Fyysinen aktiivisuus on lihaksilla aikaan saatua kehon liikettä, joka kuluttaa energiaa (Kalaja 2013, 188). Nuoren Suomen laatima asiantuntijaryhmä on vuonna 2008 laatinut yhteistyössä Opetusministeriön kanssa fyysisen aktiivisuuden suositukset koululaisille, eli 7-18- vuotiaille lapsille. Näiden suositusten mukaan jokaisen lapsen ja nuoren tulisi liikkua
vähintään 1-2 tuntia päivittäin. Television, tietokoneen ja pelikonsoleiden edessä vietettyä aikaa tulisi myös rajoittaa kahteen tuntiin ja yli kahden tunnin yhtämittaisia istumisjaksoja olisi tärkeää välttää. (Tammelin & Karvinen 2008, 6.) Maailman terveysjärjestö WHO on tehnyt samanlaisen linjauksen, että vähintään tunti päivässä tulisi liikkua. Sen lisäksi WHO on vielä linjannut, että kolmena päivänä viikossa tulisi olla rasittavaa liikuntaa. Yksi merkittävimmistä asioista, joka vähentää ihmisten hyvinvointia on fyysinen passiivisuus.
(WHO 2010.)
Lasten fyysistä aktiivisuutta on tutkittu Suomessa 2000-luvulla monissa tutkimuksissa.
Esimerkiksi Opetushallituksen teettämässä liikunnan laajassa arviointitutkimuksessa, sekä nuorten terveystapatutkimuksessa on saatu samankaltaisia tuloksia siitä, että lasten fyysinen aktiivisuus on vähentynyt. Näiden tutkimusten tuloksena on selvinnyt, että noin joka viides lapsi on fyysisesti täysin passiivinen. (Fogelholm 2011, 77–78.) Lasten fyysisen aktiivisuuden vähenemisen ja tämän ohella fyysisen kunnon heikentymisen lisäksi tutkimusten mukaan myös fyysisen kunnon polarisoituminen on ollut voimakasta. Sekä hyvä-, että huonokuntoisten oppilaiden määrä on lisääntynyt. (Huotari 2004; Huotari 2012.) Lasten ja nuorten kunto- ja aktiivisuuserot ovat kasvaneet voimakkaasti ja jatkavat yhä kasvamistaan. Lapset ja nuoret jakautuvat yhä selvemmin hyväkuntoisiin ja erittäin aktiivisiin, sekä heikkokuntoisiin ja todella vähän liikkuviin oppilaisiin. Suuret erot kuntotekijöissä ja fyysisen aktiivisuuden määrässä luovat haasteita koululiikunnalle. Niille lapsille ja nuorille, joilla ei ole liikunnallisia harrastuksia ja joiden fyysinen toimintakyky on heikolla tasolla, liikunnanopettajalla on suuri merkitys innostamisessa fyysiseen aktiivisuuteen ja liikunnalliseen elämäntapaan. (Huotari & Palomäki 2015, 5.)
Lasten vähäisen ylipainon ja vähäisen fyysisen aktiivisuuden yhteyksiä on tutkittu melko vähän. Kuitenkin Haapala ym. (2017, 106–110) sai tutkimuksessaan selville, että jo vähäisellä fyysisellä aktiivisuudella ja runsaalla fyysisellä passiivisuudella on yhteyttä 6-8-vuotiaiden lasten ylipainoon. Heidän tutkimuksensa mukaan liikunnan ei tarvitse olla edes erityisen kuormittavaa, vaan kevytkin fyysinen aktiivisuus päivittäin auttaa ehkäisemään lasten ylipainoa. Lasten fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi ja erityisesti haitallisen fyysisen passiivisuuden vähentämiseksi vaaditaan tutkijoiden mukaan lasten ja heidän vanhempiensa kanssa toimivien aikuisten osallisuutta, aktiivisuutta tukevaa yhteiskuntaa sekä moniammatillista yhteistyötä.
Liikkuva koulu – ohjelma on valtakunnallinen projekti, jonka tavoitteena on lisätä liikuntaa sekä koulupäiviin, että sen yhteyteen muutenkin. Tavoitteena on myös muokata koulun toimintakulttuuria hyvinvointia edistäväksi. Ohjelman myötä on tarkoitus myös huolehtia
siitä, että kouluikäisten fyysisen aktiivisuuden suositukset toteutuvat Suomen kouluissa.
(Tammelin ym. 2013, 12.) Liikkuva koulu – ohjelman pilottivaiheessa 2010-2012 toteutettujen tutkimusten mukaan fyysisen aktiivisuuden suositukset toteutuvat kouluikäisillä melko heikosti. Alakouluikäisistä noin puolet saavat reipasta liikuntaa suositusten mukaisesti ja yläkouluikäisistä suositusten mukaisesti liikkuu enää 17 prosenttia oppilaista. Tämän lisäksi tutkimuksessa todettiin, että suositusten mukainen television, tietokoneen ja pelikonsolin kanssa vietetty aika ylittyy selvästi. (Tammelin ym.
2013, 74.)
Liikkuva koulu – ohjelman pilottivaiheen tutkimusten mukaan koulupäivän aikaista liikuntaa tulisi lisätä myös liikuntatuntien ulkopuolelle. Välituntiliikunta tai koulumatkojen kulkeminen jalan tai pyörällä ovat keinoja lisätä fyysistä aktiivisuutta koulupäivän aikana. Koulupäivän aikainen liikunta ei kuitenkaan yksin riitä, ja onkin tärkeää kannustaa oppilaita liikkumaan myös vapaa-ajallaan. Myös passiivisuuden purkamiseen niin koulupäivän aikana kuin sen ulkopuolellakin tulisi kiinnittää huomiota. Työskentely välillä seisten oppitunnin aikana tai muu keino istumajaksojen tauottamiseen ovat hyviä vinkkejä jokaiselle opettajalle.
Koulukulttuurin muutos ei tapahdu hetkessä, mutta pilottivaiheen tutkimusten mukaan Liikkuva koulu – ohjelmasta on hyötyä ajatellen fyysisen aktiivisuuden suositusten toteutuksien tavoittelemista. Pilottivaiheen tutkimuksissa selvisi, että Liikkuva koulu – ohjelmaan kuuluvissa kouluissa tuli liikuntaa keskimäärin 10 minuuttia enemmän kuin vertailukohteena olleissa kouluissa. (Tammelin 2013, 74–75.)
Lasten ja nuorten liikkumista on objektiivisesti mitattu kattavimmin Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa – tutkimuksessa (LIITU 2016). Objektiivisen mittauksesta tekee se, että aineisto kerättiin liikettä ja paikallaanoloa mittaavien liikemittareiden avulla.
LIITU 2016 – tutkimusten mukaan kolmasosa nuorista liikkuu riittävästi. Huolestuttavaa on, että lapset ja nuoret viettävät valveillaoloajastaan puolet istuma- tai makuuasennossa.
Tämän lisäksi tutkimuksessa selvisi, että vain viidellä prosentilla 9-15-vuotiaista lapsista television, tietokoneen ja pelikonsoleiden edessä vietetty aika pysyy suositellun kahden tunnin rajoissa. (Kokko ym. 2016, 25.)
Tuloskortti 2016 on kattava yhteenveto lasten ja nuorten liikkumisesta ja sen edistämisestä.
Tuloskortissa esitellään kootusti tutkimustietoa aiheesta. Yhteenvetoa on suoritettu viiden tutkimusta tekevän laitoksen yhteistyönä, työtä on koordinoinut LIKES-tutkimuskeskus ja rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Yhteenvedosta selviää, että koululla on merkittävä rooli lasten liikkumisen mahdollistajana. Lasten ja nuorten harrastamasta reippaasta liikunnasta 34 prosenttia tapahtuu koulupäivän aikana. Toisaalta lasten paikallaanolosta
jopa 47 prosenttia kertyy koulupäivän aikana. Kouluissa tulisikin kiinnittää huomiota niin paikallaan olemisen vähentämiseen kuin myös liikunnan lisäämiseen. Opettajat tarvitsevat koulutusta voidakseen kehittää osaamistaan edistääkseen oppilaiden fyysistä aktiivisuutta ja kehittääkseen koulun toimintakulttuuria. (Kämppi ym. 2016, 11.)
Koululiikunta ei riitä yksinään huolehtimaan kouluikäisten lasten liikunnan riittävyydestä.
Fyysistä aktiivisuutta tulisi olla runsaasti myös koulupäivän jälkeen ja viikonloppuisin.
Vapaa-ajalla tulisi niin ikään kiinnittää huomiota sekä liikunnan lisäämiseen, että passiivisuuden purkuun. Vanhemmat ovat vastuussa esimerkiksi televisioiden, tietokoneiden ja pelikonsoleiden käytön säätelystä vapaa-ajalla. Siksi onkin tärkeää, että koulun toimesta herätetään keskustelua fyysisen aktiivisuuden tärkeydestä esimerkiksi vanhempainilloissa. (Tammelin 2013, 79–80.)
Lehmuskallio ym. (2015, 75) selvittivät alakoululaisten oppilaiden vanhempien tietoisuutta fyysisen aktiivisuuden suosituksista, sekä vanhempien arviota ja huolta näiden suositusten toteutumisesta. Lisäksi he tutkivat, löytyykö vanhempien oman liikkumisen, sekä lasten fyysisen aktiivisuuden väliltä yhteyksiä. Tutkimuksen tuloksista selvisi, että vanhemmat arvioivat, etteivät heidän lapsensa liiku fyysisen aktiivisuuden suositusten mukaisesti, mutta eivät kuitenkaan kantaneet huolta asiasta. Vanhemmat arvioivat lastensa television, tietokoneen ja pelikonsolin kanssa vietetyn ajan matalammaksi, kuin mitä aiemmat tutkimukset aiheesta osoittavat. Ainoastaan kolmannes vanhemmista oli sitä mieltä, että heidän lapsensa yhtäjaksoinen istuminen ylittää suositukset. Vanhempien omalla fyysisellä aktiivisuudella todettiin olevan positiivinen yhteys lasten fyysiseen kokonaisaktiivisuuteen.
Laukkanen (2016, 110) tutki väitöstutkimuksessaan, onko perhelähtöisellä liikuntaneuvonnalla mahdollista edistää 4–7-vuotiaiden lasten fyysistä aktiivisuutta ja motorista pätevyyttä. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan sanoa, että osalle lapsista liikuntaneuvonnasta olisi hyötyä. Vanhemmat toimivat lapsilleen roolimallina, ja heidän suhtautuminen liikuntaan ja liikuntakäyttäytyminen vaikuttavat lapsen käsityksiin fyysisestä aktiivisuudesta. Lain mukaan lapsiperheille tulisi antaa terveyttä edistävää neuvontaa niin neuvoloissa, kuin kouluterveydenhuollossakin (terveydenhuoltolaki (1326/2010). Myös kouluterveydenhuollon kohdalla olisi tärkeää tarkastella sitä, voidaanko terveysneuvontaan panostaa enemmän ja tukea näin perheiden, sekä erityisesti lasten fyysistä aktiivisuutta.
Tutkimusten mukaan yhtenä haasteena oppilaiden liikunnalliselle harrastamiselle, sekä riittävälle fyysiselle aktiivisuudelle voidaan pitää lasten ja nuorten eriarvoisia mahdollisuuksia liikuntaharrastuksiin. Puronaho (2006, 178) selvitti tutkimuksessaan muun
muassa liikuntaharrastuksen kustannuksia, ja tuloksena oli, että kustannukset ovat olleet kasvussa. Toinen ongelma liikuntaharrastuksiin ja urheiluseurassa liikkumiseen liittyen on kilpailullisuus. Urheiluseuroissa harrastaminen liittyy suurimmaksi osaksi kilpailemiseen, mikä ei välttämättä sovi kaikille. LIITU 2016 – tutkimuksessa selvisikin, että osa lapsista ja nuorista saattaa lopettaa mielekkään liikuntaharrastuksen, koska ei pidä kilpailullisuudesta, eikä seurassa harrastaminen ole välttämättä mahdollista ilman kilpailullisuuden aspektia (Blomqvist ym. 2016, 80–81).