Sosiaalinen Identifioituminen

Sosiaalisen identifioitumisen perustana on sosiaalipsykologi Henri Tajfelin (1919-1982) perustavanlaatuiset käsitykset yksilön ryhmäjäsenyydestä, sosiaalisesta itsensä kategorioinnista, jonka avulla määritämme ”oman paikkamme” yhteisössä. Liitämme itsemme sosiaalisen identiteetin avulla sisäryhmiin, joihin tahdomme jäsentyä sekä erottelemme ulkoisia ryhmiä toisistaan. Tajfelin ja Turnerin sosiaalisen identifioitumisen teorian mukaan yksilöt ovat taipuvaisia luokittelemaan oman persoonansa ja muut persoonat useisiin, erilaisiin kategorioihin sen mukaan, missä aktiivisissa ryhmissä he toimivat (Goldman, Giles, Hogg, 2014, 5). Jäseniä tai henkilöitä identifioivaa luokittelua toteutamme esimerkiksi iän, uskonnon, sukupuolen ja erilaisten jo olemassa olevien ryhmäjäsenyyksien mukaan (Johnson ym., 2012, 1142; Hogg & Terry, 2000, 121). Henkilöitä voidaan teorian mukaan luokitella useisiin eri kategorioihin, joiden perusteella jäsennämme tietoa ryhmistä ja niissä toimivista henkilöistä.

Identiteetti voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan kontekstin perusteella. Ensimmäinen on yksilön identiteetti, toinen on jäsenten välinen identiteetti ja kolmas on kollektiivinen ryhmäidentiteetti.

Yksilön identiteetti keskittyy tulkitsemaan yksilön itsensä käsitystä uniikkina henkilönä, joka muodostuu muiden yksilöiden vertailusta omaan identiteettiin nähden. Jäsenten välinen identiteetti keskittyy vastaamaan vuorovaikutuksellisessa kontekstissa tapahtuviin toimintoihin. Kollektiivisena identiteettinä vaikuttava ryhmäidentiteetti vastaa jäsenen sosiaalista identifioitumista ryhmän jakamiin normeihin, käytäntöihin ja tavoitteisiin, jotka erottavat sen muista ryhmistä. Yksilö säilyttää käsityksen kaikista eri tasoista liikkuessaan näiden identiteettikategorioiden avulla sosiaalisissa konteksteissa (Ashforth & Sluss, 2007, 10; Ashforth & Johnson, 2001).

Lähtökohtaisesti sosiaalisen identifioitumisen teoria palvelee kahta päätarkoitusta. Ensimmäisenä on kognitiivinen jäsentäminen ympäristöstämme, jonka avulla yksilö jäsentää ja ymmärtää ympärillään vaikuttavia ja identifioitavia kategorioita ja näihin kuuluvia jäseniä. Toisena tarkoituksena on yksilön itsensä jäsentäminen ympäristössään, sen sosiaalisissa rakenteissa ja kategorioissa, minkä perusteella yksilö luokittelee ja identifioi itsensä (Ashforth & Mael, 1989).

Sosiaalinen identifioituminen vastaa siis yksilön omaan kysymykseen, ”kuka minä olen?”

Identiteetti on siis hyvin keskeinen tekijä itsemme määrittämiseksi sosiaalisissa rakenteissa.

Identifioitumista voi tapahtua kognitiivisen tason lisäksi affektiivisella tasolla, joka vastaa paremmin itsetuntoon liittyviin identifioitumisen kysymyksiin, kognitiivisen tason vaikuttaessa enemmän sosiaalisen epävarmuuden ratkaisemiseen (Johnson ym., 2012, 1156).

Sosiaalinen kategorisointi jakaa henkilöitä eri ryhmiin, jotka prosessoimme sisäryhminä ja ulkoryhminä. Sisäryhmällä tarkoitetaan ryhmää, johon sosiaalisesti identifioidumme ja tunnemme yhdenmukaisesti kuuluvamme ja jakavan ryhmän jäsenyyden. Ulkoryhmänä käsitämme taas ne ryhmät, joihin emme kuulu ja pyrimme erottamaan oman sisäryhmämme erilaisina muista ulkoryhmistä. Ryhmien toimintaan liittyy jaetut asenteet, tunteet, käyttäytyminen ja muut käsitykset, jotka erottavat ryhmät toisistaan (Hogg, 2001, 187).

Sisäryhmän kommunikointi voi olla voimakkaampaa jaetun identiteetin ansioista lisäten motivaatiota kommunikointiin ja sen vastaanottamiseen sekä syvällisempään prosessointiin. Lisäksi sisäryhmän suosiminen vahvistaa normien, ideoiden ja muiden sisäryhmässä luotujen ja jaettujen käsityksien positiivista vastaanottamista verrattuna ulkoryhmien vastaaviin tekijöihin. Sisäryhmän jäsenet kommunikoivat mieluummin ja tehokkaammin oman ryhmänsä kesken, eivätkä anna niin suurta arvoa ulkoryhmien kommunikoinnille (Greenway, Wright, Willingham, Reynolds, Haslam, 2015, 172).

Sosiaaliseen identifioitumiseen on liitetty kolme yleistä johdonmukaisuutta. Ensimmäiseksi yksilöillä on taipumus valita aktiviteettinsa oman persoonallisen identiteettinsä keskeisten tekijöiden mukaan ja tehdä muitakin valintoja sen perusteella, mihin ryhmiin he ovat identifioituneita. Tämä johtaa niiden organisaatioiden, instituutioiden ja henkilöiden suosimiseen, jotka tukevat näitä tekijöitä (koulut, instituutiot, lahjoituksien kohteet, henkilöiden palkkaaminen jne.) Toiseksi sosiaalinen identifioituminen vaikuttaa ryhmien perustamiseen ja niiden sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, yhteistyöhön, epäitsekkyyteen (altruismi) sekä ryhmän positiiviseen arviointiin. Ryhmien lopputulokset ovat tällöin vahvempia, kun sosiaalinen identifioituminen on suurta. Kolmanneksi havainto sosiaalisesta identifioinnista liittyy ryhmän erottuvuuteen muista ryhmistä, mikä vahvistaa sisäryhmän käsitystä niin ryhmän arvokkuudesta, ainutlaatuisuudesta, tärkeydestä kuin maineesta (Ashforth & Mael, 1989, 26).

Sosiaalinen identifioituminen on ryhmää vahvistava prosessi, joka tapahtuu yksilöiden kognitiivisella identifioitumisella ryhmään ja sen muista ryhmistä erottaviin tekijöihin, kuten arvoihin ja käytäntöihin, ryhmän arvoon ja maineeseen sekä keskeiseen tarkoitukseen.

Identifioituminen sisäryhmiin ja sitä kautta tapahtuva ryhmän jäsenten muuttuva identiteetti vaikuttaa sekä yksilön että ryhmän motivaatioon, että yhteisten päämäärien ja hyödyn tavoitteluun (Goldman, ym., 2014, 5). Lisäksi tutkijat ovat väittäneet, että kollektiivinen identifioituminen voi vaikuttaa yksilöön rajoittaen henkilökohtaisten asioiden tavoittelua, yhteisen päämäärän

saavuttamisen sijaan. (Brewer & Gardner, 1996, 86). Tämän lisäksi yksilö tuntee positiivisia tunteita, kuten ylpeyttä ja onnellisuutta yhdistyessään ryhmän identiteettiin (Johnson ym., 2012, 1144). Muutokset identiteetissä muuttavat siis henkilökohtaista motivaatiota ja sosiaalisten tarpeiden täyttämisen tavoittelua. Kollektiivisesti identifioituminen voi edistää yhteisien päämäärien tavoittelua ja ryhmän kohtaloon voimakkaampaa yhdistymistä.

Ryhmäjäsenyydellä on vaikutus ajatteluumme, muuttaen toimintatapojamme kohti sisäryhmässä jaettuja käyttäytymistä koskevia tapoja. Vastakohtaisesti tiettyyn ryhmään liittyminen erottaa meidät niistä ulkoryhmistä joihin emme jäsenny. Tätä prosessia on kuvattu depersonalisaatioksi (Hogg & Terry, 2000; Hogg, 2001, 187). Prosessi vaikuttaa yksilöiden ajatteluun siitä, millaisia tunteita liitämme ajatteluumme muista henkilöistä. Oman ryhmän sisäisiä jäseniä yleisesti suositaan, koska heidät koetaan osittain oman identiteetin jatkeeksi. Sisäryhmissä vaikuttaa tällöin sosiaalinen attraktio, joka on voimakkaampi kuin henkilökohtaiset mieltymykset ihmissuhteista (Hogg, 2001, 187-189). Samaistumme voimakkaimmin niihin ryhmiin, jotka ovat henkilökohtaisille tarpeillemme, kuten itsetuntoon ja omakuvaan liittyviin ajatuksiin tai huolenaiheisiin parhaita tyydyttämään nämä tarpeet. Lisäksi toisesta saman ryhmän jäsenestä voi myös pitää, vaikka henkilökohtaiset ominaisuudet olisivat enemmän negatiiviset ja ne vaikuttaisivat yksilön hyljeksintään ilman saman ryhmän jäsenyyttä (Ashforth & Mael, 1989, 26).

Ryhmien sisäistä depersonalisaatiota esiintyy myös (Hogg, 2001,188; Hogg & Terry, 2000, 4).

Ryhmän sisäisesti jäsenet voivat poiketa toisistaan, vaikka he jakavatkin yleisen jäsenyyden liittyen kategoriaan, johon he kuuluvat. Yhteenkuuluvuus, ryhmän polarisaatio ja ryhmän sisäiset alaryhmät ovat myös mahdollisia. Tämä vahvistaa käsitystä useiden identiteettien yhtäaikaisesta olemassaolosta. Tavanomaisimpia organisaatioon liittyviä identiteetin erottavia ominaisuuksia ryhmässä ovat yleensä rooliin tai ammattiin liittyvät, kuten johtajat ja alaiset.

Hoggin (2001, 193) mukaan ryhmien väliset suhteet ovat usein hyvin kilpailuhenkisiä, tavoitteena vaikuttaa usein oman sisäryhmän identiteetin positiiviseen erottumiseen muista ryhmistä. Ryhmät ovat taipuvaisia parantamaan omaa mainettaan erottuen ulkoryhmistä, jolla vaikutetaan parantuneeseen positiiviseen käsitykseen omasta sosiaalisesta identiteetistä sekä ryhmästä, joka vahvistaa jäsenten omantunnon arvoa (Goldman, ym., 2014, 5). Haslam (2004, 37) väittää, että sisäisen ryhmän jäsenyys ja sen keskeiseksi muodostunut ajattelutapa oman ryhmän toiminnasta ja tavoitteista korostaa konsensusta käsitellä ulkoisia ryhmiä ja niiden jäseniä homogeenisina, itsestään poikkeavina ja erilaisina. Huomion arvoista on, että kategorisointi ryhmiin ja niissä

toimivien henkilöiden identifiointi on usein vertailevaa ja suhdesisältöistä Tajfelin ja Turnerin (Ashforth & Mael, 1989) mukaan. Tutkijat tarkoittavat tällä, että luokittelu on perusteltua usein ainoastaan silloin, kun jollain kategorialla on vertailtavissa oleva vastapuoli, kuten sukupuoli tai ikä. Kategorisointi on kuitenkin myös mahdollista ilman toimivaa vastapuolta, esimerkiksi kansallisuuden tai ammatin perusteella, joilla ei varsinaisesti ole vastakohtaa.