Ruumis työvälineenä ja työn kohteena

Simon Frith (1996) kirjoittaa, että yksi populaarikulttuurin kuluttamisen toistuvista nautinnoista on esitysten vaikeudesta ja vaikuttavuudesta syntyvä draama, elävänä yleisön edessä esiintymi-seen liittyvä riskien, vaaran, vaikeuksien voittamisen ja virtuositeetin tuntu. Yleisö haluaa nähdä viihteen takana olevan työn määrän ja tietää live-esitysten vaativan tarkkaa harjoittelua. Esitys ja

12 Esimerkkejä kulttuurisesta omimisesta k-popissa ks. Dazed Digital 2020.

esiintyminen työnä onkin tärkeä osa populaaria estetiikkaa. (Frith 1996, 207.) Inkigayossa ja muissa musiikkitelevisio-ohjelmissa nähtävät k-pop-kappaleiden esitykset on nauhoitettu etukä-teen, mutta ne tarjoavat samoja nautintoja kuin Frithin kuvailemat live-esitykset. Katsoja tietää odottaa taidokasta suoriutumista ja haluaa todistaa esitysten eteen nähdyn vaivan johtavan on-nistumiseen, esteistä – kuten esiintyjien väsymyksestä, tiukasta kuvausaikataulusta ja koreogra-fian vaativuudesta – huolimatta. Onnistuneen musiikkitelevisio-ohjelmanumeron taustalla olevaa työntekoa tuodaan esille myös faniyhteisön sisäisessä ja ulkopuolelle suuntautuvassa puheessa.

Haluankin lopuksi tarkastella k-pop-idoleja ja -esityksiä osana laajempaa ruumistyön, ruumiiden tuotteistumisen ja niiden merkityksen korostumisen diskurssia.

Ruumistyö (body work) on työtä, jota ihmiset tekevät ruumiilleen ja ruumiidensa eteen selviytyäk-seen ja toimiakselviytyäk-seen. Ruumistyön käsitettä on yhteiskuntatieteissä käytetty neljällä eri tavalla: viit-taamaan 1) ulkonäön ja fyysisen terveyden muokkaamiseen, 2) työhön, jota tehdään toisten ih-misten ruumiille tai niiden eteen, 3) pyrkimyksiin esittää ja/tai kokea sosiaalisesti hyväksyttäviksi koettuja tunteita, sekä 4) siihen, miten työ muokkaa sitä tekeviä ruumiita (Gimlin 2007). Sosiologi Chris Shillingin (2005) esittämässä kolmiosaisessa jaottelussa ruumistyö on 1) työhön liittyvää, eli epävirallisia tehtäviä, joilla ruumis ja siihen kytkeytyvä mieli pidetään työkunnossa, 2) kulttuu-rista, eli yhteiskunnallisen statuksen ylläpitämiseen ja hyväksyttävänä toimijana esiintymiseen tähtäävää, sekä 3) uudelleentuottavaa, eli omien ja muiden fyysisten perustarpeiden täyttämistä, fyysistä huolenpitoa ja emotionaalista tukea, kuten kotitöitä, peseytymistä ja toisten hoivaamista (Shilling 2005, 73–74).

Shilling toteaa, että ruumistyö ja palkkatyö ovat usein päällekkäisiä ja kytköksissä toisiinsa esi-merkiksi kauneus- ja fitness-aloilla. Työnantajina toimivat yritykset pyrkivät enenevissä määrin seuraamaan ja ohjaamaan niitä työntekijän ominaisuuksia ja osia, jotka aiemmin nähtiin yksityi-sinä ja tehtävän työn kannalta epäolennaisina. (Shilling 2005, 74.) Sekä palvelu- että muissa am-mateissa työntekijöiltä on viime vuosikymmeninä alettu vaatia ruumis- ja emotionaalista työtä varsinaisten työtehtävien lisäksi: ulkonäön, pukeutumisen, tunneilmaisun ja käytöksen on vastat-tava yrityksen julkikuvaa. Samalla positiivisina pidetyistä ruumiillisista ominaisuuksista, kuten nuoruudesta ja viehättävästä ulkonäöstä, on tullut itseisarvoisia kilpailuetuja työmarkkinoilla.

(Shilling 2016, 81–82.) Sen sijaan työ, jossa työntekijät ovat fyysisessä kontaktissa toisten ruumii-siin, on potentiaalisesti alentavaa. Erityisesti ruumiin eritteiden ja kuolleiden kanssa työskentely on eri aikoina ja eri yhteiskunnissa merkinnyt matalaa sosiaalista statusta. (Gimlin 2007, 358–

359.)

Postmodernissa yhteiskunnassa ruumiilla – ja samalla koko ihmisen persoonalla ja minuudella – on uusi rooli identiteettiprojektina, siinä missä se aiemmin oli väline fyysisen työn tekemiseen (Wickman 2006, 143). Ruumiin nähdään symboloivan yksilön moraalista, emotionaalista ja hen-kistä tilaa, sisäistä järjestystä tai sen puutetta. Siinä missä lihaksikkuus ja laihuus, norminmukai-siin kauneusihanteinorminmukai-siin solahtaminen, viestittävät tahdonvoimaa, energisyyttä, itsehillintää ja “oi-keaa asennetta”, on lihavuus merkki laiskuudesta, kurittomuudesta ja haluttomuudesta mukau-tua. (Bordo 2003 [1993], 193–195.) Yhteys nykyhetken työmarkkinoilla ihannoituihin ja työnteki-jältä vaadittaviin ominaisuuksiin on ilmiselvä. Samalla yritykset ja kokonaiset teollisuudenalat hyötyvät jatkuvasta itsensä parantelun ja kehittämisen eetoksesta: ulkonäköön ja ruumiillisiin ominaisuuksiin panostaminen on oikea kuluttajuuden kultakaivos, sillä se sisältää loputonta uu-sien ostosten tekemistä (Bordo 1999, 220).

Samalla kun käsitys ruumiin muokattavuudesta on yleistynyt ja sen estetiikan merkitys korostu-nut, on mieskehojen estetisointi ja erotisointi lisääntynyt (Wickman 2006, 146). Eteläkorealai-sessa popmusiikki- ja pop-idoliteollisuudessa esiintyvien miesten – samoin kuin naisten – ruumiit on esineellistetty ja asetettu jatkuvan muokkauksen, parantelun ja uudistamisen kohteiksi. Ruu-miit on tuotteistettu katseltaviksi ja kuunneltaviksi hyödykkeiksi, joiden tarkoituksena on miellyt-tää ensisijaisesti vastakkaisen sukupuolen edustajista koostuvaksi oletettua yleisöä. Television musiikkiohjelmissa miesidolit asetetaan erilaisilla kuvauksen, koreografisen suunnittelun, ehos-tamisen ja verkkoon tallenehos-tamisen keinoilla ikään kuin tarjottimelle: katsojilla on valta valikoida ja toistaa mieleisiään videoita ja niiden osia ja tarkastella esityksiä ja esiintyjiä piinaavan yksityis-kohtaisesti, silmillä syöden. Tässä mielessä kiinalaisfanien xiao xian rou -nimitys nuorista miesi-doleista (Zhang & Negus 2020) on ruokaan ja kannibalismiin viitatessaan sangen osuva.

Miespuolisten korealaisidolien asettamista ja asettumista ihailun, arvostelun ja seksualisoinnin kohteiksi on kiinnostavaa verrata japanilaisten host-klubien työntekijöihin. Sukupuolentutkija Akiko Takeyama (2010) kuvaa host-klubeilla tehtävän työn olevan samankaltainen esimerkki ruu-miiden ja niihin liitettävän ”ihanteellisen minuuden” kaupallistamisesta myytäviksi ja ostettaviksi halun kohteiksi. Miespuoliset hostit työskentelevät klubeilla viihdyttäen naisasiakkaita keskuste-lun, alkoholin, kiintymyksen esittämisen ja joissakin tapauksissa fyysisesti intiimien tai seksuaa-listen tekojen avulla. Hostit osallistuvat intiimiyteen ja seksiin liittyvän työn kaupallistamiseen sekä oman ruumiinsa ja persoonansa tuotteistamiseen ja työskentelevät olosuhteissa, jotka altis-tavat heidät niin asiakkaiden seksuaaliselle kuin työnantajien taloudelliselle hyväksikäytölle. Sa-malle he kuitenkin korostavat Takeyaman haastatteluissa ammattinsa yrittäjähenkisyyttä ja yksi-löllistä elämäntyyliä, johon kuuluvat vapaus, joustavuus ja luovuus. Tällaisessa paradoksaalisessa subjektiudessa ruumiillistuvat jälkiteollisen yhteiskunnan kuluttajasuuntautunut talous ja uusli-beraalit arvot. (Takeyama 2010, 232–233.)

Takeyaman huomiot hostien tekemästä ruumistyöstä sopivat lähes yksi yhteen itse tarkastele-mieni k-pop-idolien ruumiillisuuden kanssa. Myös hosteille ruumis on työväline, johon sijoitetaan muokkaamalla ulkonäköä ja harjoittelemalla eleitä, liikkeitä ja puhetapaa, tarkoituksena paran-taa mahdollisuuksia menestyksen, maineen ja taloudellisten voittojen saavuttamiseen (Ta-keyama 2010, 235). Heidän ruumiinsa ovat hyödykkeitä, joilla pyritään vetoamaan naisasiakkai-siin. Tässä prosessissa hosteista tulee objekteja, joihin naisten fantasiat heijastetaan. (Emt. 237.) Host-klubien työntekijöiden taustalla ei ole samanlaista kaikkia yksityiskohtia hallinnoivien tuo-tantoyhtiöiden verkkoa, jonka läpi eteläkorealaiset pop-idolit uivat musiikkiteollisuuteen, joten kysymys subjektiudesta näyttäytyy hieman erilaisena näiden ammattiryhmien välillä. Mielestäni jälkimmäisiä ei silti voi pitää pelkästään tahdottomina, tuottajien ohjailemina ja ennalta määrät-tyjä komentosarjoja suorittavina robotteina, jollaisiksi k-pop-esiintyjiä toisinaan luonnehditaan lajityypin ulkopuolelta. Vaikka idolien esineellistäminen tapahtuu pitkälti yleisöstä käsin, he osal-listuvat siihen myös itse muokkaamalla ruumiitaan ja julkista persoonaansa. Ihanteellisen ulko-näön ja julkikuvan tavoittelu voi olla enimmäkseen tuotantoyhtiöiden sanelemaa, mutta väitän, että idolien ja harjoittelijoiden oma tahto on tärkeässä roolissa niinkin julmissa käytännöissä kuin jatkuvassa laihduttamisessa ja unenpuutteeseen johtavissa harjoitusaikatauluissa.

Pyrkiessään koe-esiintymisten kautta harjoittelijoiksi tuotantoyhtiöiden alaisuuteen ja tavoitelles-saan artistin uraa esiintyjät antavat aktiivisen suostumuksensa heidän ruumiisiinsa kohdistuville prosesseille ja samalla luovuttavat osan itsestään julkisuudelle. Heidän ruumiinsa eivät ole enää heidän: ne kuuluvat myös niitä kontrolloiville ja tuotteistaville tuotantoyhtiöille sekä tuotteiden kuluttajille, yleisölle.

7 Yhteenveto