Paraske Ahava
Naisen paikka vienankarjalaisessa perheessä ja yhteisössä 1896
–1917
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu –tutkielma Syyskuu 2018 Jonna Keinänen Ohjaajat: Kimmo Katajala ja Yury Shikalov
Tekijä: Jonna Keinänen Opiskelijanumero: 250823
Tutkielman nimi: Paraske Ahava: Naisen paikka vienankarjalaisessa perheessä ja yhteisössä 1896–1917
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 60 + 1 liite
Aika ja paikka: Syyskuu 2018, Joensuu
Pro gradu –tutkielma käsittelee poikkeuksellisen vienankarjalaisen Paraske Ahavan elämää perheessään ja yhteisössään vuosina 1896–1917. Tutkimustehtävänä on selvittää, millainen oli hänen asemansa ja roolinsa Ahavan perheessä sekä vienankarjalaisessa yhteisössään ja kuinka hän toimi osana sitä. Tutkielmassa tuodaan esille, työskentelikö Paraske perhepiirin ulkopuolella sekä mistä kaikesta hänen tuli vaimona ja äitinä huolehtia. Tässä yhteydessä taustoitetaan yleisesti vienankarjalaisten naisen asemaa perheessään ja yhteisössään, ja huomioidaan, poikkesiko Ahava heistä. Lisäksi analysoidaan Paraske ja Paavo Ahavan välistä tunne-elämää heidän kirjeiden kautta.
Tutkimusta varten on säilynyt poikkeuksellisen hyvä aineisto. Ensisijaisena lähteenä tutkimuksessa on Paavo Ahavan yksityisarkisto. Täydentävänä arkistolähteenä käytetään Vienan Kemin kihlakunnan rippikirjoja ja Vienan Karjalan Kemin piirikunnan ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjoja. Aiemmat tutkimukset ja kirjallisuus nousevat oleellisiksi tarkastellessa vienankarjalaista yhteisöä ja naiskuvaa.
Paraske Ahavan asema perheessään ja yhteisössään muuttui merkittävästi vuosien 1896–1917 aikana. Hän pystyi työskentelemään aviomiehensä tavoin, mikä teki hänen asemastaan perheessään tasavertaisemman. Hän työskenteli kauppiaana ja oli mukana useissa eri liike- ja yhdistystoimissa. Uhtuan kauppa ja Vienan Karjalan aineellisen ja henkisen tilan kohentamisessa mukana oleminen tekivät hänen asemastaan näkyvän yhteisössään. Paraske oli poikkeuksellinen vienankarjalainen nainen, joka yhdisti äitiyden, yrittäjyyden ja aatteen. Hän ilmaisi itseään ja tuntemuksiaan miehelleen heidän kirjeissään, joissa käytiin läpi paitsi tunteita, myös arkipäiväisiä asioita.
Avainsanat: Paraske Ahava, Vienan Karjala, nainen, perhe, yhteisö.
1 Johdanto ... 4
1.1 Paraske Ahava ... 4
1.2 Vienan Karjalan sydänmailta Koillismaalle ... 7
1.3 Tutkimustehtävä ja metodi ... 10
1.4 Aineiston esittely, tutkimusperinne ja kirjallisuus ... 12
2.1 Yhteisön elämänmuoto Uhtualla... 18
2.2 Naisen asema vienankarjalaisessa perheessä ja yhteisössä ... 21
2.3 Paraske Ahava osana perhettä ja vienankarjalaista yhteisöä ... 24
3. Paraske Ahavan asema 1900-luvun alkupuolella ... 30
3.1 Kodin hengetär ja äiti ... 30
3.2 Paraske Ahava kaupan ja yhdistysten asialla ... 33
3.3 Merkittävä asema kyläyhteisössä ... 40
4. Tunne-elämä kirjeiden kautta tarkasteltuna ... 43
4.1 Kirjeet kommunikaation välineenä ... 44
4.2 Kuinka Paraske ja Paavo näkivät toisensa ... 46
4.3 Tarpeeksi merkityksellinen jaettavaksi ... 51
5. Johtopäätökset ... 54
Lähteet... 57 Liitteet
1 Johdanto
1.1 Paraske Ahava
Paraske Nikititsna Tihanova syntyi 13/11 marraskuuta 1873 Uhtualla, Vienan Karjalassa. Hän syntyi uhtualaiseen talonpoikaisperheeseen isänsä Nikita Tihanoffin ja äitinsä Jevdokia (Outi) Tihanoffin ensimmäiseksi lapseksi. Äiti Jevdokia oli alkujaan kotoisin Enonsuusta. Molemmat vanhemmat olivat ortodoksiuskoisia, jonka ansiosta myös heidän lapsensa kuuluivat kyseiseen uskontokuntaan. Esikoisen jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa ja yksi tytär. Pojat saivat nimekseen Andrej ja Miron, ja nuorin tytär kastettiin Jevdokiaksi. Häntä kuitenkin puhuteltiin Outina, samoin kuin perheen äitiä. Myös Paraskella oli lempinimi, jolla hänet tunnettiin perheen parissa. Se oli lyhennelmä hänen etunimestään, Paro. Tihanoffin kuusihenkinen perhe asui Parasken lapsuus- ja nuoruusvuodet Uhtualla.2
Keväällä, huhtikuussa 1895, Parasken ollessa 21-vuotias, hän avioitui myös Uhtualta kotoisin olleen 22-vuotiaan Pavel Semjonovits Afanasjeffin3 kanssa. Morsian kirjattiin seurakunnan kirjoihin talonpoikaisneitsyeksi ja ortodoksiuskoiseksi, kun taas sulhanen oli seurakunnan mukaan ”taipuvainen uskovaisten uskontoon”, toisin sanoen lestadiolaisuuteen. Heidät vihittiin Uhtuan kirkossa.4 Häiden jälkeen Paraske asettui asumaan samaan talouteen Paavon, joksi hänen miestään myös kutsuttiin, sekä tämän vanhempien ja sisarusten kanssa. Tämä oli hyvin tyypillinen asumisratkaisu 1800-luvun perheissä. Paavon isän Simana Afanasjeffin talouteen kuuluivat hänen ja hänen vaimonsa lisäksi heidän kuusi lastansa. Heihin lukeutuivat Afanasjeffin perheen esikoinen Paavo vaimonsa Parasken kanssa ja heidän syntyvät lapsensa sekä Paavon nuorempi veli Fedor vaimonsa Darjan kanssa. Samassa taloudessa asui rinnakkain kolme perhettä. Suvun talo sijaitsi Uhtuan Lamminpohjan kylän osassa eli Lamminpohjan Ojalanperällä.5
1 Huom. gregoriaanisen ja juliaanisen kalenterin ero, 1800-luvun loppupuolella 12 päivää.
2 Uhtuan seurakunnan rippikirja v. 1910, KA.
3 Olen translitteroinut venäjänkielisen sukunimen muotoon Afanasjeff, koska suvun Suomessa perustettu
sukuseura käyttää nimestä muotoa Afanasjeff.
4 Uhtuan seurakunnan metrikkakirjat v. 1873–1905, mf. KAR 21, KA.
5 Uhtuan seurakunnan rippikirja v. 1900; Shikalov 2001, 70.
Paraske ja Paavo Afanasjeff saivat yhdessä viisi lasta. Esikoinen Ivan (Iivo) syntyi vuonna 1896, Pavel (Paavo) vuonna 1898, ainoa tytär Vera vuonna 1899, Simeon (Simo) vuonna 1906 ja kuopus Nikolaj (Nikke) vuonna 1910.6 Perheen lapsia puhuteltiin yleisesti myös suluissa olevin suomalaisin nimin. Avioitumisen jälkeen Paraske pysyi Uhtualla miehensä työskennellessä tuohon aikaan Pietarissa ja piti huolta perheen lapsista. Paavo oli jo 10- vuotiaana nuorukaisena lähtenyt Uhtualta kauppa-apulaiseksi Pohjois-Suomeen ja jatkanut sen jälkeen uraansa Virossa, Inkerissä Hatsinassa ja Pietarissa säilyttäen kuitenkin asumuksensa Uhtualla. Perhe asui Uhtualla aina vuoteen 1899 asti ja muutti sitten Kuusamoon Paavon rakentaessa sinne talon ja perustaessa oman kauppaliikkeen viipurilaisen kauppiaan G. A.
Kutvosen avustuksella. Samoihin aikoihin Paavo perusti kauppaliikkeen myös kotikyläänsä, minkä hän laittoi vaimonsa Parasken nimiin. Paraske hoiti Kuusamosta käsin Uhtuan kauppaliikkeen ylläpitoa osoittautuen hyväksi kauppiaaksi ja liikenaiseksi.7
Kuusamon kunta hyväksyi Paavo ja Paraske Afanasjeffin perheineen kunnan vakinaisiksi asukkaiksi kuntakokouksessaan vasta loppuvuodesta 1906, Paavon pyydettyä asiaa heiltä.
Kuusamon kuntakokouksen päätöksen nojalla Paavo sai perheelleen erotodistuksen8 Uhtuan kunnan vanhimmalta, jotta he voisivat siirtyä pois Uhtuan seurakunnan ja kylän alaisuudesta.9 Perheen jäsenten nimet kirjattiin kuitenkin vielä Uhtuan vuoden 1910 rippikirjaan, joten kyläläisten luettelosta pois pääseminen ei ollut vaivatonta saati nopeaa.
Papit saattoivat pitkään kirjata muualle asumaan muuttaneet seurakuntansa jäseniksi, ennen kuin hyväksyivät lopullisesti heidän poismuuttonsa.10 Kuusamon kunnan asukkaiksi hyväksymisen myötä Paavo haki itselleen ja perheelleen Suomen kansalaisuutta vuonna 1907. Senaatti antoi asialle puoltolauseen vuonna 1910, mutta ei ole kuitenkaan varmuutta, milloin perheen jäsenet lopulta saivat kansalaisuuden. Suomessa kaupallisen toiminnan helpottamiseksi kansalaisuus oli järkevää hankkia, vaikkakin sen hankkimiseen kuului paljon byrokratiaa. Suomeen muuton myötä perheen sukunimi suomennettiin viimeistään
6 Rämä 2014, 38–42.
7 Shikalov 2001, 153, 161.
8 Todistus Paavo Ahavan ja hänen perheensä siirtymisestä Uhtuan seurakunnan alaisuudesta Kuusamon pitäjän,
Suomen Suuriruhtinaskunnan alaisuuteen.
9 Kuusamon kunnan kuntakokouksen pöytäkirja 2.12.1906; Erotodistus 21.2.1907, 1:14, Paavo Ahavan
yksityisarkisto, KA.
10 Shikalov 2001, 48.
vuonna 1906 Ahavaksi ja heidät tunnettiin jatkossa tällä nimellä sekä Suomessa että Vienan Karjalassa. Kuitenkin perheen Afanasjeff -sukunimi säilyi Ahava-nimen rinnalla.11
Parasken aviomies Paavo oli yhteisönsä keskuudessa hyvin tunnettu mies. Hänet tunnettiin karjalaisten keskuudessa ”Karjalan Paavona”. Monipuolisen kauppatoimintansa lisäksi hän oli aktiivinen karelianisti, joka ajoi karjalaisten aseman parantamista. Paavo oli mukana perustamassa Karjalan Sivistysseuraa vuonna 1906 Tampereella. Hän oli myös esimerkiksi käynnistämässä Uhtuan Kauppa- ja Teollisuuskunnan toimintaa, mikä mahdollisti erilaisia työmahdollisuuksia alueen paikallisille. Kaiken kaikkiaan hänen panostuksensa karjalaisen kulttuurin, elinkeinon sekä perinnön eteenpäin viemiseksi oli valtava.12
Ahavan perheen asuessa Kuusamossa Paraske kasvatti lapsiaan ja huolehti kauppansa ylläpidosta sisarensa Outin avustuksella. Hän myös huolehti perheen taloudesta hänen aviomiehensä Paavon ollessa paljon poissa kotoa. Hänen jälkeensä jättämän kirjemateriaalin perusteella hän piti ahkerasti yllä suhteita sukulaisiinsa ja tuttaviinsa Uhtualla perheen Suomeen muuttamisen jälkeen. Paraske Ahava menehtyi 54-vuoden iässä 11. huhtikuuta 1927 Helsingissä.13
Selkeyden ja lukijaystävällisyyden vuoksi, tuon pro gradu -tutkielmassani jatkossa esille vain perheen suomennetun sukunimen Ahavan. Käytän myös Paraskesta vain hänen etunimeään, ellei lähteinäni käyttämä kirjemateriaali nosta nimenomaan esille hänen lempinimeään Paro.
Lisäksi käytän Paavo Ahavasta nimeä Paavo, enkä Pavel, sillä hänet on Suomessa tunnettu yleisimmin ottaen tällä nimellä. Parasken ja Paavon lapsia puhuteltiin perheen ja yhteisön parissa suluissa mainituin suomalaisin nimin, jonka ansiosta käytän vain heidän suomalaisia kutsumanimiään.
11 Ahavan perhettä koskeva ”Erityisiä asioita vuonna 1907”, 1:14; Ilmoitus sukunimen muuttamisesta vuonna 1906, 26:1, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
12 Rämä 2014, 31; Shikalov 2001, 8; Puutavara-Osuusliike Tapiola r.l. pöytäkirja 8.9.1907, 3:1, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA
13 Paraske Ahavalle saapuneet kirjeet, 26:3–13, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
1.2 Vienan Karjalan sydänmailta Koillismaalle
Rajantakainen Karjala, josta käytettiin Suomessa nimitystä Itä-Karjala, jakaantui hallinnollisesti kahteen kuvernementtiin, toisin sanoen lääniin. Pohjoisessa sijaitsi Arkangelin eli Vienan ja etelässä Aunuksen kuvernementti, jotka jaettiin vielä kihlakuntiin ja nämä edelleen pogostiin eli pitäjiin, jotka vastasivat Suomen alueen kuntia. Yksi Arkangelin kuvernementin kihlakunnista oli Kemin kihlakunta, johon kuului pitäjä nimeltään Uhtua14. Pitäjän halki virtasi Uhutjoki, joka jakoi kylän neljään osaan: Likopäähän, Ryhjään, Miitkalaan ja Lamminpohjaan, jossa Paraske perheineen asui 1800-luvun loppuun asti.15
Maantieteellisesti katsoen Uhtua sijaitsi Venäjän luoteisosassa, Keski-Kuittijärven pohjoisella rannalla.16 Suomessa Arkangelin kuvernementin karjalaisia alueita on nimitetty Vienan Karjalaksi, mutta venäläiset tunsivat alueen Arkangelin Karjalana ja Kemin kihlakunnan karjalaisina alueina. Nimitys Vienan Karjala sai alun perin alkunsa Karjalassa kulkeneen A.W.
Ervastin matkakertomuksista, jotka pohjautuivat kiihkeään karelianismiin. Tähän kuuluivat ajatukset vienalaisten talonpoikien huonoista oloista ja heidän liittämisestään suomalaisten
”heimoveljien” pariin. Ervasti sekä muut Karjalassa kulkeneet loivat kertomuksillaan stereotypioita rajantakaisesta Karjalasta ja siellä asuneista ihmisistä.17
Vienan Karjalan sydämessä sijaitseva Uhtua poikkesi muista alueen kylistä, sillä siellä oli enemmän asukkaita muihin verrattuna. Uhtuan seurakunnan vuoden 1900 rippikirjaan väestön määräksi kirjattiin 1187 henkeä ja talojen 175 kappaletta. Kyseisissä määrissä voi olla liikkumavaraa, sillä papit kirjasivat kylästä pois muuttaneet vielä vuosia myöhemminkin uhtualaisiksi. Näin tapahtui Paavo ja Paraske Ahavan perheen tapauksessa. Rippikirjat antoivat kuitenkin todellisemman kuvan asukkaiden määrästä kuin esimerkiksi Venäjän viranomaisten tekemät väestölaskennat.18
14 Nyk. Kalevala, vuodesta 1963 asti.
15 Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 54; Shikalov 2007, 30.
16 Ks. Liite 1: Uhtuan sijainti. Uhtua kartassa nimellä Kalevala (nimi vuodesta 1963 alkaen).
17 Shikalov 2001, 5-6,8; Shikalov 2007, 11.
18 Shikalov 2001, 13;36–40.
Kartta 1. Uhtuan ja Kuusamon sijainti v. 1908. Lähde: Shikalov 2007, 30.
Ahavan perhe muutti Suomen puolelle, Koillismaalla sijaitsevaan Kuusamoon, vuonna 1899.
Koillismaa oli 1800- ja 1900- lukujen taitteessa tärkeä kohtaamispaikka muun muassa taloudellisesti. Sinne pääsi Vienasta niin vettä kuin maata pitkin. Kuusamo ja etenkin sen itäiset
osat olivat tiiviissä kosketuksessa Vienan Karjalaan. Ihmisiä liikkui molemmin puolin rajaa, he kävivät kauppaa ja kuljettivat rahteja, kyläilivät, ystävystyivät ja jopa avioituivat. Tarpeen vaatiessa he myös riitelivät ja käräjöivät keskenään. Pitäjien vuosisatojen tiiviin yhteydenpidon ansiosta, Kuusamo oli oletettavasti paikkana tiedossa Paraskelle hänen perheensä sinne muuttaessa.19
Kuusamo sijaitsi maantieteellisesti katsoen Suomen koillisosassa, nykyisessä Pohjois- Pohjanmaan maakunnassa.20 Asutus oli pitkään harvaa ja sijoittunut veden äärelle, järvien harjuisiin niemiin, rantavaaroille tai kannaksille, ylipäätään vesiä reunustaville korkeille maille. Tämä oli tyypillistä asutusta itäsuomalais-kainuulaisessa kulttuurissa, jossa ihmisten asumismuotoon vaikuttivat elinkeino- ja liikennetekijät. Kalaa syötiin ruuaksi ja vettä pitkin pääsi matkustamaan toisaalle. Asutus ja viljely asettuivat korkeille maaston kohdille, ettei halla olisi päässyt tuhoamaan satoa. Kevään tullessa korkeammalta maastosta myös lumi suli pois aikaisemmin kuin alavilta mailta, mikä vaikutti viljan kylvöön.21
Kuusamossa elinkeinot olivat monipuoliset. Niihin kuuluivat niin huuhta- ja peltoviljely, niittytalous ja karjanhoito, kuin kalastus, metsästys ja poronhoito. Näiden lisäksi talonpojat harjoittivat rahtiliikennettä ja kauppaa pohjoiseen aina jopa Jäämerelle asti. Monipuolisten elinkeinojen vaikutuksesta kuusamolaista elinkeinotaloutta kutsuttiin sekataloudeksi, jonka asumismuotoa kuvasivat harva asutus, laajalle ulottuva liikkuvuus ja pitkät välimatkat.
Samanlaisia piirteitä löytyi pohjoisesta Vienasta, Kainuusta, Koillis-Pohjanmaan pitäjistä ja Peräpohjasta. Tästä alueesta muodostuikin niin sanottu ”Pohjoisen suuralue”, jolle oli pitkään ominaista maatalouden kehittymättömyys ja sivuelinkeinojen, kuten kalastuksen, suuri merkitys alueen toimeentulon kannalta.22
19 Kortesalmi 1975, 151; Heinänen 2002, < http://www.kirjastovirma.fi/kuusamo/kaupankaynti > Luettu 23.4.2018.
20 Ks. kartta 1 ja liite 1. Kalevalan (Uhtuan) ja Kuusamon sijainti v. 2016.
21 Kortesalmi 1975, 41;28.
22 Kortesalmi 1975, 149.
1.3 Tutkimustehtävä ja metodi
Pro gradu –tutkielmani keskiössä on Paraske Ahava. Tutkimukseni ei pyri olemaan hänen elämänkertansa, vaan antamaan kattavan kuvauksen yhden, varsin erityislaatuisen, vienankarjalaisen naisen elämästä vuosina 1896–1917. Tutkimukseni vastaa kysymyksiin siitä, millainen oli Paraske Ahavan asema ja rooli perheessään, millainen oli hänen asemansa ympäröivässä vienankarjalaisessa yhteisössään ja kuinka hän toimi osana sitä? Tutkimukseni vastaa myös siihen, työskentelikö Paraske perhepiirin ulkopuolella ja mistä hänen tuli vaimona ja äitinä huolehtia? Tutkin myös millainen tunne-elämä Paraske ja Paavo Ahavan väliltä välittyy heidän kirjoittamiensa kirjeiden kautta eli millainen avioparin välinen suhde oli ja kuinka he näkivät toisensa. Kuvausta Parasken elämästä taustoitan katsauksella vienankarjalaisiin perheisiin ja naisiin yleensä, ennen kaikkea naisten asemaan perheissään ja yhteisössään. Tutkimuksessa huomioidaan, kuinka Parasken asema vastasi muiden vienankarjalaisten naisten asemaa ja poikkesiko hän mahdollisesti heistä tässä suhteessa? Jos poikkesi, niin miten.
Tutkielmani rajautuu vuosiin 1896–1917. Pyrin aloittamaan tutkimukseni Paraske ja Paavo Ahavan perhe-elämän alusta alkaen, jo heidän avioitumisestaan. Primäärilähteenä käyttämäni kirjeenvaihto avioparin väliltä alkaa kuitenkin vuodesta 1896 ja antaa näin ollen perustellun syyn aloittaa tutkimuksen juuri tuosta vuodesta. Koska kyseessä ei ole Paraske Ahavan elämäkerta, tutkielman ei myöskään ole tarpeen kattaa hänen koko elämäänsä. Tutkimukseni aikarajaus päättyy vuoteen 1917. Tämän jälkeen sekä Ahavan perheessä, että yhteiskunnallisesti tapahtuneet asiat antaisivat aihetta kokonaan uudelle tutkimukselle. Pro gradu –tutkielmani etenee kronologisesti ja se tuo esille aikaa ennen ja jälkeen Ahavan perheen Suomeen muuton.
Paraske Ahavan asemaa perheessään ja yhteisössään tutkiessani olen päässyt tarkastelemaan ainutlaatuisen vienankarjalaisen naisen elämää ja maailmankuvaa 1800-luvun lopussa ja 1900- luvun alussa. Historiantutkijana sydäntäni lähellä ovat erityisesti henkilö- ja naishistoria, arkipäivän historia ja mikrohistoria. Uskon vakaasti, että voidaksemme muodostaa kokonaiskuvaa menneisyydestä, on tärkeää kohdistaa huomio myös niihin toimijoihin, jotka ovat aiemmin jääneet taustalle. Historiankirjoitus oli pitkään suurmiesten, voittajien ja politiikan historiaa. Niin sanottujen uusien historioiden myötä ovat tutkimusten keskiöön nousseet teemat ja toimijat, joita ei ole aikaisemmin pidetty oleellisina. Näihin lukeutuvat nais-
ja arkipäivän historia. Naishistoriantutkimus alkoi saada jalansijaa suomalaisissa yliopistoissa 1980-1990-luvun taitteessa. Jalansijaa saatuaan ne yleistyivät suhteellisen nopeasti ja herättivät yhteiskunnallista keskustelua. Kehitys on ollut positiivista. Naisten, tavallisten ihmisten menneisyys on yhtä arvokas kuin suurmiesten.23
Tutkimukseni on kvalitatiivinen tutkimus, jossa metodina sovellan aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tämä on mielestäni oikea valinta metodiseksi lähtökohdaksi, kun käytän aineistonani Paavo Ahavan yksityisarkistosta löytyvää kirjeenvaihtoa sekä muita Ahavan perheen henkilökohtaisia asiakirjoja ja papereita. Sovellan aineistolähtöistä sisällönanalyysia myös tutkimukseni kannalta oleelliseen kirjallisuuteen. Aineistoa tarkastellessani olen ensimmäiseksi katsonut aineistoa kokonaisuutena. Olen käynyt aineiston läpi systemaattisesti ja nostanut sieltä esiin olennaisia asioita tutkimuskysymyksiini ja teoriakehykseeni pohjautuen.
Jouni Tuomi ja Anneli Sarajärvi ovat kirjassaan Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi (2002) kirjoittaneet sisällönanalyysista, että ”sisällönanalyysi perustuu tulkintaan ja päättelyyn, jossa edetään empiirisestä aineistosta kohti käsitteellisempää näkemystä tutkittavasta ilmiötä”24. Kun metodina sovelletaan sisällönanalyysia, tarkoituksena on luoda sanallinen ja selkeä kuvaus siitä ilmiöstä ja tapauksesta, jota tutkitaan. Tässä tutkimuksessa vienankarjalaisen naisen asemasta perheessään ja ympäröivässä yhteisössään. Tekemällä aineistosta laajasti havaintoja, tulkintoja ja analysointia olen saanut vastauksia asettamiini tutkimuskysymyksiin. Tätä kautta olen saanut kattavan näkemyksen tutkittavasta ilmiöstä.25
Tutkielmassani on monta, toisiaan tukevaa näkökulmaa. Naisnäkökulmalla ja tunteiden historialla on vahva sija, mutta vienankarjalaista perhettä tutkiessani myös perhehistoria antaa tärkeän näkökulman. Lisäksi, koska tutkin Paraske Ahavaa osana yhteisöään, tutkimukseni on mikrohistoriaa. Antero Heikkinen on kirjassaan Ihminen historian rakenteissa (1993) kuvannut mikrohistorian olevan tutkimusta, jonka kohteena on ihminen pienyhteisössään, kuten perheessään, suvussaan, kaupungissaan ja kylässään. Hänen mukaansa mikrohistoriallisen tutkimuksen eräänä keskeisenä tavoitteena on ymmärtää ihmistä. Ymmärryksen tulee tapahtua tutkittavan ihmisen omista lähtökohdista ja elämästä käsin.26
23 Ollila 2010, 26, 89.
24 Tuomi & Sarajärvi 2002, 115.
25 Tuomi & Sarajärvi 2018, 122.
26 Heikkinen 1992, 3, 42.
1.4 Aineiston esittely, tutkimusperinne ja kirjallisuus
Paraske Ahavan asemaa ja roolia perheessään sekä vienankarjalaisen yhteisön jäsenenä ei ole itsessään aiemmin tutkittu. Hän on jäänyt henkilönä hieman taka-alalle, kun aviomies Paavo Ahava on kiinnostanut tutkijoita. Paavo Ahavaa koskevien tutkimusten johdosta ei voi kuitenkaan sanoa tutkimukseni lähtevän täysin tyhjältä pohjalta. Ne antavat todella hyvän lähtökohdan Parasken elämänvaiheiden tutkimiselle.
Aineistoa pro gradu –tutkielmaa varten on ollut todella monipuolisesti tarjolla, mikä on aina hyvä lähtökohta tutkimukselle. Primääriaineistonani käytän Paavo Ahavan yksityisarkistoa, jota säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Olen hakenut luvat yksityisarkiston käyttöön Kansallisarkistolta sekä Suomen Historiallisesta Seuralta ja saanut ne vuonna 2016. Paavo Ahavan yksityisarkisto sisältää pääosin ilmeisesti hänen itsensä kokoamaa materiaalia.
Tutkimukseni kannalta yksityisarkiston antoisinta antia ovat kirjeet. Niistä on havaittavissa tunteita, ajatuksia ja arkisia asioita. Erityisesti Paavon ja Parasken välisellä kirjeenvaihdolla on tutkimuksessani keskeinen merkitys, mutta myös heidän lastensa, sukulaistensa ja ystäviensä lähettämät kirjeet ovat tärkeitä. Perheen Kuusamoon muuton jälkeen yhteydet Uhtualle pysyivät tiiviinä. Kirjeiden kautta olen analysoinut Parasken asemaa ja roolia omassa perheessään ja yhteisössään. Niiden kautta on tulkinnut myös Parasken ja Paavon välistä tunne- elämää. Lisäksi yksityisarkistosta löytyvät perheen yksityiset asiakirjat, esimerkiksi Paraskea ja Ahavan perheen kauppoja koskevat kaikki asiakirjat, passit ja matkaluvat, ovat kirjeiden ohella olennainen osa tutkimukseni lähdeaineistoa.
Kirjeet historiallisena lähteenä ovat tutkimuksissa usein olleet merkittävien henkilöjen, kuten aatelisten. Paavo Ahavan yksityisarkisto tarjoaa kuitenkin erityisen hyvän mahdollisuuden tarkastella tavallisten vienankarjalaisten ihmisten kirjeitä. Kirjekokoelma antaa monipuolisen kuvan tavallisen ihmisen elämänkuvasta, hänen tavastaan nähdä itsensä ja puolisonsa sekä ympäröivä yhteisönsä. Tällaisia kirjeitä on tutkittu suhteellisen vähän, joten mikä tekee tutkimuksestani ja siinä käyttämästäni aineistosta erityisen.
Kuten aikaisemmassa mainitsin, Paavo Ahava on ilmeisesti itse koonnut oman arkistonsa, joten lähdekriittisesti tarkasteltuna siihen tulee suhtautua sopivalla varauksella. On huomioitava mahdollisuus, että Ahava olisi sensuroinut arkistoaan jättäen siitä pois epämiellyttäviä tai vähemmän mairittelevia asioita itsestään tai perheestään. On myös mahdollista, että asiakirjoja
tai kirjeitä on hävinnyt. Kirjeitä on säilynyt suhteellisen vähän tutkimukseni alkupäästä vuosilta 1896—1899, minkä syynä voi mahdollisesti olla, etteivät Paraske ja Paavo kokeneet tarpeelliseksi kuljettaa kirjeitä mukanaan muuton yhteydessä Uhtualta Kuusamoon tai ne katosivat ajan saatossa. On myös mahdollista, että kirjeenvaihtoa heidän välillään oli tuohon aikaan vähemmän. Joka tapauksessa, kirjeitä ja muita asiakirjoja on säilynyt huomattavasti enemmän perheen Kuusamossa asumisen ajalta. Näin ollen on luultavaa, että kirjeitä on jäänyt arkiston ulkopuolelle mahdollisen sensuroinnin tai häviämisen vuoksi. Arkiston läpikäytyäni en kuitenkaan usko systemaattiseen sensuuriin, vaan katson jäljelle jääneiden lähteiden antavan luotettavan ja kattavan kuvan Paraske Ahavan perheestä ja elämästä.
Kirjeissä esiintyvään kieleen on kohdistettu erityistä huomiota. Kirjoittavatko Paraske ja Paavo tai heidän sukulaisensa niin kuin asiat ovat vai onko kirjeistä havaittavissa jonkin asteista sensurointia? Anne Ollila on kirjassaan Aika ja elämä – aikakäsitys 1800–luvun lopussa (2000) todennut näin: ”Lähde kertoo sen, minkä tutkija huomaa kysyä”.27 Tämä pitää paikkansa erityisesti käyttäessä lähteinä kirjeitä, sillä niistä ilmenevistä asioista ja kielen käytöstä voi päätellä monta eri asiaa, riippuen siitä mitä tutkija haluaa niistä saada nostettua esiin. Tässä tutkimuksessa tuon kirjeistä esiin Parasken asemaa Ahavan perheessä ja yhteisönsä jäsenenä, mutta ennen kaikkea myös hänen tunne-elämäänsä ja suhdettaan aviomiehensä kanssa.
Kirjoitettu teksti antaa mahdollisuuden tarkastella, kuinka Paraske ja Paavo Ahava näkivät toisensa erossa ollessaan.
Paraske Ahava ei useinkaan kirjannut kirjeisiinsä päivämääriä. Mikäli hän kirjasi päivämäärän, vuosi saattoi jäädä pois. Tämä voi selittyä sillä, että Parasken kirjoittamat kirjeet olivat vastauksia esimerkiksi hänen aviomiehelleen Paavolle. Tämän vuoksi tarkan päivämäärän tai vuoden kirjoittaminen kirjeeseen saattoi tuntua hänestä turhalta. Vastaanottajan saattoi olettaa tietävän, milloin kirje oli suurin piirtein kirjoitettu. Paraske tuskin osasi olettaa, että hänen kirjeitään käytettäisiin vuosikymmeniä myöhemmin lähteinä tutkimuksissa. Kirjeet osoitettiin nimenomaan niiden vastaanottajalle. Tämä tuottaa tutkijalle aika ajoin hieman päänvaivaa, mutta tässä yhteydessä olen pyrkinyt ajoittamaan kirjeet niissä esiintyvän sisällön, teemojen ja kontekstin perusteella.
27 Ollila 2000, 16.
Paavo Ahavan yksityisarkistoon tutustuessani olen tavannut Parasken pojanpojan, Paavo Ahavan. Hän on kertonut minulle isovanhemmistaan sekä heidän elämästään. Tapaamisemme aikana sain kirjoitettua muistiinpanot, jotka ovat tukeneet minua tutustuessani arkistosta löytyvään aineistoon. Toki minun on täytynyt huomioida muistitiedossa mahdollisesti ilmenevät virheet, mutta Ahavan arkistoon tutustuttuani voin todeta, että Paavo Ahavan kertomat asiat isovanhimmastaan saavat tukea arkistolähteistä.
Toisena arkistolähteenä tutkimuksessani käytän Vienan Kemin kihlakunnan rippikirjoja vuosilta 1900 ja 1910 sekä Vienan Karjalan Kemin piirikunnan ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjoja vuosilta 1873–1905, jotka löytyvät Kansallisarkiston Joensuun toimipisteestä jäljennöksinä. Rippikirjat antavat tietoa sekä Parasken että hänen miehensä Paavon perheistä ja perheenjäsenien syntymäajoista. Niihin ei ole kirjattu henkilöiden tarkkaa syntymäaikaa, vaan henkilön ikä rippikirjan kirjaushetkellä. Lisäksi niissä saattoi olla maininta myös perheiden uskonnollisesta taustasta. Metrikkakirjat puolestaan ovat ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, joihin on luetteloituina kastettuja, vihittyjä ja haudattuja. Ne antavat tietoa ihmisten syntymä-, avioitumis- ja kuolinajoista, mutta myös kuolemaan johtaneista syistä.
Niihin saatettiin kirjata myös seurakuntalaisten ammatit.
Arkistolähteiden lisäksi kontekstualisoiva kirjallisuus on tärkeässä osassa tutkimuksessani erityisesti tutkiessani yleisesti vienankarjalaisia naisia sekä heidän asemaansa perheessään ja yhteisössään. Huomion kirjallisuuden liittyen Uhtuaan ja Vienan Karjalaan, mutta toki myös Suomeen sekä vienankarjalaisiin ihmisiin ja heidän elin- ja perhemuotoihinsa.
Paraske ja Paavoa Ahavaa on tarkastellut sukututkija Irja Rämä, joka on julkaissut muun muassa koosteteoksen Uhtuan Afanasjeff -suvusta. Rämä on tarkastellut Uhtuan Afanasjeff - suvun historiaa 1700-luvun alusta lähtien ja julkaissut omista tutkimuksistaan koosteen Uhtuan Afanasjev -suku – kooste tutkimusaineistosta. Se on löydettävissä Karjalan Sivistysseuran Sampo-tietokannasta. Rämän artikkeleita ja hänen tekemäänsä sukututkimusta muun muassa Afanasjeff -suvusta on julkaistu myös Karjalan heimo -lehdessä, joka on Karjalan Sivistysseuran julkaisema aikakauslehti. Olen tutustunut myös kyseiseen lehteen tutkimustani tehdessä.
Yury Shikalov on tehnyt vuonna 2001 lisensiaattitutkielman nimeltään Karjalan Paavon Karjala – Uhtuan kylä ja sen asukkaat sekä muut Vienan karjalaiset 1800-luvun puolivälistä
ensimmäiseen maailmansotaan. Shikalovin tutkimuksen pääpainona on katsoa elämää Uhtuan kylässä sekä koko Vienan Karjalassa ennen alueeseen 1900-luvulla kohdistuneita mullistuksia.
Hänen tutkimuksensa liikkuu kolmella tasolla: kylän, Vienan Karjalan ja henkilön. Paavo Ahava on tutkimuksen avainhenkilö, joka antaa Shikalovin mukaan ”kasvottomalle kyläyhteisölle elävät piirteet”. Shikalov on tehnyt myös väitöskirjansa vuonna 2007 koskien Vienan Karjalaa, nimeltään Ilona on käki metsässä, ilona on lapsi perehessä – Syntymä, imeväiskuolleisuus ja aviottomat lapset Vienan Karjalassa ja Vienan länsirannikolla 1860—
1910-luvuilla. Tutkimus antaa laajan kuvan vienankarjalaisista ihmisistä, heidän elämästään ja perhestrategiastaan, uskonnostaan ja uskomuksistaan sekä sairauksistaan ja kuolleisuudesta.
Yury Shikalovin tutkimusten lisäksi esittelen keskeisimpiä kirjallisuuslähteitä tutkimuksessani. Juha Pentikäisen vuonna 1917 julkaisema tutkimus Marina Takalon uskonto johdattaa vienankarjalaisten naisten maailmaan. Pentikäisen uskontotieteen ja folkloristiikan alaan kuuluva teos kuvaa hyvin tarkasti vienankarjalaisen naisen Marina Takalon elämää 1800- luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Vienankarjalaista yhteisöä ja heidän elintapojaan tuovat esiin Mervi Naakka-Korhonen ja Maiju Keynäs kirjassaan Halpa hinta, pitkä mitta (1988). Teoksessa on havaittavissa vienankarjalaisten ihmisten itsensä ääni. He ovat kertoneet haastatteluissa esimerkiksi karjalaisten laukkukauppiaiden elämästä ja työstä. Samuli Paulaharju on kirjassaan Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia kuvannut sen sijaan vienankarjalaisten uskomusmaailmaa. Ihmisten elämään kuului paljon uskomuksia elämän eri vaiheissa, aina syntymästä heidän kuolemaansa asti. Paulaharjun teos on alkujaan vuodelta 1924, mutta olen käyttänyt uusintapainosta vuodelta 1995.
Perhehistorian pariin minut on johdattanut Kai Häggman kirjalla Johdatus perhehistoriaan (1996). Perhettä käsitellään laajasti myös Matti Pöllän väitöskirjassa Vienankarjalainen perhelaitos 1600—1900(2001). Pöllä tarkastelee tutkimuksessaan kattavasti eri aikakausille tyypillisiä perhemuotoja, kotitalouksien muodostusmalleja ja vienalaisen perhelaitoksen kehitystä. Karjalaan olen perehtynyt Väinö Voionmaan Suomen karjalaisen heimon historia (1969) ja Iivo Härkösen Karjalan kirjan (1932) kautta. Myös Kuusamon historiaan tutustumisen olen kokenut oleelliseksi. Juhani Kortesalmen teos Kuusamon talonpoikaiselämä 1670–1970 ( 1975) käsittelee kattavasti Kuusamoa ja siellä asuvan yhteisön elämää.
Ahavan yksityisarkistosta löytyviin kirjeisiin tutustuessa tärkeä tutkimusta tukeva teos on ollut Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama teos Kirjeet ja historiantutkimus (2011). Teos käsittelee erityyppisiä kirjeitä, niiden kirjoittamista ja vastaanottamista aina antiikista 2000-luvun alkuun saakka sekä erilaisia kirjeiden tutkimusmuotoja. Nimenomaan vienankarjalaiseen kirjeenvaihtoon pääsee perehtymään myös Olga Iljuhan teoksen Geremejev-Räihä: ihminen, perhe ja politiikka 1900-luvun alussa (2017) avulla. Teos on samankaltainen kuin tutkimukseni koskien Paraske Ahavaa. Se sisältää avioparin välistä kirjeenvaihtoa, päiväkirjamerkintöjä sekä muiden 1900-luvun alussa Vienan Karjalassa asuneiden kirjeitä – kuten Paavo Ahavan kirjeitä. Teos antaa kuvauksen aikakauden tapahtumista ja ihmisten rooleista Vienan Karjalassa.
Kirjeiden tutkimisen kannalta Anne Ollilan teos Aika ja elämä – aikakäsitys 1800–luvun lopussa (2000) on antoisa. Ollila on kirjoittanut myös teoksen Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta (2010), joka käsittelee historiantutkimuksen monipuolistumista ja erilaisia tapoja lähestyä menneisyyttä ja erilaisia toimijoita. Ollila tuo esille esimerkiksi naishistorian tutkimuksen yleistymisen ja sen merkityksen yhteiskunnan ja historian juonen kannalta.
Tunteiden historialle on tutkimuksessani oma lukunsa. Olen perehtynyt tunteiden historiaan ja sopivaan tulkintakehykseen tutkimuskysymysteni kannalta Hanna Kietäväinen-Sirénin väitöskirjan ”Erityinen ystävyys: miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700)” (2015) kautta. Väitöskirja keskittyy aikaan kaksi sataa vuotta ennen tutkimukseni aikarajausta, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tunnehistorian teoria ja tulkinnalliset kehykset avaavat myöhemmänkin aikakauden tutkijalle tunnehistorian tutkimusta.
Tutkimukseni kannalta oleellista on myös kirjallisuus koskien Vienan Karjalaisten Liittoa.
Liiton perustamiseen, tarkoitukseen ja toimintaan olen tutustunut muun muassa Raimo Rannan teoksen ”Vienan Karjalaisten Liitosta Karjalan Sivistysseuraksi v. 1906–1922” ja Karjalan Sivistysseuran 50-vuotisjuhlajulkaisun ”Suvulta suvulle” (1956) kautta.
Metodisena ohjeenani on ollut jo aiemmin mainitsemani Jouni Tuomen ja Anneli Sarajärven Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi (painokset vuosilta 2004 ja 2018). Samassa yhteydessä olen perehtynyt Pertti Alasuutarin kirjoittamaan Laadullinen tutkimus 2.0 (2011).
Olen nojautunut myös Antero Heikkisen kirjaan Ihminen historian rakenteissa – mikrohistorian näkökulma menneisyyteen (1992). Teos avaa kattavasti, millaista on mikrohistoriallinen tutkimus.
2. Vienankarjalainen nainen 1800-luvun lopussa
2.1 Yhteisön elämänmuoto Uhtualla
Eläminen Vienan Karjalassa Uhtualla oli monimuotoista ja paikoin vuodenajoista riippuvaa.
Kuten jo johdannossa28 tuli ilmi, asukkaita Uhtualla oli 1900-luvun alkuun tultaessa yli 1100 henkeä. Tästä johtuen se oli asukasluvultaan Arkangelin kuvernementin suurimpia kyliä.
Uhtuan asukkaat jakautuivat asumaan neljälle eri asuinalueella, jotka mukailivat kylän läpi kulkevaa Uhut-jokea. Asuinalueet erosivat toisistaan paitsi asukkaiden määrien, mutta myös talojen rakennustyylien perusteella. Likopää oli asuinalue Uhut-joen suusta länteen päin mentäessä Kuittijärven rannalla, jossa sijaitsi suuria ja koristeellisia taloja. Siellä asui esimerkiksi varakkaita Suomen puolella asioivia kauppiaita, jotka toivat rakennustarpeita asumuksiaan varten myös Suomen puolelta.29
Likopäätä lähinnä oli Ryhjä, jossa sijaitsi muun muassa kylän kirkko. Joen itäpuolella oli vähäisesti asutettu Miitkala, jota ei ole kuitenkaan merkitty kylän karttaan. Hieman kauempana muista oli Lamminpohja, joka kertoman mukaan oli Uhtuan asuinaluista vanhin. Talojen rakennustyylit poikkesivat toisistaan, sillä yleistymään olivat alkaneet perinteisten karjalaistyylisten talojen lisäksi myös suomalaisen tyylin mukaisesti rakennetut talot.
Karjalaistyyliset talot olivat perinteisesti kooltaan suuria ja omaperäisiä. Saman katon alla yhdistyivät niin ihmisten asumus kuin karja-aitta, väliseinällä tietenkin. Toinen malli oli rakentaa nämä vierekkäin, ”kylki kylkeen”. Tätä karjalaistyylistä rakennusmallia kutsuttiin yhtenäistalotyypiksi. Suomalaisen rakennustyylin mukaisesti rakennetuissa talotyypeissä sen sijaan ihmisten asumukset erotettiin karjarakennuksesta. Uhtualta löytyi 1800-luvun lopussa molempia talotyyppejä, mutta myös huonommin rakennettuja taloja, niin sanottuja hökkeleitä.30
28 Ks. 1.2 Vienankarjalan sydänmailta Koillismaalle.
29 Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 56; Shikalov 2001, 39.
30 Keynäs & NaakkaKorhonen 1988, 56; Pöllä 2001, 403; Shikalov 2001, 14–16, 19,68–74.
Kartta 2. Uhtuan kylä 1900-luvun alussa. Lähde: Shikalov 2001, s.16
Uhtua oli Vienan kylistä asukasmäärältään suurin ja rikkain. Tähän kiinnittivät huomiota useat Karjalassa kulkeneet matkalaiset. Kylän rikkaus näkyi esimerkiksi siinä, että kylässä oli runsaan peninkulman31 mittainen kärryillä ajettava tienpätkä. Tuollainen oli ajallaan erikoinen,
31 Peninkulma on noin 10 kilometriä.
sillä muualta Vienan Karjalasta ei sellaisia löytynyt. Uhtuan rikkauksien taustalla oli laukkukauppa, sillä kylä oli yksi vienankarjalaisten laukkukauppiaiden keskusalueista.
Laukkukaupalla tarkoitettiin kiertelemään lähteneitä kulkukauppiaita, melkein poikkeuksetta miehiä, jotka harjoittivat 1800-luvun lopulla pääosin tekstiili- ja rihkamakauppaa. Karjalaisella kaupankäynnillä oli pitkät perinteet, se vaikuttaisi kulkeneen karjalaisilla osana ”veren perintöä”.32
Kaupankäynnin lisäksi muita elinkeinoja kyläläisille tarjosivat kalastus, maanviljely, karjanhoito ja metsästys. Maanviljely ei ollut kehittynyt tehokkaaksi eikä siitä saatava tuotto ollut riittävää, joten luonnon antimet olivat tärkeä elannon lähde. Maanviljelyn heikon tuoton vuoksi ihmiset joutuivat ostamaan jauhoja muualta. Kalastusta heidän oli kuitenkin hyvä harjoittaa Keski-Kuittijärvellä, jonka rannalla kylä sijaitsi. Kyläläiset kalastivat yleensä vain oman kotitaloutensa tarpeisiin. Sen sijaan metsästystä harrastettiin myös kaupankäyntiä varten.
Uhtualaiset talonpojat metsästivät esimerkiksi metsälintuja, jotka he myivät niin sanotulle
”välikädelle”, joka vei linnut myyntiin kauemmaksi. Riista päätyi myyntiin muun muassa markkinoille Pietariin ja Suomen puolelle. Metsästys myyntiä varten kuitenkin väheni 1900- luvun alkuun tultaessa koko Vienan Karjalassa.33
Edellä mainitut elinkeinot eivät suuria voittoja kyläläisille antaneet, vaikka kalastus oli verrattain tuottoisaa. Laukkukaupan rinnalle toiseksi kausiluonteiseksi työksi nousikin 1900- luvun alussa rahdinajo, josta alkoi kehittyä yksi ihmisten peruselinkeinoista. Myös kasvava metsäteollisuus saavutti uhtualaiset talonpojat ja jokainen uusi saha antoi lisää mahdollisuuksia perheiden toimeentuloon.34
Uhtualla asuneiden karjalaisten perheiden elämään mahtui jokapäiväisen toimeentulon lisäksi myös seuraelämää. Kyläläiset vierailivat toistensa luona ja lapset leikkivät keskenään. Ihmisten elämään vaikuttivat myös vanhat vienankarjalaiset tavat ja uskomukset. Uskomuksia siitä, kuinka ihmisten tulisi toimia, oli paljon eri elämänvaiheita varten aina ihmisen syntymästä hänen kuolemaansa saakka. Sitä, antoivatko kaikki yhteisön jäsenet uskomusten vaikuttaa elämäänsä, ei voida tietenkään varmaksi sanoa. Mutta monet vanhat tavat liittyen esimerkiksi häihin ja lapsen saantiin, olivat kulkeneet sukupolvelta toiselle. Ne tulivat niin suurissa määrin
32 Ervasti 2005, 210; Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 9, 56; Pentikäinen 1971, 82.
33 Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 63–65; Shikalov 2001, 142–150.
34 Ervasti 2005, 210; Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 6, 56–57; Shikalov 2001, 142–158.
ihmisten elämässä esille, että kylän pappi saattoi leimata toimet pakanuudeksi. Uhtualla oli ortodoksinen pappi ja suurin osa asukkaista kirjattu ortodoksiuskoisiksi. Kuitenkin vienankarjalaisessa yhteisössä oli useita muitakin uskontokuntia: ortodoksinen vanhauskoisuus, lestadiolainen herätysliike ja vähäisessä määrin luterilaisuus. Kirkkoelämällä ei kuitenkaan ollut 1800-luvun lopussa merkittävän suurta sijaa tavallisten ihmisten elämässä.
Tähän, muihin uskonhaaroihin ja pakanuuteen paikallinen pappi yritti parhaansa mukaan puuttua.35
2.2 Naisen asema vienankarjalaisessa perheessä ja yhteisössä
Uhtua, kuten monet muutkin vienankarjalaiset kylät, oli syksystä kevääseen asti hyvin naisvaltainen kylä. Useat miehet työskentelivät silloin muualla käyden esimerkiksi laukkukaupalla, jonne lähdettiin syys- lokakuun aikoihin. Miehet saattoivat olla pitkäänkin poissa kotoa, jolloin kaikki kotiin, kylään ja jopa niiden ulkopuolelle kuuluvat työt jäivät erityisesti naisten vastuulle. Myös kylän vanhukset ja lapset kantoivat omalta osaltaan vastuuta kotitalouksien selviämiseksi. Kylässä oli pulaa työkykyisistä miehistä syksystä kevääseen kestäneellä ajanjaksolla. Varakkaimmat taloudet palkkasivatkin rengin avuksi talven ajaksi.
Ennen miesten lähtöä pyrittiin hoitamaan syyskynnöt, perunannosto ja korjaamaan vilja talteen. Työt eivät tosin olleet esteenä miesten lähdölle, sillä talon ja yhteisön naiset pystyivät tarvittavat tehtävät hoitamaan. Kesäisin rengeille ei useinkaan ollut tarvetta talon miesten ollessa kotona. Toisaalta kesälläkin päävastuu kotitilan töistä saattoi hyvinkin jäädä naisten hoidettaviksi. Kaupoiltaan palanneet miehet tarvitsivat aikaa talven reissuiltaan toipumiseen ja seuraavaan matkaan valmistautumiseen. Naisilla oli näin ollen tärkeä rooli yhteisönsä elämän ylläpitäjänä ja eteenpäin viejinä. 36
Vienan Karjalassa oli hyvin tyypillistä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, että vasta avioitunut pariskunta asettui häiden jälkeen asumaan sulhasen vanhempien johtamaan talouteen.
Karjalaiset kotitaloudet koostuivatkin usein niin sanotuista suurperheistä. Väinö Voionmaa on määritellyt karjalaisten suurperheiden olevan kahden tai useamman perheen muodostama talousryhmä, jakamaton talousperhe.37 Karjalaisessa taloudessa saattoi asua rinnakkain
35 Shikalov 2001, 171–191; Virtaranta 1985, 539–537.
36 Keynäs & Naakka-Korhonen 1988, 68–69; Pöllä 2001, 450.
37 Voionmaa 1915, 389; Shikalov 2001, 100.
useampi perhe ja sukupolvi. Talossa oli isäntä, joka oli perheenpää, ja emäntä. Talon emäntä oli korkea-arvoisin, mutta muuten talon naisten keskuudessa vallitsi tasa-arvoisuus. Nainen kuului avioitumisen myötä elämänsä aikana kahteen ”avioperheeseen”, ensimmäiseen ollessaan lapsi ja asuessaan omien vanhempiensa kanssa ja toiseen avioiduttuaan sekä lapsia saadessaan. Papit kirjasivatkin rippikirjoihin kylän asukkaat kotitalouksien mukaan niin, että isännän nimi merkittiin ensimmäiseksi ja talouden muut hänen asukkaat peräänsä emännästä alkaen. Näin avioitumisen jälkeen naista ei enää merkitty isänsä talouteen. Yleisesti katsoen venäläisiä perheitä, vienankarjalaisella naisella oli perheessään huomattavasti parempi asema mieheensä nähden kuin muualla Venäjällä. Tähän venäläiset tutkijat kiinnittivät huomiota jo 1800-luvulla.38
Vienan Karjalassa prosentuaalisesti suurin osa sekä miehistä (36,3 %) että naisista (38,4 %) oli avioituessaan 21–25-vuotiaita. Huomattava osa naisista avioitui myös nuorempana. 16–20- vuotiaina avioituneiden naisten osuus oli 32,5 % kaikista avioituneista naisista. Jo 26–30- vuotiaana osuus laski huomattavasti 18,3 %:iin. Sen sijaan miehillä vastaavaa laskua ei tapahtunut, vaan saman ikäryhmän miehiä avioitui 31,2 % kaikista avioituneista miehistä. Näin ollen naiset avioituivat keskimääräisesti nuorempina kuin miehet.39
Naisten tehtävänä oli huolehtia perheen taloudenhoidosta, karjasta ja ruuanlaitosta sekä vaatehuollosta. Talon emännän tehtäviin kuului töiden jakaminen taloudessa asuneiden naisten kesken. Päävastuu ruuanlaitosta oli talon emännällä. Karjanhoidosta naisille kuuluivat pääosin lehmien ja lampaiden hoitaminen. Mikäli taloon kuului myös hevonen, eikä mies ollut paikalla sitä hoitamassa, naiset hoitivat senkin. Yleisimpiä karjaeläimiä talouksissa olivat lehmät ja lampaat, läheskään kaikista ei hevosta löytynyt. Yhteisön naiset tekivät paljon niin sanottuja miehille kuuluneita töitä, varsinkin jos nämä olivat muualla hankkimassa rahatuloja perheelleen. Töiden hoitamisella oli merkitystä ihmisten jokapäiväisen toimeentulon kannalta, joten myös yhteisön vanhukset ja lapset kantoivat vastuuta naisten lisäksi. Perheiden vanhimmat tyttäret huolehtivat pienemmistä sisaruksistaan ja serkuistaan. Naiset hoitivat pellot ja kalastivat vuodenajasta riippumatta. Näihin töihin osallistui apuna myös nuoriso.
Varakkaimmissa kotitalouksissa oli myös palkattuna apuvoimia väliaikaisesti tai pysyvästi.
Koska naiset hoitivat talouden vaatehuollon, asuintaloissa saattoi olla oma paikkansa
38 Pentikäinen 1971, 63; Pöllä 2001, 447; Shikalov 2001, 86–87, 126.
39 Shikalov 2001, 126.
kehräämiselle ja ompelemiselle. Arkisten askareiden lisäksi aikaa jäi kuitenkin myös seuraelämälle. Naiset poikkesivat toistensa luokse usein kyläilemään ja esimerkiksi ompelemaan ja keskustelemaan keskenään.40
Vienankarjalaisten naisten asema oli suhteellisen tasa-arvoinen miehiinsä nähden. Tähän vaikutti se, että naiset kykenivät hoitamaan kotitalouden asioita miesten ollessa muualla. He suoriutuivat myös niin sanotuista miesten töistä. He pystyivät tekemään pääosin kaiken sen, minkä perheen miehetkin, joten tasa-arvoinen ja suhteellisen vapaa asema perheessä oli oletettavan kohtuullista. Nainen oli tärkeä jokapäiväisen elämän kannattelija niin perheessään kuin yhteisössään. Talon isäntä oli perheenpää ja näin kykeneväinen käyttämään päätäntävaltaa kaikista perheen asioista, mutta käytännössä mies huomioi myös vaimonsa mielipiteen, kun päätettävänä oli tärkeitä asioita. Vaikka nainen olikin ruumiillisesti miestään heikompi, hän oli henkisesti tasa-arvoinen tämän rinnalla.41
Naisten asemaan perheessään ja yhteisössään vaikuttivat merkittävästi lapset. Naista ei arvostettu ja hänen asemansa perheessään ja yhteisössään heikentyi huomattavasti, mikäli hän ei kyennyt saamaan lapsia. Häntä saatettiin kohdella vieraan työvoiman tavoin eli alentavammin kuin perheen muita naisia. Hänestä saatettiin sanoa: ” Se heposen sukua, kellä ei ole hetelmää”. Samuli Paulaharju on tuonut esille kirjassaan Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, kuinka naisille oli monia ohjeita ja uskomuksia heidän odottaessaan lasta. Naisten tuli esimerkiksi muistaa välttää töitä, joissa olisi aiheutunut vaaraa sikiölle. Tällaisiksi mainittiin esimerkiksi kankaan kutominen ja lampaiden keritsiminen.
Kasvava vatsa olisi kärsinyt ahtaissa kangaspuissa istumisesta tai lammas olisi saattanut riehaantuessaan osua naiseen ja vaurioittaa sikiöitä. Useammasta asiasta uskottiin olevan kiellettyä ja niiden tekemisen aiheuttavan vakavia seurauksia syntyvälle lapselle. Esimerkiksi hiusten leikkaaminen oli kiellettyä raskaana olevalta itseltään tai muilta, sillä tämän uskottiin lyhentävän lapsen elinikää. Naisen ei myöskään kannattanut olla nukkuessaan selällään, sillä silloin paholainen saattoi tulla ja vaihtaa lapsen vatsasta. Metsässä kulkemista tuli myös varoa karhun kohtaamisen varalta, varsinkin jos uskoi odottavansa poikalasta. Vanhan uskomuksen mukaan karhu tunnistaisi naisen odottavan poikaa ja hyökkäävän tällöin tämän kimppuun.
Sukupolvilta toisille kulkeneita ohjeita ja uskomuksia niin raskauteen kuin synnytykseen
40 Keynäs & Naukka-Korhonen 1988, 81; Pöllä 2001, 406, 413–414, 450; Virtaranta 1958, 536; Shikalov 2001,
41 Pöllä 2001, 428; Voinomaa 1969, 510, Shikalov 2001, 86.
liittyen oli naisille todella paljon. Oletettavasti useat noudattivat kuulemiaan ohjeita, ettei mahdolliset hankaluudet olisi ainakaan ”itse aiheutettuja” .42
Vienankarjalaisissa perheissä lasten määrä vaihteli hyvinkin paljon. Nainen saattoi synnyttää jopa 16–18 lasta, mutta keskimääräisesti lapsia oli perheissä yhdestä viiteen kappaletta. Lapsia pyrittiin saamaan perheeseen mahdollisimman monta, mitä kuitenkin verotti suuri lapsikuolleisuus. Naisten työskennellessä melkein synnytykseen saakka, keskenmenojen eli raskauksien ennenaikaisten päättymisten määrä oli huomattava. Talonpoikaisperheissä suuri lapsimäärä oli järkevää, sillä nämä toivat perheeseen ”lisäkäsiä” eli olivat apuna talouteen kuuluneissa töissä, mutta myös turvasivat vanhempiensa vanhuuden. Näin ollen lapset olivat ikään kuin omien vanhempiensa sosiaaliturva. Niin perheiden tytöt kuin pojat osallistuivat kotonaan avuksi kalastukseen, heinäntekoon ja marjastukseen. Mikäli perhe oli vähävarainen, lapset saattoivat jo verrattaen nuorena joutua lähtemään kotoaan ansaitsemaan elantoa. Tytöt joutuivat lähtemään esimerkiksi palvelijoiksi ja pojat kauppa-apulaisiksi tai paimeniksi. Naisen asema oli riippuvainen lapsistaan. Mikäli hänen aviomiehensä menehtyi ennen yhteisten lasten saamista, oli hyvin epätodennäköistä, että nainen peri mieheltään yhtään mitään, varsinkaan miehen verisukulaisten eläessä. Nainen saattoi jopa joutua lähtemään pois menehtyneen miehensä perheen taloudesta. Oma perhe ja lapset olivat näin ollen tärkeä tuki ja turva vienankarjalaisille ihmisille.43
2.3 Paraske Ahava osana perhettä ja vienankarjalaista yhteisöä
Paraske Ahava avioitui miehensä Paavo Ahavan kanssa 23. huhtikuuta 1895 Uhtuan kirkossa.
Hän oli avioituessaan 21-vuotias Paavon ollessa häntä vuoden vanhempi. Näin ollen he olivat vienankarjalaisittain tyypillisimmässä iässä aviotuessaan. Paraske asettui häiden jälkeen asumaan tuoreen aviomiehensä isän, Simana Afanasjeffin talouteen. Hyvin yleinen käytäntö oli, että nainen asettui avioitumisensa jälkeen miehen vanhempien johtamaan kotitalouteen, aivan kuten Paraske teki. Samassa taloudessa asui yhteensä kolme perhettä, joista yhden muodostivat Simana ja hänen vaimonsa Feodosija lapsineen. Toisen perheen muodostivat Simanan ja Feodosijan esikoinen Paavo yhdessä vaimonsa Parasken kanssa ja kolmannen
42 Paulaharju 1995, 25; 29–30; Voionmaa 1969, 505.
43 Uhtuan seurakunnan rippikirja v. 1910, KA; Pentikäinen 1971, 155–156; Shikalov 2001, 88–90, 131;
Voinmaa 1969, 505–506.
Paavon nuorempi veli Feodor vaimonsa Darian kanssa. Suvun kotitalo sijaisi Uhtuan kylän osassa, jota kutsuttiin Lamminpohjaksi eli Lamminpohjan Ojalanperällä. Se oli suuri, tyypillisen karjalaistalon näköinen talo.44
Parasken aviomies Paavo oli jo 10-vuotiaana lähtenyt kotoaan Uhtualta aloittaakseen uransa kaupan alalla. Hän oli työskennellyt aluksi Pohjois-Suomessa Sodankylässä kauppaliikkeessä, missä hänen isänsä Simana toimi liikkeenjohtajana. 15-vuotiaana hän siirtyi kauppa- apulaiseksi Yli-Tornioon ja työskenteli useassa paikassa päätyen Pietariin, missä hän työskenteli myös Parasken kanssa avioitumisensa jälkeen. Paavo ehti saada kauppa-apulaisena ollessaan tärkeää työkokemusta ja oppia venäjän kielen kauppa-apulaisena ollessaan, mikä oli erityisen hyödyllinen taito kaupan alalla ja perheen tulevaisuutta ajatellen.45
Pietarissa ollessaan Paavo piti yhteyttä vaimoonsa ja muuhun perheeseensä kirjeiden välityksellä. Se, kuka perheestä hänelle vastasi ja kertoi kotipuolen kuulumiset vaihteli, mutta vuonna 1897 se ei ollut hänen vaimonsa Paraske. Hän ei nimittäin osannut vielä tuolloin kirjoittaa. Yhdessä kirjeessään Paavo kirjoittikin vaimolleen: ”Olisin suuresti ilonen kuin opastuisit itse kirjoittamaan”. Ilmeisesti Paraske kuitenkin osasi lukea, mutta kirjoittaminen luonnistui häneltä vasta myöhemmin. Paavo kannusti Paraskea opettelemaan kirjoittamaan ja hän kirjoittikin vaimolleen heinäkuussa 1896 seuraavasti: ” Kirjoitapa joko sinä alat kirjalle opastua ja konsa mulle itse kirjoitat sillä mie en ennen tule sielä käymään kuin sinä itse kirjotat kirjasen”. Hän suorastaan painosti vaimoaan oppimaan kirjoittamaan. Ilmeisesti tämä tuotti tulosta, sillä 1900-luvun alkuun mennessä Paraske osasi kirjoittaa itse. Hänen kirjoitustaidottomuutensa vuoksi tutkimuksen tässä osassa esille pääsevätkin enemmän Paavon kirjeet ja vasta myöhemmin avioparin molemmin puolinen kirjeenvaihto.46
Kirjeiden lisäksi Paavo lähetti matkoiltaan aika ajoin perheelleen tuliaisia, mitä Paraskekin ilmeisesti odotti mieheltään. Ja mikäli Paavo ei saanut vaimolleen mitään laitettua, hän uskoi vaimonsa loukkaantuneen tästä ja selitteli tilannetta esimerkiksi heinäkuussa 1896 kirjoittamassaan kirjeessä muun muassa näin:
44 Shikalov 2001, 68–74. Uhtuan seurakunnan metrikkakirja, filmi 6; Uhtuan seurakunnan rippikirja v. 1900, KA; Pentikäinen 1971, 446–447.
45 Shikalov 2001, 153.
46 Kirjeet 3.7.1896 & 20.3.1897, 26:1, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
”Elä ole pahoilla mielin armas Paro kultaseni, jos sinun Paavosi ei voinun sinulle sitä katsotus kostoa toimittaa. Mie uson jotta sie enämmän kuin muut katalan Karjalan naiset ajattelet pitemmän piälle. Mie en tahtois velkaantuo isännälle – ja sen tähen en voinun toimittaa siula enkä Jeli siskolle mitänä kostintsaa parempaa ja huonoja kostintsoja on parempi olla toimittamatta.”47
Varattomuus tuotti tietynlaisia esteitä, eikä velkaa kannattanut kenellekään jäädä. Paavo kuitenkin pystyi tukemaan rahallisesti vanhempiaan, esimerkiksi näiden remontoidessa/
rakentaessa uutta rakennusta pihapiiriinsä vuonna 1897.48
Uhtualla oletettavasti Paavon äiti Feodosija talon emäntänä jakoi talouteen kuuluneet työt, ja Paraske osallistui talouden muiden jäsenten tavoin askareisiin, ruuanlaittoon ja karjanhoitoon.
Paavon isänisä Efim Afanasjeff oli testamentannut pojalleen Simanalle koko omaisuutensa jo vuonna 1892 ja kyseiseen perintöön oli luokiteltu kuuluvaksi muun muassa karjaa. Afanajeffin karjaan kuuluivat hevonen, neljä lehmää ja seitsemän lammasta. Perheen karjan määrä oli keskimääräiseen vienankarjalaiseen talouteen nähden suuri ja oletettavasti se vain lisääntyi.
Näin ollen työtä karjan parissa varmasti riitti Paraskellekin, varsinkin perheen miesten työskennellessä muualla. Afanasjeffin suuressa taloudessa saattoi muiden askareiden ohella riittää haasteita sukulaissuhteissakin. Ainakin kerran Paavo muisti reissuiltaan vaimoaan Paraskea ja nuorempaa sisartaan Jeliä yhteiskirjeellä, missä hän useasti pyysi näitä olemaan kotona hyvässä sovussa keskenään.49
Paraske Ahava tuli pian avioitumisensa jälkeen raskaaksi ja synnytti esikoisensa Iivon helmikuussa 1896. Lapsi sai kasteessa nimekseen Ioann (Ivan) Pavlovits ja hänen kummikseen valikoitui Parasken nuorempi veli Miron.50 Paavo ei ollut Parasken synnytyksen aikaan Uhtualla, mutta saatuaan tiedon poikansa syntymästä, hän muisti vaimoaan kauniilla kirjeellä.
Kirjeestä on havaittavissa Paavon onnellisuuden ja rakkauden määrä sekä arvostus aviovaimoaan Paraskea kohtaan iloisen perhetapahtuman johdosta. Kirjeessään Paavo kirjoitti vaimolleen, tuoreelle äidille Paraskelle maaliskuussa 1896 muun muassa näin:
47 Kirje Paavolta Paraskelle 3.7.1896, 26:2, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
48 Kirje 3.7.1896 & kirje 6.3.1897, 26:2; 28, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
49 Pöllä 2001, 447; Shikalov 2001, 87, 145–146; Päiväämätön kirje Paavolta Paraskelle & Jelille, Paavo Ahavan yksityisarkisto, 26:1, KA.
50 Rämä 2014, 38.
”Nyt sinä olet valmistan minulle suuren ilon. Olen niin ylen hyvillä mielen, että en sanoin sanoa. [--]Eläköön hän terveenä tuo lapsi kulta – minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni samoin kuin sinuakin. Aina jouto hetkinäin ajattelen Teistä.”51
Suuren onnen keskellä Paavo toivoi Paraskelle kärsivällisyyttä lapsen hoitamisessa. Hän odotti myös parempia aikoja perheelleen tulevaisuudessa, sillä tuohon aikaan he olivat varattomia.
Varattomuus painoi tuoreen isän mieltä.52
Paraske synnytti perheen toisen pojan kesäkuussa 1898. Lapsi sai kasteessa nimekseen Pavel (Paavo) Pavlovits. Hänen kummeikseen valikoituivat Parasken veli Andrej ja Paavon sisar Jelizaveta. Ilmeisesti suhteellisen pian pojan syntymän jälkeen Paraske tuli uudelleen raskaaksi, sillä perheen kolmas lapsi ja ainoa tytär Veera, syntyi jo vuonna 1899. Tyttären nimeä tai tarkempaa tietoa hänen syntymästään ei kirjattu Uhtuan kastettujen kirjaan. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Ahavan perhe oli näihin aikoihin muuttamassa tai juuri muuttanut Uhtualta Suomen puolelle Kuusamoon. Pieni Paavo oli perheen muuttaessa yhdeksän kuukauden ikäinen, joten on mahdollista, että Veera syntyi Kuusamossa.53 Valitettavasti samanlaisia kirjeitä, kuin mitä Paavo lähetti Paraskelle heidän esikoisensa Iivon synnyttyä ei ole säilynyt. Esikoisen syntymän jälkeisen riemun huomioiden, perheen muutkin lapset tuottivat varmasti suuren ilon ja onnen aiheen vanhemmilleen.
Kauppa-apulaisena työskennellyt Paavo Ahava oli 1800-luvun loppuun mennessä kertyneen työkokemuksensa perusteella halukas aloittamaan oman kaupan ylläpidon. Hän loi Pietarissa työskennellessään hyvät välit viipurilaisen kauppiaan G. A. Kutvosen kanssa, joka tuki Paavoa rahallisesti tämän yrityksen perustamisessa. Kutvonen luotti Paavoon niin, että valtuutti tämän hoitamaan oman kauppansa asioita Kuusamossa hänen poissa ollessaan. Paavon itsenä kauppa perustettiin Kuusamoon vuonna 1899. Hetki oli suuri Paavolle, mutta luonnollisesti myös hänen vaimolleen Paraskelle. Hän ja lapset nimittäin muuttivat Paavon perässä Suomen
51 Kirje 2.3.1896, Paavo Ahavan yksityisarkisto, kansio 26, KA.
52 Kirje 2.3.1896, Paavo Ahavan yksityisarkisto, kansio 26, KA.
53 Rämä 2014, 40–42.
puolelle Kuusamoon. Kaupalle alkoi kehittyä laaja liikealue ja se sai asiakkaiksi niin karjalaisia kuin paikallisia suomalaisia.54
Samoihin aikoihin Kuusamon kaupan perustamisen kanssa, Paavo perusti kaupan myös avioparin kotikylään Uhtualle. Tämän kaupan Paavo laittoi vaimonsa Parasken nimiin. Sen nimeksi tuli ”Kauppaliike Paraskeva Nikitina Afanasjeff”. Kaupan toiminta käynnistyi hyvin ja Paraske alkoi oppia tämän myötä liikenaiseksi. Muutos vaikuttaisi olleen naisessa valtava, oppihan hän vasta kirjoittamaan ja pian hänestä tuli jo kauppias. Paraske hoiti kauppaansa liittyviä asioita Kuusamosta käsin nuoremman sisarensa Outin avustuksella, joka työskenteli Parasken liikkeessä Uhtualla. Kaupan ansiosta Paraske varmasti sai näkyvämmän roolin uhtualaisessa yhteisössä, sillä nyt kylässä oli kauppa hänen omalla nimellään. Koko Vienan Karjalassa oli 1800-luvun lopussa vain kahdeksan kauppaa, joten on oletettavaa, että Parasken nimi ja kauppa olivat ihmisten tietoisuudessa ja muistissa. Tällöin voidaan ajatella hänen saaneen merkittävämmän roolin yhteisössään.55
Parasken kaupasta tuli sekatavarakauppa, josta kyläläiset saattoivat ostaa esimerkiksi kankaita, kenkiä ja vaatteita. Näiden lisäksi myynnissä oli välineitä kalastukseen ja työntekoon, hevosvaljaita sekä elintarvikkeita kuten kahvia. Sitä voitiin sanoa eräänlaiseksi tukkukaupaksi, sillä se toimi yhteistyössä Paavon Kuusamon kaupan kanssa. Rahtimiehet alkoivat kuljettaa tuotteita kauppojen välillä, mistä on säilynyt useita lasku-faktuura -lomakkeille kirjattuja rahtikirjoja. Rahdin lähtiessä Uhtuan kaupalta, sen maksu saatettiin suorittaa Kuusamossa.
Kuusamon kaupan kauppatoiminta ylettyi myös Vienan puolelle. Parasken kauppa alkoi kehittyä nopeasti kaupaksi, josta erityisesti Suomeen lähtevät laukkukauppiaat ja Vienassa olleet vähittäiskauppiaat saattoivat ostaa tavaransa.56
1800-luvun lopun voi sanoa olleen todellista muutosten aikaa Parasken elämässä. Hän koki kolmessa vuodessa eli suhteellisen lyhyessä ajassa monta asiaa: hän synnytti perheeseen kolme lasta, opetteli kirjoittamaan sekä muutti perheineen tutusta ympäristöstään ja miehensä isän taloudesta Suomen puolelle Kuusamoon. Hän sai miehensä Uhtualle perustaman kaupan nimiinsä ja alkoi harjoittaa liiketoimintaa työntekijänään toimineen sisarensa Outin avustuksella. Vuosisadan lopun voi sanoa olleen merkkipaalu Parasken elämässä. Nainen,
54 Shikalov 2014; 154, 161; G.A. Kutvonen valtakirja 1899, 9:1, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
55 Shikalov 2001, 161; Laskufraktuura Uhtuan kaupasta, 3:4, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
56 Shikalov 2001, 161–162, Rahtilähetys 2.12.1911, 3:12, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
jonka tehtäviin oli Uhtualla kuulunut suvun naisten kanssa suuren talouden pyörittäminen ja lasten kasvattaminen, päätyi miehensä avustamana yrittäjäksi. Hän alkoi myös huolehtia emännän roolissa perheen omasta taloudesta Kuusamossa. Nyt hänen asemansa oli muuttunut.
Ennen tätä, hän oli oletettavasti kuin kuka tahansa vienankarjalainen nainen.
Ahavan perhettä ajatellen Paraskella vaikuttaisi olleen suhteellisen tasa-arvoinen asema mieheensä nähden vuosina 1896–1899. Näkemykseni perustuu kirjeisiin, sillä Paavo ei yhdessäkään niissä puhutellut vaimoaan väheksyen. Hän arvosti vaimonsa työtä vanhempiensa taloudessa ja lapsista huolehtimista. Tässä suhteessa Parasken ja Paavon suhde oli hyvin tyypillinen Vienan Karjalassa, jossa naiset olivat tasa-arvoisia miehiinsä nähden. Oletettavasti Ahavan perheessä tasa-arvo säilyi ja jopa lisääntyi Parasken aloitettua toimimaan kauppiaana.
Nainen osoitti 1900-alkuun tullessa kykenevänsä tekemään samaa työtä kuin miehensä lasten ja kodin hoitamisen ohella.
3. Paraske Ahavan asema 1900-luvun alkupuolella
3.1 Kodin hengetär ja äiti
Paraske ja Paavo Ahava muuttivat Uhtualta Kuusamon kirkonkylään vuonna 1899. Talvisin Kuusamon ja Uhtuan väliä pystyi kulkemaan hevosten vetämällä rekikyydillä ja kesäisin vesiä pitkin veneellä. Ahavan perheen muuttaessa Kuusamoon, tavarat kulkivat uuteen asuinpaikkaan reellä. Näin ollen perheen muutto osui ajankohtaan, jolloin lumi oli vielä maassa. Muuttokuormassa oli useita rekiä, joista ainakin yksi oli lastattu täyteen pelkästään Parasken omia henkilökohtaisia tavaroita ja vaatteita.57
Kuusamoon päästyään Paavo ja Paraske Ahava lapsineen asettuivat aluksi asumaan vuokralle varakkaaseen Lappmarkin perintötaloon. Taloon kuului huomattavan kokoinen maatila.
Kartanon omistaja A. Pitkänen laati Paavon kanssa sopimuksen, jossa määriteltiin perheelle vuokrasuhteessa kuuluvat rakennukset. Ahavan perheen asumus sijaitsi kartanon eteläpuolella ja siihen kuului yhteensä seitsemän lämmintä huonetta, eteinen ja ullakko. Heille kuului myös kartanon läntisellä seinustalla sijainneet talli, puuvaja, tavaramakasiini ja aamuhuone.
Sopimukseen kuului kuitenkin ehtona, että Paavon oli asennettava näihin uusi pärekatto niiden kestävyyden takaamiseksi. Päre oli alkanut yleistyä kattojen rakennusmateriaaleina Kuusamossa juuri 1800-luvun lopussa.58
Ahavien käytössä olivat talon sauna ja keittiön uuni leipomista varten, kaivot ja pihamaat.
Kartanon tallissa oli heille myös varattuna paikka kahdelle hevoselle. Heillä oli myös oikeus vähäiseen viljelyyn sekä polttopuiden hankintaan lähistöllä olevasta metsästä. Paavo ja Parake Ahava saivat kaikki edellä mainitut huoneet ja oikeudet omistukseensa sopimuksen mukaisesti vuonna 1905. Siihen saakka he olivat vuokralaisia ja Paavo piti tilalla ensimmäistä Kuusamon kauppaansa. Lappmarkin talo tunnettiin myös Marttila-nimisenä perintötalona. Rakennusten määrä ja niiden sijoittuminen kartanon pihamaahan tekivät siitä perinteisen kuusamolaisen kartanon pihan. Lappmark ei ollut pieni talo, vaan pinta-alaltaan ilmeisen suuri, sillä siinä oli
57 Tutkijan muistiinpanot keskustelusta Paavo Ahavan kanssa 11/2015; Shikalov 2001, 154.
58 Hyyry-sopimus 1900; Sopimus 7/1904, 9:1, Paavo Ahavan yksityisarkisto, KA.
