Uhtua, kuten monet muutkin vienankarjalaiset kylät, oli syksystä kevääseen asti hyvin naisvaltainen kylä. Useat miehet työskentelivät silloin muualla käyden esimerkiksi laukkukaupalla, jonne lähdettiin syys- lokakuun aikoihin. Miehet saattoivat olla pitkäänkin poissa kotoa, jolloin kaikki kotiin, kylään ja jopa niiden ulkopuolelle kuuluvat työt jäivät erityisesti naisten vastuulle. Myös kylän vanhukset ja lapset kantoivat omalta osaltaan vastuuta kotitalouksien selviämiseksi. Kylässä oli pulaa työkykyisistä miehistä syksystä kevääseen kestäneellä ajanjaksolla. Varakkaimmat taloudet palkkasivatkin rengin avuksi talven ajaksi.
Ennen miesten lähtöä pyrittiin hoitamaan syyskynnöt, perunannosto ja korjaamaan vilja talteen. Työt eivät tosin olleet esteenä miesten lähdölle, sillä talon ja yhteisön naiset pystyivät tarvittavat tehtävät hoitamaan. Kesäisin rengeille ei useinkaan ollut tarvetta talon miesten ollessa kotona. Toisaalta kesälläkin päävastuu kotitilan töistä saattoi hyvinkin jäädä naisten hoidettaviksi. Kaupoiltaan palanneet miehet tarvitsivat aikaa talven reissuiltaan toipumiseen ja seuraavaan matkaan valmistautumiseen. Naisilla oli näin ollen tärkeä rooli yhteisönsä elämän ylläpitäjänä ja eteenpäin viejinä. 36
Vienan Karjalassa oli hyvin tyypillistä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, että vasta avioitunut pariskunta asettui häiden jälkeen asumaan sulhasen vanhempien johtamaan talouteen.
Karjalaiset kotitaloudet koostuivatkin usein niin sanotuista suurperheistä. Väinö Voionmaa on määritellyt karjalaisten suurperheiden olevan kahden tai useamman perheen muodostama talousryhmä, jakamaton talousperhe.37 Karjalaisessa taloudessa saattoi asua rinnakkain
35 Shikalov 2001, 171–191; Virtaranta 1985, 539–537.
36 Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 68–69; Pöllä 2001, 450.
37 Voionmaa 1915, 389; Shikalov 2001, 100.
useampi perhe ja sukupolvi. Talossa oli isäntä, joka oli perheenpää, ja emäntä. Talon emäntä oli korkea-arvoisin, mutta muuten talon naisten keskuudessa vallitsi tasa-arvoisuus. Nainen kuului avioitumisen myötä elämänsä aikana kahteen ”avioperheeseen”, ensimmäiseen ollessaan lapsi ja asuessaan omien vanhempiensa kanssa ja toiseen avioiduttuaan sekä lapsia saadessaan. Papit kirjasivatkin rippikirjoihin kylän asukkaat kotitalouksien mukaan niin, että isännän nimi merkittiin ensimmäiseksi ja talouden muut hänen asukkaat peräänsä emännästä alkaen. Näin avioitumisen jälkeen naista ei enää merkitty isänsä talouteen. Yleisesti katsoen venäläisiä perheitä, vienankarjalaisella naisella oli perheessään huomattavasti parempi asema mieheensä nähden kuin muualla Venäjällä. Tähän venäläiset tutkijat kiinnittivät huomiota jo 1800-luvulla.38
Vienan Karjalassa prosentuaalisesti suurin osa sekä miehistä (36,3 %) että naisista (38,4 %) oli avioituessaan 21–25-vuotiaita. Huomattava osa naisista avioitui myös nuorempana. 16– 20-vuotiaina avioituneiden naisten osuus oli 32,5 % kaikista avioituneista naisista. Jo 26– 30-vuotiaana osuus laski huomattavasti 18,3 %:iin. Sen sijaan miehillä vastaavaa laskua ei tapahtunut, vaan saman ikäryhmän miehiä avioitui 31,2 % kaikista avioituneista miehistä. Näin ollen naiset avioituivat keskimääräisesti nuorempina kuin miehet.39
Naisten tehtävänä oli huolehtia perheen taloudenhoidosta, karjasta ja ruuanlaitosta sekä vaatehuollosta. Talon emännän tehtäviin kuului töiden jakaminen taloudessa asuneiden naisten kesken. Päävastuu ruuanlaitosta oli talon emännällä. Karjanhoidosta naisille kuuluivat pääosin lehmien ja lampaiden hoitaminen. Mikäli taloon kuului myös hevonen, eikä mies ollut paikalla sitä hoitamassa, naiset hoitivat senkin. Yleisimpiä karjaeläimiä talouksissa olivat lehmät ja lampaat, läheskään kaikista ei hevosta löytynyt. Yhteisön naiset tekivät paljon niin sanottuja miehille kuuluneita töitä, varsinkin jos nämä olivat muualla hankkimassa rahatuloja perheelleen. Töiden hoitamisella oli merkitystä ihmisten jokapäiväisen toimeentulon kannalta, joten myös yhteisön vanhukset ja lapset kantoivat vastuuta naisten lisäksi. Perheiden vanhimmat tyttäret huolehtivat pienemmistä sisaruksistaan ja serkuistaan. Naiset hoitivat pellot ja kalastivat vuodenajasta riippumatta. Näihin töihin osallistui apuna myös nuoriso.
Varakkaimmissa kotitalouksissa oli myös palkattuna apuvoimia väliaikaisesti tai pysyvästi.
Koska naiset hoitivat talouden vaatehuollon, asuintaloissa saattoi olla oma paikkansa
38 Pentikäinen 1971, 63; Pöllä 2001, 447; Shikalov 2001, 86–87, 126.
39 Shikalov 2001, 126.
kehräämiselle ja ompelemiselle. Arkisten askareiden lisäksi aikaa jäi kuitenkin myös seuraelämälle. Naiset poikkesivat toistensa luokse usein kyläilemään ja esimerkiksi ompelemaan ja keskustelemaan keskenään.40
Vienankarjalaisten naisten asema oli suhteellisen tasa-arvoinen miehiinsä nähden. Tähän vaikutti se, että naiset kykenivät hoitamaan kotitalouden asioita miesten ollessa muualla. He suoriutuivat myös niin sanotuista miesten töistä. He pystyivät tekemään pääosin kaiken sen, minkä perheen miehetkin, joten tasa-arvoinen ja suhteellisen vapaa asema perheessä oli oletettavan kohtuullista. Nainen oli tärkeä jokapäiväisen elämän kannattelija niin perheessään kuin yhteisössään. Talon isäntä oli perheenpää ja näin kykeneväinen käyttämään päätäntävaltaa kaikista perheen asioista, mutta käytännössä mies huomioi myös vaimonsa mielipiteen, kun päätettävänä oli tärkeitä asioita. Vaikka nainen olikin ruumiillisesti miestään heikompi, hän oli henkisesti tasa-arvoinen tämän rinnalla.41
Naisten asemaan perheessään ja yhteisössään vaikuttivat merkittävästi lapset. Naista ei arvostettu ja hänen asemansa perheessään ja yhteisössään heikentyi huomattavasti, mikäli hän ei kyennyt saamaan lapsia. Häntä saatettiin kohdella vieraan työvoiman tavoin eli alentavammin kuin perheen muita naisia. Hänestä saatettiin sanoa: ” Se heposen sukua, kellä ei ole hetelmää”. Samuli Paulaharju on tuonut esille kirjassaan Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, kuinka naisille oli monia ohjeita ja uskomuksia heidän odottaessaan lasta. Naisten tuli esimerkiksi muistaa välttää töitä, joissa olisi aiheutunut vaaraa sikiölle. Tällaisiksi mainittiin esimerkiksi kankaan kutominen ja lampaiden keritsiminen.
Kasvava vatsa olisi kärsinyt ahtaissa kangaspuissa istumisesta tai lammas olisi saattanut riehaantuessaan osua naiseen ja vaurioittaa sikiöitä. Useammasta asiasta uskottiin olevan kiellettyä ja niiden tekemisen aiheuttavan vakavia seurauksia syntyvälle lapselle. Esimerkiksi hiusten leikkaaminen oli kiellettyä raskaana olevalta itseltään tai muilta, sillä tämän uskottiin lyhentävän lapsen elinikää. Naisen ei myöskään kannattanut olla nukkuessaan selällään, sillä silloin paholainen saattoi tulla ja vaihtaa lapsen vatsasta. Metsässä kulkemista tuli myös varoa karhun kohtaamisen varalta, varsinkin jos uskoi odottavansa poikalasta. Vanhan uskomuksen mukaan karhu tunnistaisi naisen odottavan poikaa ja hyökkäävän tällöin tämän kimppuun.
Sukupolvilta toisille kulkeneita ohjeita ja uskomuksia niin raskauteen kuin synnytykseen
40 Keynäs & Naukka-Korhonen 1988, 81; Pöllä 2001, 406, 413–414, 450; Virtaranta 1958, 536; Shikalov 2001,
41 Pöllä 2001, 428; Voinomaa 1969, 510, Shikalov 2001, 86.
liittyen oli naisille todella paljon. Oletettavasti useat noudattivat kuulemiaan ohjeita, ettei mahdolliset hankaluudet olisi ainakaan ”itse aiheutettuja” .42
Vienankarjalaisissa perheissä lasten määrä vaihteli hyvinkin paljon. Nainen saattoi synnyttää jopa 16–18 lasta, mutta keskimääräisesti lapsia oli perheissä yhdestä viiteen kappaletta. Lapsia pyrittiin saamaan perheeseen mahdollisimman monta, mitä kuitenkin verotti suuri lapsikuolleisuus. Naisten työskennellessä melkein synnytykseen saakka, keskenmenojen eli raskauksien ennenaikaisten päättymisten määrä oli huomattava. Talonpoikaisperheissä suuri lapsimäärä oli järkevää, sillä nämä toivat perheeseen ”lisäkäsiä” eli olivat apuna talouteen kuuluneissa töissä, mutta myös turvasivat vanhempiensa vanhuuden. Näin ollen lapset olivat ikään kuin omien vanhempiensa sosiaaliturva. Niin perheiden tytöt kuin pojat osallistuivat kotonaan avuksi kalastukseen, heinäntekoon ja marjastukseen. Mikäli perhe oli vähävarainen, lapset saattoivat jo verrattaen nuorena joutua lähtemään kotoaan ansaitsemaan elantoa. Tytöt joutuivat lähtemään esimerkiksi palvelijoiksi ja pojat kauppa-apulaisiksi tai paimeniksi. Naisen asema oli riippuvainen lapsistaan. Mikäli hänen aviomiehensä menehtyi ennen yhteisten lasten saamista, oli hyvin epätodennäköistä, että nainen peri mieheltään yhtään mitään, varsinkaan miehen verisukulaisten eläessä. Nainen saattoi jopa joutua lähtemään pois menehtyneen miehensä perheen taloudesta. Oma perhe ja lapset olivat näin ollen tärkeä tuki ja turva vienankarjalaisille ihmisille.43