Man and biosphere -ohjelma

Yhdistyneiden kansakuntien tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on jo lähes neljän vuosikymmenen ajan harjoittanut monipuolista ympäristötutkimusta.

Vuosina 1964–1974 toteutettiin kansainvälinen biologinen ohjelma (IBP), joka keskittyi selvittämään ekosysteemien toimintaa. Ohjelma vaikutti tutkimusmene-telmien kehittymiseen, mutta sen ongelmana oli, etteivät monet kolmannen maa-ilman maat kyenneet osallistumaan sen toteutukseen niukkojen resurssien vuoksi (Vickholm 1986, 18). Vickholm pitää ohjelman merkittävimpänä puutteena sitä, että se ei kyennyt vastaamaan ympäristönsuojelun ja -tutkimuksen muuttunei-siin haasteimuuttunei-siin. Ympäristötutkimuksen ongelmakenttä olisi laajentunut merkit-tävästi, mikäli tutkimusongelmien taustalla vaikuttavat taloudelliset ja sosiaaliset näkökohdat olisi otettu mukaan tarkasteluun. Ajan myötä nähtiin tarpeelliseksi perustaa uusi ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksia syvällisemmin analysoiva kan-sainvälinen tutkimusohjelma.

UNESCO käynnisti Man and Biosphere -ohjelman (MAB) vuonna 1971.

MAB-ohjelma on yksi UNESCO:n tieteellisistä tutkimusohjelmista, johon kuu-luu alueita maapallon kaikilta kasvillisuus ja ilmastovyöhykkeiltä (UNESCO 2008, 2). Ohjelmalla pyrittiin löytämään käytännössä toimivia esimerkkejä siitä, miten ihminen ja luonto voivat elää ja kehittyä tasapainoisesti (Francis 2004, 3).

MAB-ohjelma muodostuu maanosittain toimivista yhteistyöverkostoista. Laajin näistä on 42 valtion EuroMAB -verkosto, johon kuuluvat Euroopan lisäksi Poh-joisAmerikka, Kanada, Israel sekä entiset Neuvostotasavallat. EuroMAB -verkosto edistää biosfäärialueiden yhteistyötä toteuttamalla laajoja ympäristön tilan kan-sainvälisiä seurantaohjelmia ja edistämällä kansainvälisen vuorovaikutuksen kehi-tystä. (UNESCO 2008.)

MAB-ohjelma yritti ensimmäisenä määritellä niitä ehtoja ja käytännön toimia, joilla maa-ekosysteemien kestävää kehitystä olisi mahdollista toteuttaa (ks. Batisse

1993). Ohjelman avulla maan elokehä, biosfääri, haluttiin säilyttää sekä ihmiselle että eläin- ja kasvilajeille elinkelpoisena. MAB muodostuu erityiskysymyksiä kä-sittelevistä osaohjelmista, maailmanlaajuisesta tutkijaverkosta sekä eri biotooppeja kattavasti edustavista biosfäärialueista. Biosfäärialuetutkimuksen kohteena olivat luonnonvarojen käytön ohjaus ja ongelmat (ks. Batisse 1985). Vaikka MAB-oh-jelma keskittyi luonnontieteelliseen tutkimukseen ja ekosysteemimallien kehitte-lyyn, oli ohjelman keskeinen idea ihmisen ja luonnon tasapainoisesta kehityksestä kuitenkin uusi ja aikaansa edellä. Ohjelmassa kuitenkin painottuivat tieteellisen tutkimuksen ja luonnonsuojelun tarpeet ja tutkimuksellinen ote korostui myös biosfäärialueiden toiminnassa aina 1990-luvun lopulle saakka (ks. Kruse-Grau-man 1995; Price 2002, 18).

Ensimmäiset 32 biosfäärialuetta perustettiin vuonna 1976, minkä jälkeen uusien alueiden määrä kasvoi nopeasti. Vuonna 1981 alueita oli 200 ja nykyi-sin ne muodostavat kaikki maanosat kattavan 553 alueen verkoston, joka toimii 107 maassa (UNESCO 2009). Uusien alueiden perustaminen ja kansainvälisen yhteistyön vahvistuminen ovat muuttaneet biosfäärialuetoiminnan luonnetta.

Useilla biosfäärialueilla keskityttiin 1980-luvun lopulla biodiversiteetin suojeluun ja luonnontieteelliseen tutkimukseen ja vain melko harvoilla alueilla oli toteutettu myös kehittämishankkeita (ks. Batisse 1993, 3–5). Vaikka luonnonvarojen kestä-vän käytön ja paikallisen väestön hyvinvoinnin sekä elämänhallinnan kysymykset olivat olleet mukana biosfäärialueiden toimintaperiaatteissa jo toiminnan alusta alkaen, alkoi yhteiskunnallisten kysymysten merkitys korostua käytännössä vasta 1990-luvulla, kun biosfäärialueiden luonnonsuojelusta ja resurssien käytön tut-kimuksesta ryhdyttiin siirtymään kohti kokonaisvaltaisempaa ympäristönkäytön yhteiskunnallista hallintaa (ks. UNESCO 1996). Biosfäärialueiden lukumäärän kasvun myötä yhteiskunnalliset kysymykset saivat aiempaa vahvemman aseman ohjelman osana ja MAB-ohjelmassa ryhdyttiin painottamaan biosfäärialueiden toiminnallista kehittämistä (Price 2002, 13–14). Francisin (2004) mukaan bios-fäärialueiden toiminta muodostaa nykyisin MAB-ohjelman keskeisin sisältö muo-dostuu nykyisin biosfäärialueiden toiminnasta.

Batissen (1985, 18) nimeää biosfäärialueille kolme perustehtävää: 1) luon-nonsuojelu (geneettisen aineksen, lajien ja ekosysteemien suojelu kansainvälisistä lähtökohdista), 2) kansainvälinen monitieteinen tutkimus (tutkimus- ja seuran-tayhteistyö kansainvälisesti koordinoidussa tutkimusohjelmassa) sekä 3) kehit-tämistoiminta (kestävän kehityksen mukaisten luonnonvarojen käyttötapojen hahmottaminen yhteistyössä paikallisen väestö kanssa). Lisäksi alueilla pyritään edistämään asukkaiden osallistumista suunnitteluun ja mahdollisuuksien mu-kaan myös tutkimukseen. Dempster (2004) korostaa biosfäärialueiden merkitystä paikallisesti kestävän kehityksen toiminnallisten sisältöjen konkretisoijina, kos-ka alueiden tulisi toiminnallaan havainnollistaa kestävän kehityksen käytäntöjä.

Dempsterin (2004, 95) mukaan biosfäärialueiden toiminta on toteutunut vain harvoin MAB-ohjelmassa hahmotellun ideaalisen toimintamallin mukaisesti, sil-lä erot alueiden toiminnallisissa rajauksissa ja toimintatavoissa ovat pikemminkin heijastaneet sitä, miten paikalliset tekijät ovat vaikuttaneet niiden toiminnallisiin sisältöihin.

UNESCO ohjaa biosfäärialueiden toimintaa. Kokonaisuutena biosfäärialue-toiminta ja -tutkimus määrittyivät uutena globaalin ympäristöpolitiikan välinee-nä. Toiminnan keskeisenä periaatteena on ns. in situ -suojelu, jossa suojelutavoit-teisiin pyritään vaikuttamalla luonnon käyttöön merkittävien avainbiotooppien

ympäristössä, ilman erillisten suojelualueiden perustamista. Alueet poikkeavat perinteisistä luonnonsuojelualueista myös siinä, että niillä pyritään aktiivisin toi-min parantamaan paikallisen väestön elinoloja suojelutavoitteita vaarantamatta.

Martin Price (1995, 131) määrittelee neljä tekijää, jotka erottavat biosfäärialueen muista suojelualueista: 1) biosfäärialueen tulee olla asuttu ja sinne kohdistuu elin-keinotoimintaa; 2) alueet muodostavat kansainvälisen verkoston; 3) alueen rajat eivät ole jyrkästi määritellyt ja siten niiden on mahdollista joustaa paikallisen toi-mintaympäristön mukaan; 4) alueen hallinnasta vastaavat yhteistyössä useat eri tahot. Francis (2004) ja Price (2002, 14–17) korostavat artikkeleissaan, että eri intressiryhmien väliset toimivat yhteistyösuhteet ovat biosfäärialueiden toiminnan kannalta keskeisessä asemassa, koska vain harvoin biosfäärialueella on hegemoni-nen asema alueen suojelua, maankäytön suunnittelua tai luonnonvarojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

Biosfäärialueiden toimintaa ohjaamaan laadittiin vuonna 1983 toiminta-ohjelma (UNESCO 1984), missä vahvistettiin biosfäärialueiden yleiset luon-nonsuojelu-, tutkimus- sekä aluekehitystehtävät. Sittemmin niitä tarkistettiin vuonna 1995 Sevillassa järjestetyssä kokouksessa, jonka tuloksena syntyi uusi toimintaohjeisto, Sevillan strategia (UNESCO 1996). Strategiaa täydennettiin vuonna 2002 MAB-ohjelman kansainvälisen sihteeristön toimesta liittämällä siihen nk. Sevilla +5-periaatteet (UNESCO 2002), joissa korostettiin yhteiskun-nallisen toiminnan ja kansainvälisen yhteistyön keskeistä asemaa biosfäärialueiden toiminnassa. Kahden vuosikymmenen aikana biosfäärialueiden toimintaperiaat-teissa kansainvälisen yhteistyön, toiminnan yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja toi-minnan arvioinnin paino on jatkuvasti lisääntynyt. Dempsterin (2004, 97–100) mukaan muutos käytännön toiminnassa on näkynyt muun muassa siten, että luonnonsuojelualueiden hoidon ja käytön suunnittelussa omaksutusta asiantunti-juutta korostavasta hierarkkisesta toimintamallista on siirrytty kohti luonnonkäy-tön toimijoiden kokonaisvaltaista yhteistyötä ja eri intressejä yhdistävää alueiden ja luonnonvarojen käytön yhteissuunnittelua.

Biosfäärialueiden kansainvälisen verkoston laajentumiseen on sisältynyt myös implisiittisiä kansainvälisen politiikan tavoitteita. Osallistuessani 1990-luvun lop-pupuoliskolla EuroMAB-verkoston kokouksiin ja seminaareihin, kiinnitin huo-miota niissä käytyyn vilkkaaseen keskusteluun biosfäärialueiden toiminnallisesta luonteesta ja asuttamattomien luonnonsuojelualueiden soveltuvuudesta biosfää-rialueiksi¹⁹. Kysymys kosketti erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevia biosfäärialueita. Vuosikymmenen lopulla vahvistui näkemys, että nämä alueet sopi-vat biosfäärialueiksi. Tämän voi tulkita kertovan siitä, että UNESCO:ssa haluttiin kytkeä entisen Neuvostoliiton alueet mukaan kansainväliseen luonnonsuojelu- ja ympäristöpoliittiseen keskusteluun. EuroMAB-verkosto ja biosfäärialueiden väli-set yhteydet muodostivat keskustelukanavan, joka loi osaltaan pohjaa neuvostota-savaltojen ja läntisten teollisuusmaiden yhteyksiä uudistaneelle vuoropuhelulle.

19 Pohjois-Karjalan biosfäärialueen ja Karjalan tiedekeskuksen yhteistyöseminaarin (Suojärvi, Venäjä 12–14.4.1994); SEVILLAN strategiaa valmistelleen asiantuntijaseminaariin (Kö-nigswinter – Bonn, Saksa 23–25.1995) sekä EUROMAB biosfäärialueiden koordinaatto-reiden kokousten (Stara Lesnaja, Slovakia 23–27.9.1996 sekä Ilomantsi, Nauvo ja Houtskär 15–19.91998) muistiinpanot.