Sotatoimet päättyivät Helsingin pitäjässä saksalaisten kukistet-tua vastarintaa tekevät punaiset ja kymmenien punakaartilaisten lähdettyä 12.4. pakoon kohti itää. Kun ensimmäisessä vaiheessa paikkakunnalle vielä jääneiden epäilyttävien punaisten vangitse-misen ja kuulustelut suoritti Pakinkylässä nimismies Blomqvist, siirtyi tehtävä hyvin pian Åggelbyn eli Oulunkylän suojeluskun-nalle.
Paikallissuojeluskuntien rooli valkoisen vallan kurinpitotoi-missa oli merkittävä. Ne olivat paikallisia järjestyksenvalvojia, ja nimismiesten ja poliisienkin oli annettava niille virka-apua.
Suo-jeluskunnat seuloivat väestöstä vangittavia henkilöitä, kapinaan tavalla tai toisella, suoraan tai välillisesti osallistuneita, kuuluste-livat vangittuja, vartioivat näitä ja antoivat lausuntoja tutkitta-vista tutkijalautakunnille.224
Synkintä suojeluskuntien historiaa on se, mitä Malmin suo-jeluskunta teki Kotkan, Hämeenlinnan ja Viipurin vankileireillä:
käytiin etsimässä oman paikkakunnan punaisia, jotka teloitettiin ilmeisesti ilman sen kummempaa tutkintaa. Vähemmän väkival-taiselta tuntuvat Åggelbyn suojeluskunnan suorittamat vangit-tujen kuulustelut ja annetut lausunnot. Lopputuloksen kannalta jälki oli kuitenkin yhtä pahaa: kun alkuvaiheen teloituksissa mur-hattiin 14 pakinkyläläistä ja valtiorikosoikeuden tuomiolla teloi-tettiin vain yksi Pakinkylän kaartilainen (Kalle Ojala), kuoli van-kileireillä nälkään ja tauteihin ainakin 30 Pakinkylän kaartilaista.
Åggelbyn eli Oulunkylän suojeluskunta oli perustettu 19. elo-kuuta 1917. Sitä johtivat ja kouluttivat Myrsky Birger Wiberg ja Runo Wiberg. Åggelbyn suojeluskunta oli ainoa Helsingin pitä-jän suojeluskunnista, jonka keskuudessa oli sisällissotaa ennen ja vielä sen kestäessä harjoitustoimintaa.225
Åggelbyn porvarillinen yhdyskuntavaltuusto otti vallankumo-uksen kukistuttua vastatakseen suojeluskunnasta ja sen kustan-nuksista. Se muun muassa vuokrasi Oulunkylän seurahuo neen suojeluskunnan käyttöön. Suojeluskunta toimi yhteistyössä seu-dun järjestysvallan kanssa, kuitenkin niin ettei suojeluskunta ol-lut järjestysvallan alainen.
Suojeluskunnan päälliköksi nimettiin Albin Krabbe, alipäälli-köksi S. Sederqvist ja reservin päällialipäälli-köksi U. Grönroos. Suojelus-kunnan hallitukseksi nimettiin U. Grönroos, A. Krabbe ja S. Se-derqvist varsinaisina ja E. Elfvengren, N. Sittkoff ja K. Grönlund varajäseninä.
Valtuusto valitsi vankien kuulustelua varten tutkintolautakun-nan/tutkijakomitean, jonka puheenjohtajaksi nimettiin Arvid Lind ja varapuheenjohtajaksi J.W. Juselius. Sen varsinaisiksi
jäse-niksi nimettiin K.E. Winter, K.R. Lindfors ja N. Sittkoff sekä va-rajäseniksi E. Holmsten, J.A. Söderlund, F. Andersson ja Richard Lindberg. Valtaosan Åggelbyn suojeluskunnan laatimista kuulus-telupöytäkirjoista ja -lomakkeista lausuntoineen on allekirjoitta-nut kolme henkilöä: A. Lind, N. Sittkoff ja K.R. Lindfors. Lind on allekirjoittaja jokaisessa, joissain tapauksissa on neljäntenä tai Sittkoffin tai Lindforsin korvaajana K.G. Winter.
Arvid Lind syntyi 19.7.1871 Heinolassa ja opiskeli Helsingissä.
Hän oli urheilu- ja liikemies, toimi kunnanvaltuutettuna Helsin-gin pitäjässä ja Oulunkylän elintarvikelautakunnan puheenjoh-taja 1917-1921. Lind avioitui vuonna 1897 Maria Kopjeffin kans-sa. Pariskunta asui Oulunkylässä Villa Lindebon huvilassa ja oli lapseton. Lind teki itsemurhan vuonna 1932 ampumalla itsensä 61-vuotiaana eräässä autotallissa Katajannokalla. Lindin leski – joka tunnetaan nimellä Maj Lind – eli vielä kymmenen vuotta miehensä jälkeen. Maj Lind testamenttasi rahaa muun muassa Sibelius-Akatemialle pianistien kehittämiseen. Rahasumma on merkittävä, ja sillä päätettiin perustaa pianokilpailu.226
Kuulustelupöytäkirjoja ja lausuntoja allekirjoittaessaan Ar-vid Lindia ei tuntunut häiritsevän, että hän oli itse ollut toisena osapuolena tapahtumissa, joista punakapinallisia kuulusteltiin.
Kaarti teki kotietsintöjä ja asetakavarikkoja Lindin kotona. Hä-nen nimensä myös sanottiin olevan tärkeimpien vangittavien paikkakunnan porvarien nimilistalla.
Nikolai Sittkoff oli 50-vuotias tullitarkastaja, joka asuin vai-monsa Edithin, neljän lapsensa ja piian kanssa Itäisessä huvi-lakompleksi 2:ssa. Kauppias Karl G. Winter oli 55-vuotias, hän asui vaimonsa Annan, yhden lapsen ja 20-vuotiaan piian kanssa Käpylän Metsälässä. K.R. Lindforsia ei ole löytynyt vuoden 1918 henkikirjasta.
Tutkintolautakunta kuulusteli kotipaikkakunnalla vangitut, punaisiksi tunnetut tai ilmiantojen perusteella sellaisiksi epäillyt vangitut ja päätti, ketkä lähetään eteenpäin Helsinkiin
Merika-sarmille ja Ruotsalaiselle lyseolle tutkintaviranomaisten kuulus-teltavaksi. Pakinkylän ja Käpylän punakaartilaisten Oulunkylässä suoritettujen kuulustelujen lisäksi suojeluskunta antoi lausunnot myös vankileireillä kuulustelluista.
Oulunkylän huvilayhdyskunnan valtuustolle esiteltiin kokouk-sessa 11.4.1919 kertomus tutkijalautakunnan toiminnasta. Se päätti säilyttää kertomuksen yhdyskunnan arkistossa. Harmil-lisesti kertomusta ei kuitenkaan löydy Helsingin kaupunginar-kistosta muiden yhdyskunnan asiakirjojen joukosta.227 Samassa kokouksessa kirjattiin pöytäkirjaan kumousaikana Åggelbyn suo jeluskuntaan kuuluneiden henkilöiden nimet, joille ehdotet-tiin maassa jaettavaa muistomitalia: Runo Wiberg, August Jans-son, Ragnar Lundberg, Selim Sederqvist, Uljas Grönroos, Walf-ried Weck, Albin Krabbe, Ilmari Wiberg, Rafael Sittkoff, Reino Wilander, Fredrik Ålander, Odin Silfverberg, Myrsky Wiberg, Elis Nikander, Ernst Lönngren, Gunnar Olsson, Kurt Grönlund, Ar-vid Lind, Göran Sittkoff, Edvin Wallden, Eino Simolin, Einar Carl-borg, Oskar Hakulin, Odo Brandt, Gunnar Öhman ja Yrjö Rainio.
Suojelukunnan vaikutusvaltaisia lausuntoja kirjoittivat Ou-lunkylässäkin henkilöt, joiden taloudelliset edut ja etuoikeutettu asema olivat uhattuina, ja joihin väitetty väkivalta tai uhkailu oli kohdistunut henkilökohtaisesti. Jääviys ei ollut esteenä. ”Kun paikalliset tunsivat hyvin toisensa ja sodan aikana punaisten hallinnassa olleella alueella tapahtuneet väkivallanteot, voitiin tekoihin syylliset nopeasti selvittää.”228
Syytökset saattoivat perustua epämääräisiin kuulopuheisiin.
Abel Sepponen oli ”Kehunnut punasten voittoa varmaksi Berggren’in puodissa” ja oli ”hyvin punaiseksi tunnettu jo monta vuotta. Kun Lahdesta siirrettiin Santahaminaan niin junasta heit-tänyt ilmoituslappuja Åggelby’n asemasillalle”. Paavo Laine jou-tui melkein oikeusmurhan kohteeksi, kun häntä syytettiin paitsi valtiopetoksesta myös varkauksista ja useista murhista. Tutkin-totuomarin ”Käsitys: tyypillinen suurrikollinen, kieltää kylmästi
kaiken. Ehdotus: jos todistukset oikeat, tuomittava ensitilassa hengiltä”. Tutkintotuomarin arvio perustui nimismiehen ja suo-jeluskunnan esityksiin. Nimismies Blomqvistin mukaan ”mies tunnetaan pitkäaikaisesta huonosta, työttömästä elämästään”.
Suojeluskunnan mukaan Laineella oli ”kuljeksivat elämäntavat ja hän eli varkaudella ja vallityöläisten keinottelutavalla.” Onnek-si nimismies Blomqvistin uuOnnek-si kirje kuitenkin saavutti valtiori-kosoikeuden ennen kuin Laine oli ”ensitilassa” otettu hengiltä:
”syytökset vastaan vangittua Paavo Lainetta ovat, kuten on sel-vinnyt sekä minun että täkäläisen suojeluskunnan toimittamissa kuulusteluissa, perättömät ja aiheutuneet siitä, etteivät ensiksi kuulustellut henkilöt tietäneet syytetyn ja erään toisen Laineen ristimänimejä erottaa toisistaan”. Paavo Laine sai silti kolmen vuoden ehdottoman kuritushuonetuomion.
Eino Jokista kuvattiin hyvin todennäköiseksi agitaattoriksi;
”mycket troligt uppträdt som agitator”, myös Tuomas Junttila
”mycket sannoligt uppträdt som agitator”.
Väinö Silmälä oli ”hyvin viekas, sakkilaistapainen, yllyttelijä, heti puukolla tai aseella valmis. Venäläisten patteritöissä. Pakin-kylän komppaniaan 1 p. marraskuusta 1917. Kuulunut Oskar Puiston valitsemaan ryöstäjä ja murhaaja sakkiin nimeltä ’Len-tävä kolonna’ jotka jo marraskuulla nauttivat 15:- päiväpalkkaa ryöstömatkoista ympäri Helsingin pitäjää. Sotilaan asema puna-kaartissa, vaan suuremmasta arvosta kun omat päälliköt kun ri-kollisuutta arvostellaaan… Hyvin vaarallinen mies, joka varmasti käyttää ensimmäistä tilaisuutta kostoon ja katsomatta keneen se osuu. Mies on vähän yli 3 kyynärää pitkä”.229
Suojeluskunnan tehtäviin kuului myös tehdä luettelo oman paikkakuntansa vaarallisimmista punakaartilaisista. Tällainen luettelo tehtiin myös Pakinkylän punakaartista ja sen on alle-kirjoittanut ja Åggelby Skyddskår’in leimalla varustanut Arvid Lind.230 Listassa on 53 nimeä. Esimerkiksi Heikki Heikkilästä kerrotaan, että hän on ”marrask. lakkokomitean jäsen, Sipoon
retkellä, ase-etsijä, vangitsija, tutkia, punaesikunnan jäsen, mur-hamääräyksien antaja, hevosten ryöstäjä, Lylyn rintamalla, viljan ryöstäjä, Helsingissä vankina.”
Valtiorikosoikeudet
Valkoisten voiton varmistuttua alkoi pohdinta siitä, mitkä ratkai-sumallit kapinallisten rankaisemisessa olivat mahdollisia. Vaih-toehtoja oli tarjolla maltillisista – jossa rankaiseminen ehdotet-tiin rajoitettavaksi kapinan johtajiin, asetetun määräajan jälkeen aseellista taistelua jatkaneisiin sekä vakaviin siviilirikoksiin syyl-listyneisiin – laajamittaiseen ja kovaan rankaisemiseen. Asiasta käydyssä keskustelussa sovinnolliset äänenpainot vaimenivat.
Erityisten valtiollisia rikoksia käsittelevien tuomioistuinten pe-rustamista pidettiin välttämättömänä, jotta pystyttäisiin käsitte-lemään kymmeniin tuhansiin nouseva juttumäärä. Samasta syys-tä ehdotettiin, etsyys-tä juttujen tutkimus suoritetaan ”laveammitta mutkallisuuksitta” vapaata todisteiden harkintaa noudattaen.
Hallitus antoi 17. toukokuuta 1918 pahasti vajaalukuiselle ns.
tynkäeduskunnalle – SDP:stä vain yksi, punaisten toiminnasta irtisanoutunut kansanedustaja – esityksen laiksi eräiden valtio-rikosten käsittelemistä varten asetettavista tuomioistuimista ja oikeudenkäynneistä niissä. Esitys hyväksyttiin 9. heinäkuuta.231
Valtiorikosoikeuksien toiminnasta tuli Kekkosen (2016) mu-kaan jatkumoa sisällissodan aikaiselle puhdistukselle, jota oli to-teutettu kevään mittaan laillisuudeltaan kyseenalaisin muodoin.
Kun nopeasti säädetyissä ja sisällöltään suppeissa laeissa ei ollut säännöksiä oikeudenkäyntejä varten tarvittavasta esitutkinnas-ta, jouduttiin sen käytännöt luomaan muuta kautta.
Normaali todistustaakka kääntyi valtiorikosoikeuksissa sel-laiseksi, että syytetyn olisi pitänyt kyetä osoittamaan itsensä syyttömäksi, mikä niissä olosuhteissa oli miltei mahdotonta.
Punaisia oikeudessa puolustanut lakimies Väinö Hakkila kritisoi valtiorikosoikeuksia syytettyjen heikon aseman lisäksi muiden lainsäädännöllisten ja oikeuskäytäntöön liittyneiden ongelmien vuoksi: oikeusastejärjestys oli vain kaksiportainen; tuomiois-tuimilla oli vapaa harkintavalta todisteiden arvioinnissa; suo-jeluskuntien erittäin subjektiivisilla lausunnoilla oli keskeinen painoarvo tuomioita langetettaessa; ja valtiorikosoikeuksien eri osastojen rangaistuskäytäntö vaihteli huomattavasti.232
”Vapaa todisteiden harkinta” ei missään nimessä tarkoitta-nut, että punakapinalliset olisi päästetty liian helpolla. Päämajan tutkintaosaston päällikkö, majuri Gustaf Aminoff ohjeisti syyt-täjiä, että ”kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sota-päälliköille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille rosvoille. Johtajat ja agitaattorit y.m., jotka ovat tuottaneet kur-juutta puoluetovereilleen ja aiheuttaneet syyttömien ja rehel-listen ihmisten verenvuodatuksen ja teurastukset, ansaitsevat kuolemanrangaistuksen, ja muut rosvot, jos olisivatkin olleet itse johdon alla eikä johtajina, ovat tehneet itsenä syypääksi maanpe-tokseen tuntematta omantunnonvaivoja. Maanpetos on heidän rikostensa huippu”.233
Kuolemanrangaistus sisältyi vuoden 1918 aikaan vielä rikos-lakiin. Maanpetoksesta samoin kuin murhasta oli yleisellä tuo-mioistuimella valta tuomita kuolemanrangaistus, niin kuin oli joissakin tapauksissa tapahtunut vielä 1900-luvun alussa. Vii-meinen kuolemantuomio ennen sisällissotaa oli kuitenkin pantu täytäntöön vuonna 1825. Taistelutoimiin osallistuminen tuskin toteutti murhan tunnusmerkistöä. Maanpetos taas edellyttää yksilötasolla yhteistoimintaa vieraan vallan kanssa, minkä ehdon täyttyminen sisällissotaan osallistuneiden kohdalla oli monesta syystä kyseenalaista. Jos Suomi ja Venäjä olisivat olleet keske-nään sodassa, olisi osallisuus punakaartiin ja punaiseen hallin-toon voitu katsoa vieraan vallan sotilaallisten toimien avustami-seksi. Suomi ja Venäjä eivät kuitenkaan olleet julistaneet sotaa
toisilleen. Myöskään Saksan päätökset lähettää joukkoja Suo-meen eivät perustuneet sodan julistamiseen Venäjälle.
Aseen ottaminen punakaartissa saatettiin tunnistaa valti-opetokseksi, mutta siitä oli rikoslain mukaan mahdollista tuo-mita enintään elinkaudeksi kuritushuoneeseen, ei kuolemaan.
Kesällä 1918 valkoisen puolen linjaus kapinavankien tekojen oikeudellisessa arvioinnissa muuttui radikaalisti, toteaa Jyrän-ki. Keskeiseksi syyteperusteeksi valtiopetoksen oheen haluttiin maanpetos. Olettamus maanpetoksesta kirjoitettiin valtiori-kosoikeuksille valmiiksi jaettuun päätöskaavaan. Kun oikeuden-käynnit alkoivat, syytetyistä lähes kymmenosalle vaadittiin tällä perusteella rangaistusta yksinomaan tai myös maanpetoksesta taikka avunannosta sellaiseen. Maanpetos mahdollisti kuole-mantuomion.234