Kestävän kehityksen ulottuvuudet kiinnittyvät paljolti niiden taustalla vaikutta-viin lähtökohtatieteisiin: ekologiaan, sosiologiaan ja taloustieteeseen. Tämä selittää
13 Metsien suojeluohjelmavalmistelun ja METSO -ohjelman yleisötilaisuudet, sekä Itä-Suomen valtionmaita koskevan luonnonvarastrategian sidosryhmätilaisuudet vuosina 1995–2001.
osaltaan sitä, että kunkin dimension sisäinen teorian- ja käsitteenmuodostus on edennyt pidemmälle kuin niiden välisten vuorovaikutus- ja vaihtosuhteiden ana-lyyttinen ja teoreettinen jäsentäminen. Tämän vuoksi kestävän kehityksen ulot-tuvuuksien kokonaisvaltainen teorianmuodostus on ollut vähäistä ja eri ulottu-vuuksia yhdistäviä kysymyksiä on lähestytty lähinnä monitieteisestä näkökulmasta käsin. Monitieteistä tutkimusotetta syvempi tieteenvälinen tai poikkitieteellinen vuorovaikutus on sen sijaan jäänyt kestävän kehityksen teoreettisessa keskustelussa verrattain vähäiseksi. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut sitä mukaa, kun eri tieteenalojen rajoja ylittävät ja teoreettista ajattelua uudistaneet tutkimus-suuntaukset ovat vahvistuneet.
Sosioekologisten järjestelmien jatkuvasta muutoksesta seuraa, etteivät kestä-vyyden ulottuvuudet ole kiinteässä tai vakioidussa suhteessa toisiinsa, vaan niiden keskinäiset painotukset vaihtelevat järjestelmän kehitystilan mukaisesti. Esimer-kiksi jossain tilanteessa sosiaalinen kestävyys voi muodostaa sosioekologisen järjes-telmän kestävyyden kannalta kriittisen tekijän, mutta ajan myötä tähän asemaan voivat nousta ekologisen kestävyyden ehdot (Jalonen 2006, 43; Juurola ja Karp-pinen 2003, 132).
Suomessa kestävää kehitystä on totuttu jäsentämään dimensionaalisesti ja sen ulottuvuudet on usein yhdistetty eri tieteenaloja edustaviin tutkimuksen osa-aluei-siin (ks. Juurola ja Karppinen 2003). Tällöin on kuitenkin jätetty usein huomioon ottamatta, että käsitteen tulkinnat, hyväksyttävyys ja kyky muuttaa yhteiskunnan kehityssuuntaa vaihtelevat sen mukaan tarkastellaanko sitä:
• yhteiskuntapoliittisena toimintastrategiana; esimerkiksi: Suomen kestävän kehityksen strategia (Suomen kestävän kehityksen toimikunta 1995) ja Halli-tuksen kestävän kehityksen ohjelma (Valtioneuvosto 2006);
• tietyn toimintapolitiikan konkreettina implementaationa – esimerkiksi: ym-päristönhoidon hankkeet, kierrätyskeskukset tai alue-ekologisen metsäsuun-nittelun malli; vai
• tieteellisenä teoriana.
Näistä vähiten tunnettuja ovat Suomessa poliittis-hallinnollisen keskustelun var-joon jääneet yritykset, joissa kestävän kehityksen käsitettä on teoretisoitu. Kestävän kehityksen käsitteen keskeisin sisältö, ihmisen ja luonnon suhteen oikeudenmu-kainen jäsentäminen, ei ole kuitenkaan menettänyt merkitystään. Kestävää kehi-tystä kokonaisvaltaisesti jäsentävä teorianmuodostus vahvistui vasta 1990-luvun lopulla (ks. Holling ym. 2000), mikä vaikutti talouden ja ympäristöksymymysten globalisoitumisen ohella siihen, että kiinnostus paikallisesti kestävän kehityksen tematiikkaa kohtaan alkoi vahvistua kuluneella vuosikymmenellä.
4.4 Kestävä kehitys teoriana
Systeemiteoreettinen kestävän kehityksen tarkastelu poikkeaa edellä kuvaamistani dimensionaalisista lähestymistavoista oleellisesti. Claytonin ja Radcliffen (1996, 214) mukaan kestävän kehityksen päämäärän saavuttamisen kannalta keskeisintä on se, että ymmärrämme miten kompleksien adaptiivisten luonnon ekosysteemien ja ihmisen luomien taloudellisten systeemien välinen vuorovaikutus tapahtuu, ja miten niiden kehitysdynamiikka toimii. Lähestymistapa on herättänyt kiinnos-tusta erityisesti luonnontieteilijöiden ja taloustieteilijöiden keskuudessa. Systee-miteoreettisesta mallintamisesta on muodostunut tieteenaloja yhdistävä yhteinen
kieli, mikä on tehnyt mahdolliseksi uuttaluovan titeidenvälisen kommunikaation.
Systeemiajattelussa keskeisiksi käsitteiksi ovat nousseet viime vuosina käydyssä keskustelussa systeemin uusiutumiskyky, vuorovaikutus, oppiminen ja komplek-sisuus.
Systeemiteoreettisesta näkökulmasta kestävä kehitys määrittyy järjestelmän dynaamisena tavoitetilana, johon pyrkivällä toiminnalla vahvistetaan järjestelmän kykyä sopeutua ennakoimattomiin häiriöihin ja samalla luoda uusia kehitysmah-dollisuuksia ja -vaihtoehtoja. Tällöin on tärkeää, että järjestelmän kestävyyden ja järjestelmän tuotoksen kestävyyden käsitteet erotetaan toisistaan14. Järjestelmät ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, josta niihin suuntautuu erilaisia syötteitä (inputs), joita järjestelmä muokkaa tuotoksiksi (outputs). Järjes-telmän kestävyys viittaa Gallopinin (2003, 11) mukaan tilaan jossa järjesJärjes-telmän tuottamien tuotosten arvo ei laske, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa, että tuotokset tukevat ja edistävät järjestelmän jatkuvuutta.
Ihmisen ja luonnontalouksien väliset vuorovaikutussuhteet ovat erittäin mo-nimutkaisia ja niiden kehitykseen liittyy lukemattomia epävarmuustekijöitä ja vaikeasti tunistettavissa olevia syy- ja seuraussuhteita. Yhteiskunnan sosiaaliset järjestelmät muodostuvat riittävän pitkään yhdessä toimineista toimijaryhmistä, jotka ovat rakentuneet sitä mukaa, kun niille on ajan myötä muotoutunut yhteisiä normeja, käsityksiä tai toimintarutiineja. Instituutiot yhtenäistävät järjestelmän toimintaa sekä vakiinnuttavat valtarakenteita ja käytettävissä olevaa resurssien al-lokaatiota ryhmien jäsenten kesken. Sosiaalisille järjestelmille on ominaista, ettei yhtäkään osaa voida muuttaa ilman, että sillä ei olisi vaikutuksia koko systeemiin tai sen muihin osiin (Parsons 1991, 25). Sosiaaliset systeemit muistuttavat ekosys-teemejä siinä suhteessa, että häiriön kohdatessaan niiden on kyettävä kehittämään mekanismeja, joiden avulla ne kykenevät uusiutumaan, sopeutumaan ja yhdistä-mään järjestelmän osia toisiinsa. Luonnon ekosysteemien kannalta aika ja tila ovat keskeisiä ekosysteemien muutokseen vaikuttavia tekijöitä. Sosiaalisille järjestelmil-le on näiden tekijöiden lisäksi keskeistä erilaisten merkitysrakenteiden ojärjestelmil-lemassaolo (Westley ym. 2002, 108).
Sosiaalisten ja ekosysteemien keskeinen erottava tekijä on kehityksen aikajänne.
Sosiaalisten järjestelmien kehitys ja uudelleen organisoituminen vaihtelee muuta-masta vuodesta joihinkin vuosisatoihin, mutta ekosysteemien vähittäinen sopeu-tuminen voi kestää vuosisadoista kymmeniin tuhansiin vuosiin (Hanski 2006, 42). Mittakaavaltaan erilaisten järjestelmien kehitys noudattaa erilaisia aikajän-teitä. Systeemiajattelun mukaan suuremmat ja laajemmat järjestelmät muuttuvat hitaasti pitkällä aikavälillä ja mittakaavaltaan pienemmät järjestelmät nopeammin jo lyhyessäkin ajassa (Walker ym. 2004; Holling 2001).
Sosioekologinen järjestelmä viittaa ihmisen sosiaalisten järjestelmien ja luon-non ekosysteemien vuorovaikutuksen tuloksena syntyneeseen kokonaisjärjestel-mään, joka koettaa sopeutua ekologisten ja sosiaalisten systeemien muutoksen erilaisiin ajallisiin mittakaavoihin. Scheffer ym. (2002, 208) korostavat, että se mi-ten sosioekologisen järjestelmä reagoi havaittuun ekosysteemin tilan muutokseen muodostaa sosioekologisen järjestelmän kehitykseen avainkysymykseen. Tämä ei riipu yksinomaan tilanteen tiedostamisesta, vaan siihen vaikuttavat myös monet järjestelmän sisäiset sosiaaliset ja taloudelliset tekijät.
14 Sosioekologisia järjestelmiä analysoitaessa voidaan erottaa tarkemmin myös kestävyyden (sus-tainability), kestävän käytön (sustainable use) ja kestävän kehityksen (sustainable development) käsitteet (Westley ym. 2002, 119 ja Gallopin 2003, 9–19).
Järjestelmät voivat olla joko suljettuja tai avoimia (ks. Luhman 2004, 158–168;
Gallopin 2003, 9–10). Suljettu systeemi ei kommunikoi ympäristönsä kanssa.
Avoin systeemi on sen sijaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja mui-den järjestelmien tai osajärjestelmien kesken. Avoimia sosioekologisia järjestelmiä kuvaavat yleisellä tasolla kaksi keskeistä ominaisuutta: syklisyys ja mittakaavojen (skaalojen) välinen vuorovaikutus. Gundersonin ja Hollingin (2002, 122–136) mukaan sosioekologisten järjestelmien kehitys noudattaa nelivaiheista sykliä, jossa eri kehitysvaiheet seuraavat toisiaan. Toinen resilienssiajattelun keskeinen ominais-piirre on se, että sosioekologisten järjestelmien ajatellaan olevan jatkuvassa vuoro-vaikutuksessa muiden eri skaaloja edustavien järjestelmien kanssa. Vuorovaikutus säätelee järjestelmien kehitysdynamiikkaa. Holling ym. (2002, 72–77) kuvaavat tähtä eri järjestelmien sopeutumissyklien vuorovaikutteista suhdetta panarkian kä-sitteellä. Esimerkiksi alemman skaalan järjestelmän tuhoutuminen voi aiheuttaa häirön myös ylemmässä järjestelmässä.
Resilienssiajattelun lähtökohtaoletuksena on, että järjestelmät ovat alttiina jatkuville sisäisille ja ulkoisille muutoksille (Berkes 2002, 1–6). Kestävä kehitys nähdään jatkuvana prosessina, jossa järjestelmä pyrkii takaamaan jatkuvuuteen-sa ja olemasjatkuvuuteen-sa olonjatkuvuuteen-sa edellytykset kehittämällä uusia tai muokkaamalla olemasjatkuvuuteen-sa olevia toimintojaan, joiden avulla se pyrkii selviytymään häiriötilanteesta. Sosioe-kologisten järjestelmien teoria antaa kestävälle kehitykselle perustellun ja loogisen prosessitulkinnan, joka poikkeaa vahvasti Chakrabartin (2001) esittämästä tavoi-teorientoituneesta kestävän kehityksen tulkinnasta.
Resilienssiajattelussa ekosysteemien ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuoro-vaikutussuhteet ovat analyysin keskiössä (Berkes 2004, 623). Talouteen kytkey-tyvän heikon kestävyyden ja ekosysteemien toimintaedellytysten määrittelemän vahvan kestävyyden suhdetta tutkinut Werner Hediger (1999, 1140) tuo artik-kelissaan esille ekosysteemien uusiutumiskyvyn ja taloudellisen toiminnan yh-teyden keskeisenä kestävää kehitystä määrittävänä tekijänä. Tässä kontekstissa inhimillisten toimijoiden kanssakäymistä säätelevistä sopimuksista, normeista ja toimintakäytännöistä rakentuvista instituutioista muodostuu resilienssiajatteluun tukeutuvan analyysin kohteita (ks. Berkes 2004, 623; 628–629). Berkesin ja Fol-ken (2002, 20) mukaan sosioekologisen järjestelmän uusiutumiskykyä ylläpitävät mekanismit ovat ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden kannalta kes-keisessä asemassa.
Resilienssiajattelun käsitteelliseen viitekehykseen tukeutuvat tutkimukset to-teutetaan usein paikallisina tapaustutkimuksina (esim. Walker ja Salt 2006; Berkes ja Folke 2002b; Gibson et al. 2000). Nämä tutkimukset rakentuvat usein jonkin empiirisesti mitattavissa olevan ja maantieteellisesti rajatun ekosysteemin ympä-rille; ts. paikallinen yhteiskunnallinen toimintajärjestelmä määritellään ekosystee-mistä käsin. Tutkimusta voisi kuitenkin viedä eteenpäin myös sosioekologisten järjestelmien jäsentäminen esimerkiksi yhteiskunnallisia rakenteita ja toimijoiden keskinäisiä valta-, vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteita analysoimalla.