Esittelen tutkimusmetodiani, sisällönanalyysia, pääsääntöisesti Veikko Pietilän teok-sen Sisällön erittely(1976) kautta, joka on suomalaisen mediatutkimuksen ensimmäi-nen ja yksi kattavimmista oppaista sisällönanalyysin suhteen. Kyseessä on klassikko-teos, joka julkaisuvuodestaan huolimatta on edelleen mediatutkimuksen kentällä
ah-kerasti viittauksen kohteena. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1973, mutta käy-tän toista korjattua painosta vuodelta 1976. Vaikka teoksen esimerkit sinänsä ovat jo hieman vanhentuneet aineistonsa puolesta, on Pietilän (1976) esittämä sisällönanalyy-sin malli ja siihen liittyvä käsitekokonaisuus edelleen sovellettavissa tutkimusta var-ten. Jotta käsittely pysyy ajankohtaisena, hyödynnän mukana myös tuoreempaa teoriaa metodista.
Mediatutkimuksen kentällä sisällönanalyysi alkoi kehittyä 1950-luvun alussa, jolloin Bernard Berelson julkaisi teoksen Content Analysis in Communication Research (1952). Myös Pietilä (1976) hyödyntää kyseistä teosta, joka määrittelee sisällönana-lyysin olevan ”kommunikaation ilmisisällön objektiivista, systemaattista ja määrällistä kuvailua varten soveltuva tutkimustekniikka”. Ilmisisällöllä viitataan tässä dokument-tien sisältöön ilmiönä sinänsä, mistä johtuen Berelson ei katso dokumentdokument-tien sisältöä niiden ulkopuolisten ilmiöiden ilmaisijoina sisällönanalyysin kuuluvaksi. (Berelson 1971 [1952] Pietilän 1976, 51 mukaan.) Toisen määritelmän mukaan sisällönanalyy-sissa yksinkertaisimmillaan muutetaan kuvia ja tekstejä järjestelmällisesti aineiston määrällisiksi piirteiksi (Seppänen 2005, 142).
Koska käytän analyysissani apuna Pietilän (1976) luokittelumallia, on myös syytä ot-taa kanot-taa keskusteluun sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn käsitteellisestä saman-kaltaisuudesta ja erilaisuudesta. Pietilä (1976) käyttää teoksessaan käsitettä sisällön erittely, mikä johtuu 1970-luvun yhteiskuntatieteellisestä pyrkimyksestä välttää käsit-teiden suoria käännöksiä (eng. content analysis). Alun perin sisällönanalyysin on kat-sottu viittaavan enemmän kvalitatiiviseen, eli laadulliseen tutkimukseen, jossa aineis-ton sisältöä kuvataan sanallisesti (ks. Tuomi & Sarajärvi 2011). Sen sijaan sisällön erittelyllä on viitattu kvantitatiiviseen, eli määrälliseen tutkimukseen. Nykyisin noiden kahden erottelua sisällönanalyysissa pidetään ongelmallisena. Yleensä kvantitatiivisia tuloksia kuitenkin kommentoidaan ja analysoidaan jollain tapaa laadullisia keinoja käyttäen. Samoin myös aineiston määrällistäminen tehdään aina kvalitatiivisista rat-kaisusta käsin. Sisällönanalyysi voi siis käsitteenä tarkoittaa joko sisällönanalyysia tai sisällönerittelyä, eikä mainittua erottelua nykyään pidetä erityisen tarpeellisena. (Sep-pänen 2005, 145; Tuomi & Sarajärvi 2011, 106–107.) Tässä tutkielmassa puhun sel-keyden vuoksi sisällönanalyysista.
Sisällönanalyysissa metodina on kyse tavanomaisten sosiaalitieteellisten tietojenke-ruu- ja havaintomenetelmien joukosta, joita sovelletaan dokumenttien tutkimiseen.
Laajimmillaan dokumenteilla voidaan tarkoittaa kaikkia inhimillisen toiminnan tuot-teita, mutta rajatummin mediatutkimuksen kentällä kyse on kaikista niistä inhimillisen toiminnan tai käyttäytymisen tuotteista, joita voidaan pitää esittävinä. (Pietilää mu-kaillen 1976, 3–7, 53). Esittämisen käsite kytkeytyy myös luontevasti representaation teoriaan (ks. luku 3.1).
Pietilän (1976) käyttämän dokumentin sijaan käytän jatkossa termiä aineisto, joka on akateemisesti hieman ajanmukaisempi ja kytkee tutkimuskohteen konkreettisemmin varsinaiseen tutkimusaineistooni. Aineistopohjaiset tutkimukset voidaan lähtökohtai-sesti jakaa kahteen lajiin: niihin, joissa tutkimuksen kohteena on aineiston sisältö il-miönä sinänsä ja niihin, joissa pyritään keräämään tietoa tai tekemään päätelmiä ai-neiston ulkopuolisista ilmiöistä. Käytännössä ensimmäisessä keskitytään aiai-neiston si-sältöön, eli siihen miten asiat on ilmaistu, kuinka asioihin suhtaudutaan jne. Toisessa lajissa aineistolla pyritään selittämään jotakin sen ulkopuolista ilmiötä, kuten tekstien tuottajien toimintaa (esimerkiksi toimittajien näkemyksiä). Jakoa voi tehdä vielä use-ampaankin eri alalajiin (näistä tarkemmin Pietilä 1976, 27–30), mutta tunnistan oman tutkimukseni kuuluvan pääasiallisesti aineistopohjaiseen ryhmään. Tällöin kyseeseen tulee aineiston, omassa tutkimuksessani lehdistökirjoitusten, sisällöllisten ominai-suuksien kuvailu. (Pietilä 1976, 22–26.) Koska lehdistökirjoitukset eivät kuitenkaan synny ajankuvastaan irrallisina, on tärkeää asettaa ne omaan viitekehykseensä alkoho-lipolitiikan ja sanomalehtien historiassa. Tällöin en niinkään pyri tutkimaan esimer-kiksi alkoholipolitiikan historiaa sinänsä, vaan käytän historiaa apunani aineiston laa-dullisessa (ja myös määrällisessä) tulkinnassa. Hyödynnän siis osittain aineiston selit-tämistä sen sisältöön vaikuttavien ulkopuolisten ilmiöiden avulla (Pietilä 1976, 26, 51).
Sisällön erittely lähtee liikkeelle tutkimusongelmasta. Seuraavaksi etsitään ne konk-reettiset ilmiöt, jotka ongelmaa kuvastavat ja tämän jälkeen suoritetaan tiedonkeruu.
Käytännössä viimeinen tarkoittaa lukemista ja muistiinpanojen tekemistä, jota myös edeltää lähestymistavan rajaaminen konkreettista aineistosta ja metodeista käsin. (Pie-tilä 1976, 56–57.). Tästä tietojenkeruuvaiheesta siirrytään varsinaiseen analyysiin.
Oman tutkimusongelmani tai paremminkin kysymysten esittelyn tein jo Johdanto-lu-vussa, minkä vuoksi sovellan Pietilän (1976) käsitteitä suoraan tutkimusaineistooni.
Kun tutkittavan ilmiön rajaus on valmis ja tutkittava ilmiö tiedossa, muodostuu
sa-malla tutkimuksen perusjoukko. Tällä tarkoitetaan sitä kokonaismääräistä tutkimusai-neistoa, jota kulloinkin ollaan tarkastelemassa, eli omassa tapauksessani kaikkia mu-kanaolevia sanomalehtikirjoituksia. Tutkimuksessani lehtiaineisto ei ole resurssien puitteissa liian suuri (34 + 29 lehtijuttua), minkä vuoksi koko aineisto on mahdollista käsitellä ilman otantaa. Kyseessä on siis ns. täydellinen tutkimus. Perusjoukon rajaa-mista on helpottanut käytössäni ollut Helsingin Sanomien tekstiarkisto ja sen sana-haku. Näin ollen en ole erikseen joutunut käymään läpi kaikkia niitä lehden numeroita, joissa tutkimuksen kohteena oleva ilmiö esiintyy. (Pietilä 1976, 67–69.) Koska luon vertailuasetelman kahden eri tapauksen välille, viittaan kahdelle eri aikakaudelle si-joittuviin lehdistöaineistoihin selkeyden vuoksi termeillä perusjoukko 1 (vuosien 1994–1995 kirjoitukset) ja perusjoukko 2 (vuosien 2014–2015 kirjoitukset).
Kun perusjoukko ja tutkittavan aineiston käsittelylaajuus ovat selvillä, edetään sisäl-töluokkien, alkioiden ja luokitusrungon määrittelyyn. Näiden käsitteiden toiminnan ymmärtämiseksi on apua tutkielman liitteestä 1, jossa niitä sovelletaan käytännön ta-solla. Tässä työvaiheessa tutkittava ilmiö pyritään yhdistämään konkreettiseen havain-tomaailmaan, mikä tapahtuu sisältöluokkien ja alkioiden avulla. Sisältöluokkien muo-dostaminen on tärkeä työvaihe, sillä tässä kohtaa määritetään mitkä merkityssisällöt (esimerkiksi sanat, ajatukset, toiminnankuvaukset jne.) ilmaisevat mitäkin sisältöluok-kaa. Näitä sisältöluokkia ilmaisevia merkityssisältöjä nimitetään alkioiksi. (Pietilä 1976, 93–96.)
Sisältöluokat voidaan rakentaa lähtökohtaisesti kahdella tavalla: tutkittavasta sisällöstä tai ulkopuolisesta teoreettisesti viitekehyksestä käsin. Ensimmäisessä tapauksessa on olennaista perehtyä tutkittavaan sisältöön ennen varsinaisen luokituksen muodosta-mista, jotta sisältöluokista tulee mahdollisimman hyvin tarkastelussa olevaa ilmiöitä kuvaavia. Jälkimmäisessä tapauksessa aineistoa sen sijaan lähestytään jostakin ulko-puolisesta teoriasta tai käsitejärjestelmästä käsin, jolloin aineistoa ikään kuin testataan tuon teorian valossa. (Pietilä 1973, 97.) Tässä tutkimuksessa hyödynnän molempia nä-kökulmia. Vaikka oma sisällönanalyysin on alun perin käynnistynyt tutkimusaineis-tosta käsin, olen hyödyntänyt sisältöluokituksen muodostamisessa myös luvussa 2 esi-teltyä tutkimustaustaa. Seppästä (2005, 171–172) lainaten ”aineiston sisällöllisten piir-teiden analyysi nousee siivilleen vasta sitten, kun tutkija kykenee liittämään sen luo-vasti aikaisempaan teoreettiseen keskusteluun ja tutkimukseen”.
Sisältöluokkien muodostamisessa ja analyysin suorittamisessa tarvitaan havaintoyksi-kön -käsitettä, johon liittyvinä tiedot tutkittavista ilmiöistä kirjataan ylös tai johon liit-tyvinä niitä käsitellään. Havaintoyksikkö tarkoittaa tutkimuksessani käytännössä yhtä kokonaista lehtikirjoitusta. Havaintoyksikkö puolestaan voi sisältää yhden tai useam-man koodaus- eli luokitusyksikön, joka kirjataan siihen sisältöluokkaan, jonka alkioon se viittaa. Se, millaisen arvon luokitusyksikkö saa sisältöluokassaan (jota voidaan ni-mittää myös muuttujaksi), täytyy myöskin määrittää sisältöluokkia muodostaessa. Tä-hän puolestaan viitataan mittayksikön käsitteellä. (Pietilä 1976, 101–107; Seppänen 151–152.) Havaintoyksiköt on merkitty aineistoluettelossa ja analyysissa juoksevalla numeroinnilla 1–63 julkaisuajankohdan mukaisessa järjestyksessä (perusjoukko 1 = 1–33 ja perusjoukko 2 = 34–63). Samana päivänä julkaistujen kirjoitusten järjestysnu-mero on arvottu.
Lopuksi käsitteiden määrittämisestä edetään luokitusrungon muodostamiseen. Luoki-tusrungolla tarkoitetaan koottua luetteloa, jossa tutkimuksen kaikki sisältöluokat (eli muuttujat) esitellään. Näin ollen kaikki ne säännöt, joilla luokitusyksikköjä eri sisältö-luokkiin merkitään, ilmenevät tästä luettelosta. Luokitusrungon muodostamisessa saa-tetaan toisinaan havaita, etteivät sisältöluokat aina istukaan aineistoon suunnitellulla tavalla. Tämän vuoksi olen suorittanut Pietilän ohjeen mukaisesti pienillä aineistomää-rillä testejä luokittelun toimivuuden takaamiseksi jo luokitusrunko rakentaessani. Tä-män tein jo hyvissä ajoin, sillä luokitusrunkoa ei ole eettisesti järkevää muuttaa enää kesken lopullisen analyysin. (Pietilä 1976, 129; Seppänen 2005, 157.) Luokitusrunko ja havaintoyksikkökohtaiset aineiston luokitukset, eli havaintomatriisit, löytyvät tut-kimukseni liitteistä (liite 1 & 2). Koska luokitusrungon muodostaminen on aineisto-lähtöisenä vaatinut esianalyysia aineistosta, löytyy sisältöluokkien muodostamispro-sessin tarkempi kuvaus analyysin alusta.