Seuraavien 24 henkilön voi katsoa olleen Pakinkylän punakaar-tissa johtavassa asemassa:
- Konsta Virtanen, komppanian päällikkö - Oskar Puisto, komppanian apulaispäällikkö ja
plutoonanpäällikkö
- Johannes Kajander, plutoonanpäällikkö
- Otto Siekkinen, plutoonan- tai osastonpäällikkö - Jalmari Vuorisalo, plutoonanpäällikkö
- Otto Haapa, plutoonanpäällikkö - Lambert Päiviö, plutoonanpäällikkö - Otto Hintikka, osastopäällikkö - Reino Blomqvist, osastopäällikkö - Juho Hartikainen, osastopäällikkö - Aarnet Sinisalo, osastopäällikkö - Sulo Nissilä, osastopäällikkö
- Kaarlo Maaheimo, toimikunnan puheenjohtaja 25.3. asti - Juho Edvin Salmi, toimikunnan puheenjohtaja 25.3. lähtien - Heikki Heikkilä, toimikunnan jäsen, osastonpäällikkö
- Kalle And, toimikunnan jäsen
- Juho Kustaa Luoto, toimikunnan jäsen - Alfred Tikkanen, toimikunnan jäsen - Kalle Salonen, toimikunnan jäsen 25.3. asti - Kustaa Vesa, toimikunnan jäsen, varusmestari - Oskar Anders Hagström, toimikunnan jäsen 25.3. asti - Otto Armas Hintikka, toimikunnan jäsen 25.3. lähtien - Matti Manninen, harjoituspäällikkö
-Johan Arvid Salonen, muonitusvarusmestari
Näistä 24 henkilöstä kymmenen ei koskaan joutunut valtio-rikosoikeuteen (2 karkasi, 4 katosi, 3 kaatui, 1 kuoli vankileiril-lä). Kaksi johdon jäsentä (Konsta Virtanen, Juho Kustaa Luoto) sai kuolemantuomiot maanpetossyytteellä, molempien tuomiot alennettiin valtiorikosylioikeudessa elinkautiseksi. Kymmenen vuoden kuritushuonetuomion saivat plutoonanpäällikkö Otto Haapa, osastopäällikkö Reino Blomqvist, toimikunnan puheen-johtaja (25.3. asti) Kaarlo Maaheimo ja harjoituspäällikkö ja elin-tarvikekomissaari Matti Manninen. Mannista syytettiin myös aseharjoitusten opettajaksi ja itään päin ajaneen ”karkujunan”
päälliköksi. Suojeluskunnan lausunnon mukaan ”johtohenkilö kapinallisessa Helsingin pitäjän Pakinkylän kylässä”. Loput joh-toon kuuluvista saivat 4-5 vuoden tuomiot, paitsi Hartikainen, Sinisalo ja Salonen, jotka saivat ehdolliset tuomiot.
Reino Blomqvistin ja Otto Haapan tavallisia rivimiehiä huomat-tavasti kovempien tuomioiden (kymmenen vuotta kummallekin) taustalla on varmaankin toiminta plutoonanpäällikkönä ja rinta-milla sekä aktiivisuus olla monessa mukana: ”ryöstöissä”, ase- ja ampumatarvikekuljetuksissa, kotitarkastuksissa jne. Haapan to-dettiin suojeluskunnan lausunnossa olevan ”työtelijäs vaan inno-kas punanen”. Samantapaisia syitä löytyy myös Aapeli Hintikan (6 vuotta) ja Erkki Mattssonin (8 vuotta) tuomioiden taustalla.
Heikki Merisaari sai valtiorikosoikeudessa kovan 12 vuoden
tuomion ”ottaen raskauttavana asianhaaran huomioon vastaajan vangitsemisen jälkeen osoittaman uppiniskaisuuden, joka on il-mennyt m.m. valehtelemisena kuulustelussa ja väärien todistus-ten hankkimisessa ja käyttämisessä”. Valtiorikosylioikeus alensi tuomion kahdeksaan vuoteen.
Oskar Lindforsin 9 vuoden tuomiota on vaikea ymmärtää ai-nakaan asiakirjojen pohjalta. Ehkä hänen olemuksensa ei vain miellyttänyt kuulustelijoita, syyttäjää tai tuomareita?
Arvo Hämäläisen kahdeksan vuoden tuomio on osoitus pysty-tetyn tutkinto- ja tuomitsemisjärjestelmän ongelmista. 22-vuoti-asta Hämäläistä syytettiin muun muassa kuulumisesta helsinki-läiseen posteljoonien salaliittoon, joka olisi perustettu jo vuonna 1904 ja jonka tarkoituksena olisi ollut kuljettaa Venäjältä aseita.
Hämäläinen, joka oli ammatiltaan niittaaja, sai maanpetossyyt-teen eivätkä lakimies Eino Pekkalan (Väinö Hakkilan asianajotoi-mistosta) laatima armonanomus tai Hämäläisen äidin ja vaimon kirjeet saaneet tuomiota muuttumaan valtiorikosylioikeudessa.
Syyte perustui ainoastaan suojeluskunnan esikunnan tieduste-luosaston Niilo Jalavan 8.6. allekirjoittamaan lausuntoon, että Hämäläinen olisi muun muassa ollut Posteljoonien Helsingin osaston ylimääräisessä kokouksessa 29.1.1918 asetetun, hallitus-kysymystä suunnittelevan komitean jäsen; olisi ollut läsnä Helsin-gin työväen toimeenpanevan komitean kokouksessa 17.2.1918;
hänet mainittaisiin erään konekiväärimiehistön joukossa hevos-miehenä; ja olisi ollut rakennuskonttorin henkilökuntaa kapinan aikana. Hämäläinen kiisti kaikki nämä syytteet. Mitkään asiakir-jat eivät viittaa siihen, että Hämäläisellä olisi ollut tärkeä asema Helsingin punaisten toiminnassa tai aseiden hankinnassa.
Tuomas Junttila oli ollut kaksi viimeistä vuotta Helsingin pitä-jän sosialidemokraattisen kunnallistoimikunnan puheenjohtaja.
Hän oli myös pitäjän punaisen kunnanvaltuuston ja elintarvelau-takunnan jäsen. Junttila oli koko kapinan ajan paikkakunnalla eikä kantanut asetta. Tutkintotuomarin mukaan hän kuului kuitenkin
I luokkaan, ”tekee epäluotettavan vaikutuksen. Tietää nähtävästi paljon enemmän kuin mitä kertoo. Nähtävästi ollut pääjohtajia paikkakunnalla vaikei julkisesti esiintynyt.” Suojeluskunnan lau-sunnossa tuodaan vahvasti esille toiminta yleislakon aikana.
Heikki Heikkilän valtiorikosylioikeusakti on kadonnut Kansal-lisarkistosta. Tiedetään vain, että valtiorikosoikeuden antama 9 vuoden tuomio aleni valtiorikosylioikeudessa kuuteen vuoteen.
Armas Vilo oli toiminut miliisinä, mikä lienee pääsyy kahdek-san vuoden tuomioon.
Kun valtiorikosoikeuksissa ehdollisen tuomion saaneet oli pääs-tetty vapauteen, jäi leireihin ja vankiloihin eri puolella Suomea ehdottomia vapausrangaistuksia kärsimään vielä noin kaksikym-mentäviisituhatta vankia. Tähän joukkoon kohdistuivat loppuvuo-desta 1918 säädetyt ensimmäiset armahdukset. Armahduspäätök-sensä valtionhoitaja Svinhufvud teki vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan monarkille kuuluvin valtuuksin. Hän oli siinä vaiheessa luopumassa tehtävästään ja Gustaf Mannerheim oli tulossa hänen tilalleen. Valtionhoitajan armahduksella päästettiin 30. lokakuuta 1918 (korkeintaan neljän vuoden tuomion saaneet) ja 7. joulukuu-ta 1918 (korkeinjoulukuu-taan kuuden vuoden tuomion saaneet) ehdon-alaiseen vapauteen noin seitsemäntoistatuhatta vankia. Toinen osa valtionhoitajan joulukuussa tekemää armahduspäätöstä olikin siinä, että valkoiset lainrikkojat vapautettiin rikosoikeudellisesta vastuusta heidän punaisiin kohdistamistaan rikoksista.237
Vuoden 1919 alkaessa Pakinkylän kaartilaisia oli tuomiotaan kärsimässä vielä 12 henkeä.
Joulukuun 1918 armahdusten jälkeen vankileireillä oli kevääl-lä 1919 yhteensä 6 000 vankia. Myöhemmät punaisiin kohdis-tuneet armahdukset etenivät asteittain, niin että vuoden 1921 lopussa punavankeja oli vielä tuhatkunta. Viimeiset punavangit armahdettiin 1927. Armahdukset eivät tavoittaneet enää niitä, jotka ennen valtiorikosoikeuksien toimintaa oli eri syistä, välit-tömin toimin tai laittomien päätösten nojalla surmattu tai jotka olivat menehtyneet vankileireillä nälkään ja sairauksiin.238
Arbetetlehti julkaisi 23.2.1918 kuvan punaisen Suomen hallituksesta eli Suomen kansanval
tuuskunnasta. SDP:n, SAK:n, Punakaartien ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan edus
tajien valitsema valtuuskunnan puheenjohtaja oli Kullervo Manner, ulkoasiainvaltuutettu Yrjö Sirola, elintarvikeasiain valtuutettu Oskari Tokoi, aluksi sisäasiain ja 8.3. alkaen sotaasiain
valtuutettu, punakaartin komentaja Eero Haapalainen, työasiainvaltuutettu J. H. Lumivuokko, rahaasiainvaltuutettu Jalo Kohonen, oikeusasianvaltuutettu Antti Kiviranta, posti ja tiedo
tusasiain valtuutettu Emil Elo, valistusasiain valtuutettu Otto Wille Kuusinen, maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta, oikeusasiain valtuutettu Lauri Letonmäki, sisä ja sitten sotaasiain valtuutettu, punakaartin apulaiskomentaja Adolf Taimi sekä prokuraattori Matti Turkia. Kuvasta puuttuvat liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist, helmikuun alussa valittu rahaasian val
tuutettu Edwrd Gylling sekä maaliskuun alussa valitut sisäasiain valtuutettu Hanna Karhinen ja