Biosfäärialueiden perustaminen Suomeen

Suomessa biosfäärialuetoiminta käynnistyi vuonna 1985, kun Suomen Akatemian toimesta biosfäärialueiksi soveltuvia alueita ryhdyttiin arvioimaan. Ympäristömi-nisteriön asettama työryhmä valitsi esitutkimuksen (Vickholm 1986) perusteella jatkoselvitysten kohteeksi Lounaisen Saaristomeren ja Pohjois-Karjalan Patvin-suon seudut. Suunnittelussa korostettiin alueiden suojelubiologista merkitystä sekä soveltuvuutta tutkimuskohteiksi, mitä korostettiin myös Pohjois-Karjalaan suunniteltua aluetta koskevassa uutisoinnissa²⁰. Esitutkimuksessa Saaristomeren luonnonarvot nähtiin ainutlaatuisina ja Patvinsuota pidettiin kansainvälisesti merkittävänä soidensuojelualueena, joiden etuina olivat biosfäärialuetta koskevan tutkimustiedon olemassaolo ja alueiden sijainti Turun ja Joensuun yliopistojen läheisyydessä.

Biosfäärialuetoiminnan edellytyksiä tarkastelleesta esitutkimuksesta annetuis-sa lausunnoisannetuis-sa biosfäärialueisiin suhtauduttiin myönteisesti ja myös niissä alueet nähtiin keskeisesti tutkimus- ja seuranta-alueina, jotka voivat tarjota uuden näkö-kulman kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden toimintaan (ks. Rajasärkkä 1987, 40–48). Kuntakeskukset rajattiin alueiden ulkopuolelle, koska niistä halut-tiin muodostaa keskenään vertailukelpoisia ja toimintaa pyrithalut-tiin suuntaamaan sin-ne, missä kehittämis- ja toimeentulovaikeudet olivat suurimmat. Biosfäärialueiden syrjäiseen sijaintiin kytkeytyvät yhteiskunnalliset ongelmat, kuten maaseudun

au-20 Karjalainen 3.10.1991, 29.8.1992 ja Pogostan Sanomat 16.11.1992

tioituminen, väestön ikääntyminen ja toimeentuloperustan oheneminen, suunta-sivat biosfäärialueiden kehittämistoimintaa, jonka sisällöissä ryhdyttiin sittemmin korostamaan ympäristöpainotteista maaseudun kehittämistä. Kehityshankkeiden avulla pyrittiin aikaansaamaan paikallisia ympäristölähtöisiä toimeentulomahdol-lisuuksia ja samalla ylläpitämään alueiden luonnon- ja kulttuuriympäristöjä.

PohjoisKarjalan biosfäärialue perustettiin vuonna 1992 Patvinsuon kansal-lispuiston ympärille Ilomantsin kunnan ja Lieksan kaupungin alueille. Saaristo-meren biosfäärialueen toiminta käynnistyi kaksi vuotta myöhemmin ja keskittyi Saaristomeren kansallispuiston ympärille ja siihen kuuluu Houtskärin kunta sekä osia Dragsfjärdin, Korppoon ja Nauvon kunnista (Welp 2000, 70–71). Suomessa biosfäärialueiden ytimenä ovat laajahkot kansallispuistot, minkä vuoksi alueille ei määritelty erikseen rajattuja puskurivyöhykkeitä. Puskuri- tai ydinalueita ympäröi yhteistoimintaalue, jossa on vakituista asutusta ja harjoitetaan elinkeinotoimintaa (ks. Ympäristöministeriö 1989).

Suomessa biosfäärialuetoiminnan edustama ajattelu ei ollut sinänsä uutta. En-nen biosfäärialueiden perustamista Mikkelin lääni oli 1980-luvulla pyrkinyt pro-filoitumaan kestävän kehityksen mallilääniksi, ekolääniksi (ks. Mikkelin ekolääni-toimikunta 1984). Myös monet kunnat ovat ottaneet toiminnassaan huomioon kestävän kehityksen ajattelutavan. Kestävän kehityksen paikallinen toiminta laaje-ni merkittävästi, kun vuoden 1997 aikana kuntiin ryhdyttiin laatimaan paikallisia kestävän kehityksen agenda 21-toimintaohjelmia (ks. Häikiö 2005, 24–29). Mo-nissa kunMo-nissa nämä ohjelmat saivat kuitenkin alkuperäistä suppeamman sisällön ja niissä rajauduttiin toisinaan tarkastelemaan lähinnä ympäristönsuojelun ja ter-veysvalvonnan kysymyksiä (Routala 2001). Ympäristöministeriön (1989) mukaan biosfäärialuetoiminnan etuna muihin paikallislähtöisen ympäristöhankkeisiin ko-rostui se, että alueet muodostavat maailmanlaajuisen verkoston, minkä ainakin periaatteessa ajateltiin mahdollistavan ekologisen ja sosioekonomisen kehityksen ja omaksuttujen toimintamallien kokonaisvaltaisen tarkastelun, vertailun sekä toi-minnan myötä kertyneiden kokemusten siirtämisen.

Biosfäärialueiden perustamisen yhteydessä ei asiakirja-aineiston perusteella käy-ty keskustelua biosfäärialueiden asemasta osana kansallista luonnonsuojelualuever-kostoa (Vickholm 1986). Alueiden valintaprosessi muistutti pitkälle 2000-luvun alkuvuosien keskustelua UNESCOn maailmanperintöalueiden perustamisesta Suomeen (ks. Hietikko-Hautala 2006). Kummassakin prosessissa uudet alueet toimivat enemmänkin kansallisena kontribuutiona suhteessa Yhdistyneiden kan-sakuntien piirissä käytyyn globaaliin kestävän kehityksen keskusteluun ilman, että perustettavien alueiden toiminnallista roolia ja asemaa olisi pohdittu tarkemmin.

Tämä näkökulma on saanut aiempaa vahvemman painotuksen uuden Päijänteelle suunnitellun biosfäärialueen valmistelussa, jonka suunnittelussa on hyödynnetty myös osallistavan suunnitellun menetelmiä (ks. Uusitalo ym. 2008, 6, 21–41).

5.4 Pohjois-Karjalan biosfäärialue

Biosfäärialueen perustaminen Pohjois-Karjalaan vuonna 1992 merkitsi alkua kan-sallisen biosfäärialuetoiminnan käytäntöjen muotoutumiselle. Biosfäärialueiden toimintamalli oli Suomessa uutta eikä siitä siten ollut käytettävissä vertailukel-poisia kokemuksia tai aiempia esimerkkejä, joita olisi sellaisenaan voitu soveltaa paikallisesti. Heti toiminnan alkuvaiheessa Pohjois-Karjalassa tiedostettiin moni-ulotteisen yhteistyön ja -toiminnan merkitys ja yhteistyön korostamisesta

muo-toutuikin keskeinen osa Pohjois-Karjalan biosfäärialueen toiminnallista profiilia (H14; H27).

Pohjois-Karjalan biosfäärialue sijaitsee puolittain Lieksan kaupungin ja Ilo-mantsin kunnan alueella (ks. kuvio 10), joka maaseutupolitiikan termein mää-rittyy itäsuomalaisena harvaanasuttuna maaseutuna. Alue on toiminut raaka-ai-neiden tuottajana, työvoimareservinä ja tulonsiirtojen saajana (Björn ym. 1995, 38). Biosfäärialuetoiminta etsi käytännönläheisiä vastauksia näihin yhteiskunnal-lisiin rooleihin kytkeytyviin ympäristökysymyksiin. Heti toiminnan alkuvuosina ymmärrettiin, ettei yksinomaan biosfäärialuetoiminnalla ole mahdollista ratkaista ihmisen ja luonnon suhteeseen kytkeytyviä moniulotteisia yhteiskunnallisia ongel-mia (H14, H27). Biosfäärialuetoiminta haluttiin kuitenkin nähdä yhtenä mahdol-lisuutena muodostaa yhteistyöverkostoja, joiden avulla harvaanasutun maaseudun ympäristökysymyksiä voidaan yrittää ratkaista²¹.

Petkeljärvi

Kuvio 10. Pohjois-Karjalan biosfäärialueen sijainti ja rajaus vv. 1992–2009 Taulukkoon 7 on koottu biosfäärialueen perustamisasiakirjassa (UNESCO, North-Karelian biospehere reserve Nomination form, 1989) mainitut

toiminnal-21 Karjalainen 14.1.1993, Pogostan Sanomat 18.1.1993.

liset painotukset. Toiminnassa korostettiin yhtä tärkeinä luonnontilaisten aluei-den suojelua, ympäristöntilan seurantaa ja integroitua maaseudun kehittämistä sekä aluesuunnittelua. Welp (2000, 53) näkee Sevillassa vuonna 1995 järjestetyn EuroMaB alueen biosfäärialueiden koordinaattorikokouksen muuttaneen biosfää-rialuetoiminnan painopistettä luonnonsuojelusta kohti luonnonvarojen kestävän käytön hallintaa. Pohjois-Karjalassa luonnonvarojen hoidon ja suojelun hallin-nointia ei pidetty biosfäärialuetoiminnan kannalta keskeisenä kysymyksenä. Osal-taan tähän saattoi vaikuttaa alueen maanomistusrakenne. Metsähallitus hallinnoi valtion maa- ja vesialueita, joiden osuus on valtakunnallisestikin poikkeuksellisen korkea; noin puolet Ilomantsin ja Lieksan kokonaispinta-alasta (Rannikko 1997a, 17). Tämä vaikutti biosfääritoiminnan sisällöllisiin painotuksiin siten, että tutki-musta ja paikallista kehittämistä painotettiin toiminnan alkuvuosina luonnonsuo-jelun kysymyksiä vahvemmin²².

Taulukko 7. Biosfäärialuetoiminnan osa-alueiden painotus (Pohjois-Karjalan biosfäärialueen perustamiskirjan (Nomination form 1989) mukaan)

Toiminnan osa-alue Tärkeys

(5 tärkeä – 0 ei tärkeä) Luonnontilaisten tai niukasti

vahingoittuneiden ekosysteemien suojelu 5

Pitkäaikainen ympäristönseuranta 5

Integroitu maaseudun kehittämisen ja

alueellisen suunnittelun edistäminen 5

Geneettisten luonnonvarojen in situ

suojelu 4

Ekosysteemien hoidon ja suojelun kokeellinen ja ongelmakeskeinen

tutkimus 4

Paikallisen osallistumisen edistäminen

maankäyttöä koskevassa päätöksenteossa 4 Paikallisten ja ei-paikallisten toimijoiden

ympäristökasvatus ja-koulutuksen

edistäminen 4

Biosfäärin suojelua koskevan tiedon

tuottaminen ja levittäminen 4

Laillisen / hallinnollisen pohjan luominen

luonnonvarojen hoidolle ja suojelulle 3