Paikallisesti kestävä kehitys
4.3 Dimensionaalinen kestävyysdiskurssi
Vakiintuneeksi käytännöksi on muotoutunut jäsentää kestävä kehitys kolmen ulot-tuvuuden muodostamana konseptiona (ks. kuvio 5) erottamalla toisistaan ekologi-nen, taloudellisen ja sosiaalinen (sosio-kulttuurinen) kestävyys (ks. Seymoar 1997).
Selmanin (1996, 11) mukaan kestävä kehitys perustuu kolmeen perusprinsiippiin, joista vallitsee tällä hetkellä eri toimijoiden yhteisymmärrys. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää, että elinympäristömme jää tulevien sukupolvien käyttöön vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin nykyiset sukupolvet ovat sen omaan käyttöönsä saaneet. Sukupolvien sisäinen oikeudenmukaisuus (sosiaalinen oikeudenmukaisuus) edellyttää hyvinvoinnin oikeudenmukaista jakautumista eri väestöryhmien välillä. Kolmanneksi kestävä kehitys edellyttää rajat ylittävää vas-tuuta, joka tarkoittaa, että tietyn rajatun alueen kestävä kehitystä ei tule saavuttaa jonkin toisen alueen (ympäristön) kustannuksella. Selman tekee mielenkiintoisen huomion mainitsemalla myös, että kestävän kehityksen sisällöt ovat ajan ja alueta-sojen suhteen jatkuvassa dynaamisessa muutostilassa.
Taloudellisella kestävyydellä viitataan usein sellaiseen resurssien ja luonnon varojen tehokkaaseen jakoon eri yhteiskunnallisten toimijoiden välillä, mikä mah-dollistaa taloudellisen kasvun ja tuottavuuden tehostumisen. Ekologinen kestävyys viittaa toimiin, joilla kyetään takaamaan elämää ylläpitävien prosessien jatkuvuus ja edistämään luonnon monimuotoisuutta. Luonnonsuojelu- ja luonnonvarojen käytön kysymyksistä keskusteltaessa on viime aikoina tullut tavaksi puhua aiem-paa laajemmin myös kestävän kehityksen sosiaalisesta ulottuvuudesta tai sosiaali-sesta kestävyydestä.
Ekologisesti kestävä kehitys on muihin kestävyyden osa-alueisiin nähden pri-orisoidussa asemassa, koska viime kädessä kaiken inhimillisen toiminnan on so-peuduttava ekologisiin vaatimuksiin (ks. Juurola ja Karppinen (2003, 132). Eko-logisen kestävyyden suhteellista asemaa on analysoitu ihmisen ja luonnon välisien suhteiden avulla. Winnpenny (1991) erottaa luonnon pääfunktioiksi ihmisen kannalta:
• kyvyn yleiseen elämän ylläpitoon ja säätelyyn. Luonnonympäristöt muodos-tavat viimekädessä sen pohjan, jolle inhimillinen hyvinvointi rakentuu. Elämää ylläpitävät toiminnot muodostavat erittäin monimutkaisen kokonaisuuden, jonka toimintaa tunnetaan vain osittain.
• luonto toimii raaka-aineiden ja energian lähteenä. Luonnonvarojen mah-dollistama kulutus voi olla joko rajallista ja (periaatteessa) rajatonta riippuen siitä ovatko kyseessä uusiutuvat vai uusiutumattomat luonnonvarat. Ihmisen tarpeiden tyydyttäminen pienentää kaikissa tapauksissa uusiutumattomien luonnonvarojen varantoja. Uusiutuvia luonnonvaroja voidaan joko käyttää kestävästi niiden uusiutuminen turvaamalla tai kestämättömästi, jolloin niiden käyttö ylittää luontaisen uudistumisen asteen.
• luonto kykenee sitomaan ihmisen talouden ja sosiaalisten systeemien tuotta-mat jätteet tiettyyn kriittiseen rajaan asti. Tämän rajan ylittyessä luonnon otuotta-mat mekanismit ylikuormittuvat ja voivat vahingoittua.
Winnpenny tekee yo. jaottelun perusteella johtopäätöksen, että on olemassa kriittistä luonnon pääomaa, joka on elämän ylläpidon kannalta korvaamatonta ja jolle ei ihmisen toimesta ole mahdollista määrittää taloudellista arvoa. Tämän pääomavarannon suojelu on Winnpennyn (emt.) mukaan ihmisen taloudellisen toiminnan kannalta kriittinen rajoite tai kynnysarvo, jota ei voida ylittää. Resi-lienssiajattelussa ekosysteemien asema sosioekologisessa kokonaisjärjestelmässä nähdään usein Winpennyn ajattelua vastaavalla tavoin. Esimerkiksi Schlüterin ja Pahl-Wostlin (2007) käyttämä resielienssimekanismin käsite viittaa sosiaalisten järjestelmien ja ekosysteemien uusiutumiskykyä ylläpitäviin ja niitä erityyppisiltä häiriöiltä suojaaviin mekanismeihin.
Sosiaalisen tai sosio-kulttuurisen kestävyyden asema on jäänyt kansainvälisessä keskustelussa taloudellista ja ekologista ulottuvuutta epämääräisempään asemaan ja se on toisinaan märitelty ekologisen ja taloudellisen residuaalikäsitteenä (McKen-zie 2004, 6). Koningin (2001, 8) mukaan sosiaalinen kestävyys on saanut keskei-semmän aseman maaseutuelinkeinojen asemaa pohtivassa keskustelussa, joka on maantieteellisesti painottunut kolmannen maailman maihin. McKenzien (emt.
12–13) mukaan sosiaalinen kestävyys määrittyy yhteisöjen elinehtoja parantavana olotilana ja yhteisöllisinä prosesseina, jotka niitä toteuttavat. Sosiaalinen kestävyys voidaan ajatella saavutettavan nykyhetkellä havaittavissa olevien positiivisten tystekijöiden avulla. Jos tällaisia tekijöitä ei ole havaittavissa tietyn yhteisön kehi-tyksessä, se nähdään jääneen kehityksen marginaaliin ja olevan yhteiskunnallisen tuen tarpeessa. Sekä Koning (2001) että McKenzie (2004) pitävät sosiaalisen kes-tävyyden olennaisina rakenneosina toimijoiden tasa-arvoa, oikeudenmukaisuut-ta, elämänlaadun tasapuolista turvaamista kaikille toimijoille ilman, että mitään toimijaryhmää suljetaan näiden ulkopuolelle. Nämä tekijät operationalisoidaan monesti sosiaalisen pääoman käsitteen avulla (ks. Putnam 2000).
BorriniFeyerabend (1997) esitystä soveltaen sosiaaliselle kestävyydelle voidaan yleisellä tasolla, esimerkiksi metsien käytön yhteydessä, määritellä seuraavat omi-naisuudet, jotka useimmat aihepiirin tutkijoista hyväksyvät:
• sosiaalinen kestävyyden keskeisenä tavoitteena on ihmisten hyvinvoinnin ylläpito tai parantaminen. Usein painopisteenä ovat ne henkilöt ja yhteisöt, jotka ovat riippuvaisia tietystä resurssista tai kuuluvat toteutettavan hankkeen välittömään vaikutuspiiriin;
• sosiaalinen kestävyys viittaa niihin ihmisten toteuttamiin toimiin, joilla on vaikutus ko. resurssin kestävään kehitykseen;
• sosiaalinen kestävyys viittaa oikeudenmukaiseen hyötyjen ja kustannusten jakoon eri sukupolvien välillä.
Toisaalta sosiaalisesta kestävyydestä on muodostunut toisilleen vastakkaisia ekolo-gista ja taloudellista kestävyyttä yhdistävä sidos, jonka sisältöjä näiden intressien edustajat ovat määritelleet kulloisessakin tilanteessa itselleen edullisimmalla tavalla.
Vaikeasti konkretisoitava sosiaalinen kestävyys on toiminut puskurina, jonka avulla toimijat ovat pyrkineet legitimoimaan omia primäärivaateitaan. Voikin kysyä onko sosiaalisen kestävyyden merkitys suomalaisessa metsä- ja luonnonsuojelupolitii-kassa ollut juuri siinä, että sen avulla kyetään minimoimaan vastakkaisen intressin huomioon ottamisesta aiheutuvia oman edun menetyksiä? Paikallisissa suunnitte-luhankkeissa sosiaalisen kestävyyden käsitettä ei aina ole ryhdytty avaamaan edes pyrkimällä konkretisoimaan sen tilannesidonnaisia merkityksiä. Esimerkiksi met-sätalouden edustajat ovat monasti muistuttaneet puunkorjuun luomien työpaik-kojen keskeisestä merkityksestä harvaanasutuilla maaseutualueilla. Kiistanalaisia hakkuita on voitu perustella paikallisyhteisöjen sosiaalisella kestävyydellä. Samassa yhteydessä luonnonsuojelijat ovat esittäneet, että suojelualueisiin tukeutuva luon-tomatkailu edistää paikallisyhteisöjen sosiaalista kestävyyttä monipuolistaessaan ihmisten toimeentuloperustaa. Harvoin keskustelu on kuitenkaan edennyt näiden osin vastakkaisten sosiaaliseen kestävyyteen sisältyvien merkityssisältöjen analyyt-tisen erittelyn ja tilannekohtaisten ratkaisujen kehittelyn tasolle.
Kolmantena tulkintana sosiaalinen kestävyys hahmottuu itsenäisenä toimin-nan alueena, jota ilman kahta muuta kestävyyden ulottuvuutta ei voida käytän-nössä yhdistää toisiinsa. Monikäyttö tuo hyvin esille metsäkysymyksiin liittyvien maankäyttöpäätösten monimutkaisuuden (ks. Funtowicz 1991). Useiden metsän-käyttömuotojen suunnitteluun liittyy informaation epävarmuutta ja toimijoiden väliset valtakamppailut kuormittavat metsien käytön päätöksentekoa. Ne eivät ole enää palautettavissa vain taloudellisten ja ekologisten kysymysten väliseksi jän-nitteeksi, joka prosessissa mukana olevien toimijoiden tulisi hyväksyä tai ottaa annettuna. Erilaisia intressejä, arvoja ja metsän vaihtoehtoisista käyttömuotoja edustavat toimijat käyvät jatkuvaa kamppailua suunnitteluongelman luonteesta, legitiimistä intressiyhteisöstä ja päätöksentekorakenteista (ks. Suopajärvi 2001).
Kun toimijoiden näkemyserot päätöksenteon keskeisistä elementeistä ovat kyllin suuret, keskustelua ryhdytään käymään yleisemmällä tasolla tai konsensuksen et-sintä kohdistuu johonkin kokonaisuuden kannalta vähäpätöiseen yksityiskohtaan.
Kummassakaan tapauksessa saavutettu konsensus ei kykene ratkaisemaan toimi-joiden näkemyseroja. Suunnitteluprosessissa ei synny kestävää lopputulosta, vaik-ka sosiaalisen kestävyyden minimiehdot näennäisesti täyttyisivätkin.
Kestävyyden ulottuvuuksien keskinäisiä suhteita voidaan hahmottaa eritavoin.
Kuviossa 5 kunkin ulottuvuuden keskeiset osatekijät sijaitsevat kuvion sisäkehällä ja ulkokehälle asettuvat ulottuvuuksien keskinäistä suhdetta määrittävät tekijät.
Martens (2006, 37) korostaa että kestävän kehityksen käsitteen keskeisin piirre on, että käsite pyrkii kokonaisvaltaisesti analysoimaan kestävyyden ulottuvuuksien keskinäisiä suhteita.
Taloudellinen
Sosiaalinen •Ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus Ekologinen
•Osallistava suunnittelu
•Ekosysteemipalvelujen arvo
•Ympäristövaikutusten taloudellinen arvottaminen
•Ympäristövaikutusten sisäistäminen taloudelliseen päätöksentekoon
•Tasa-arvo
•Kohdennetut sosiaaliset edut ja oikeudet
•Työllisyys
•Tehokkuus
•Vakaus
•Taloudellien.
kasvu
•Köyhyys
•Voimaannuttaminen
•Kulttuuri- ja perintö-arvot
•Monimuotoisuus
•Resilienssi
•Luonnonvarat
•Saastuminen
Kuvio 5. Kestävän kehityksen ulottuvuudet ja niiden keskinäiset suhteet (esitys perustuu Munasinghen (1993) ja Dresnerin (2007) artikkeleihin)