Syksyn 1917 tapahtumista erityisesti kolme tuntuu hiertäneen valkoisessa kengässä sisällissodan päätyttyä. Niistä tivattiin Åg-gelbyn suojeluskunnan suorittamissa pakinkyläläisten ja oulun-kyläläisten punavankien kuulusteluissa: nimismies Blomqvistin ja nimismiespiirin poliisien vangitseminen, niin sanottu Sipoon retki ja Tuomarinkylän kartanon ”ryöstö”.
Yleislakkoviikolla joukko miehiä lähti kuulustelupöytäkirjojen mukaan Pakinkylän työväentalolta nimismies Blomqvistin asun-nolle Oulunkylään, jonne saavuttiin noin kello yhdeksän aikaan aamulla. Paikalla olivat jo ”gottbyläiset” eli Käpylän kaartin mie-het seisoen pihan puolella. Pakinkylän joukko asettui talon vas-takkaiselle puolelle, Rönnbergin talon läheisyyteen puutarhan pystyaidan luokse. Konsta Virtanen ja Oskar Puisto menivät ta-loon sisälle ja kun he tulivat ulos, oli heillä mukanaan nimismie-heltä otettu ”brouninki”. Samaan aikaan vangittiin myös poliise-ja. Vangitut saivat jäädä yöksi kotiinsa, mutta vahteja asetettiin sekä sisälle että ulos. Seuraavana päivänä vangit vietiin kävellen Helsinkiin, ensin Sörnäisten poliisiasemalle ja sieltä Keskuspolii-siasemalle Senaatintorille. Pakinkyläläiset jättivät vangit sinne ja palasivat kotiinsa.50
Nimismies vapautettiin vielä samana päivänä kuulustelujen jälkeen. Häntä neuvottiin olemaan palaamatta Oulunkylään, sillä kaikki mahdollisesti vastaan tulevat kiväärimiehet eivät ole luo-tettavia. Nimismies noudatti neuvoa. Yleislakkoviikon jälkeen nimismies palasi Oulunkylään, mutta hänen ei sallittu hoitaa vir-kaansa. ”Mitä pitemmälle syksy eteni, sitä röyhkeämmin ja vaati-vammin työläiset esiintyivät.”51
Ilmeisesti nöyryytys oli se tunne, joka sai oulunkyläläiset suo-jeluskuntalaiset kuulusteluissa palaamaan tapahtumaan aina uudestaan. Toisaalta Oulunkylän huvilayhdyskunnan yhdyskun-tavaltuusto (jonka vaalissa äänioikeus perustui maksettuihin
ve-roäyreihin) valitti syksyllä 1917 peräti kolme kertaa läänin kuver-nöörille tyytymättömyyttä nimismies Blomqvistin toimintaan.
Oulunkylän porvareiden mielestä poliisien olisi tullut kiertämäl-lä valvoa järjestystä ja myös puuttua epäjärjestykseen rautatie-alueella, minkä nimismies katsoi olevan heille kiellettyä aluetta.
Nimismies oli myös kieltäytynyt nostamasta Oulunkylän elintar-velautakunnan vaatimaa syytettä henkilöitä vastaan, jotka olivat suorittaneet kotietsintöjä etsien sokeria, voita ja muita säännös-telyn alaisia elintarpeita. Nimismiehen mielestä asian ajaminen kuului yksittäisille henkilöille eikä elintarvelautakunnalle.52
Elintarvikepula näkyi erityisesti kaupungeissa, mutta Sipoon kaltaisissa vauraissa maalaispitäjissä ruokaa oli edelleen. Hinto-jen nousun toivossa maanviljelijät ja varakkaat porvarit olivat myös syyllistyneet elintarvikkeiden hamstraukseen ja jopa suo-ranaiseen keinotteluun. Ruokapulan takia Helsingin seudulle perustetut työväen järjestyskaartit olivat jo kesästä saakka suo-rittaneet Sipoon maataloissa elintarviketakavarikkoja. Tästä tuli toinen ”kivi kenkään”.
Helsingin punakaartin osasto saapui 9. tammikuuta 1918 Por-voon junalla Nikkilän asemalle, jossa joukkoon liittyi vielä paikal-lisia järjestyskaartin miehiä. Neljä punakaartilaista jäi asemalle vartioon, ja muut jakaantuivat kahteen osastoon. Niistä toinen valtasi Nikkilän kunnantalon ja puhelinkeskuksen. Samalla se alkoi etsiä kylästä elintarvikkeita ja aseita. Toinen osasto puoles-taan jatkoi nykyistä Isoa Kylätietä pitkin kohti reilun kilometrin päässä sijaitsevaa Sipoon kirkonkylää, jossa suurin osa paikalli-sesta porvaristosta asui. Sipoon kirkolle oli hälytetty noin 60 suo-jeluskuntalaista, joista vajaalla puolella oli sotilaskivääri, muut olivat varustautuneet haulikoilla ja revolvereilla.
Suojeluskuntalaiset asettuivat ampumaketjuun hautausmaan pohjoispuolella sijainneen Storkärrsskogenin metsän reunaan, jonne punakaartin kuuden miehen etujoukko saapui puolenpäi-vän aikaan. Suojeluskuntalaisiin kuulunut poliisi kehotti
kaar-tilaisia antautumaan, johon punakaartilaiset vastasivat ampu-malla. Laukaustenvaihdon yhteydessä neljä punakaartilaista haavoittui ja kaksi lähti pakoon, heistä toista ammuttiin kuolet-tavasti selkään. Myös toinen punakaartilainen menehtyi. Puna-kaartin pääjoukon ehtiessä apuun, suojeluskuntalaiset vetäytyi-vät läheiseen pappilaan, jonne he asettuivat puolustusasemiin.
Toinen tulitaistelu päättyi lopulta noin kello 14, jolloin punakaar-tilaiset perääntyivät Nikkilän asemalle odottamaan Helsingistä saapuvia apuvoimia. Haavoittuneet toimitettiin lääkärin hoitoon Nikkilän mielisairaalaan.
Punakaarti sai myöhään illalla avukseen Helsingistä ja Korsosta saapuneen 100-150 miehen osaston. Helsingistä saapuneet olivat valmiita taisteluun suojeluskuntalaisia vastaan, mutta välikoh-taukseen osallistuneet halusivat jo pitkän päivän jälkeen takai-sin kotiinsa. Punakaartilaiset kävivät keskinäisiä neuvotteluja, ja päättivät matkustaa takaisin kello 22.20 lähteneellä junalla.53
Sipoon retkelle osallistui myös Pakinkylän järjestyskaarti.
Konsta Virtanen oli päällikkö, kun noin 35-50 miestä Pakin-kylästä lähti jalan Malmin ja Östersundomin kautta Nikkilään, mistä illalla tultiin junalla takaisin. Tällä ”Malmin ylipäälliköltä”
(tarkoittanee Helsingin pitäjän rykmentinpäällikköä tai Malmin punakaartin päällikköä Frans Malmia) saadun käskyn perusteella tehdyllä retkellä pakinkyläiset eivät joutuneet taisteluun.54
Mitä todella tapahtui kolmannessa tapauksessa, Tuomarinky-län kartanon ”ryöstössä” 16. marraskuuta ei täysin selviä kuulus-telupöytäkirjoista. Selvää on, että venäläiset sotilaat olivat päät-täneet käydä kartanossa ”kylässä”, mutta mikä oli Pakinkylän järjestyskaartin rooli: olla juonessa mukana vai koettaa pitää yllä järjestystä ja ettei mitään kovin pahaa pääsisi tapahtumaan?55
Pakinkylän järjestyskaarti oli ennen kaikkea kiinnostunut kar-tanossa olevista aseista, jotka takavarikoitiinkin. Vuoden 1918 huhtikuussa, kun punakaarti pakeni Pakinkylästä, aseet jaettiin kaartin miehille.
Kaartilaiset laittoivat varsinaisen ryöstöksi katsottavan anas-tuksen venäläisten sotilaitten syyksi: muutama sata kiloa sokeria ja kartanon kalliit viinit, ja ”sotilaat olivat muutakin varastaneet ilman sitä mitä kaartti takavarikoi”. Kaarin selitys ei ole täysin vedenpitävä, sillä kun Oskar Lindfors kuulustelussa väitti Urho Dahlbomin tuoneen työväentalolle Pakinkylään yhden topan so-keria Tuomarinkylästä, todisti kartanon pehtoori että ”sen toi juuri tämän Lindfors, joka sen olkapäillään kantoi päivä jälkeen kartanossa tapahtuneen suuren ryöstön jälkeen”.
Kaarti myös sai kartanon isännältä 5 000 markkaa lahjana,
”että pysyisivät vastedes poissa, vaan se ei auttanut enään kapi-nan uudelleen puhjetessa 1918”. Toisaalta kuulusteluissa kerrot-tiin myös Tuomarinkylän kartanon omistajan herra Kavaleffin pyytäneen kaartilta yöksi vahteja, sen jälkeen, kun venäläiset olivat olleet kartanolla ottamassa väkijuomia. Useakin Pakinky-län kaartilainen todistaa kuulusteluissa olleensa TuomarinkyPakinky-län kartanolla kiväärivahtina vuonna 1917.