.

121 HE 114/2004 vp, s. 4. Leskinen on kuvannut sovintoon tähtäävää valmistelua eräänlaisena puhdistautumisriit-tinä ja mahdollisuutena tuoda keskusteluun kaikki asiaan mahdollisesti liittyvät seikat liittyivät ne oikeudelliseen arviointiin tai eivät. Leskinen 2001, s. 1071.

122 Ervasti 2017, s. 78. Keskeisimpiä uudistuksia olivat alioikeuksien yhtenäistäminen, siviiliprosessin uudistami-nen ja oikeudenkäyntikuluja koskevien säännösten muuttamiuudistami-nen. Mt. s. 78.

123 Jo aiemmassa lainsäädännössä oli ollut säännös sovinnon edistämisestä mutta käytännössä se oli jäänyt vailla vaikutusta, sillä säännöstä tulkittiin siten, ettei se edellyttänyt tuomioistuimelta aktiivisia toimia sovintomahdolli-suuksien tutkimiseksi. HE 15/1990 vp, s. 29; Ks. myös LaVM 16/1990 vp, s. 2. Uudistunut säännös sen sijaan mahdollisti myös tuomarin oman harkinnan mukaan esittää asianosaisille ehdotuksensa asian sovinnolliseksi ratkaisuksi. Hallituksen esityksessä oli jo mainittu lain henkenä olevan, että aktiivinen sovinnon edistäminen

Vaikka sovinto selkeästi nähtiin tärkeänä ja tavoiteltavana asiana, olivat tätä koskevat peruste-lut melko ohuita.¹²⁵ Sovinnon edistämisen nostaminen keskeiseksi tavoitteeksi tuotti tulosta ja sovintojen lukumäärä kasvoi. Samalla kuitenkin myös oikeudenkäyntikulujen määrä ja kulu-riski kasvoivat, käsittelyajat pitenivät, prosessikynnys nousi ja sen myötä pääsy oikeuteen vai-keutui.¹²⁶ Lisäksi ongelmina nähtiin sovintoon painostaminen, liian aktiivinen sovinnon tavoit-telu sekä tuomarin puolueettomuuden vaarantuminen ja asianosaisten luottamuksen heikke-neminen.¹²⁷ Uudistuksen myötä myös käytännöt ja menettelytavat erilaistuivat tuomioistuinten ja jopa tuomareiden välillä. Näistä huolimatta lakivaliokunta katsoi vielä jälkikäteenkin, että aito sovinto on asianosaisten kannalta edullisin ratkaisu ja sovintoon pyrkiminen on edelleen perusteltua.¹²⁸ Toisaalta muutokset oikeudenkäyntimenettelyssä toivat mukanaan myös yhteis-työhön ja yhteiseen rakentamiseen perustuvan prosessin, johon kuuluu olennaisesti myös dia-logi kaikkien osapuolten välillä ja oikeudesta tuli neuvottelevampaa.¹²⁹

edellyttää tarvittaessa myös sitä, että tuomioistuin esittää ehdotuksensa asian sovinnolliseksi ratkaisuksi. Lakiva-liokunta halusi omassa kannanotossaan kuitenkin terävöittää vielä sovinnon merkitystä ja lisäsi sen myös ko.

säännöksen 2 momenttiin näkyviin. Ks. HE 15/1990 vp, s. 29 ja 64; LaVM 16/1990 vp, s. 2 ja 5.

124 Sovinnon edistämisellä tarkoitettiin prosessitilanteen ja asian tosiseikaston selvittämistä, sovintomahdolli-suuksien tunnustelemista ja kehottamista sovinnon tekemiseen. LaVM 11/1993 vp, s. 3–4. Sovinto ei kuitenkaan saanut tapahtua sen asianosaisen oikeuden kustannuksella ja tuomioistuimen olikin luovuttava yrityksistä saada sovinto aikaan, mikäli asianosainen päätti käyttää oikeuttaan saada asia oikeudellisesti tutkittua ja tuomioistui-men perusteltu ratkaisu. HE 15/1990 vp, s. 64–65; HE 79/1993 vp, s. 20.

125 HE 15/1990 vp, s. 29. Vuoden 1990 hallituksen esityksessä esimerkiksi viitattiin vain lyhyesti arveluihin sii-hen, että Ruotsissa noin puolet vireille tulleista riita-asioista jää sillensä mahdollisesti juuri aktiivisen tuomiois-tuimen sovittelun johdosta. Vasta vuoden 1993 lainvalmisteluaineistossa tuotiin esiin sovinnolla tavoiteltavia päämääriä – kuten asianosaisten ja valtion kustannusten säästäminen sekä tuomioistuinten työmäärän keventämi-nen – lakivaliokunnan nostaessa uudistuksen keskeiseksi tavoitteeksi sovinnon edistämisen asianosaisten välillä jo oikeudenkäynnin aikana. ¹²⁵ LaVM 11/1993 vp, s. 3. Samoilla perusteilla perusteltiin 1993 myös tuomioistui-men aktiivista prosessinjohtoa. Vaikka tavoitteet kumpuavat vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta ja sovittelusta aiemmin esiintuoduista piirteistä, oli tässä vaiheessa uudistuksessa kyse sovinnon aikaansaamisesta perinteisen oikeudenkäyntimenettelyn aikana.

126 LaVM 12/2002 vp, s. 2; Ervasti 2017, s. 84–85. Haaviston mukaan sovintojen määrän lisääntymiseen johti ennen kaikkea se, sovinto näyttäytyi ainoana keinona tasapainotella kuluriskin ja kohtuuhintaisen oikeuden saa-misen tarpeen välillä. Haavisto 2001, s. 96–97.

127 Oikeusministeriön työryhmämietintö 2003:2, s. 31 ja 33.

128 LaVM 12/2002 vp, s. 2 ja 5; Oikeusministeriön työryhmämietintö 2003:2, s. 31; HE 114/2004 vp, s. 7 ja 17.

Nimenomaisen lainsäädännön puuttumisen vuoksi epätietoisuutta esiintyi erityisesti kysymyksissä, saiko sovin-non edistämisessä käyttää erilliskeskusteluita ja oliko ratkaisu mahdollista perustaa muuhun kuin aineelliseen lainsäädäntöön.

129 Haavisto 2002, s. 131–132. Kuuliala kuitenkin katsoi sovinnon saavuttamisen ja sen edistämisen kytkeminen tuomioistuimeen viestivän myös siitä, ettei osapuolten välinen luottamus kuitenkaan kanna koko prosessin muo-dostumista pelkästään heidän varaansa. Sovinto tuomioistuinprosessissa saavutetaan usein verrattain myöhään – eli silloin kun pääkäsittely on jo alkamassa. Kuuliala pohtiikin, johtuuko tämä enemmän tehottomasta prosessista vai asianosaisten motivaatiosta. Kuuliala 2012, s. 1109 ja 1115.

2.4.2 Sääntelyn tarkoitus

Sovinnon edistämisestä saaduista kokemuksista johtuen tuomioistuinsovittelua koskevan lain-säädännön valmisteluvaiheessa tuotiin esiin tarve aikaistaa konfliktinratkaisua, tarjoamalla tuomioituimen palveluvalikoiman kautta vaihtoehtoinen, vapaamuotoinen ja kustannustehokas menettelytapa. Olennaista uudessa menettelyssä olisi riidan ratkaiseminen sovinnollisesti jo ennen sen kärjistymistä ja oikeudellisten vaateiden esittämistä.¹³⁰

Tuomioistuinsovittelun säätäminen uudeksi menettelyksi aiempien menettelyiden rinnalle vaa-ti perusteluita, sillä se poikkesi perinteisestä oikeudenkäynvaa-timenettelystä ja insvaa-tituvaa-tionaalisen luonteensa vuoksi myös tuomioistuimen ulkopuolisesta sovittelusta. Suomessa kiinnostus so-vintoon ja sovitteluun ei kuitenkaan ollut lähtöisin varsinaisesta kritiikistä tuomioistuinlaitosta kohtaan vaan ennemminkin siiten liitetyistä eduista, kuten edullisuus, tehokkuus ja pysyvyys.

Hallituksen esityksessä tarve tuomioistuinsovittelulle luodaan korostamalla sen riippumatto-muuden ja puolueettoriippumatto-muuden tuomaa luottamusta, tuomioistuinten erityisosaamista sekä so-vinnon täytäntöönpanokelpoisuutta. Viittaamalla sovittelun ja oikeudenkäynnin yhtäläiseen tavoitteeseen, eli riidanratkaisuun ja osapuolten sitouttamiseen, tuodaan esiin tuomioistuimen luontainen kompetenssi tehtävän hoitamiseen.¹³¹ Muita tuomioistuimissa tapahtuvaa sovittelua puoltavia näkökohtia olivat tuomioistuinten työtaakan keveneminen, kustannukset ja vapaaeh-toisuus sekä soveltuvuus tuomioistuimen muiden tehtävien rinnalle varmistamassa oikeustur-van saatavuutta.¹³² Asetelmaa kohtaan on kuitenkin esitetty myös kritiikkiä. Esimerkiksi

Er-130 HE 114/2004 vp, s. 17. Vrt. Virolainen 1992, s. 154. Samalla tässä voidaan kuitenkin nähdä selkeitä oikeuspo-liittisia tavoitteita, sillä aiemmin vapaasta sovittelusta säädettäessä, oli työryhmä kirjoittanut auki tavoitteen ri-koksen ja riidan aiheuttamien henkisten ja aineellisten haittojen lieventämisestä ja poistamisesta. kun nyt mukaan otettiin myös tehostamista ja oikeusturvan saatavuutta koskevat tavoitteet. Tämä antaakin viitteitä sovittelun oikeudellistumisesta myös siinä mielessä, että sitä alettiin käsitellä enemmän oikeuteen liittyvänä toimintana.

Ks. STM 1995, s. 1.

131 Ks. HE 114/2004 vp, s. 18.

132 HE 114/2004 vp, s. 5, 18. Kustannuksia alentavina seikkoina nähtiin mm. tuomarin toimiminen virkatehtäväs-sä ilman eri palkkiota sekä se, ettei osapuolet joutuisi vastuuseen toisilleen sovittelusta aiheutuneista kustannuk-sista. Koska menettely perustuu kokonaan vapaaehtoisuuteen, voi osapuoli aina saattaa asiansa varsinaisessa oikeudenkäynnissä käsiteltäväksi. HE 114/2004 vp, s. 18. Tuomioistuinten työtaakan kevenemisen taustalla oli ajatus lainkäytön laadun paranemisesta, kun ”turhat” jutut ohjautuisivat muihin riidanratkaisufoorumeihin. Näkö-kulmasta riippuen kyse voi olla myös tuomioistuimen kuormittaminen lisätehtävillä. Koulu 2006, s. 12 ja 23.

Myös Venäjällä sovittelun taustatavoitteena on ollut siviilioikeudellisten riita-asioiden vähentäminen tuomiois-tuimissa ja sitä kautta tapahtuva oikeudenhoidon laadun parantuminen. Venäläinen 2015, s. 113–115. Kuulialan mukaan sovinnon ja sovinnollisuuden korostamisen tavoitteena on myös ehkäistä konfliktinratkaisun siirtyminen tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelle. Kuuliala 2012, s. 1108.

vasti ja Nylund mainitsee tuomioistuinvetoisuuden asettavan haasteita ihmisten odotusten, sovittelijan roolin, varsinaisen sovittelumenettelyn sekä menettelyn reunaehtojen suhteen.¹³³ Lainsäädäntövaiheessa tuomioistuinsovittelun vertailukohtana toimi monelta osin perinteinen oikeudenkäyntimenettely, jolloin aiemmin havaittuja puutteellisuuksia tai epäkohtia oli luon-tevaa käyttää perusteina uudelle sovittelumenettelylle. Monessa kohdin lainvalmisteluaineis-tossa onkin aistittavissa jopa kilpailullinen asetelma oikeudenkäyntimenettelyn ja tuomiois-tuinsovittelun välillä. Sovittelulla nähtiinkin monia etuja oikeudenkäyntiin verrattuna niin osa-puoliin kuin varsinaiseen menettelyynkin liittyen, kuten osapuolten keskinäisten suhteiden parempi säilyminen, osapuolten kokonaisvaltaisempi huomiointi, heidän parempi sitouttami-nen ratkaisuun sekä voittaja–häviäjä asetelman puuttumisitouttami-nen. Lisäksi menettely olisi jousta-vampi, ratkaisu nopeammin täytäntöönpantavissa ja ratkaisussa voitaisi huomioida myös muut kuin oikeudelliset seikat.¹³⁴ Perinteinen oikeudenkäyntiprosessi sen sijaan nähtiin vahvistavan vastakkainasettelua, vaikeuttavan myönnytysten ja kompromissien tekemistä, määrämuotoisen menettelyn houkuttelevan käyttämään kaikki keinot hyväksi pitkittäen menettelyä sekä ruok-kivan muutoksenhakuhalukkuutta.¹³⁵ Koulu on luonnehtinut oikeudenkäyntejä vielä radikaa-limmin ja väittänyt niiden provosoivan tarpeettoman järeisiin toimiin ja yllyttävän hakemaan oikeutta uusilla oikeudenkäynneillä vastalauseena koetulle tappiolle.¹³⁶

Kaiken kaikkiaan lainvalmisteluvaihetta leimasi ristiriitaisuudet ja kriittisyys, kun vastakkaisia teoreettisia näkökulmia edustavat ääripäät – oikeudellista näkökulmaa edustavat ”legalistit” ja konfliktiteoreettista näkökulmaa edustavat ”sovittelumyönteiset” – asettuivat vastakkain useis-ta tuomioistuinsovittelua koskevisuseis-ta säännöksistä, liittyen erityisesti menettelyn julkisuuteen ja

133 Ervasti – Nylund 2014, s. 393.

134 Oikeusministeriön työryhmämietintö 2003:2, s. 34; HE 114/2004 vp, s. 18. Oikeusministeriön asettama sovit-telutyöryhmä asetti tuomioistuinsovittelun tavoitteiksi tuomioistuimien menettelyvalikoiman ja palvelukyvyn monipuolistaminen, kansainvälisenkehityksen seuraaminen, tuomioistuimia kohtaan tunnetun luottamuksen pa-rantaminen, prosessikynnyksen aleneminen sekä oikeudenkäyntiä halvempi, yksinkertaisempi ja nopeampi me-nettely. Oikeusministeriön työryhmä 2003:2, s. 34. Tavoitteet siirtyivät hallituksen esitykseen lähes sellaisenaan.

Lopullisessa esityksessä haluttiin korostaa edellisten lisäksi voimavarojen parempaa käyttöä ja kohdentamista sekä eri menettelytapojen ja niiden aseman selkeämpää erottelua. HE 114/2004 vp, s. 5 ja 18–19. Menettelyllinen selkeyttäminen on tärkeä tavoite, sillä esimerkiksi Knuts kyseenalaistaa tuomioistuinsovittelun tarpeellisuuden, mikä se ei poikkea tarpeeksi jo olemassa olevista menettelyistä kuten sovinnon edistäminen. Knuts 2003, s. 760.

135 Liukkonen 2002, s. 648–649.

136 Koulu 2016, s. 22–23. Koulu kutsuu tätä ilmiötä oikeudenkäynnin kaksoisvaikutukseksi.

perheasioiden sovitteluun. Legalistit perustivat kantansa prosessioikeudelliseen teoriaan, viral-liseen oikeudenkäyttöön ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin korostamiseen, kun puoles-taan sovittelumyönteiset painottivat näkökulmassaan menettelyn epävirallista ja ei-juridista luonnetta, luottamuksellisuutta ja koettua oikeudenmukaisuutta.¹³⁷

Tuomioistuinsovittelun tavoite on määritelty suoraan lainsäädännössä, sillä tuomioistuinsovit-telulain 3 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuinsovittelulla pyritään asian sovinnolliseen rat-kaisuun. Sovinnolliseen ratkaisuun pyrkiminen tarkoittaa ennen kaikkea laajaa neuvottelua, jonka tavoitteena on saavuttaa sovinto asian kaikissa riitaisissa osissa.¹³⁸ Tavoite ei kuitenkaan aseta menettelylle ehdotonta velvoitetta saavuttaa sovinto. Hietanen-Kunwald onkin verrannut tätä osakeyhtiölaissa yhtiölle asetettuun voitontuottamistarkoitukseen: yhtiön toiminnan luon-ne ei muutu, vaikka se ei tuottaisikaan voittoa. Samalla tavoin sovittelun luonluon-ne ei muutu, vaikka sovintoa ei saavutettaisikaan.¹³⁹ Hallituksen esityksessä katsottiin, että jo pelkkä sovit-teluprosessi voi joissain tapauksissa riittää osoittamaan hyödyllisyyttään, sillä se voi auttaa saavuttamaan yhteisymmärryksen jonkin esikysymyksen osalta ja asian käsittely oikeuden-käynnissä sujuvoituu.¹⁴⁰ Mielestäni merkittävä seikka on myös osapuolten välisen keskustelu-yhteyden avaaminen, vaikka sovittelussa ei varsinaiseen sovintoon asti päästäisikään.

137 Ervasti 2012b, s. 104–105.

138 HE 114/2004 vp, s. 28.

139 Hietanen-Kunwald 2018, s. 161.

140 HE 114/2004 vp, s. 28.