Sovittelu vaihtoehtoisena menettelynä

Vaihtoehtoinen riidanratkaisu (Alternative Dispute Resolution, ADR) on saanut alkunsa 1960-luvun Yhdysvalloissa, jossa erilaisista yhteiskunnallisten liikkeiden voimalla ajettiin muutosta vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksiin, liikehdinnän kasvaessa kattamaan lopulta myös oikeudelliset toimijat vastalauseeksi oikeudenkäyntien määrän räjähdysmäiseen nousuun ja alati paisuviin kustannuksiin.⁴⁰ ADR:n menestystä vauhditti erityisesti yleinen tyytymättö-myys oikeusprosessien hitauteen, kalleuteen ja niissä saavutettuihin ratkaisuihin⁴¹ sekä julkis-ten menojen ja tuomioistuinlaitosjulkis-ten määrärahojen leikkaaminen⁴². Toisaalta ADR:n syntyyn on vaikuttanut myös oikeusprosesseille tyypillinen kilpailuasetelma ja sen kykenemättömyys

39 Ervasti 2005, s. 63–64; Ervasti 2012b, s. 117. Konkreettisesta muodostaan huolimatta riidalla ei ole selkeää kulminaatiopistettä vaan Ervasti kuvaa sitä eräänlaiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, johon liittyy sen oikeudelli-sesta muodosta huolimatta aina inhimillinen kokemus. Ervasti 1998, s. 120. Myös konflikti on kokemuksena inhimillinen mutta siihen liittyy riitaa syvempi ja laajempi ristiriita, joka usein kiinnittyy inhimillisiin perustar-peisiin. Ervasti 2005, s. 64; Ervasti 2012b, s. 117.

40 Menkel-Meadow 1991, s. 6–8. Oikeudellisista toimijoista liikkeellepanijoita on pidetty ainakin korkeimman oikeuden entistä presidenttiä Warren Burgeria, joka 1976 pidetyssä Pound-konferenssissa kritisoi tuomioistuinten työkuormaa ja riitojen rähähdysmäistä lisääntymistä. Brunet 1987, s. 1; Menkel-Meadow 1991, s. 8; Ervasti 2004, s. 108–109. Toisena merkittävää henkilönä on pidetty Frank Sandersia, joka esitti ajatuksensa moniovisesta oikeustalosta, jossa tarjolla olisi useita erilaisia riidanratkaisumenetelmiä ja näistä valittaisi aina osapuolten tar-peista lähtevä ja kyseiseen riitaan tarkoituksenmukaisin menettely. Kyseessä olisi tuomioistuimen tarjoama räätä-löity ratkaisu asianosaisten oikeudellisiin ongelmiin. Lieberman – Henry 1986, s. 427; Menkel-Meadow 1997, s.

1616; Menkel-Meadow 2005, s. 19.

41 Menkel-Meadow 1991, s. 7–8. Oikeusprosessien kalleudesta myös Brunet 1987, s. 2.

42 Hietanen-Kunwald – Koulu 2016, kohdassa Vaihtoehtoinen riidanratkaisu konfliktinhallinnan järjestelmässä → Vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja oikeusjärjestys → Oikeusjärjestyksen läpäisykyky.

ratkaista inhimillisiä ongelmia tai tuottaa osapuolten tarpeet ja edut kokonaisvaltaisemmin huomioivia ratkaisuja.⁴³

Oikeuskirjallisuuden mukaan vaihtoehtoisuudella voidaan viitata kaikkeen oikeudellisen rii-danratkaisun tapahtumiseen muualla kuin perinteisessä oikeudenkäynnissä⁴⁴ tai tarkoittaen vain niitä konfliktinratkaisuun tähtääviä menettelyitä, jotka tapahtuvat kokonaan valtiollisen tuomioistuimen ulkopuolella.⁴⁵ Yleisimmin määriteltynä vaihtoehtoisuus kuitenkin tarkoittaa oikeudelliseen riidanratkaisuun tähtääviä menettelyjä, jotka ovat todellisia vaihtoehtoja oikeu-denkäynnille.⁴⁶ Valtaosa määritelmistä lähtee perinteisen oikeudenkäyntimenettelyn pääsään-töisyydestä ja vain muutamissa hajaäänissä esitetään asetelman kääntämistä toisinpäin, jolloin oikeudenkäynti olisikin vaihtoehto sovittelulle.⁴⁷ Tämä johtuu Ervasti mukaan oikeudenkäyn-timenettelyn juridisesta luonteesta ja siihen liitettävistä oikeudellisista periaatteista sekä tutki-mustraditiosta.⁴⁸

Vaihtoehtoinen riidanratkaisu on saanut vaikutteita useista eri ideologisista suuntauksista eikä sille myöhemminkään ole muodostunut vain yhtä hyväksyttyä käsitteellistä tai teoreettista määritelmää⁴⁹, joka onkin ymmärrettävää ottaen huomioon ADR:n vahvan ideologisen yhtey-den yhteiskunnassa koettuihin ongelmiin. Sen sijaan sille on iyhtey-dentifioitu tiettyjä peruspiirteitä,

43 Menkel-Meadow 1991, s. 7–8. Menkel-Meadow näkee riitojen yksinkertaistuneen ja samankaltaistuneen oi-keusprosessien vaikutuksesta hukaten samalla yksilöllisen vivahteensa, niille annettaessa sama oikeudellinen muoto. Perinteinen oikeusprosessi ei kyennyt myöskään tarjoamaan innovatiivisia ratkaisuvaihtoehtoja vaan voitto tapahtui toisen osapuolen kustannuksella. ADR-liikkeen vaikutuksesta perustettiin tuomioistuimen ulko-puolisia riidanratkaisukeskuksia, joiden toiminta oikeutettiin lisääntyneellä osallistumisella ja oikeussuojan saa-tavuudella sekä riidanratkaisusta aiheutuneiden oikeudellisten kustannusten vähenemisellä. Mt.s. 6 ja 8.

44 Lieberman – Henry 1986, s. 426. Hietanen-Kunwald ja Koulu luonnehtivat tätä laajaksi määritelmäksi, jolloin se käsitteellisesti sisältää myös tuomioistuimessa tapahtuvat suppeammat menettelyt kuten tuomioistuimeen integroidut sovittelumenettelyt sekä joissain maissa toteutetut minioikeudenkäynnit. Hietanen-Kunwald – Koulu 2016, kohdassa Vaihtoehtoinen riidanratkaisu konfliktinhallinnan järjestelmässä → Määritelmiä ja taustoja.

45 Koulu 2006, s. 1–2; Hietanen-Kunwald – Koulu 2016, kohdassa Vaihtoehtoinen riidanratkaisu konfliktinhal-linnan järjestelmässä → Määritelmiä ja taustoja. Tällöin oikeuslaitoksella ei ole menettelyssä minkäänlaista roo-lia eikä esimerkiksi tuomioistuinsovittelu täytä tämän määritelmän ehtoja. Koulu puhuu suppeasta merkityksestä myös ”yksityisenä”. Koulu 2006, s. 2.

46 Lieberman – Henry 1986, s. 1096, s. 426; Ervasti 2004, s. 111; Ervasti 2009, s. 23.

47 Esimerkiksi Hietanen-Kunwald ja Koulu summaavat, että vain pieni osa oikeudellistuneistakin riidoista rat-kaistaan tuomioisuimissa. Hietanen-Kunwald – Koulu 2016, kohdassa Vaihtoehtoinen riidanratkaisu konfliktin-hallinnan järjestelmässä → Määritelmiä ja taustoja.

48 Ervasti 2005, s. 70.

49 Lieberman – Henry 1986, s. 425.

jotka pääpiirteittäin esiintyvät eri tutkijoiden kirjoituksissa saman kaltaisina.⁵⁰ Määritelmästä riippumatta keskeisessä asemassa vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa ovat asianosaiset: kun konflikti palautetaan asianosaisille, on heillä itsellään valta päättää mikä asian käsittelyssä on relevanttia eikä päätöksiä tehdä ulkopuolelta sanellen esimerkiksi lakimiehen tai tuomioistui-men toimesta. Parhaimmillaan tämä johtaa molempien osapuolten tyytyväisyyteen.⁵¹ ADR onkin myöhemmin kuvattu myös käsitteellä Appropriate Dispute Resolution korostamaan toi-saalta ADR:ssä osapuolten valittavissa olevaa erilaisten menetelmien kirjoa ja toitoi-saalta sen merkitystä, että menetelmä tulisi aina valita asianosaisten tarpeiden ja riidan soveltuvuuden mukaan.⁵²

Yksi keskeisimmistä konfliktinratkaisumenetelmistä on sovittelu. Se on jopa niin keskeinen, että usein puhuttaessa vaihtoehtoisista riidanratkaisumenetelmistä, tarkoitetaan sillä nimen-omaan sovittelua. Myös vaihtoehtoista riidanratkaisua koskevat teoriat ja mallit juontavat juu-rensa pitkälti sovittelusta.⁵³ Sovittelussa – kuten vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa yleisem-minkin – on vallalla useampi diskurssi. Ervasti luokittelee sovittelun ”konfliktinratkaisume-nettelyksi, jossa kolmas osapuoli pyrkii saamaan aikaan sovinnollisen ratkaisun osapuolten välillä neuvotteluteitse”⁵⁴. Moore puolestaan kuvaa sovittelua tavoitteelliseksi prosessiksi, joka auttaa ristiriitatilanteissa osapuolia saavuttamaan konkreettisia sopimuksia ja tuloksia, kun osapuolten kannat eroavat suuresti toisistaan.⁵⁵ Hietanen-Kunwald puhuu sovittelusta

50 Lieberman ja Henry määrittelevät ADR:n roolin joukoksi käytäntöjä, joiden avulla riidanratkaisu toteutetaan tuomioistuinten ulkopuolella tavoitellen osapuolten etua, vähentäen kustannuksia ja tavanomaisia viivästyksiä mutta myös estää oikeudellisten riitojen syntymistä. Liebermann – Henry 1986, s. 425–426. Brunet puolestaan lähestyy määritelmää teknisestä ja toiminnallisesta näkökulmasta. Tekninen näkökulma kuvaa erilaisia menetel-miä keskittyen niiden yksilöllisiin piirteisiin, jolloin eri menetelmät nähdään rinnakkaisina mahdollisuuksina – vaihtoehtoina toisiinsa nähden. Brunetin toiminnallinen näkökulma puolestaan määrittelee kaikille vaihtoehtoisil-le menettelyilvaihtoehtoisil-le yhteisiä piirteitä, kuten riidanratkaisuprosessin nopeus ja alhaiset kustannukset, perustuminen muuhun kuin juridiikkaan, osapuolten ja asiakkaiden roolin korostaminen lakimiesten sijaan, menettelyn vapaa-muotoisuus ja pelkistetty muoto, yksityisyys sekä luova normien tuottaminen, aineellisen oikeuden välttäminen ja kompromissien korostaminen. Brunet 1987, s. 11–14. Nämä ominaispiirteet on säilyneet oikeuskirjallisuudessa myös myöhemmin. Esimerkiksi Ervasti on esittänyt nämä omassa tuotannossaan. Ks. Ervasti 2012b, s. 140–141.

51 Christie 1977, s. 8; Hietanen-Kunwald – Koulu 2016, kohdassa Vaihtoehtoinen riidanratkaisu konfliktinhallin-nan järjestelmässä → Vaihtoehtoisen riidanratkaisun eri muodot → sovittelu

52 Menkel-Meadow 2001, s. 979–980; Nylund 2014, s. 334.

53 Ervasti 2004, s. 128; Koulu 2006, s. 2, Ervasti 2009, s. 30; Ervasti – Nylund 2014, s. 133.

54 Ervasti 2004, s. 129.

55 Moore 2014, s. 24. Toisaalta Moore luonnehtii sovittelua myös menettelyksi, jossa molempien osapuolten hyväksymä, ilman päätöksentekovaltaa oleva kolmas osapuoli puuttuu konfliktiin auttaakseen osapuolia

saavut-avustettujen neuvotteluiden muotona.⁵⁶ Sovittelun voidaan myös sanoa perustuvan työnja-koon, jossa menettelystä on erotettu alueita, jossa oikeudelliset normit eivät ole keskeisiä.⁵⁷ Sovittelussa ja muissa vaihtoehtoisissa riidanratkaisumenettelyissä on tunnistettu useita niille ominaisia piirteitä. Ne on nähty muun muassa mahdollisuutena nopeampaan, halvempaan, epävirallisempaan ja epämuodollisempaan menettelyyn, jossa osapuolet itse hallitsevat riitaan-sa ja voivat konfliktista huolimattaa säilyttää keskinäiset välinsä.⁵⁸ Lisäksi on katsottu konflik-titasojen vähenemisen samalla vähentävän myös tulevia oikeudenkäyntejä, kun konflikti ei jää vellomaan osapuolten välille⁵⁹ sekä olevan menettelynä stressittömämpi, vähemmän riitainen ja vähemmän kilpailullinen prosessi johtaen parempiin tuloksiin.⁶⁰ Vaihtoehtoisilla riidanrat-kaisumenetelmillä on kuitenkin nähty myös haittoja, kuten yhtäläisen oikeuksiin pääsyn vaa-rantuminen⁶¹ ja lainkäytön ohjausvaikutuksen ja ennustettavuuden heikkeneminen⁶².

Tämän lisäksi sovittelulla on omat ominaispiirteensä, jotka erottavat sen muista riidanratkai-sumenetelmistä, kuten kolmas osapuoli, hyväksyttävyys/vapaaehtoisuus, sovittelijan puolueet-tomuus ja luottamuksellisuus.⁶³ Sovittelua voidaankin luokitella suhteessa tuomioistuinmenet-telyyn mutta myös muihin vaihtoehtoisiin menetelmiin.

tamaan molemminpuolisesti hyväksyttävän yhteisymmärryksen tai sopimuksen riidanalaisissa asioissa. Moore 2014, s. 8 ja 20.

56 Hietanen-Kunwald 2013, s. 83; Goldberg ym. 2017, s. 7.

57 Nousiainen 1993, s. 574.

58 Liebermann – Henry 1986, s. 425–426; Brunet 1987, s. 11–14; Ervasti 1998, s. 54; Nylund 2014, s. 328;

59 Liebermann – Henry 1986, s. 425–426; Nylund 2014, s. 328;

60 Nylund 2014, s. 328;

61 Ervasti 1998, s. 55; Nylund 2014, s. 335. Nylundin näkemyksen mukaan oikeuksiin pääsy vaikeutuu erityisesti silloin, jos organisaatio, perusta, lainsäädäntö, koulutus ja riidanratkaisujärjestelmän yleinen perusta ei ole selvä.

62 Virolainen 1995, s. 89. Menkel-Meadow on käsitellyt ongelmia myös eettisestä näkökulmasta ja näkee riskien liittyvän erityisesti riidanratkaisukeinoja koskevaan neuvontaan, luottamuksellisuuteen, eturistiriitoihin ja ristirii-toihin lakien suhteen, sovintoon sekä valinnanmahdollisuuksiin. Menkel-Meadow 2001, s. 981–989.

63 Ervasti 2004, s. 131–133. Ks. myös Moore 2014 s. 20–23; Kovach 2005, s. 304; Hietanen-Kunwald 2013, s.

74. Kolmannella osapuolella tarkoitetaan konfliktista tai sen osapuolista riippumatonta tahoa, joka ei myöskään suoraan tai epäsuorasti hyödy konfliktinratkaisun lopputuloksesta. Toisin sanoen kolmannen osapuolen sidonnai-suus konfliktiin koskee vain osapuolten auttamista ratkaisun saavuttamisessa kiistanalaisessa asiassa. Hyväksyttä-vyydellä viitataan osapuolten hyväksyntään siitä, että kolmas osapuoli voi osallistua konfliktinratkaisuun ratkai-suun osapuolten apuna. Lähtökohtaisesti kyse on siitä, että osapuolet ovat avoimia sovittelijan esityksille proses-sia ja aineelliproses-sia kysymyksiä koskien, mutta hyväksyttävyys ei tarkoita sitä, että heidän tulee nuo ehdotuksen myös hyväksyä. Ääripäissään hyväksyttävyys voi ilmetä tervetulotoivotuksena ja vastustamatta jättämisenä.

Auktoriteetin puute viittaa siihen, että sovittelijalla ei ole valtuuksia tehdä sitovia ratkaisuja osapuolten puolesta vaan se valta kuuluu yksinomaan konfliktin osapuolille. Tämä tarkoittaa niin ratkaisuja sovittelun aikana kuin