Kestävyyden ja monikäytön tematiikka suomalaisessa luonnonsuojelukeskustelussa 1990-luvulla

Metsätalouden maisema- ja ympäristövaikutukset ovat olleet merkittävin maise-maa muuttanut tekijä 1990-luvulla koko maise-maassa (Hanski 2006, 175–179; Hä-mäläinen ym. 2000, 11). Taloustoiminta ja sen intensiteetin vaihtelut sekä tuo-tantotapojen muutokset ovat jättäneet jälkensä myös Pohjois-Karjalan luontoon, mikä ilmeni 1980-luvulla vahvistuneina luonnonsuojeluvaateina. Metsätalouden ja luonnonsuojelun jännitteinen suhde johti 1990-luvun lopussa keskusteluun metsien käyttömuotojen yhteensovittamisen ehdoista ja metsäkonfliktien yhteis-kunnallisista vaikutuksista (ks. Kangas ja Kokko 2001 ja Roiko-Jokela 2003).

Bovesin ja Krutilan (1989) mukaan metsien monikäytön käsitteelliset juuret ovat yhdysvaltalaisessa metsäkeskustelussa, jossa käsitettä on usean vuosikym-men ajan käytetty viittaamaan metsän tuottamiin erityyppisiin hyötyihin (emt.

xv–xvii). Monikäytöllä on kuitenkin myös muita kontekstisidonnaisia käsitteelli-siä merkitykkäsitteelli-siä ja esimerkiksi Suomessa monikäytön käsitteellä on viitattu myös ekologisen, taloudellisen ja sosio-kulttuurisen kestävyyden toteuttamisehtojen yh-teensovittamiseen (ks. Kangas 2001, 31–36). Metsien ensisijaisen käyttömuodon määrittely ei ole yhteiskunnallistesti neutraali kysymys, sillä Rytterin (2004, 71) mukaan käyttömuotojen keskinäisen aseman määrittely ottaa aina myös kantaa siihen, miten kysymykseen liittyvät hyödyt ja kustannukset jakautuvat eri metsän-käyttömuotoja edustavien toimijoiden välillä.

Kotimaista luonnonsuojelukeskustelua hallitsi 1990-luvun lopulla Natura 2000-luonnonsuojelualueverkoston valmistelu, jonka yhteydessä luonnon-suoje-lupolitiikan toimeenpano sai osakseen poikkeuksellisen laajaa vastustusta ja kri-tiikkiä paikallisyhteisöissä sekä maanomistajien että heidän etujärjestöjensä kes-kuudessa (ks. Björn 2003, Oksanen 2003). Jo ennen Natura-ohjelman valmistelua oli Pohjois-Karjalassa käyty kriittistä keskustelua valtion mailla sijaitsevien metsien käytöstä ja luonnonsuojelualueiden toteutuksesta⁶. Yhteiskunnallisen keskustelun keskeisen sisällön voi tiivistää kysymykseen: Viekö luonnonsuojelu kyliltä työpai-kat ja ihmisten elinmahdollisuudet?

Metsienkäytön kestävyyden näkökulmasta tarkasteltuna 1980-luvulla alka-neiden metsäkiistojen kulminaatiopiste ajoittui vanhojen metsien suojeluohjel-man valmisteluun vuosina 1989–1996. Katsauksessaan suomalaisten metsäkiis-tojen historiaan Mika Pekurinen (1997, 94–95) näkee metsäaktivismin eräänä ongelmana sen, että kansalaisyhteiskuntaa edustavia luonnonsuojelijoita ei vielä 1980-luvulla käydyissä kiistoissa kelpuutettu metsienkäytön neuvottelupöytiin tasavertaisiksi neuvottelukumppaneiksi metsätalouden ja suunnittelun edustaji-en kanssa. Suhtautumistapa tuli esiin myös Pohjois-Karjalan vanhojedustaji-en metsiedustaji-en suojelusta järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa vielä 1990-luvun alkuvuosina, joissa käytyä keskustelua metsätaloustoimijat pyrkivät hallitsemaan puuntuotan-nollisin ja puuhuollon toimivuuteen tuketuvalla taloudellisella argumentaatiolla (Eisto 1997, 109–138). Vuosikymmen puolivälissä keskustelu monipuolistui, kun vanhojen metsien suojeluohjelman valmistelun myötä Metsähallitus ja alueelliset ympäristökeskukset ryhtyivät palkkaamaan lajiasiantuntijoita suunnittelijoikseen.

Suunnittelualueiden kartoituksiin osallistui myös luontojärjestöjen aktiiveja, jotka osallistuivat inventointeihin palkatta (ks. Rytteri 2006, 149).

Vähitellen ekologisten argumenttien asema metsätaloussuunnittelussa vahvis-tui ja ajan myötä niistä kehittyi varteenotettava tekijä metsäkeskustelua aiemmin hallinneen metsäekonomisen asiantuntija-argumentaation rinnalle (Rytteri 2004, 59). Ympäristöministeriön perustaminen vuonna 1983 sekä luonnonsuojelulain uudistukset ja EU-jäsenyyden mukanaan tuomat direktiivivaateet vaikuttivat eko-logisen tiedon merkityksen kasvuun metsienkäyttöön liittyvien maankäyttöpää-tösten valmistelun olennaisena osana. Vuonna 1992 Biodiversiteetin suojelusta oli tullut Riossa järjestetyn YK:n ympäristökokouksen avainkäsite, mikä osaltaan vahvisti ekologisen asiantuntijatiedon merkitystä, mutta se toimi myös kansain-välisesti legitiiminä perustana, joka oikeutti ekologisten argumenttien aseman suojeluprosessissa ja vahvisti niiden merkitystä taloudellisten aspektien kanssa rinnasteisena päätöksentekokriteerinä. Ympäristöhallintoon ja Metsähallitukseen

6 Vanhojen metsien suojeluohjelman yleisötilaisuuksien muistiinpanot vuosilta 1993–1997 sekä Lieksan ja Ilomantsin valtion maiden alue-ekologisen suunnittelun ja Lieksan Ruunaan retkeilyalueen sekä Nurmeksen Raesärkkien alueen hoito- käyttösuunnitelmien yleisötilaisuu-det Ilomantsissa, Lieksassa ja Nurmeksessa vuosina 2000–2001.

palkattiin 1990-luvulla lisää suunnitteluhenkilöstöä. Vanhojen metsien suojelun valmistelun yksi keskeinen vaikutus oli, että raakapuuntuotannon varaan rakentu-nut metsäklusteri sai vastapainokseen suunnittelijoista, ympäristöhallinnon virka-miehistä ja kansalaisjärjestöjen aktiiveista muodostuvan luonnonsuojelubiologisen instituution, jonka toimintaa voi luonnehtia taloudelliselle argumentaatiolle no-jautuvan metsäpuheen vastadiskurssiksi (ks. Häikiö 2005, 127–132; myös Suopa-järvi 2001, 104–125).

Monimuotoisuuden huomioonottaminen metsäsuunnittelussa edellytti mitta-via toimenpiteitä, joista yhtenä keskeisenä oli suunnittelua tukevien inventointien aseman vakiintuminen. Metsien suojelun perimmäiset tavoitteet ja välittömät hyö-dyt ovat ekologisia. Toisaalta luonnonsuojelulla on aina myös sosioekonomisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Näiden osalta vanhojen metsien suojelussa oli kyse ennen kaikkea paikallisten työllisyysvaikutusten ja ylipaikallisten suojeluhyötyjen ristiriidasta (Kniivilä ja Saastamoinen 2002).

Ympäristökysymysten kansainvälistyminen vaikutti sekä luonnonsuojelun kansalaisliikkeiden että metsäteollisuudenkin toimintatapoihin. Metsäsektorin toi-mintaympäristö muuttui 1990-luvulla oleellisesti. Ympäristöliikehdintä ei jäänyt ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, vaan siitä kehittyi yksi keskeisistä puun lopputuo-tekysyntään vaikuttaneista tekijöistä sitä mukaa kun metsien hoidosta ja käytöstä käytyyn keskusteluun tuli mukaan uusia toimijoita. Asiantuntijavaltaisella metsä-sektorilla metsäkeskustelun avautuminen suljetusta asiantuntija-argumentaatiosta avoimeksi kansalaiskeskusteluksi jakoi mielipiteitä, eikä muutokseen suhtauduttu yksinomaan myönteisenä ilmiönä (Jokinen 2004, 148–151).

Pohjois-Karjalassa 1990-luvun keskeinen metsäkeskustelu käytiin valtion-maiden osalta lähinnä Metsähallituksen alue-ekologisten suunnitelmien yleisö-tilaisuuksissa ja projektien ohjausryhmissä. Vanhojen metsien suojeluun tai Na-tura-valmisteluun verrattavia intressien yhteentörmäyksiä ei näissä tilaisuuksissa kuitenkaan syntynyt, vaikka metsätalouden ja luonnonsuojelun jännite ajoittain ilmeni kärjekkäänäkin mielipiteiden vaihtona⁷. Metsien monikäytön näkökulmas-ta alue-ekologisella suunnittelulla oli kuitenkin se merkitys, että vaikka suunnitte-lussa sinällään pyrittiin sovittamaan yhteen eri käyttömuotojen tarpeita, polarisoi-tui paikallinen keskustelu paljolti luonnonsuojelun ja metsätalouden intressien keskinäiseksi jännitteeksi, jossa vastakkaisina argumentteina olivat nykyisten suo-jelualueiden pinta-alan riittämättömyys ja huoli siitä, miten paikallisesti merkittä-vän elinkeinon jatkuvuus kyettäisiin takaaman (Eisto 2004, 177–186).

Toinen 1990-luvun metsien käytön suunnittelun ominaispiirre oli kestävyy-den ulottuvuuksien merkityssisällön kaventuminen, kun niitä ryhdyttiin suun-nittelussa tulkitsemaan eri käyttömuotoja edustavina intresseinä. Tähän vaikut-ti osallistavan suunnittelukäytännön yleistyminen ja asteittainen kehittyminen ympäristönkäytön suunnittelun standardiksi. Substanssikysymysten kestävyyden arvioinnin rinnalla suunnittelussa annettiin aiempaa enemmän painoa myös val-misteluprosessien kestävyyden tarkastelulle. Tämä seurauksena proseduraalisen oikeudenmukaisuusajattelun (Raitio 2003) merkitys kasvoi myös suunnitelmi-en ekologista, taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä arvioitaessa. Toisaalta laajan intressiedustuksen katsottiin takaavan suunnitteluprosessin legitimiteetin. Käy-tännössä kestävän kehityksen vaatimuksen tulkittiin ainakin minimitasolla

täytty-7 Kenttätutkimuksen muistiinpanot Pohjois-Karjalan vanhojenmetsien suojeluohjelman ja Metsähallituksen Itä-Suomen luonnonvarasuunnitelman, Lieksan ja Ilomantsin valtion metsi-en alue-ekologistmetsi-en suunnitelmimetsi-en sekä Ruunaan retkeilyaluemetsi-en hoito- ja käyttö suunnitelmimetsi-en yleisötilaisuuksista vuosilta 1995–2000.

neen, kun suunnitelman tekoon saatiin koottua riittävän monitahoinen sidos- ja intressiryhmäedustus⁸.

Kansallisella tasolla metsäkeskustelua suuntasi vuosituhannen vaihteessa kaksi työryhmämietintöä, joiden taustalla vaikuttivat eteläisen Suomen elinympäristö-jen uhanalaistuminen ja toteutettuelinympäristö-jen suojelutoimien epätasainen maantieteel-linen kohdentuminen Itä- Ja Pohjois-Suomeen. Monimuotoisuuden suojelun ja alueellisen oikeudenmukaisuuden takaamiseksi ryhdyttiin selvittämään myös mahdollisuuksia parantaa Etelä-Suomen metsien suojelun tasoa. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve -työryhmä, ESSU -työryhmä, julkaisi mie-tintönsä kesäkuussa 2000 (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve-työryhmä, 2000) Sen työtä jatkaneen Etelä-Suomen metsien suojelutoimikunnan (METSO -toimikunta) tehtävänä oli laatia esitys Etelä-Suomen, Oulun läänin länsiosan ja Lounais-Lapin metsien suojelun tavoite-, rahoitus- ja toimintaohjel-maksi. METSO -toimikunnan työskentelyn myötä nousi esille kaksi merkittävää asiakokonaisuutta. Yhtäältä ryhdyttiin etsimään uusia keinoja metsien suojelun toteuttamiseksi ja toisaalta suojelualueita ryhdyttiin tarkastelemaan myös yhteis-kunnallisina investointeina, jolloin niiden kustannustehokkuudesta tuli alueiden suojelubiologisten vaikutusten ohella tärkeä arviointikriteeri (METSO -toimikun-ta 2002, 15–17). Toisaal-toimikun-ta toimikuntien työn myötä suojelubiologinen argumen-tointi laajojen suojelualueiden paremmuudesta verrattuna hajallaan sijaitseviin pienalueisiin (esim. Hanski 2006, 22–23) on noussut aiempaa näkyvämmin esiin myös paikallisten metsäkysymysten yhteydessä. METSO-ohjelman toteutus lop-pui vuonna 2006, mutta sen työtä jatkoi METSO II-valmistelutyöryhmä, jonka tehtävänä oli laatia metsiensuojelun toimenpideohjelma vuosille 2008 – 2016.

Uuden työryhmän mietinnössä kiinnitettiin nyt huomiota myös mahdollisuuksiin hyödyntää suojelualueita virkistys-, koulutus- ja matkailutoimintaan ja niihin liit-tyvään liiketoimintaan. Pienet hajallaan olevien suojelukohteiden katsottiin luo-van paikallisia edellytyksiä, mutta ehkäisevän niiden laajamittaista hyödyntämistä.

(METSO -työryhmä 2008, 28).

Pohjois-Karjalassa keskustelu metsiensuojelusta edesauttoi osaltaan luonto-matkailun ja uuden luontoon tukeutuvan yrittäjyyden viriämistä – metsätalous ei ollut enää ainut metsän tarjoama ansaintamuoto. Luontoyrittäjyys oli nähty aina 1990–luvun alkuun saakka lähinnä luonnonsuojelijoiden suojeluvaateita tukevana toiveidentynnyrinä, josta ei esimerkiksi metsätalouden toimijoiden keskuudessa uskottu muodostuvan laajempaa elinkeinollista merkitystä omaavaa paikallistalou-den kehitystekijää. Luontoarvojen ja luonnon virkistyskäytön yhteiskunnallisen aseman vahvistuminen alkoi näkyä vahvemmin vuosituhannen vaihteessa metsien monikäytön merkitystä pohtineissa puheenvuoroissa (ks. Sievänen 2001). Met-säkeskustelu yhdisti luontomatkailun ja luonnonsuojelun tuomalla esiin niiden mahdollisuudet uusien työtilaisuuksien ja ansiomahdollisuuksien aikaansaami-seksi. Samalla luontomatkailun ja ympäristönhoidon merkitys maaseutualueiden kehitysresursseina ryhdyttiin tunnustamaan laajemmin.

Vaikka muutokset ovat tapahtuneet verrattain hitaasti, voi 1990-luvun metsä-keskustelua pitää merkkinä Suomessa tapahtuneesta myöhäisteollisen metsänkäyt-tömuotojen murroksesta (ks. Milbourne ym. 2008). Metsien käytön monipuolis-tuminen on näkynyt metsätaloudelle rinnakkaisten käyttömuotojen painoarvon

8 Metsähallitus, Itä-Suomen luonnonvarasuunnitelma (Laitinen ym. 2000), Pohjois-Karjalan alueellisen ympäristöohjelman (Pohjois-Karjalan ympäristökeskus 2000) ja Lieksan ja Iloman-sin valtionmaiden alue-ekologisten suunnitelmien (Partanen ym. 2000; Räsänen ym. 2001) valmistelun työryhmien työskentelystä vuosina 1996–2000 keräämääni havainto-aineistoon.

vahvistumisena niin julkisessa keskustelussa kuin käytännön metsäsuunnittelus-sakin. Metsätalouden ja raakapuuntuotannon vahvan institutionaalisen aseman vuoksi metsien muita käyttömuotoja on kuitenkin yllättävän pitkään tarkasteltu lähinnä metsätalouden rajoitteina. Metsäkeskustelun laajetessa kattamaan aiem-paa laajemman joukon metsänkäytön tapoja ja intressejä, on metsätalous joutunut kohtaamaan uuden kilpailuasetelman, jossa toiminnalle on jouduttu etsimään uu-sia perusteluja (ks. Hildén 2008, 47–48).