Masennuksen tutkimus sairausnarratiivien kentällä

Kuten jo mainittua, aiemmin sairausnarratiivien tutkimus on keskittynyt somaattisten sairauksien tutkimiseen. Kuitenkin myös masennusta on tutkittu sairausnarratiivien kentällä jonkin verran.

Aiemmin masennuksen sairausnarratiivisessa tutkimuksessa onkin oltu kiinnostuneita muun muassa masennuksen psykologisesta tarkoituksesta sellaisten ihmisten näkökulmasta, jotka sairastavat masennusta (Robertson, Venter & Botha, 2005). Robertsonin ja kumppaneiden keskeisimmät havainnot masennusnarratiiveista liittyivät yksilöiden masennukselle antamiin merkityksiin, heidän käyttämäänsä kieleen masennusta kuvaillessaan, sosiopoliittisiin narratiiveihin sekä tapoihin selviytyä masennuksesta. Robertson ja kumppanit havaitsivat, että masentuneet ihmiset eivät liittäneet negatiivisia merkityksiä ainoastaan masennukseensa vaan myös muihin elämänkokemuksiin, mukaan lukien kokemukset oletetusta tulevaisuudesta. Haastateltavilla oli siten taipumus tulkita masennuksen lisäksi koko elämäntarinansa negatiivisesti. Toinen tutkimuksen keskeinen havainto oli se, että haastateltavat käyttivät hyvin negatiivista, rajoittavaa kieltä kertomuksissaan. Heidän tapaansa kertoa kuvasi Robertsonin ja kumppaneiden mukaan esimerkiksi itseen liittyvien ominaisuuksien kielteiseksi tulkitseminen sekä tulevaisuuden ilmaiseminen pessimistisesti. Lisäksi tutkimukseen osallistuneet kokivat sosiopoliittiset narratiivit, kuten uskonnolliset ja poliittiset ideologiat sekä sosiaaliset stereotypiat alistaviksi. Neljäs keskeinen teema haastateltavien kertomuksissa oli tapa käsitellä masennusta. Masennusta käsiteltiin Robertsonin ja kumppaneiden mukaan muun muassa positiivisten, ainutlaatuisten tapahtumien tai henkilökohtaisten kykyjen kautta. Lisäksi osa tutkimukseen osallistuneista pyrki käsittelemään tilannetta sitä objektiivisesti tarkastellen. Joidenkin kohdalla myös lääkkeet olivat auttaneet masennukseen.

(Robertson ym., 2005, 337–342.)

Tapoihin käsitellä masennusta on kiinnittänyt huomiota myös Hajela (2013) tutkiessaan sitä, kuinka masennusta ymmärretään ja kuinka siitä toivutaan. Hajelan tutkimuksessa keskeisimpiä teemoja olivat elämä ennen masennusta, masennuksen puhkeaminen ja sen tunnistaminen, masennuksen kanssa eläminen ja siitä toipuminen sekä sen tarkastelu jälkikäteen. Hajelan mukaan haastateltavien elämäntilanteet ennen masennusta vaihtelivat paljon: osan elämää kuvasi hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun taas osan elämä oli täynnä ahdistusta johtaen tyytymättömyyteen. Huolimatta siitä, millainen

19 haastateltavien elämä ennen masennusta oli ollut, masennuksen tulkittiin olevan seurausta haitallisesta tapahtumasta, joka oli läheisen menetys tai tärkeiden tavoitteiden toteutumatta jääminen.

Negatiivinen tapahtuma oli aiheuttanut muutoksia muun muassa tutkimukseen osallistuneiden ajattelu- ja käyttäytymistavoissa sekä tunteissa, minkä he tunnistivat liittyvän masennukseen. (Hajela, 2013, 10–15.)

Narratiiveja tarkastellessaan Hajela havaitsi, että kaikki tutkimukseen osallistuneista pyrkivät selviämään sairauden kanssa sekä negatiivisten tunteiden säätelyllä että lisäämällä ja ylläpitämällä positiivisia tunteita. Hajelan mukaan perheen, ystävien ja kumppanien rooli koettiin merkitykselliseksi masennuksen käsittelemisessä. Jälkikäteen sairautta tarkastellessaan haastateltavat jäsensivät sairauden positiivisia vaikutuksia. Hajela nimittää tätä vaihetta itsen uudelleenjärjestelemiseksi, johon haastateltavien narratiiveissa sisältyi esimerkiksi arvojen uudelleenmuotoutuminen. Hajelan mukaan kyseinen tutkimus havainnollistaa sitä, kuinka ihmiset näkevät sairauden ja terveyden jokapäiväiseen elämään kytkeytyvänä. (Hajela, 2013, 15–18.)

Aiemmissa narratiivisissa masennustutkimuksissa on tarkasteltu myös sitä, kuinka masennuspotilaat suhtautuvat sairaudesta kommunikointiin. Issakainen (2013) kiinnitti tutkimuksessaan huomiota siihen, miten nuoret tulkitsevat masennuksesta kommunikoimisen suhteessa sosiaaliseen tukeen, yhteyden luomiseen sekä tilanteen hallitsemiseen (Issakainen, 2013, 63). Tutkimuksessaan Issakainen havaitsi, että nuoret tulkitsivat masennuksesta kommunikoimisen johtavan tuen saamiseen niin omalta lähipiiriltä kuin ammattilaisilta ja moni nuorista koki etenkin ammattilaisen tuen todella tärkeäksi sairaudesta selviämisessä. Osa tutkimukseen osallistuneista kuitenkin kertoi, ettei tuen hakemisella halua kuormittaa läheisiään tai mielenterveyspalveluita ja tulkitsi siten sairaudesta kommunikoimisen tässä suhteessa negatiivisemmin. Suhteessa yhteyden luomiseen kommunikoinnin tulkittiin onnistuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella halusivat auttaa tai jotka olivat samassa tilanteessa. Issakaisen mukaan yhteyden muodostaminen koettiin vaikeaksi silloin, kun omia kokemuksia ei osattu sanoittaa tai vastaanottava osapuoli ei niitä ymmärtänyt. Tilanteen hallitsemisen kontekstissa masennuksesta kommunikoimisen tulkittiin yhtäältä auttavan hallitsemaan stressiä, sillä nuoret tulkitsivat tunteidensa ja ajatustensa ilmaisemisen tärkeäksi. Monet nuorista tulkitsivat esimerkiksi psykologin tai sosiaalityöntekijän avun merkitykselliseksi oman elämän hallinnassa.

Toisaalta osa tutkimukseen osallistuneista kertoi kokevansa stressiä nimenomaan kokemustensa, ajatustensa ja tunteidensa kommunikoinnista. (Issakainen 2003, 91–94.)

Masennusta koskevia sairausnarratiiveja on tutkittu myös käyttämällä analyysimenetelmänä tyypittelyä. Tyypittelyä on tehty muun muassa sairauden etiologian näkökulmasta tarinatyyppejä erotellen. Tutkimuksessaan Kangas (2001) erotteli haastateltavien kertomuksista kolme eri

20 tarinatyyppiä sen perusteella, millaisia tekijöitä masennuksen taustalla tulkittiin olevan. Kankaan mukaan ensimmäinen tarinatyyppi perustui varhaisen kehityksen puutteisiin keskittyen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin. Tämän tarinatyypin sisällä haastateltavat kuvasivat masennuksen taustoja jäsentäessään muun muassa yksinäisyyttä ja vaikeita suhteita vanhempiin. Usein masennuksen taustalla tulkittiin olevan myös tiettyjä traumaattiseksi koettuja jaksoja tai tapahtumia elämässä, kuten kiusaaminen tai riidat vanhempien kanssa. Kankaan erottama toinen tarinatyyppi keskittyi liiallisiin vaatimuksiin ja roolikonflikteihin, jotka esitettiin syynä työuupumukselle. Tämän tarinatyypin sisällä haastateltavat jäsensivät kyvyttömyyttään selvitä liian työmäärän kanssa. Haastateltavat kuvasivat paljon suorituskykyään töissä sekä lisäksi kertoivat syyttävänsä itseään siitä, että eivät huomanneet ylikuormitusta tarpeeksi ajoissa ehkäistäkseen masennusta. Kolmas tarinatyyppi muotoutui aikuisiän vaikeuksista ja menetyksistä sekä tietyistä elämäntapahtumista, joihin reagoitiin masennuksen kautta.

Kankaan mukaan haastateltavat tulkitsivat masennuksen taustalla olevan esimerkiksi ongelmat avioliitossa tai läheisen kuoleman. Tälle tarinatyypille ominaista oli lisäksi se, että masennuksen taustalla olevia tapahtumia ja niistä aiheutunutta stressiä ei osattu käsitellä. (Kangas, 2001, 80–83.) Sairausnarratiiveihin liittyvää tyypittelyä on tehty myös keski-ikäisten naisten masennuspoluista (Turunen & Hänninen, 2014). Tutkiessaan masennuspolkuja Turunen ja Hänninen lukivat kertomuksia keskittyen etsimään sairauden taustoja, vaiheita sekä tulevaisuuden näkymiä kuvaavia seikkoja. He havaitsivat haastattelujen perusteella neljä eri tarinatyyppiä eli masennuspolkua haastateltavien kertomuksista. Eri masennuspolut olivat voimaantumis-, sinnittely-, toivottomuus- ja elämänvaikeuksien polku. Elämänvaikeuksien polkua he eivät kuvanneet tarkemmin, sillä tässä ryhmässä haastateltavat eivät reflektoineet omaa masennustaan. (Turunen & Hänninen, 2014, 122–

124.)

Kaiken kaikkiaan polut kuvasivat sitä, millaisen merkityksen masennus on saanut elämän suhteen.

Turusen ja Hännisen nimeämässä voimaantumispolussa masennus näyttäytyi myönteisenä käänteenä elämässä. Masennuksen puhkeaminen johtui vaikeasta elämäntilanteesta, mutta avun hakemisen kautta masennuksesta pyrittiin tavoitteellisesti toipumaan. Masennus toi elämään positiivista muun muassa arvojen kirkastumisen sekä itseymmärryksen lisääntymisen myötä. Tunne elämän hallittavuudesta sai uskomaan hyvään tulevaisuuteen. Sinnittelypolussa masennus rajoitti elämää, mutta sen kanssa selviydyttiin. Masennusta selitettiin elämän pitkäaikaisilla vaikeuksilla ja sen tulkittiin aiheuttavan niin syyllisyyttä kuin pelkojakin. Elämä masennuksen kanssa oli siedettävää, mikä johti masennukseen sopeutumiseen. Toivottomuuspolkua kuvaa Turusen ja Hännisen mukaan elämän romahtaminen masennuksen vuoksi. Toivottomuuspolun kulkeneet kokivat masennuksen

21 tuoneen elämään pelkkää kärsimystä jo usean vuoden ajan eikä tulevaisuutta jäsennelty yhtään positiivisemmin. (Turunen & Hänninen, 2014, 122–131.)

Tyypittelyä analyysimenetelmänä ovat käyttäneet myös Issakainen ja Hänninen (2016) nimetessään kertomuksia raide-metaforan mukaan. Heidän tekemästään analyysistä paljastui neljä erilaista tapaa, jolla nuoret ymmärtävät masennuksensa taustoja sekä tulkitsevat elämänsä haasteita suhteessa nuoruuteen liitettyihin normatiivisiin odotuksiin. Tyypitellyt masennustarinat olivat analyysin myötä sivuraiteilla kasvaminen, raiteiden kyseenalaistaminen, raiteilta putoaminen ja raiteiden kadottaminen. Tutkimuksessaan Issakainen ja Hänninen pyrkivät löytämään tulkintoja siitä, miten nuoret tekevät masennustaan ymmärrettäväksi osana elämänkulkua. He toteavat, että masennuksen kuvailuun liittyvät kertomukset reflektoivat niin todellista elämää, kuin normatiivisia nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen liitettyjä käsityksiä. (Issakainen & Hänninen, 2016, 238.)

Sivuraiteilla kasvamisen polkua kuvasi nuoren kamppailu varhaisiän vaikeiden kokemusten kanssa ja sen myötä vaikeudet täyttää normatiivisia odotuksia. Aiemman elämän vaikeita olosuhteita tai kokemuksia olivat esimerkiksi vastoinkäymiset vertais- tai perhesuhteissa. Raiteiden kyseenalaistamista luonnehti kertojan taipumus problematisoida nuoren aikuiseen liitetyt normatiiviset odotukset. Tässä tarinatyypissä kertojan masennus näytti liittyvän hänen ponnisteluunsa odotusten mukaan elämisen sekä erilaisten valintojen tekemisen välillä. Raiteilta putoamisen masennuspolkua sen sijaan kuvaa normatiivisen elämänkulun keskeytyminen sellaisten kokemuksien vuoksi, jotka aiheuttivat tai pahensivat masennusta. Raiteiden kadottamisessa taas oli kyse siitä, ettei nuori kykene vastaamaan normatiivisiin odotuksiin ja tulkitsee siksi masentuneensa. Nämä epäonnistumiset tutkimuksessa koskivat ikäsidonnaisia tehtäviä, kuten työtä sekä vakaan parisuhteen muodostamista. (Issakainen & Hänninen, 2016, 241–246.) Issakaisen ja Hännisen tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että masennus toisaalta vaikeuttaa normatiivisiin odotuksiin vastaamista, mutta toisaalta kykenemättömyys elää normatiivisten odotusten mukaisesti voi itsessään aiheuttaa masennusta.

Sairausnarratiivisin menetelmin masennusta tutkittaessa on syytä huomioida, että masennus on psyykkinen sairaus ja poikkeaa siten kroonisesta somaattisesta sairaudesta. Korhosen ja Rikalan (painossa) mukaan mielenterveysongelmissa sairaan status joudutaankin ansaitsemaan, sillä sairaus ei näy päällepäin (Korhonen & Rikala, painossa) Masennusta sairastava joutuu usein lisäksi oikeuttamaan sairauttaan. Pitkäaikaissairaita tutkiessaan Garthwaite (2015) totesi, että sairausnarratiiveissa toistuva teema oli se, kuinka olla sairaan näköinen ja todistaa todella olevansa sairas. Garthwaiten mukaan sairauden todistelu voikin aiheuttaa yksilölle taakkaa. (Garthwaite, 2015, 6.) Haastateltaviemme tapauksissa tarve todistaa olevansa sairas johtuu psyykkisen sairauden

22 sairastamisesta. Masentunut ei välttämättä näytä masentuneelta, joten sairauden tunnistaminen on vaikeaa. Tämän vuoksi potilas saattaa joutua käymään kamppailua sen kanssa, tunnustetaanko hänet oikeasti sairaana.