Seksualisoitu miesruumis stereotypioiden rikkojana

Antropologi Sea-ling Chengin (2000) mukaan Etelä-Koreassa vallitsee kolme voimakasta, mutta keskenään ristiriitaista diskurssia seksuaalisuudesta ja maskuliinisuudesta: edellä käsitelty

armeijakulttuuri, konfutselaiset perinteet ja moraali sekä kristinusko (Cheng 2000, 41–42). Ensiksi mainittuun kuuluu hierarkkisuuden, kollektiivisuuden ja autoritaarisuuden lisäksi sotilaiden tapa vierailla sotilasalueilla sijaitsevissa bordelleissa. Prostituution käyttämisestä on tullut yksi armei-jarituaaleista, joilla ylläpidetään maskuliinisuutta ja haetaan vahvistusta omalle mieheydelle.

(Emt. 54–55.) Sitä vastoin ihanteellinen konfutselainen herrasmies hallitsee omat halunsa eikä ole yltäkylläisen seksuaalinen, ja toimii siten moraalisena esimerkkinä perheelleen ja yhteiskun-nalle (emt. 52). Hillittyyden painottamista voi nähdä k-pop-esityksiä ympäröivässä mediamaise-massa. Eteläkorealaiset televisiokanavat tyypillisesti ennakkosensuroivat musiikkiohjelmien sisäl-töä, joten esimerkiksi liian paljastava pukeutuminen tai eroottisten tanssiliikkeiden esittäminen on kiellettyä. Nähdäkseni Chengin mainitsemista diskursseista eniten esityksissä on kuitenkin läsnä kristillinen etiikka, joka idealisoi romanttista heterorakkautta puhtaana, synnittömänä sek-suaalisuuden muotona (emt. 56). Kuten luvussa 4 totesin, kaikki aineistoni kappaleet käsittelevät nimenomaan romanttisia rakkaussuhteita – useimmiten heteroseksuaalisia sellaisia.

Miesidolien tähdittämät musiikkitelevisioesitykset tekevät silti eroa perinteisiin, sekä eteläko-realaisiin että länsimaisiin tapoihin kuvata maskuliinisuutta ja seksuaalisuutta mediassa. Esiinty-jien analysointi toimijuuden ja siihen kytkeytyvän katseen näkökulmasta – kuka katsoo ja kuka on katsottavana, kuka on toimija ja kuka puolestaan toiminnan kohde – tuottaa monitahoisia tul-kintoja. Videoaineistoni esityksissä kuultavien kappaleiden aiheena on artisteihin henkilöityvän minäkertojan romanttinen ja/tai seksuaalinen suhde toiseen henkilöön, ja tässä mielessä idolit ovat esitysten subjekteja. Tanssikoreografioiden toteuttajina heidän aktiivinen, fyysinen toimijuu-tensa sekoittuu koreografialle alisteiseen, harjoiteltuja liikkeitä suorittavaan passiivisempaan rooliin, kuten kuvailin luvun 5 lopussa. Kun huomio kiinnitetään esitysten sisällöstä niiden lopulli-seen muotoon televisio-ohjelmassa ja YouTube-videoilla, idolit näyttäytyvätkin katlopulli-seen kohteena olevina, silmin ja korvin lähestulkoon esineiden tapaan kulutettavina objekteina. Sekä koreografi-set, tyylilliset että kuvaukseen ja leikkaukseen liittyvät ratkaisut korostavat tätä tulkintaa: ne tuo-vat miehet esille ensisijaisesti seksuaalisen halun ja esteettisen ihailun kohteina. Liukuma aktiivi-sista subjekteista passiivisiin objekteihin kulkee esitysten eri kerrosten läpi ja tuo esiin kiinnosta-via ristiriitoja vertailussa yksioikoisempiin maskuliinisuuksiin ja miehuuden representaatioihin.

Miesruumiin julkinen seksualisoiminen on ristiriidassa perinteisen hegemonisen maskuliinisuu-den kanssa. Sekä länsimaissa että Etelä-Koreassa tällaiseen ihannoituun maskuliinisuuteen yh-distetään toiminnallisuus, suorittaminen ja ei-feminiinisyys, kun taas feminiinisyyteen katsotaan kuuluvaksi pyrkimys seksuaaliseen viehättävyyteen ja siten ennemmin katseen kohteena olemi-nen kuin aktiivisen toimijan rooli. (Wickman 2006, 143.) Miesruumiin erotisoimisessa esimerkiksi elokuvissa ja mainoksissa on kuitenkin ollut länsimaissa erilaisia kausia, joten tällaisten seksuali-soivien representaatioiden läsnäolo mediassa ei ole yhdistettävissä vain nykyaikaan eikä toi-saalta itsestäänselvyys edelleenkään. Miehiä on esitetty seksiobjekteina ja naisten erotisoivien katseiden kohteina jo 1950-luvun yhdysvaltalaiselokuvissa, mutta ei juurikaan 1960–70-luvuilla (Bordo 1999, 147–148). 1980-luvulta alkaen puolialastomien miesruumiiden esittäminen ja tar-koituksellinen asettaminen esineellistävän katseen kohteeksi elokuvissa ja mainoksissa on jäl-leen yleistynyt (Moore, S. 1988, 45). Sosiologi ja sukupuolentutkija Jan Wickman (2006) toteaa, että ”seksualisoidun ja esteettisen mieskehon korostuminen mediarepresentaatioissa on yhtey-dessä naisten ja homojen yhteiskunnallisen aseman kehitykseen. Mainostajat tiedostavat lisään-tyvästi naiset ja homomiehet kuluttavina ryhminä.” (Wickman 2006, 147.)

Länsimaisesta näkökulmasta katsottuna miespuolisten k-pop-idolien ulkonäköä korostavat ja ruumiiden esteettistä ja seksuaalista viehättävyyttä esille tuovat videot ovat sekä jatkumoa edellä mainitulle kehitykselle että ristiriidassa niiden tapojen kanssa, joilla aasialaismiehiä on mediassa kuvattu. Susan Bordon (1999) mukaan aasialaisiin ja aasialaisamerikkalaisiin miehiin on amerikkalaisvaikutteisessa länsimaisessa populaarikulttuurissa johdonmukaisesti liitetty ne-gatiivisia seksuaalisuutta koskevia stereotypioita. Heidät on toisaalta kuvattu ei-seksuaalisina nörtteinä, ja toisaalta heidän seksuaalinen halunsa on esitetty naurettavana ja säälittävänä, il-man minkäänlaista seksuaalista auktoriteettia tai vetovoimaa. (Bordo 1999, 51–52.) Tätä taustaa vasten tarkastelemani videot ovat uudenlaisia, aiemmasta perinteestä poikkeavia esityksiä ko-realaismiehistä ja heidän ruumiistaan viehättävinä ja vetovoimaisina katseen kohteina. Eteläko-realaisten musiikkitelevisio-ohjelmien ja k-pop-musiikkivideoiden saatavuus ja kuluttaminen län-simaisten yleisöjen keskuudessa voikin nähdäkseni vaikuttaa siihen, millaisina aasialaiset miehet esitetään ei-aasialaisessa viitekehyksessä. Katsojien tottuminen näihin uudentyyppisiin

representaatioihin mahdollistaa Bordon kuvailemien stereotypioiden haastamisen myös euroop-palaisissa ja amerikkalaisissa mediaesityksissä.

Miesruumiita seksualisoivat mediarepresentaatiot kääntävät ylösalaisin perinteisiä sukupuoli-hierarkioita noudattavan asetelman, jossa mies on katsoja ja nainen erotisoivan katseen kohde.

Katseltava ruumis on kuitenkin molemmissa asetelmissa yhtä lailla esineellistetty: ruumiin ulko-näkö ja näkyvät toiminnot, kuten tanssiminen tai poseeraus, on asetettu visuaalisen kuluttami-sen kohteeksi ja irrotettu ihmikuluttami-sen persoonasta ja subjektiudesta. Musiikkitelevisioesitysten ku-vaustapa normalisoi idolien esineellistämistä esimerkiksi korostamalla tiettyjä kehonosia toisten kustannuksella ja näyttämällä kehonosat toisistaan erillisinä ja seksualisoituina (Saeji 2013, 348–

349). Tästä näkökulmasta miesruumiiden julkinen seksualisointi ei näyttäydy kumouksellisena vain siksi, että se vaihtaa katsojan ja katseen kohteen sukupuolitetut roolit päinvastaisiksi. Onkin aiheellista kysyä, missä määrin esineellistävät representaatiot purkavat tai vahvistavat vallitsevia diskursseja ruumiista visuaalisen kulutuksen, panostuksen ja arvioinnin kohteina.

Esineellistäminen näkyy ja kuuluu toisinaan myös tavoissa, joilla esiintyjistä puhutaan. Japanissa ja Etelä-Koreassa käytettyjen bishonen- ja kkonminam-käsitteiden kiinalaisvastine on xiao xian rou, Qian Zhangin ja Keith Negusin englanninnoksena Little Fresh Meat eli suomeksi käännettynä pieni tuore liha. Alun perin korealaisista idoleista käytetty nimitys on laajentunut tarkoittamaan nuoria miespuolisia julkisuuden henkilöitä, joilla on kaunis iho ja meikki ja korostetun elegantti olemus.

Toisin kuin kauneuteen ja ”kukkaispoikiin” viittaavat bishonen ja kkonminam, xiao xian rou on sek-suaalisesti vihjaileva ja jopa kannibalistinen vertauskuva. (Zhang & Negus 2020, 495–496.) Käsite ei peittele sitä, että miespuoliset idolit nähdään seksuaalisina objekteina, joiden naisfanit eivät yritä piilotella eroottista haluaan. Onkin esitetty, että termin käyttö ja sen kuvaamien idolien suo-sio mahdollistaa vaihtoehtoisen tavan naisten halun ilmaisemiselle. (Emt. 506–507.) Miesruumii-den erotisointia ja naiskatseen kohteeksi asettamista voikin Leena-Maija Rossin (2015) tekstiä mukaillen pitää heterouden epänormatiivisena tekemisenä ja kuvaamisena (Rossi 2015, 40).