Minäkäsitystä ja minäkuvaa voidaan pitää joissain tapauksissa synonyymeinä (Aho 1997, 18; Anttila & Juvonen 2002, 51; Kääriäinen 1988, 13). Minän määritelmä ja minäkäsitys kuitenkin eroavat toisistaan. Minä käsittää sen, minkälainen itse oikeasti on ja minäkäsitys lähinnä kertoo siitä, miten itse kokee itsensä. (Aho 1997, 18.) Minäkäsitys tarkoittaakin sitä, kuinka yksilö asennoituu itseään kohtaan ja miten hän kokee itsensä lähimmäisten ihmisten käyttäytymisen heijastumana (Aho 1997, 18; Kääriäinen 1988, 13; Opetushallitus 1970, 51;
Vuorinen 2004, 50). Tähän vaikuttavat useat eri tekijät ja henkilöt. Minäkäsitys ei välttä-mättä kerro kaikkea itsestä, vaan on ennemminkin osa itseä. Anttila ja Juvonen (2002) mai-nitsevat minäkäsityksen vaikuttavan myös omaan persoonallisuuteen.
“Minäkäsitys syntyy yksilön ja ympäristön vuorovaikutustapahtumassa kertyvien kokemus-ten pohjalta” (Kääriäinen 1988, 12). Ympäristön vaikutus voi kehittää minäkäsitystä joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan (Anttila & Juvonen 2002, 51). Kääriäinen (1988) painottaa, että ympäristön vaikutuksen takia minäkäsitykseen saattaa liittyä virheitä ja het-kellisiä tulkintoja. Minäkäsitykseen liittyy lisäksi omia asenteita ja arvoja, joita yksilö on itse rakentanut vuosien varrella. Tämän takia minäkäsitys ei aina kerro totuutta ja voi muut-tua (Aho 1997, 18). Keltikangas-Järvinen (2004) huomauttaa, että kun itsetunto on hyvä, myös minäkäsitys on totuudenmukaisempi.
Aho (1997) jakaa minäkäsityksen kolmeen eri dimensioon.
1) Reaaliminäkäsitys käsittää todellisen minäkuvan itsestä, eli minkälainen minä olen.
Reaaliminäkäsitys muodostuu ulkoisesta minäkäsityksestä, joka näkyy esimerkiksi vuorovaikutustilanteissa ja henkilökohtaisesta minäkäsityksestä, joka puolestaan koostuu esimerkiksi luonteenpiirteistä ja niiden käsityksistä. Henkilökohtainen mi-näkuva ei aina ole läpinäkyvä muille ihmisille.
2) Ihanneminäkäsitys kuvailee sitä, minkälainen ihminen haluaisi olla. Ihanneminäku-vaan liittyy sisäinen paine olla tietynlainen sekä kehittyä ja muuttua paremmaksi.
Minäkuva voidaan jakaa kolmeen eri osaan: a) Ihannoitu minäkuva, joka on epärea-listinen kuva itsestä, b) tavoiteminäkuva, jota kohti ihminen haluaa pyrkiä, ja jonka hän haluaa toteuttaa, c) moraalinen kuva, joka taas kattaa arvot ja normit.
3) Normatiivinen minäkäsitys kuvaa ympäristön vaikutusta itseensä; omaa tunnetta siitä, minkälaisena muut ihmiset kokevat minut tai minkälaisena he haluaisivat mi-nun olevan. Kyse on ulkoisesta paineesta.
Nämä dimensiot jaetaan tavallisesti vielä neljään eri osa-alueeseen.
a) Suoritusminäkuva (voidaan käyttää myös nimeä opiskelijaminäkuva tai kouluminä-kuva) kuvailee sitä, minkälaisena yksilö pitää itseään oppiessaan tai opiskellessaan.
b) Sosiaalinen minäkuva kertoo siitä, minkälaiset suhteet yksilöllä on muihin ja miten hän kokee itsensä sosiaalisissa tilanteissa.
c) Emotionaalinen minäkuva käsittelee yksilön kokemia tunteita ja luonteenpiirteitä.
d) Fyysis-motorinen minäkuva käsittelee yksilön kokemusta itsestä sekä ulkoisista ja fyysisistä ominaisuuksistaan.
2.2.1 Minäkäsityksen kehitys
Koulunsa aloittava lapsi ei juurikaan osaa vielä kuvailla omaa osaamistaan tai omaa persoo-nallisuuttaan. Tällöin lapsen suhde vanhempiin on todella tärkeä, sillä he osaavat kannustaa ja kehua lasta, jolloin lapsen minäkäsitys kehittyy positiivisemmaksi. Rice (1984) lisää, että lapset, joilla on hyvä suhde vanhempiinsa, luottavat paremmin itseensä ja heillä on hyvä itsekontrolli, kuin niillä lapsilla, joiden suhde vanhempiin on etäinen. Kouluvuosien edetessä lapsi alkaa vertailla itseään muihin, jolloin käsitys itsestä laskee (Opetushallitus 1970, 51).
Minäkäsitys saattaa heiketä silloin, kun lapsi asettaa itselleen liian korkeita tavoitteita, joita ei pystykään toteuttamaan. Lapselle muodostuu häpeää ja näin kuva itsestä muuttuu negatii-visemmaksi. (Aho 1997, 26.)
9–10-vuotiaiden lasten kohdalla vanhempien merkitys itsetunnon kehittäjinä heikkenee. Sil-loin lapsi alkaa jo itse arvioimaan itseään ja pystyy suhtautumaan melko realistisesti itseensä.
Pojilla motoriset taidot ovat suosion syitä ja näiden puuttuminen tai heikko osaaminen vai-kuttavat minäkäsitykseen. 11-vuotiaana minäkäsityksen muodostumiseen vaivai-kuttavat suu-resti ystävät ja heidän suhtautumisensa lapseen. 12-vuotiaana minäkäsitys on jo melko va-kiintunut. Tytöillä minäkäsitys saattaa vielä muuttua rajustikin, mutta etenkin pojilla minä-käsitys on jo vakiintumassa. (Aho 1997, 27–29.)
16–19-vuotiaana nuori kyseenalaistaa itseään ja saattaa arvioida itsensä uudelleen, mutta monesti kuitenkin minäkäsitys pysyy ennallaan. Nuori elää tällöin vaiheessa, jolloin on tär-keää kuulua ryhmään ja olla niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan yleensä vaikuta omaan käsitykseen itsestä. Aikuisiällä minäkäsitys pysyy sellaisena, kun se on lapsuudessa ja nuo-ruudessa muodostunut. Minäkäsitystä on vaikea muuttaa. Hetkittäiset tai tilannekohtaiset minäkäsitykset voivat hetkellisesti muuttua, mutta syvin käsitys itsestä pysyy samana. (Aho 1997, 29–32).
2.2.2 Koulun merkitys minäkäsitykselle
Minäkäsitys alkaa muodostua jo varhain lapsuudessa, kun lapsi alkaa vertailemaan itseään muihin. Vertailun ja sen myötä saadun palautteen avulla lapsi oppii rakentamaan omaa mi-näkäsitystään. (Kääriäinen 1988, 13–15.) Lapsen herkkyyskausi minäkäsityksen kehityk-selle on noin 6–13 vuoden iässä. Tällöin havainto-, päättely- ja arviointikyvyt ovat kehitty-neet tarpeeksi ja lapselle tulee lisää vertailukohteita koulusta. (Aho 1997, 25.) On siis tärkeää pystyä tukemaan lapsen minäkäsityksen muodostumista jo aikaisessa vaiheessa. Jo vuoden 1970 peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (Opetushallitus 1970, 51) mainitaan op-pilaiden minäkäsityksen muodostuminen mielenterveyden ja persoonallisuuden eheytymi-sen näkökulmasta. “Murrosikäisten mielenterveyttä on opetukeheytymi-sen eri tilanteissa pyrittävä pi-tämään yllä. Hyviä mahdollisuuksia siihen on mm. liikuntakasvatuksessa edellyttäen, että opetus on pedagogisesti oikein suunniteltua ja toteutettua” (Opetushallitus 1970, 51). Uu-simmassa peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (2014) mainitaan minäkäsitys lestaan liikunnan oppiaineen alla sekä alakoulun että yläkoulun tavoitteissa. Alakoulun puo-lella halutaan tukea myönteisiä tunteita itsestä: “Iloa ja virkistystä tuottavilla liikuntatehtä-villä autetaan myönteisten tunteiden kokemista, jotka vahvistavat pätevyyden kokemuksia ja myönteistä minäkäsitystä”. Yläkoulun puolella painotetaan myönteisen minäkäsityksen tukemista ja oman muuttuvan kehon hyväksymistä. (Opetushallitus 2014). Minäkäsityksen muodostuminen ja sen tiedostaminen on näin ollen tärkeää jo peruskoulusta lähtien. Rice (1984) painottaa, että lapset, joilla minäkäsitys on negatiivinen jo ennen kouluun menoa, pelkäävät koulun alkua ja uskovat siihen, etteivät tule pärjäämään koulussa. Pelko epäonnis-tumisesta ja osaamattomuudesta vahvistuu myöhempinä kouluvuosina, jos minäkäsitystä ei saada kehitettyä paremmaksi. (Rice 1984, 217.)
Keskeistä minäkäsityksen muodostumiselle on se, miten lapsi kuvittelee muiden hänelle tär-keiden ihmisten ajattelevan hänestä. Opettajilla ja koulukavereilla on tässä suuri rooli. Jos opettaja pitää oppilaita taitavina, on oppilaiden itsensäkin helpompi ajatella osaavansa asi-oita. Opettajan tulee siis asettaa oppilaille sopivia tavoitteita. Palaute ja sen antaminen ovat myös tärkeässä roolissa minäkäsityksen kehittymisessä. Oppilas pystyy palautteen avulla arvioimaan itseään ja kehittämään omaa minäkäsitystään. (Aho 1997, 25, 40; Korpinen 1990, 3; Opetushallitus 1970, 52.) Kääriäinen (1988) mainitsee, että kouluikäisten fyysisillä ominaisuuksilla ja urheilusuorituksilla on vaikutusta minäkuvan kehittymiselle. Tärkeää on luoda myönteisiä kokemuksia liikunnasta alakouluikäisille, jotta myönteinen minäkuvan ke-hitys säilyisi. “Hyvien liikunnallisten suoritusten ja myönteisen minäkuvan yhteys näyttää säilyvän noin 12–13 ikävuoteen saakka keskeisinä” (Kääriäinen 1988, 18). Myös Beasley ja Garn (2013) huomauttavat, että opettajalla on suuri rooli liikuntatuntien suunnittelussa. Jos oppilaiden mielestä liikuntatunti on mieluisa ja he oppivat jotain mielekästä ja hyödyllistä, on suurempi todennäköisyys, että heidän liikuntaminäkuvansa on positiivinen, jonka myötä he haluavat todennäköisemmin liikkua myös vapaa-ajalla (Beasley & Garn 2013, 248).
Anttila ja Juvonen (2002) mainitsevat arvioinnin liittyvän vahvasti minäkäsitykseen. “...mi-käli oppija luottaa omiin mahdollisuuksiinsa käsillä olevan asian oppimisessa, hänen moti-vaationsa kohoaa ja tuloksena on mitä suurimmalla todennäköisyydellä oppimista” (Anttila
& Juvonen 2002, 61). Oppilas muodostaa käsityksiä itsestään ja osaamisestaan saamansa palautteen perusteella. Opettajan on tärkeää antaa rakentavaa palautetta oikein, eikä lannis-taa oppilasta ja lytätä hänen osaamislannis-taan. Ikävä palaute saatlannis-taa jäädä oppilaan mieleen jopa vuosikymmenten ajaksi ja tällöin varjostaa esimerkiksi tietyn liikunnan harrastamista. (Ant-tila & Juvonen 2002, 61.)