Kehittämistoiminta
5.6 Biosfääritoiminta sosioekologisena järjestelmänä Sosioekologisen järjestelmän rakentumien
Biosfäärialuetoiminnan käynnistäminen oli ympäristöhallinnon maaseutupoliitti-nen interventio, jolla hallinto viestitti, että luonnonsuojeluhankkeiden toteutuk-sessa haluttiin ottaa huomioon myös kohdealueiden yhteiskunnallisia ongelmia (ks. Ympäristöministeriö 1989). Kanadassa biosfäärialuetoimintaa resilienssiajat-telun näkökulmasta tutkinut Philip Taylor (2004, 84) hahmottaa biosfäärialueen omana sosioekologisena järjestelmään. Taylorin keskeinen perustelu näkökulma-valinnalleen on, että biosfäärialueilla tuodaan eksplisiittisesti esille ne luonnon ja ihmistoiminnan väliset kytkennät, joilla pyritään parantamaan biosfäärialueen uusiutumiskykyä luonnonkäytön suunnittelun ja ohjauksen avulla. Seuraavassa tarkastelen biosfäärialuetoimintaa ympäristölähtöisenä kehittämisinterventiona ja arvioin sen vaikutusta Lieksan ja Ilomantsin luonnonvarojen käytön sosioekolo-giseen järjestelmään.
Pohjois-Karjalan biosfäärialueen perustaminen merkitsi alueelliselle ympäris-tökeskukselle mahdollisuutta profiloitua myös maaseudun kehittäjänä. Toiminnan paikallinen rakentuminen noudatti 1980-luvulla muotoutunutta ympäristöhoito-töiden toteutustapaa (Palviainen 1998) – ympäristökeskus ohjasi työntoteutusta, työvoimahallinto tarjosi työvoimaresurssiin ja kunta korvasi materiaalit. Biosfää-rialuetoiminnassa MAB-ohjelman vaikutus näkyi kuitenkin vahvana siten, että
36 Pogostan Sanomat 15.1.1996.
37 H14; Metsähallitus, Ilomantsin alue-ekologisen suunnitelman yleisötilaisuus, Hattuvaara, Ilomantsi, 8.11.1995; Lieksan alue-ekologisen suunnitelman yleisötilaisuus, Hattuvaara, Liek-sa 16.4.1997; LiekLiek-san alue-ekologisen suunnitelman ohjausryhmä 4.11.1997.
tutkimus sai myös hanketoiminnassa muuhun maaseudun kehittämistoimintaan verrattuna huomattavasti keskeisemmän merkityksen (ks. Pykäläinen 2004). Toi-minnan alkuvuosien avaintoimijoita olivat ympäristökeskus, Joensuun yliopisto ja Venäjällä toimivan Karjalan tiedekeskuksen tutkijat, Ilomatsin kunta ja alueen kylien asukkaat.
Biosfäärialueen toimipiste sijaitsi Joensuun yliopiston Mekrijärven tutkimus-asemalla Ilomantsissa, mutta tätä vahvemmin paikallisessa toiminnassa näkyi Son-kajan kylään sijoittunut ympäristönhoitotöiden toimipiste, josta kehittyi nopeasti paikallisen kehittämisen ja kanssakäymisen kohtaamispaikka. Biosfäärialue pyr-ki rakentamaan omaa toiminnallista identiteettiään, mikä ilmeni siinä, että niin tutkimus- kuin kehittämishankkeita tuotiin esille nimenomaan biosfäärialueen organisoimana toimintana38. Hankkeiden myötä toiminnan ja toimintamuodon tunnettuuden lisääntyessä biosfäärialue ryhdyttiin paikallisesti rinnastamaan Met-sähallitukseen ja ympäristökeskukseen verrannollisena ympäristöalan toimijana
Kestävän kehityksen avaintekijänä korostetaan usein pitkän aikavälin merki-tystä (esim. Chakrabarti 2001; Beratan 1994; Folke 1992). Biosfäärialuetoiminta rakentui hankeorganisaationa, jonka toiminnassa ajallinen ulottuvuus määräy-tyi käytännössä kulloinkin toteutettavien yhden ja kahden vuoden hankkeiden realiteeteista käsin. Pohjois-Karjalan biosfäärialueen toiminnalle oli 1990-luvun lopulla leimallista tasapainoilu erilaisten toimijakohtaisten odotusten, epäilyjen ja niukkojen resurssien ristiaallokossa. Oleellisena puutteena voi nähdä sen, ettei biosfäärialuetoiminnalla ollut tukenaan laajempaa kansallista, alueellista tai toi-mintapoliittista kehystä (ks. Hokkanen ym. 2005), joka olisi tukenut paikallis-tason toimintaa. Lyhyen aikaa toimineiden jaostojen työskentelyssä oli törmätty toimintaan kohdistuneiden kokeilu- ja kehittämisodotusten ja vallitsevan lainsää-dännön välisiin ristiriitoihin. Biosfäärialueiden epäselvä hallinnollinen asema luon-nonsuojelupolitiikassa ja toiminnan perustuminen vapaaehtoisuuteen merkitsivät sitä, että toiminnan makrokoherenssi jäi hauraaksi ja biosfäärialueiden merkitys kestävän kehityksen tutkimus- ja kokeilualueina marginalisoitui suhteessa ympä-ristöhallinnon lakisääteiseen toimintaan.
Projektirahoituksen epävarmuus ja epäjatkuvuudet koettiin ongelmalliseksi ja niitä yritettiin ratkaista muun muassa vetoamalla maakunnan kansanedustajiin.
Biosfäärialuetoiminnan organisoimisesta ja resursoinnista tehtiin vuosina 1995–
2001 kaksi kirjallista kysymystä ja rahoituksen järjestämiseksi jätettiin seitsemän talousarvioaloitetta39. Ympäristöministeriö siirsi biosfäärialueiden toiminnan koordinoinnin aluekeskuksille vuonna 200340, missä yhteydessä aluekoordinaat-torien toimet vakinaistettiin ja toimintaan varattiin 50 000 e vuosittainen määrä-raha (ks. Hokkanen 2005). Biosfäärialueiden muu toiminta jäi kuitenkin edelleen projektirahoituksen varaan.
Sopeutumissykli
Biosfäärialuetoiminnan sopeutumissyklissä toiminnan organisoituminen ajoit-tui vuosina 1992–1994 toteutetajoit-tuihin Ilomantsin haja-asutusalueen jätehuol-tohankkeen kaltaisiin kylähankkeisiin. Kasvuvaihe ajoittuu vastaavasti vuosiin
38 Timonen (1999); Pogostan Sanomat 15.3.1999; Karjalainen 18.6.1999
39 Eduskunnan täysistunnossa esitetyt kirjalliset kysymykset (Vehviläinen KK427/1999;
KK724/2000) ja talousarvioaloitteet (Lahtela TAA 194/1995; TAA 543/1999; TAA 609/2000;
TPA 47/2000; Vehviläinen TAA 965/1999; TAA 1057/2000; Koskinen TAA 652/2001).
40 Ympäristöministeriön kirje Pohjois-Karjalan ympäristökeskukselle, Dnro YM6/01/2003.
1994–1998, jolloin hankkeiden lukumäärä kasvoi ja toimintaan ohjautui uusia taloudellisia ja sosiaalisia resursseja samalla, kun alueen yhteistyöverkostot muo-toutuivat ja toiminnan muodot vakiintuivat. Kylähankkeiden lisäksi kasvu näkyi luontomatkailun, ympäristönhoidon ja ympäristökasvatuksen (ks. Koskimäki 2000) kehittämistoimintana, laajentuvana alueellisena yhteistyöverkostona (Poh-jois-Karjalan biosfäärialue 1999a) ja metsäekologisena sekä yhteiskuntatieteellise-nä tutkimuksena. Paikallisten hankkeiden ongelmaksi koettiin niiden hajanaisuus ja satunnaisuus41. Vuosia 1997–2000 voidaan luonnehtia toiminnan kypsymisen vaiheeksi. Toiminta oli tuolloin laajimmillaan toiminnallisten sisältöjen, alueelli-sen kattavuuden sekä toiminnan resursoinnin suhteen.
Ympäristöhallinnossa biosfäärialue erottui maaseudun ympäristölähtöisenä ke-hittämistoimintana, jota toteutettiin yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa. Sitä harjoitettiin samanaikaisesti paikallisella, alueellisella, kansallisella ja kansainväli-sellä tasolla. Vuosina 1998–2000 toteutetut EU-rahoitteiset Tacis- ja Interreg-pro-jektit (Pohjois-Karjalan biosfäärialue 2000) laajensivat biosfäärialueen maantieteel-listä toiminta-aluetta maakunnalliseksi ja rakensivat myös kehittämistoiminnalle yhteydet Venäjän Karjalaan, jonne suuntautuneet yhteydet olivat tätä ennen olleet lähinnä tutkimuksellisia. Sisällöllisesti toiminta kattoi tutkimuksen, kehittämisen ja luonnonsuojelun tehtäväkentän. Vuosituhannen vaihteessa biosfäärialuetoimin-nan sisällöt ja laajuus loivat toimijoiden keskuudessa odotuksia toiminbiosfäärialuetoimin-nan va-kiintumista kohtaan. Biosfääritoiminnasta oltiin kiinnostuneita ja sen odotettiin tarjoavan tulevaisuudessa jotakin, jota eri toimijat voisivat hyödyntää. Toisaalta biosfäärialueen hankkeissa toimineet henkilöt odottivat yhteistyötahoilta sitoutu-mista ja sisällöllisiä innovaatioita siitä, miten eri toimijatahot olisivat soveltaneet biosfäärialueen toiminnallista ajatusta omassa organisaatiossaan tai yhteisössään.
Ympäristöhallinnon odotettiin vakinaistavan toimintamuodon ja osoittavan sille tarvittavat lisäresurssit. Tämä ei kuitenkaan toteutunut ja kypsää vaihetta seurasi 2000-luvun alussa epävarmuuden aika, mikä sai osan alueen hanketyöntekijöistä hakeutumaan muihin töihin.
Vuonna 1999 ympäristöhallinnon ympäristönhoitotöiden rahoitusta leikat-tiin, mikä muutti toiminnan luonnetta olennaisesti. Kun 1990-luvun lopussa Pohjois-Karjalassa työskenteli 150 henkilöä ympäristökeskuksen ympäristönhoi-totöissä, laski työllistettyjen määrä 50 henkilöön vuonna 2000 (Palviainen 2004, 80–81). Biosfäärialueen kylähankkeet koettiin liian pienimuotoisiksi ja toimintaa pyrittiin toteuttamaan pidempikestoisten EU:n raja-aluehankkeiden avulla (ks.
Pohjois-Karjalan biosfäärialue 2000). Tässä vuosituhannen vaihteeseen ajoittu-neessa lyhyessä ajanjaksossa, jolloin paikallisen toiminnan luonne muuttui sel-keämmin alueelliseksi voi nähdä resilienssiajattelun mukaisen vapautumisvaiheena tai luovana tuhona, jonka aikana vuosikymmenen aikana kylähankkeissa kertynyt kokemuspääoma vapautui ja organisoitui uudelleen. Irrottautuessaan kylätoimin-nasta biosfäärialuetoiminnan kumppaneiksi tulivat aiempaa keskeisimmin alueen kunnat (ks. Lyytikäinen ym. 2006) ja sisällöllisesti toiminnassa painottuivat lähi-alueyhteistyön kysymykset, luontomatkailun kehittäminen sekä suurpetojen suo-jelun kaltaiset ongelmat (ks. Lyytikäinen ym. 2004), joita työstettiin tutkimuksen avulla ja asiantuntijaseminaareissa.
Vähitellen biosfäärialuetoiminta alkoi muuttua paikallisesta kehittämis- ja kokeilualueesta ympäristökeskuksen yhteydessä toimivaksi maakunnalliseksi
kes-41 Eduskunnan täysistunnossa esitetyt kirjalliset kysymykset (Vehviläinen KK427/1999;
KK724/2000).
tävän kehityksen asiantuntija-organisaatioksi. Toiminnan sisällöt muuntuivat ky-läyhteisöissä läsnä olevasta yhdessä tekemisestä paikallisyhteisöistä etääntyneem-mäksi toiminnaksi paikallisia varten. Toiminnan kasvuvaiheen aikana keskeinen toiminnallinen suhde rakentui biosfäärialueen ja kyläyhteisöjen vuorovaikuttei-sena panarkivuorovaikuttei-sena suhteena, jossa biosfäärialue vaikutti kylätoiminnan organisoi-tumiseen ja toteuorganisoi-tumiseen ja kylätoiminta nosti esiin uusia kehittämistarpeita ja hankeideoita. EU-rahoitteisten raja-alueyhteistyön hankkeiden myötä biosfää-rialuetoiminta saavutti hitaan uudelleen organisoitumisen vaiheen, joka jatkuu edelleen.