Paraske Ahavan asemaa ja roolia perheessään sekä vienankarjalaisen yhteisön jäsenenä ei ole itsessään aiemmin tutkittu. Hän on jäänyt henkilönä hieman taka-alalle, kun aviomies Paavo Ahava on kiinnostanut tutkijoita. Paavo Ahavaa koskevien tutkimusten johdosta ei voi kuitenkaan sanoa tutkimukseni lähtevän täysin tyhjältä pohjalta. Ne antavat todella hyvän lähtökohdan Parasken elämänvaiheiden tutkimiselle.
Aineistoa pro gradu –tutkielmaa varten on ollut todella monipuolisesti tarjolla, mikä on aina hyvä lähtökohta tutkimukselle. Primääriaineistonani käytän Paavo Ahavan yksityisarkistoa, jota säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Olen hakenut luvat yksityisarkiston käyttöön Kansallisarkistolta sekä Suomen Historiallisesta Seuralta ja saanut ne vuonna 2016. Paavo Ahavan yksityisarkisto sisältää pääosin ilmeisesti hänen itsensä kokoamaa materiaalia.
Tutkimukseni kannalta yksityisarkiston antoisinta antia ovat kirjeet. Niistä on havaittavissa tunteita, ajatuksia ja arkisia asioita. Erityisesti Paavon ja Parasken välisellä kirjeenvaihdolla on tutkimuksessani keskeinen merkitys, mutta myös heidän lastensa, sukulaistensa ja ystäviensä lähettämät kirjeet ovat tärkeitä. Perheen Kuusamoon muuton jälkeen yhteydet Uhtualle pysyivät tiiviinä. Kirjeiden kautta olen analysoinut Parasken asemaa ja roolia omassa perheessään ja yhteisössään. Niiden kautta on tulkinnut myös Parasken ja Paavon välistä tunne-elämää. Lisäksi yksityisarkistosta löytyvät perheen yksityiset asiakirjat, esimerkiksi Paraskea ja Ahavan perheen kauppoja koskevat kaikki asiakirjat, passit ja matkaluvat, ovat kirjeiden ohella olennainen osa tutkimukseni lähdeaineistoa.
Kirjeet historiallisena lähteenä ovat tutkimuksissa usein olleet merkittävien henkilöjen, kuten aatelisten. Paavo Ahavan yksityisarkisto tarjoaa kuitenkin erityisen hyvän mahdollisuuden tarkastella tavallisten vienankarjalaisten ihmisten kirjeitä. Kirjekokoelma antaa monipuolisen kuvan tavallisen ihmisen elämänkuvasta, hänen tavastaan nähdä itsensä ja puolisonsa sekä ympäröivä yhteisönsä. Tällaisia kirjeitä on tutkittu suhteellisen vähän, joten mikä tekee tutkimuksestani ja siinä käyttämästäni aineistosta erityisen.
Kuten aikaisemmassa mainitsin, Paavo Ahava on ilmeisesti itse koonnut oman arkistonsa, joten lähdekriittisesti tarkasteltuna siihen tulee suhtautua sopivalla varauksella. On huomioitava mahdollisuus, että Ahava olisi sensuroinut arkistoaan jättäen siitä pois epämiellyttäviä tai vähemmän mairittelevia asioita itsestään tai perheestään. On myös mahdollista, että asiakirjoja
tai kirjeitä on hävinnyt. Kirjeitä on säilynyt suhteellisen vähän tutkimukseni alkupäästä vuosilta 1896—1899, minkä syynä voi mahdollisesti olla, etteivät Paraske ja Paavo kokeneet tarpeelliseksi kuljettaa kirjeitä mukanaan muuton yhteydessä Uhtualta Kuusamoon tai ne katosivat ajan saatossa. On myös mahdollista, että kirjeenvaihtoa heidän välillään oli tuohon aikaan vähemmän. Joka tapauksessa, kirjeitä ja muita asiakirjoja on säilynyt huomattavasti enemmän perheen Kuusamossa asumisen ajalta. Näin ollen on luultavaa, että kirjeitä on jäänyt arkiston ulkopuolelle mahdollisen sensuroinnin tai häviämisen vuoksi. Arkiston läpikäytyäni en kuitenkaan usko systemaattiseen sensuuriin, vaan katson jäljelle jääneiden lähteiden antavan luotettavan ja kattavan kuvan Paraske Ahavan perheestä ja elämästä.
Kirjeissä esiintyvään kieleen on kohdistettu erityistä huomiota. Kirjoittavatko Paraske ja Paavo tai heidän sukulaisensa niin kuin asiat ovat vai onko kirjeistä havaittavissa jonkin asteista sensurointia? Anne Ollila on kirjassaan Aika ja elämä – aikakäsitys 1800–luvun lopussa (2000) todennut näin: ”Lähde kertoo sen, minkä tutkija huomaa kysyä”.27 Tämä pitää paikkansa erityisesti käyttäessä lähteinä kirjeitä, sillä niistä ilmenevistä asioista ja kielen käytöstä voi päätellä monta eri asiaa, riippuen siitä mitä tutkija haluaa niistä saada nostettua esiin. Tässä tutkimuksessa tuon kirjeistä esiin Parasken asemaa Ahavan perheessä ja yhteisönsä jäsenenä, mutta ennen kaikkea myös hänen tunne-elämäänsä ja suhdettaan aviomiehensä kanssa.
Kirjoitettu teksti antaa mahdollisuuden tarkastella, kuinka Paraske ja Paavo Ahava näkivät toisensa erossa ollessaan.
Paraske Ahava ei useinkaan kirjannut kirjeisiinsä päivämääriä. Mikäli hän kirjasi päivämäärän, vuosi saattoi jäädä pois. Tämä voi selittyä sillä, että Parasken kirjoittamat kirjeet olivat vastauksia esimerkiksi hänen aviomiehelleen Paavolle. Tämän vuoksi tarkan päivämäärän tai vuoden kirjoittaminen kirjeeseen saattoi tuntua hänestä turhalta. Vastaanottajan saattoi olettaa tietävän, milloin kirje oli suurin piirtein kirjoitettu. Paraske tuskin osasi olettaa, että hänen kirjeitään käytettäisiin vuosikymmeniä myöhemmin lähteinä tutkimuksissa. Kirjeet osoitettiin nimenomaan niiden vastaanottajalle. Tämä tuottaa tutkijalle aika ajoin hieman päänvaivaa, mutta tässä yhteydessä olen pyrkinyt ajoittamaan kirjeet niissä esiintyvän sisällön, teemojen ja kontekstin perusteella.
27 Ollila 2000, 16.
Paavo Ahavan yksityisarkistoon tutustuessani olen tavannut Parasken pojanpojan, Paavo Ahavan. Hän on kertonut minulle isovanhemmistaan sekä heidän elämästään. Tapaamisemme aikana sain kirjoitettua muistiinpanot, jotka ovat tukeneet minua tutustuessani arkistosta löytyvään aineistoon. Toki minun on täytynyt huomioida muistitiedossa mahdollisesti ilmenevät virheet, mutta Ahavan arkistoon tutustuttuani voin todeta, että Paavo Ahavan kertomat asiat isovanhimmastaan saavat tukea arkistolähteistä.
Toisena arkistolähteenä tutkimuksessani käytän Vienan Kemin kihlakunnan rippikirjoja vuosilta 1900 ja 1910 sekä Vienan Karjalan Kemin piirikunnan ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjoja vuosilta 1873–1905, jotka löytyvät Kansallisarkiston Joensuun toimipisteestä jäljennöksinä. Rippikirjat antavat tietoa sekä Parasken että hänen miehensä Paavon perheistä ja perheenjäsenien syntymäajoista. Niihin ei ole kirjattu henkilöiden tarkkaa syntymäaikaa, vaan henkilön ikä rippikirjan kirjaushetkellä. Lisäksi niissä saattoi olla maininta myös perheiden uskonnollisesta taustasta. Metrikkakirjat puolestaan ovat ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, joihin on luetteloituina kastettuja, vihittyjä ja haudattuja. Ne antavat tietoa ihmisten syntymä-, avioitumis- ja kuolinajoista, mutta myös kuolemaan johtaneista syistä.
Niihin saatettiin kirjata myös seurakuntalaisten ammatit.
Arkistolähteiden lisäksi kontekstualisoiva kirjallisuus on tärkeässä osassa tutkimuksessani erityisesti tutkiessani yleisesti vienankarjalaisia naisia sekä heidän asemaansa perheessään ja yhteisössään. Huomion kirjallisuuden liittyen Uhtuaan ja Vienan Karjalaan, mutta toki myös Suomeen sekä vienankarjalaisiin ihmisiin ja heidän elin- ja perhemuotoihinsa.
Paraske ja Paavoa Ahavaa on tarkastellut sukututkija Irja Rämä, joka on julkaissut muun muassa koosteteoksen Uhtuan Afanasjeff suvusta. Rämä on tarkastellut Uhtuan Afanasjeff -suvun historiaa 1700-luvun alusta lähtien ja julkaissut omista tutkimuksistaan koosteen Uhtuan Afanasjev -suku – kooste tutkimusaineistosta. Se on löydettävissä Karjalan Sivistysseuran Sampo-tietokannasta. Rämän artikkeleita ja hänen tekemäänsä sukututkimusta muun muassa Afanasjeff -suvusta on julkaistu myös Karjalan heimo -lehdessä, joka on Karjalan Sivistysseuran julkaisema aikakauslehti. Olen tutustunut myös kyseiseen lehteen tutkimustani tehdessä.
Yury Shikalov on tehnyt vuonna 2001 lisensiaattitutkielman nimeltään Karjalan Paavon Karjala – Uhtuan kylä ja sen asukkaat sekä muut Vienan karjalaiset 1800-luvun puolivälistä
ensimmäiseen maailmansotaan. Shikalovin tutkimuksen pääpainona on katsoa elämää Uhtuan kylässä sekä koko Vienan Karjalassa ennen alueeseen 1900-luvulla kohdistuneita mullistuksia.
Hänen tutkimuksensa liikkuu kolmella tasolla: kylän, Vienan Karjalan ja henkilön. Paavo Ahava on tutkimuksen avainhenkilö, joka antaa Shikalovin mukaan ”kasvottomalle kyläyhteisölle elävät piirteet”. Shikalov on tehnyt myös väitöskirjansa vuonna 2007 koskien Vienan Karjalaa, nimeltään Ilona on käki metsässä, ilona on lapsi perehessä – Syntymä, imeväiskuolleisuus ja aviottomat lapset Vienan Karjalassa ja Vienan länsirannikolla 1860—
1910-luvuilla. Tutkimus antaa laajan kuvan vienankarjalaisista ihmisistä, heidän elämästään ja perhestrategiastaan, uskonnostaan ja uskomuksistaan sekä sairauksistaan ja kuolleisuudesta.
Yury Shikalovin tutkimusten lisäksi esittelen keskeisimpiä kirjallisuuslähteitä tutkimuksessani. Juha Pentikäisen vuonna 1917 julkaisema tutkimus Marina Takalon uskonto johdattaa vienankarjalaisten naisten maailmaan. Pentikäisen uskontotieteen ja folkloristiikan alaan kuuluva teos kuvaa hyvin tarkasti vienankarjalaisen naisen Marina Takalon elämää 1800-luvun lopussa ja 1900-1800-luvun alussa.
Vienankarjalaista yhteisöä ja heidän elintapojaan tuovat esiin Mervi Naakka-Korhonen ja Maiju Keynäs kirjassaan Halpa hinta, pitkä mitta (1988). Teoksessa on havaittavissa vienankarjalaisten ihmisten itsensä ääni. He ovat kertoneet haastatteluissa esimerkiksi karjalaisten laukkukauppiaiden elämästä ja työstä. Samuli Paulaharju on kirjassaan Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia kuvannut sen sijaan vienankarjalaisten uskomusmaailmaa. Ihmisten elämään kuului paljon uskomuksia elämän eri vaiheissa, aina syntymästä heidän kuolemaansa asti. Paulaharjun teos on alkujaan vuodelta 1924, mutta olen käyttänyt uusintapainosta vuodelta 1995.
Perhehistorian pariin minut on johdattanut Kai Häggman kirjalla Johdatus perhehistoriaan (1996). Perhettä käsitellään laajasti myös Matti Pöllän väitöskirjassa Vienankarjalainen perhelaitos 1600—1900(2001). Pöllä tarkastelee tutkimuksessaan kattavasti eri aikakausille tyypillisiä perhemuotoja, kotitalouksien muodostusmalleja ja vienalaisen perhelaitoksen kehitystä. Karjalaan olen perehtynyt Väinö Voionmaan Suomen karjalaisen heimon historia (1969) ja Iivo Härkösen Karjalan kirjan (1932) kautta. Myös Kuusamon historiaan tutustumisen olen kokenut oleelliseksi. Juhani Kortesalmen teos Kuusamon talonpoikaiselämä 1670–1970 ( 1975) käsittelee kattavasti Kuusamoa ja siellä asuvan yhteisön elämää.
Ahavan yksityisarkistosta löytyviin kirjeisiin tutustuessa tärkeä tutkimusta tukeva teos on ollut Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama teos Kirjeet ja historiantutkimus (2011). Teos käsittelee erityyppisiä kirjeitä, niiden kirjoittamista ja vastaanottamista aina antiikista 2000-luvun alkuun saakka sekä erilaisia kirjeiden tutkimusmuotoja. Nimenomaan vienankarjalaiseen kirjeenvaihtoon pääsee perehtymään myös Olga Iljuhan teoksen Geremejev-Räihä: ihminen, perhe ja politiikka 1900-luvun alussa (2017) avulla. Teos on samankaltainen kuin tutkimukseni koskien Paraske Ahavaa. Se sisältää avioparin välistä kirjeenvaihtoa, päiväkirjamerkintöjä sekä muiden 1900-luvun alussa Vienan Karjalassa asuneiden kirjeitä – kuten Paavo Ahavan kirjeitä. Teos antaa kuvauksen aikakauden tapahtumista ja ihmisten rooleista Vienan Karjalassa.
Kirjeiden tutkimisen kannalta Anne Ollilan teos Aika ja elämä – aikakäsitys 1800–luvun lopussa (2000) on antoisa. Ollila on kirjoittanut myös teoksen Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta (2010), joka käsittelee historiantutkimuksen monipuolistumista ja erilaisia tapoja lähestyä menneisyyttä ja erilaisia toimijoita. Ollila tuo esille esimerkiksi naishistorian tutkimuksen yleistymisen ja sen merkityksen yhteiskunnan ja historian juonen kannalta.
Tunteiden historialle on tutkimuksessani oma lukunsa. Olen perehtynyt tunteiden historiaan ja sopivaan tulkintakehykseen tutkimuskysymysteni kannalta Hanna Kietäväinen-Sirénin väitöskirjan ”Erityinen ystävyys: miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700)” (2015) kautta. Väitöskirja keskittyy aikaan kaksi sataa vuotta ennen tutkimukseni aikarajausta, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tunnehistorian teoria ja tulkinnalliset kehykset avaavat myöhemmänkin aikakauden tutkijalle tunnehistorian tutkimusta.
Tutkimukseni kannalta oleellista on myös kirjallisuus koskien Vienan Karjalaisten Liittoa.
Liiton perustamiseen, tarkoitukseen ja toimintaan olen tutustunut muun muassa Raimo Rannan teoksen ”Vienan Karjalaisten Liitosta Karjalan Sivistysseuraksi v. 1906–1922” ja Karjalan Sivistysseuran 50-vuotisjuhlajulkaisun ”Suvulta suvulle” (1956) kautta.
Metodisena ohjeenani on ollut jo aiemmin mainitsemani Jouni Tuomen ja Anneli Sarajärven Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi (painokset vuosilta 2004 ja 2018). Samassa yhteydessä olen perehtynyt Pertti Alasuutarin kirjoittamaan Laadullinen tutkimus 2.0 (2011).
Olen nojautunut myös Antero Heikkisen kirjaan Ihminen historian rakenteissa – mikrohistorian näkökulma menneisyyteen (1992). Teos avaa kattavasti, millaista on mikrohistoriallinen tutkimus.
2. Vienankarjalainen nainen 1800-luvun lopussa