Hanke on esimerkki Suomessa toteutetusta ICD-hankkeesta. Toiminnan perus-tana oli kohteiden luontoarvojen ja ekologisen jatkuvuuden parantaminen. Ta-loudellinen kehittämissisältö rakentui sen varaan, että perinnemaiseman hoidolla ja uudenlaista toimintatapaa hyödyntämällä pyrittiin saamaan aikaan uusia an-siomahdollisuuksia. Sosiaaliseen kestävyyteen pyrittiin vuorovaikutteisella toimin-nalla ja henkilökohtaisilla kontakteilla, joilla oli keskeinen merkitys hankkeen saa-maan hyvään vastaanottoon. Hankkeen toimintatapa osoitti ympäristökeskuksen ja maaseutukeskuksen olevan aidosti kiinnostuneita myös paikallisista ympäristö-kohteista, jotka olivat jääneet maisemainventointien ulkopuolelle.
Mukana olleilta toimijoilta saadun palautteen perusteella hankkeen toimin-taa voidaan pitää esimerkkinä mikrokoherenssin vaatimuksen täyttävästä ICD-hankkeesta. Toiminnassa omaksuttiin kyläyhteisöjen paikalliskulttuurin asettamat vaateet ja toteutustapoja muokattiin niitä vastaaviksi. Keskeistä oli hankkeen ja paikallisten toimijoiden välinen jatkuva henkilökohtainen yhteydenpito. Hyvästä palautteesta ja myönteisestä huomiosta huolimatta hankkeen toiminta ei kuiten-kaan jatkunut, vaan toiminta päättyi keväällä 2004.
Paikallislähtöiset ympäristönhoitohankkeiden avulla oli pyritty toteuttamaan kestävän kehityksen periaatteita ja luomaan paikallisen toiminnan avulla niille konkreettisia ilmenemismuotoja (ks. Palviainen 1998, 34). Ympäristönhoito maa-tilojen uutena ansiomahdollisuutena -hankkeessa paikallisesti kestävän kehityksen sisältöinä erottuivat paikallisesti arvokkaiksi koettujen kylämaisemien ja luonto-kohteiden jatkuvuuden ylläpidon yhdistyminen toimeentuloperustaan. Paikallisia kuunteleva ja arvostava toimintatapa liitti uuden maisemanhoidon toimintatavan myös osaksi kylän kulttuurihistoriaa.
Hanke kohtasi toimintansa aikana monia ongelmia ja takaiskuja. Ferraron (2001, 993) mukaan paikallisen suojelu- ja kehittämisintervention tulisi olla sisäl-löltään suhteellisen yksinkertainen, mikä mahdollistaisi toimijoiden keskittymisen hankkeen onnistumisen kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Maisemanhoitohank-keessa oli useita hallinnollisia ja tavoitteellisia tekijöitä, jotka toimivat tätä pe-riaatetta vastaan. Jatkuva kamppailu EU:n projektikäytäntöjen, ympäristöhallin-non, TE-keskuksen ja ProAgrian hallinnollisten normivaateiden kanssa teki uutta toimintatapaa etsivästä hankkeesta hauraan ja haavoittuvan mikrojärjestelmän.
Rahoituspäätöksen viivästymisen vuoksi hanke päästiin aloittamaan lähes neljä kuukautta myöhässä, mikä heijastui ensimmäisen vuoden toimintaan ja vaikeutti myös seuraavan kesän toiminnan suunnittelua. Hankkeen tavoitteiden priorisoin-ti oli osin epäselvää ja sen organisoinpriorisoin-ti ja johtosuhteet eivät olleet selkeät. Käytän-nön toimintaa vaikeutti myös se, että osa ympäristöhallinnon projektihallinnon käytännöistä ei ollut sellaisenaan yhteensopivaa uuden toimintamuodon kanssa.
Ympäristöhallinnon ja ProAgrian erilaiset toimintakulttuurit ja -rakenteet ai-heuttivat hankkeen alussa toiminnallista kitkaa. Toiminnan edetessä organisaati-oiden yhteistyö kuitenkin syveni, kun hankkeen toimintatavan huomattiin edistä-vän paikallislähtöisen maisemanhoidon työmuotojen kehittämistä ja vahvistavan paikallista luottamusta eri toimijoiden välillä. Hankkeen kohtaamat rahoitus- ja hallinnointi ongelmat tuntuivat projektin loppuaikoina kuitenkin peittävän alleen onnistumiset ja hyvät kokemukset. Vaikka toiminnan voi katsoa edesauttaneen uusiutumiskyvyn rakentumista, jäivät sen interventiovaikutukset sosioekologisen järjestelmän kestävyyden kannalta hetkellisiksi. Järjestelmän uusiutumisen ja toi-minnan kehittämisen kannalta hankkeen jatkaminen ja toimintatavan juurrut-taminen osaksi organisaatioiden muuta toimintaa olisi ollut välttämätöntä. Nyt hankkeen toteutus hahmottuu vaarakylissä häivähtäneenä välähdyksenä – ympä-ristönhoidon uutena toimintamuotona, joka tavoitti hetkellisesti jotakin kestävän kehityksen kannalta olennaista löytäessään toimintatavan, joka oli paikallisesti kiinnostava ja vastasi paikallisten toimijoiden ajatustapoja arvokkaiksi koettujen maisemakohteiden hoidosta. Vaikka toimintatapa suojelu- ja kehitystavoitteita onnistuneesti yhdistäessään ainakin hetkellisesti vahvisti paikallista uusiutumis-kykyä, jätti hankkeen päättyminen paikallisen sosioekologisen järjestelmän epä-vakaaseen tilaan.
Mackinnon ja Wardojon (2001, 57–58) esittämät ICD-hankkeen kriteerit edellyttävät myös hankkeen toteutuksesta vastaavan organisaation (olipa kyse sitten julkishallinnosta, yksityissektorista tai kansalaisjärjestöistä) jatkuvaa talou-dellista sitoutumista. Keskeisenä syynä Ympäristönhoito maatilojen uutena an-siomahdollisuutena -hankkeen päättymiselle oli kuitenkin se, että toimintapa ei vastannut ympäristökeskuksen vakiintuneiden tehtävien ja työtapojen käytäntöjä.
Walker ym. (2004) kiinnittävät huomiota hallinnollisten järjestelmien jäykkyyteen ja hitaaseen muuntuvuuteen. Voidaan ajatella, että tapausesimerkissäni hallinnol-lisen järjestelmän jäykkyys ja hidas muuntuvuus ohjasivat yksittäistä kehittämis-hanketta kohti toteuttajajärjestelmän vakiintuneita toimintatapoja ja toiminnan sisällöllisiä rajauksia (ks. Holling ym. 2002, 85–86). Tähän yhdistyi lisäksi or-ganisaation johtamiskulttuurin ongelmia, hankkeesta vastanneen vastuualueen ja ympäristökeskuksen muista ympäristötöistä vastaavan osaston jännitteitä sekä EU-hankkeen rahoitusnormeihin kytkeytyviä rajoitteita. Lisäksi julkista hallintoa edustavan ympäristökeskuksen ja yksityissektorilla toimivan maaseutukeskuksen
toimintakulttuurien erot vaikuttivat hankkeen toteutukseen. Yhdessä nämä tekijät saivat aikaan sen, ettei hankkeen toiminnan jatkamista koettu mielekkääksi.
Osa näistä tekijöistä voidaan nähdä myös makrokoherenssiin liittyvinä ongel-mia, mutta tässä on kuitenkin varottava liian yksioikoisia päätelmiä. Koska toimin-tamuoto oli aidosti uusi eikä siitä ollut olemassa aiempia kokemuksia, on vaikea osoittaa laajempaa kehittämisohjelmaa (Utting 1994, 232), mihin pilottihanke olisi voitu kytkeä. Tästä näkökulmasta hanke oli tavoitteenasettelustaan huolimat-ta enemmänkin uuden toiminhuolimat-tapolitiikan valmistelua palveleva tiedonhankinhuolimat-ta- tiedonhankinta-prosessi kuin uutta toimintapolitiikkaa käytännössä kokeileva kehittämishanke.
Tämä selittää osin myös sitä, miksi hanke ei johtanut paikallisen sosioekologi-sen järjestelmän rakenteellisiin muutoksiin. Toimijoiden osoittama kiinnostus on merkki siitä, että järjestelmä kyllä tunnisti uuden toimintatavan. Sen varaan ei syntynyt kuitenkaan muutokseen johtavia mekanismeja, koska järjestelmän sosi-aalinen muutosprosessi ei edennyt samassa vaiheessa hankkeen toteutusaikataulun kanssa. Tämä havainto on keskeinen paikallisesti kestävään kehityksen tähtäävän toiminnan suunnittelun kannalta ja kyseenalaistaa lyhyen hankkeen vaikuttavuu-den tilanteissa, joissa hanke toteutetaan irrallaan yhteyksistä laajempaan kehittä-mistyön kokonaisuuteen. Walker ym. (2004) ja Scheffer ym. (2001, 595–596) näkevät sosioekologisen järjestelmän uusiutumisen keinona käytännöt, joissa toiminnalla reagoidaan järjestelmässä hitaasti toteutuviin muutoksiin sen sijaan, että keskitettäisiin voimavaroja lyhyellä aikavälillä ilmenevien vaihteluiden tasaa-miseen. Tällä perusteella harvaanasutun maaseudun maisemanhoidon kannalta olisi perusteltua keskittyä ylläpitämään joitakin maisemakokonaisuuksia ja perin-nebiotooppien jatkumoita sen sijaan, että pyritään satunnaisin aikavälein saamaan mahdollisimman suuri pinta-ala hoidon piiriin.