Peräti kahdeksan tiedossa olevaa Pakinkylän punakaartilaista oli alle 16-vuotiaita, joita myös vuonna 1918 pidettiin vielä lapsina.
Heistä kaksi oli vasta 14-vuotiaita ja heidät molemmat teloitet-tiin: Karl August Lindström Kotkassa Malmin suojeluskunnan toimesta sekä Juho Svante Palin Hollolassa, mahdollisesti Kal-min pataljoonan järjestämän, mielivaltaisen kenttätuomion pe-rusteella. Myös 15-vuotias Walter Edvard Grönberg teloitettiin Hollolassa.
Pakinkylän kaartissa olleista alle 16-vuotiaista lapsista olivat ase kädessä ”ketjussa” ainakin Vieno Armas Leinonen, Karl Ak-sel Janhunen ja Klaus Gunnar Helenius Lempäälän rintamalla, ja todennäköisesti myös Hollolassa teloitetut Palin ja Grönberg.
Julius Waldemar Blomqvist oli mukana Uudenkylän taisteluissa.
Gunnar Viktor Lindströmin ja Kotkassa teloitetun Karl August Lindströmin (eivät olleet veljeksiä) osallistumisesta aseelliseen taisteluun ei ole tietoa. Tässä mainituista ja hengissä säilyneistä lapsista Gunnar Viktor Lindström vapautettiin Kotkan vankilei-riltä alaikäisenä.84 Muut saivat valtiorikosoikeudessa ehdollisen tuomion. Blomqvistin tuomio aleni ehdolliseksi vasta valtioriko-sylioikeudessa, silla hän sai valtiorikosoikeudessa peräti viiden vuoden tuomion, ehkä osin koska ei saapunut oikeuden istun-toon.
Tomtbackan (Haltialan) kartanon pehtori Emil Olin sitoutui ottamaan Julius Waldemarin töihin, jos hänet vapautetaan. Olin antoi myös mainetodistuksen, jossa hän todistaa että ”Blom-qvist, joka on työskennellyt Tomtbackan kartanossa kolmen vuo-den ajan, on hän sillä ajalla osoittautunut siivoksi ja rehelliseksi sekä kaikin puolin kunnolliseksi nuorukaiseksi. Joten hänen liit-tymisensä punakaartiin on pidettävä suuren palkan sekä toisten houkutuksen tuloksena”.
35:sta Pakinkylän 16-19-vuotiaasta punakaartilaisnuoresta
kuoli 13 eli useampi kuin joka kolmas: kuusi vankileirillä, vii-si taistelussa kaatuneena ja kakvii-si teloitettuna. Yhteensä 15:sta sisällissodassa henkensä menettäneestä alle 20-vuotiaasta Pa-kinkylän punakaartilaisesta vain kolmannes kaatui varsinaisis-sa taisteluisvarsinaisis-sa, kaksi kertaa suurempi määrä menetti henkensä taisteluiden jo tauottua teloitettuna tai vankileirillä. Julma oli valkoisten kosto.
Pakinkylän punakaartin matrikkelin 30 naista ovat kaikki muonituskomiteassa viittä lukuun ottamatta. 21-vuotias Aino Elina Hintikka oli Oulunkylän puhelinkeskuksen telefonisti, joka vangittiin kotonaan kapinan kukistuttua ja joutui Katajannokan vankileirin kautta Iso-Mjölön vankileirisaarelle. Aino Elina kyl-lä kuulusteltiin, mutta hänet vapautettiin ilman tuomiota. Neljä muuta olivat Pakinkylän sairashuoneella työskennelleet sairaan-hoitajat Aune Irene Gadd ja Martta Wilander sekä sanitäärit Anni Kärkkäinen ja Olga Nefedoff. Nimismies Blomqvist vapautti Gad-din ja Wilanderin kuulustelun jälkeen. Kärkkäisen ja Nefedoffin kohtalosta ei ole tietoa, mutta ainakaan valtiorikosoikeuden ak-tia heistä ei löydy.
Muonituskomitea
Helmikuun alussa 1918 muodostettiin kansanvaltuuskunnan si-säasiainosaston alainen intendenttilaitos. Paikallisiin esikuntiin perustettiin vastaavasti muonituskomiteoita, jotka piti jakaa elintarvike-, vaatetus- ja majoitusosastoihin.
Muonituskomiteoista muodostui kuntiin yhteensä tuhansien henkilöiden itsenäinen organisaatio. Tällä alalla järjestökoke-mus selvästi riitti tehokkaaseen ja olosuhteisiin katsoen lähes moitteettomaan tehtävien hoitoon. Muonituskomiteoiden hen-kilökunnan paisumiseen vaikutti myös se, että ne saivat ainakin selustassa vastuulleen myös ruuanvalmistuksen. Suuriin
keskuk-siin syntyi useita ruokaloita kaartia varten. Punakaartit valvoi-vat eri tavoin, että ruokaa jaettiin vain ilmaiseen muonitukseen oikeutetuille.85
Myös Pakinkylän Punaisella kaartilla oli muonituskomitea.
Siihen kuuluvista henkilöistä on säilynyt kolme palkkaluetteloa (kahden viikon jaksoilta, maaliskuulta kaksi ja huhtikuulta yksi), joissa on kaiken kaikkiaan 47 eri nimeä.86
Työ muonituskomiteassa oli lähinnä vanhempien miesten, nuorten naisten/tyttöjen ja joidenkin vaimojen tehtävänä. Pa-kinkylän komiteassa miehiä oli 23 ja heidän keski-ikänsä oli 43 vuotta. Naisia oli 24, heistä seitsemän oli naimisissa ja heidän keski-ikänsä oli 38 vuotta. Loput 17 naista olivat yhtä 40-vuoti-asta naimatonta naista lukuun ottamatta nuoria naisia ja tyttöjä, joiden keski-ikä oli 19 vuotta. Valtaosa nuorten naisten ja tyttö-jen isistä oli mukana kaartissa.
Vaimojen pieni määrä nuoriin tyttöihin nähden selittynee ensiksikin sillä, että naisten tuli huolehtia lapsista ja pitkälti omavaraistalouteen perustuvasta ruuanlaitosta. Toiseksi kansan-valtuuskunta antoi määräyksen, että naiset, joiden miehet naut-tivat kaartissa palkkaa, eivät saaneet itse nostaa palkkaa. Palk-kaluetteloihin kaikki naiset oli merkitty naimattomiksi, vaikka henkikirjan mukaan kuusi heistä oli vaimoja. Vaimojen palkka-kysymykseen puuttui Helsingin pitäjän punaisen kaartin esikun-takin kiertokirjeessään N:o 5 maalikuun 9. päivänä: ”Koska on tietoomme tullut, että joka paikassa ei ole noudatettu Suomen Kansanvaltuuskunnan päätöstä niiden vaimojen suhteen joiden miehet ovat Punasen Kaartin palveluksessa Yllä mainitun pää-töksen mukaan He eivät tule nauttimaan palkkaa maaliskuun 3 päivästä lukien, ja ovat he viipymättä erotettavat Punaisen ristin ensi apu osastoista. Ja on suotava tositarpeessa oleville työttö-mille naisille etutila niissä toimissa.”87
Muonituskomiteassa maksettiin sama palkka kuin muissakin kaartin tehtävissä: miehille 15 markkaa päivässä ja naisille 10 mk.
Kun miehet saivat kaartilta etenkin rintamapalvelukseen tarpeel-lisia päällystakkeja, housuja, saappaita, villapaitoja ja alusvaattei-ta, naisista esimerkiksi Edith Ahti sai palkan lisäksi ”6 m esiliina-kangasta, 3 m flanellia, 2 m paitaesiliina-kangasta, sotilaskengät, 2 par.
sukkia”. Naisten ilmeisesti oletettiin osaavan ommella kankaat vaatteiksi itse.
Muonituskomitean tehtävänä oli valmistaa ruokaa sekä kylässä oleville kaartilaisille että myös muille kyläläisille. Pakin-kylään on pantu pystyyn yleinen keittiö jo vuoden 1917 puolella.
Pakinkylän punakaartin muonitusvarusmestari oli 36-vuotias lihakauppias Johan Arvid Salonen Huvilatieltä.88 Salonen mai-nitaan myös keittiöpäällikkönä, keittiöosaston päämiehenä ja työkomppanian johtajana. Hänen nimensä onkin aina muonitus-komitean palkkalistassa ensimmäisenä. Salonen myönsi kuulus-teluissa olleensa punaisten tavarahankkijana, mutta sanoi aina suorittaneensa hinnan siitä, mitä oli ostanut. Salosen toiminta punakaartissa alkoi myymällä ja kuljettamalla omasta kaupasta lihaa, makkaraa, silakoita ja tupakkaa, sekä punnitsemalla puna-kaartille tuodut siat. Nimismiehen mukaan Salonen ei ollut ol-lut mukana kaartilaisten harjoittamissa rikollisissa teoissa eikä kantanut asettakaan. Suojelukunnan lausunnon mukaan hän oli kyllä sikoja Markkulalta pakottanut punakaartille ja muualtakin pakottamalla hankkinut kaartiin ruokatarpeita.
Muonituskomitean palkkalistalla ovat myös hevosmiehet Oskari Kallonen, Aukusti Niemiö ja Herman Mattila sekä ensia-puosaston Matti Pyhtilä ja Anders Jansson.
Mattila ajoi kuorma-ajurina omalla hevosella puita, vettä ja sianruokaa sekä halkoja Niskalan kartanon metsistä ja heiniä Haltialan kartanon ladoista päämajalle. Mattilan seurana oli ajuri Oskar Kallonen, joka oli aikaisemminkin halkoja ajanut ja tun-si paikat. Haltialassa seurana oli ajomies Juho Nurmi. Haltialan pehtori antoi heinät, niputus oli toimitettu talon puolesta ja hei-nistä annettiin kuitti. Itselleen saaduista heihei-nistä Mattila maksoi
pehtorille 6 markkaa nipulta. Heinää otettiin kaartille noin 2 000 kiloa.
Hevosmies Niemiötä nimitetään suojeluskunnan pöytäkir-jassa ”punaryssäksi”, joka on ”käynyt puettuna venäläisessä si-nellissä”, ”Punakaarttille ajanut ryöstökuormia halkoja ja heiniä Nackbölen ja Tuomarinkylän kartanoista”, ollut mukana ”Hyök-käysretkellä Pakinkylästä, kun noin 30 kaarttilaista, pakolla ote-tuilla hevosilla, piti lahtareita kurittaa Hämeenkylän kartanossa, jossa kumminkaan ei lahtareita ollut, joukko teki sikojen ryös-töä”. Niemiö oli värväytynyt suomalaisena vapaaehtoisena soti-laana Venäjän armeijaan, kun maailmansota vuonna 1914 syttyi.
Suojeluskunta kertoo vielä lausunnossaan, että ”Elintarvelauta-kunnan kansliassa Åggelby’ssä on N punaisella ajalla esiintynyt uhkaavasti ja syyttänyt lautakunnan puheenjohtaja että ei ole hyvää tehnyt, ei tarkoittanut, eikä milloinkaan tule tekemään.
Saattanut toimivan, toimiston apulaisen, neiti A. Villander’in it-kemään kun uhannut että hänkin saa vastata sanoistaan kun hän vain puolsi lautakuntaa”.
Muonituskomitean palkkalistaan sisältyy myös Pakinkylän kaartin/komppanian ensiapuosasto, josta palkkaa saivat 42-vuo-tias työmies Matti Pyhtilä ja 35-vuo42-vuo-tias kirvesmies Anders Jansson. Janssonin kuulustelupöytäkirjassa mainitaan hänen liittyneen Pakinkylän komppanian ambulanssiosastoon. Alli Ke-tovirta mainitsee kuulustelupöytäkirjassaan menneensä Punai-sen ristin kurssille Pakinkylän sairashuoneelle. Hän myös lähti 28. maaliskuuta kuukaudeksi komppanian mukaan rintamalle Mattilan seisakkeelle saksalaisten miehitettyä Helsingin pitäjän, mahdollisesti sairaanhoitajaksi. ”Muutamia naisia oli myös mu-kana, ne olivat semmoisia niin kuin sairaanhoitajia, jotka sitten rintamalla sitoi haavat. Aseitten kanssa en muista kenenkään naisen olleen tekemisissä”, muistelee Pakinkylän kaartilainen Laino Rantanen.89
Juho Kustaa Karola oli Suomen vanhassa kaartissa toiminut
välskärinä ja joutui samoihin hommiin punakaartissakin. Karo-la toimi välskärinä Pakinkylässä aina maaliskuun 23. päivään, jolloin hänet siirrettiin punakaartin sairaalana olleeseen hotelli Fenniaan Helsinkiin. Sieltä hän siirtyi 29. maaliskuuta sairasju-nan mukana Toijalaan, huhtikuun 20. päivänä sairaitten mukana Hämeenlinnaan ja sieltä parin päivän kuluttua Vesalaan, missä joutui vangiksi. Kuulustelija toteaa lausunnossaan, että syytetyn ilmoitukset tuntuvat varsin luotettavilta ja koska punakaartissa toiminut koko ajan välskärinä, olisi laskettava vapaalle jalalle.
Tästä lausunnosta kului päätökseen ehdollisesta tuomiosta kaksi kuukautta, jonka jälkeen kuuden lapsen leski-isä menehtyi heti leiriltä päästyään. Myös komppanian ensiapuosaston Anders Jansson menehtyi, hän jo vankileirillä.
Kapinan aikana Pakinkylässä oli myös suurarin- ja räätälin verstaita, joissa valmistettiin jalkineita ja vaatteita punakaartilai-sille. Suomen punakaartin yleisesikunta kääntyi 13. maaliskuuta kansanvaltuuskunnan intendenttilaitoksen yhteyteen peruste-tun teknillisen jaoston puoleen: ”Armeijamme kärsii suurta vaat-teiden ja kenkien puutetta. Ja kuitenkin: raaka-aineita, kuten kangasta ja nahkaa pitäisi meillä tietääksemme olla runsaasti.
Miksi ei järjestetä kenkä- ja pukutuotantoa nopeasti täyttämään huutavaa puutetta? Toivon, että niin tehdään ja pian. Ellei mie-histölle saada vaatteita ja kenkiä, elää joukoissa kapinahenki ja aiheuttaa jatkuvaa hankausta. Miehistömme varustaminen mah-dollisimman hyvin, on sodankäynnin välttämätön ehto ja on sen täyttämiseksi mobilisoitava kaikki raaka-aineet ja työvoima mitä suinkin voidaan sekä asetettava tuotantolaitoksia sotatarvetuo-tannon palvelukseen. Luotamme, että toimitte nopeasti.”90
Suutari August Ritvanen puhuu jopa ”Pakinkylässä sijaitsevas-ta kenkätehsijaitsevas-taassijaitsevas-ta”. Räätäli Kalle Salonen perustelee valinsijaitsevas-taansa Pakinkylän punakaartin esikunnan varajäseneksi sillä, että hä-nen tehtävänään oli hinnoitella Helsingistä Pakinkylän kaartille tuodut kankaat, mihin tarvittiin ammattimies. Räätäli Johannes
Kääpä kertoo Oulunkylässä tehdyssä kuulustelupöytäkirjassa, että kun hänet mobilisoitiin Pakinkylän punakaartin räätälin-verstaalle, toi kaarti koneen ja työvehkeet. Räätälit Johan Ranta ja Kalle Salonen olivat myös mobilisoidut, lisäksi kaksi naista ja tilapäisesti kaksi miestä. Kääpä sai ainoastaan kaartilaisen pal-kan, ja totesi jääneensä tappiolle.91
Kun huhtikuun 12. päivänä Pakinkylästä kohti itää pakoon lähteneet pakinkyläläiset vangittiin Kotkassa, hämmästyttävän monelta takavarikoitiin pohjanahkaa, pukukangas, housukangas tms. Mukaan pakomatkalle oli ilmeisesti otettu sitä, mitä käyt-tökelpoista, rahanarvoista ja helposti mukana kuljetettavaa oli saatavissa.