6 Oppilaiden arvioinnin ajattelumallit ajattelumallit
6.2 VÄLINEELLINEN AJATTELUMALLI
6.2.1.1 Koulun yleiset kasvatustavoitteet
Välineelliseen ajattelumalliin arvioinnista liittyy keskustelu tavoitteista; tavoitteet ovat olennaisia. Nämä oppilaiden arviointiin liittyvät päämäärät ovat monen tasoisia. Ensinnä arviointi voi liittyä oppilaan oppimiseen: mitä oppilas on oppinut, millaisia tietoja ja taitoja hänellä on, miten oppikurssille tai koulutukselle asetetut tavoitteet on saavutettu (Cygnaeus 1863, 21; O.B. 1870, 279; Johnsson 1892, 286–287; Rosenqvist 1918, 49, 59; Lilius 1926, 119;
1950, 121; Ojander 1935, 262; Lahti 1932; Salmela 1944, 50; Vahervuo 1948, 9; Poijärvi 1957;
Heinonen 1959, 114, 116; Cavonius 1961, 120; m1964:8, 40; Sipinen 1967, 14; Karvonen 1968, 130; Peltonen 1969, 12; Lahdes 1969, 250, 255; POPS1, 158; Puro 1971, 1; Takala 1971, 1;
Teiniliitto 1973, 2; Lahdes 1973, 248, 249; Leimu 1974, XI; Korpinen 1976, 12–14; Virtanen 1977, 113; Leino, Kalla & Paasonen 1978, 153, 155; Takala 1980, 3, 4, 6, 7, 12, 17; Arajärvi 1985, 84; okäi73, 38–39; usk70, 35; ort70, 51; mat70, 13; en-ru76, 62–63; sa78, 33; ra79, 35; yk 2277 / 1969). Tämä ymmärrettävästi on yleinen ja itsestäänselvä tulkinta arvioinnista koulutyön tavoitteiden yhteydessä. Tätä tavoitteen saavuttamista kuvaava tietoa voidaan sitten soveltaa ja käyttää moniin tarkoituksiin, kuten jäljempänä käy ilmi. Seuraavat esimerkit havainnollistavat oppilaan oppimisen tutkintaa arvioinnin tavoitteena.
Julkisesta tutkinnosta kyllä ei voitane tehdä suuresti muuta, kuin mitä se tähän astikin on ollut; mutta tuo yksityinen on järjestettävä niin, että sen kautta itsekunkin oppilaan todellinen taito tulee tiettäväksi. (O.B. 1870, 279.)
Biologianopettajan erityistehtäviä evaluoinnissa olisivat seuraavat:
- biologian numeron antaminen todistukseen
- tietojen hankkiminen oppilaiden tiedoista, taidoista ja asenteista biologian numeron taustaksi - oman opetuksen tarkkailu (Virtanen 1977, 113).
Toiseksi arvioinnin ja tavoitteiden yhteys koskee koulutyön arvoa yleisesti: opitaan elämää eikä koulua varten. Silloin esillä ovat siveellisen kasvatuksen vaatimukset ja tietojen saavuttamisen sijaan opinhalun jalostaminen (Johnsson 1892, 288–290). Tavoitteena on tiedon jalostuminen taidoksi ja kokonaisen ihmisen kasvattaminen (Cygnaeus 1863, 21). Tavoitteena on luonteenkasvatus (Lahti 1932) ja yleissivistys, joka imenee kykynä käyttää tietoa, kykynä suhtautua toisiin ihmisiin ja yhteisöllisiin ilmiöihin sekä kykynä tajuta arvoja. Näin siveellisyyden sijaan kokoavaksi käsitteeksi tulee kokonaispersoonallisuus. (Haahtela 1952, 57; Koskenniemi 1946, 355; Koskenniemi & Hälinen 1970, 168, 169; 1974, 168, 169; 1978, 168, 169; POPS2, 251.) Se liittyy aluksi samankaltaisiin ajattelumalleihin kuin edellä mainittu siveellisyys. Sittemmin sen konkreettiseksi viitekohdaksi tulevat opetussuunnitelman (Heinonen 1959, 121), erityisesti peruskoulun opetussuunnitelman tavoitteet: eettisten ja sosiaalisten näkökohtien rinnalle tulee käytännöllinen, kätevä ja toimiva sekä mieleltään terve yksilö (POPS1, 162; Karvonen 1968, 130). Seuraavat esimerkit koskevat oppilaan jalostamista koulun perimmäisenä tavoitteena ja arvioinnin kytköksiä tähän tavoitteeseen sekä persoonallisuuden erilaisia ilmauksia kasvatuksen tavoitteina.
Siitä ei siis nähdäkseni voi päästä mihinkään: nykyinen arvostelu kiihottaa kunnianhimoa ja on sen tähden siveellisesti vahingollinen. Ja tämä seikka jo kerrassaan langettaa sen tuomion. Sillä siveellinen kasvatushan on kaiken kasvatuksen ponsi ja päämäärä; sitä vastaan eivät mitkään ulkonaisen edun jokapäiväset näkökohdat saa tulla kysymykseen. Kasvattajalla ei ole oikeutta tinkiä rahtuakaan siveellisen kasvatuksen vaatimuksista tältä taholta tulevien arvelujen ja arveluttavuuksien tähden.
(Johnsson 1892, 289.) Opetuksen varsinainen tarkoitus ei näet ole määrättyjen tietojen saavuttaminen, vaan opinhalun ja harrastuksen herättäminen. Jollei harrastusta ole, jollei oppilas jätä koulua halullisena hoitamaan ja kasvattamaan siellä saatuja tiedonituja, niin nämä alut pian kuihtuvat, surkastuvat ja unhottuvat. (Johnsson 1892, 290.)
Mutta häneltä vaaditaan muutakin: vaaditaan kokonaispersonallisuuden kehittyneisyyttä, juuri sitä, minkä tähtäimessä pitäminen opetus- ja kasvatustyössämme niin helposti ottaa unohtuakseen, senhän voinemme avoimesti ja rehellisesti tunnustaa. (Haahtela 1952, 57.)
Tulosarviointi on tavallisesti kohdistunut oppilaan tiedollistaidollisiin suorituksiin. Peruskoululla on kuitenkin myös vaativat uskonnollisen, sosiaalisen, eettisen, esteettisen sekä käden työtä ja käytännön taitoja koskevat kasvatuksen tavoitteet. (POPS1, 162.)
Lopulta arviointiin liittyvät yleiset kasvatustavoitteet saavat globaalin ja kattavan ilmaisun: koulun kasvatustavoitteet liittyvät yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin. Näin ne kattavat ihmisoikeudet ja hyvinvoinnin sekä taloudellisen kehityksen ja työn tuottavuuden.
(m1973:38, 41–42; Teiniliitto 1973, 1–2; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 193; Lahdes 1973, 245–246.) Tämän myötä arvioinnissakin ovat olennaisia koulun kannalta keskeiset tavoitteet ja koulun yleiset kasvatustavoitteet (m1966:12, 42–43; POPS1, 158, 162; Lahdes 1969, 250;
Koskenniemi & Hälinen 1970, 168; 1974, 168; 1978, 168; Teiniliitto 1973, 1–2; Hakkarainen 1973, 23; Linnakylä 1974, 1, 8; Kangasniemi & Mäki-Rahkola 1975, 1; Korpinen 1976, 12; OAJ 1982, 16; Leino, Kalla & Paasonen 1978, 141). Tässä tavoiteilmaisussa korostuu yhteiskunta, joka on näiden tavoitteiden asettaja. Toisaalta kuitenkin nämä tavoitteet voidaan olettaa niin yleisiksi ja tunnetuiksi, että tekstissä viitataan koulutyön tavoitteisiin vain yleisesti tavoitteita tarkemmin yksilöimättä; tavoitteista puhuminen arvioinnin yhteydessä on tällöinkin olennaista (äi76, 156, 162; f&k76, 14–15; okäi73, 38–39; usk70, 36; ort70, 51; en-ru76, 61; sa78, 33; ra79, 34; kie80, 18, 19; kie83, 60; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 191, 200). Seuraavista esimerkeistä ensimmäinen havainnollistaa globaalia tavoiteilmaisua ja jälkimmäiset koulua tavoitemäärittelyn keskuksena.
Arviointitoiminnalle asetettavat yleiset tavoitteet [...]
Koulutuspoliittiset tavoitteet
Yhteiskuntapolitiikan keskeisenä pyrkimyksenä voidaan sanoa olevan yleinen elämisen laadun parantaminen (talousneuvoston työryhmä). Siihen kuuluu yleismaailmallisten ihmisoikeuksien toteuttaminen sekä yksilöiden vapaan ja monipuolisen kehityksen turvaaminen. Tämä merkitsee mm.
tasapainoisen taloudellisen kehityksen ja työn tuottavuuden edistämistä siten, että perustana ovat inhimillisen työvoiman suojelun, elinympäristön säätelyn ja luonnon tasapainon säilyttämisen asettamat vaatimukset. (m1973:38, 41–42.)
Sitä paitsi nykyinen koulutodistus kiinnittää riittämättömästi huomiota sellaisiin puoliin oppilaan kehityksessä, jotka jäävät tieto- ja taitosuoritusten ulkopuolelle ja jotka koulun kasvatustavoitteiden kannalta kuitenkin ovat tärkeitä. (m1966:12, 42–43.)
On selvä, että arvioinnin pohjaksi on otettava peruskoulun yleiset tavoitteet, so. kognitiivisten ohella myös affektiiviset ja psykomotoriset päämäärät. (Lahdes 1969, 250.)
Oppimistulosten arvioinnin perustaksi on otettava koulun yleiset tavoitteet. (okäi73, 38.)
Peruskoulun opetussuunnitelma korostaa sitä, että kaiken mittaamisen on palveltava koulun yleisiä kasvatustavoitteita. (Hakkarainen 1973, 23.)
Koulun yleisen tavoiteasettelun ja arvioinnin suhteen ajallinen ulottuvuus on selkeä:
oppimisen tavoitteisiin arviointi liittyy läpi tutkittavan ajanjakson aina 1800-luvun lopulta (O.B. 1870, 279; Johnsson 1892, 286–287; Rosenqvist 1918, 49, 59; Ojander 1935, 262; Lahti 1932; Salmela 1944, 50; Heinonen 1959, 114; Cavonius 1961, 120; m1964:8, 40; Sipinen 1967, 14; Karvonen 1968, 130; Peltonen 1969, 12; Lahdes 1969, 250; POPS1, 158; Puro 1971, 1; Takala 1971, 1; Teiniliitto 1973, 2; Lahdes 1973, 248, 249; Leimu 1974, XI; Korpinen 1976, 12–14;
Virtanen 1977, 113; Leino, Kalla & Paasonen 1978, 153, 155; Takala 1980, 3, 4, 6, 7, 12, 17;
Arajärvi 1985, 84; okäi73, 38; usk70, 35; ort70, 51; mat70, 13; en-ru76, 62–63; sa78, 33; ra79, 35).
Ajatus hyvän ihmisen kasvattamisesta koulun yleisenä tavoitteena ilmenee arviointiin liittyvänä seikkana samoin vuosikymmenestä toiseen, joskin sitä ilmaisevat termit vaihtuvat, kuten edellä kävi ilmi (Johnsson 1892, 288–289; Lahti 1932; Haahtela 1952, 57; Koskenniemi 1946, 355; POPS1; Karvonen 1968, 130; POPS2, 251; Koskenniemi & Hälinen 1970, 168, 169;
1974, 168, 169; 1978, 168, 169). Koulu tavoiteasettelun keskuksena korostuu peruskoulun suunnittelusta 1950-luvun lopulta ja toistuu sittemmin tutkittavan ajanjakson loppuun saakka (Heinonen 1959, 121; m1966:12, 43; POPS1, 158, 162; Lahdes 1969, 250; Teiniliitto 1973, 1–2; Hakkarainen 1973, 23; Linnakylä 1974, 1, 8; Kangasniemi & Mäki-Rahkola 1975, 1;
Korpinen 1976, 12; OAJ 1982, 16; Leino, Kalla & Paasonen 1978, 141; okäi73, 38). Tavoitteiden sisällöllisestikin vahva yhteiskunnallinen painotus esiintyy 1970-luvun alussa (m1973:38, 41–
42; Teiniliitto 1973, 1–2; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 193; Lahdes 1973, 245–246).
Koulukasvatuksen tavoitteiden eriytyminen ja moninaisuus näkyvät edelleen muissa välineellisen arvioinnin keskuksissa, nimittäin arvioinnin kohteissa, arviointitiedon luonteessa, tiedon hankintamenetelmissä, arviointivälineissä ja käyttötarkoituksissa.
6.2.1.2 Kohteet
Arvioinnin kohteet ovat monet. Arvioinnin kohteita tarkastellaan teksteissä muutoksen näkökulmasta: arvioinnin kohteet ovat tavoitteiden kaltaisuuteen saatettavia tekijöitä tai muita tavoitteiden saavuttamista tukevia tekijöitä. Arvioinnin kohteiksi tulevat koulutusprosessi kokonaisuutena, sen myötä myös opettajan työ sekä oppiminen ja oppilas kaikkine ominaisuuksineen. Arvioinnin ja tavoitteiden suhde on välillinen, jos arvioinnin kohteina ovat koulutusprosessi ja opettajan työ: silloin arviointi vaikuttaa oppimisen taustatekijöihin, jotta kasvatuksen yleiset tai oppimisen spesifit tavoitteet saavutettaisiin.
Arvioinnin ja tavoitteiden yhteys taas on suora, jos kohteina ovat oppilaan tiedot ja taidot sekä oppimisen laatu.
Arviointi laajenee kattamaan koko koulutusprosessin. Arvioinnin ala laajenee näin oppilaasta ja oppimisesta myös koulutuksen suunnitteluun ja opetukseen. Kohteiksi tulevat opetussuunnitelma ymmärrettynä laajasti tavoitteet, sisällöt, oppimateriaalit ja opetusmenetelmät kokoavana dokumenttina. Oppilaiden suoriutumista arvioimalla voidaan tehdä johtopäätöksiä opetussuunnitelman tarkoituksenmukaisuudesta ja käyttökelpoi-suudesta sekä muokata opetussuunnitelmaa arviointitiedon pohjalta. (Soininen 1923, 25;
1931, 25; Vahervuo 1958, 10; Heinonen 1959, 114; 1961, 19; Sipinen 1967, 14; Karvonen 1968, 130–131; Peltonen 1969, 12–13; Koskenniemi & Hälinen 1970, 169; 1974, 169; 1978, 169;
POPS1, 158; m1973:38, 46–47; Teiniliitto 1973, 2; Lahdes 1973, 246; Rönnholm 1973, 11–12;
Leimu 1974, 3–4; Linnakylä 1974, 3, 4–5, 8–9; Korpinen 1976, 4; Leimu & Saari 1976, 45, 46, 48–49; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 193; Takala 1980, 3; Heinonen & Viljanen 1980, 30–
53; per85, 29; mat70, 14; okkie71 53; okäi73, 38; äi76, 155; en-ru76, 62; sa78 33; ra79, 34.) Arviointi tai evaluaatio koko koulutusprosessiin kohdistuvana vie osin jo tämän tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle, yli varsinaisen oppilaiden arvioinnin. Toki päätelmiä opetussuunnitelman käyttökelpoisuudesta ja opetuksen järjestelyjen tarkoituksen-mukaisuudesta tehdään juuri oppilaiden suoriutumisesta kootun tiedon perusteella.
Myös opetussuunnitelman toteutus opettajan työnä tulee arvioinnin kohteeksi. Oppilaan suoriutuminen on ikään kuin osoitus opettajan työn laadusta (Rosenqvist 1918, 51; Alén 1933, 177; Koskenniemi & Hälinen 1970, 172; 1974, 172; 1978, 172;). Opettaja on erilaatuisten oppimistulosten tuottaja; hänen toimintaansa voidaan kehittää ja parantaa. Opettaja havainnoi oppilaiden suoriutumisen perusteella menettelyjensä tarkoituksenmukaisuutta ja onnistumista sekä kehittää ja muuttaa toimintaansa keräämänsä palautteen perusteella.
Opettaja tarvitsee arviointitietoa oppilaiden suoriutumisesta omaa työtään kehittääkseen.
(Lahti 1932, 351; Simola 1933, 728, 729; Kallio & Tegengren 1935, 257; Salmela 1944, 59;
Koskenniemi & Valtasaari 1954, 247, 251; Vahervuo 1958, 10, 166; Lehtovaara & Koskenniemi 1954, 272, 274; Heinonen 1961, 19–20; Lehtovaara & Koskenniemi 1964, 261, 263;
Koskenniemi & Valtasaari 1965, 247, 251; Koort 1969, 7–8; m1966:12, 43; Sipinen 1967, 14;
Karvonen 1968, 130; POPS1, 158–159; m1973:38, 80; Rönnholm 1973, 11, 12; Leimu 1974, 3;
Linnakylä 1974, 4, 8–9, 13; Kangasniemi & Mäki-Rahkola 1975, 1; Korpinen 1976, 4–5; Leimu
& Saari 1976, 46; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 188; Takala 1980, 3, 9; Heinonen &
Viljanen 1980, 53–56; per85, 29; usk70, 36; mat70, 39; okkie71, 53; okäi73, 38; en-ru76, 62; sa78, 33; ra79, 34; POPS2, 252; Arajärvi 1985, 84.) Arvioinnin tuloksista ilmenee käytettyjen opetusmenetelmien tarkoituksenmukaisuus (Heinonen 1959, 114). Käsittelen lähemmin opettajan työn kohteistumista sekä siihen liittyviä toimenpiteitä tuonnempana arviointiin osallistuvien analyysin kohdalla. Seuraavat esimerkit havainnollistavat arvioinnin eri kohteita.
Pedagogiikan piirissä on viime aikoina ollut vasta muodostumisvaiheessa käsite, jonka nimeksi tulee evaluaatio. Tämä sana merkitsee myös “arvostelua” tai “arviointia”, mutta varsin laajassa mielessä.
Siihen sisältyy paitsi oppilaitten kaikinpuolista arviointia myös opettajien, opetusmetodien, opetuksen päämäärien ym. arvioinnit. (Vahervuo 1958, 10.)
Verrattuna käsitteeseen arvosanojen antaminen on evaluaatio sisällöltään varsin laaja. Siihen sisältyy Vahervuon (1958, 19) mukaan paitsi oppilaan kaikinpuolista arviointia myös opettajien, opetusmetodien, opetuksen päämäärien ym. arvioinnit. (Sipinen 1967, 14.)
POPSin mukaan opetussuunnitelmakomitean mietinnön (I, 1970) mukaan arvioinnin on lähdettävä siitä peruskäsityksestä, että koulussa tapahtuvan mittauksen on palveltava koulun yleisiä opetustavoitteita. Oppilaille arvostelu on osoituksena heidän tietojensa ja taitojensa kehittymisestä, opettaja seuraa sen pohjalta työnsä tuloksia, opetussuunnitelman laatijat saavat siitä työlleen arvokkaita tietoja, ja yhteiskunnalliselta kannalta arvioinnilla on merkitystä jatko-opiskelun ja työpaikan määräytymisessä. (Linnakylä 1974, 8.) […]
Koulutyön tuloksissa ilmenevät vaihtelut voivat olla seurausta erilaisten opetusmenetelmien erilaisesta tehokkuudesta. Oppilaitten koulusaavutuksia tutkimalla opettaja saa tietoa siitä, kuinka hyvin hän omilla menetelmillään on onnistunut pääsemään pyrkimiinsä tavoitteisiin. POPS varoittaa tulkitsemasta heikkoja oppimistuloksia vain oppilaitten huonoista oppimisedellytyksistä johtuviksi ja muistuttaa, että oppilaan saama heikko tulos voi johtua siitä, että opettajan menettely tai asenne ei ole ollut sovelias. (Linnakylä 1974, 9.)
Tällä hetkellä kokeita kuitenkin käytetään yhä useammin koululaitoksen laadun arvioimiseen.
Opettajien toimintaa saatetaan arvioida oppilaiden koesuoritusten perusteella. Samaten koko maan koululaitosta arvioidaan oppilaiden koesuoritusten valossa. (Takala 1980, 3.)
Arvioinnin avulla voidaan hankkia tietoa monista eri asioista ja saatua tietoa voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin esim.:
- opetussuunnitelman, opetusjärjestelyjen ja oppimateriaalin kehittämiseen [...] (sa78, 33; ra79, 34.)
Oppilaitten tekemiä virheitä tutkiessaan huomaa opettaja varmasti monta seikkaa, jotka auttavat häntä pyrkimyksessään korjata ja parantaa opetusmenetelmiään. (Lahti 1932, 531.)
Oppilaiden suorituksia arvosteltaessa on otettava huomioon, että ne ovat opettajasta riippuvia.
Oppilaiden tekemistä virheistä kuvastuu usein virheellinen opetus. Kokeessa epäonnistuminen saattaa johtua opettajan epäselvästä tai tarpeettoman vaikeasta esityksestä. Tunnontarkka opettaja ottaakin oppilaittensa erehdyksiä punnitessaan huomioon omat heikkoutensa. (Koskenniemi & Valtasaari 1954, 251.)
Oppilaiden saavutuksia tutkimalla opettaja saa tietoa lisäksi siitä, kuinka hyvin hän on käyttämillään menettelyillä onnistunut pääsemään pyrkimiinsä tavoitteisiin. (Kangasniemi & Mäki-Rahkola 1975, 1.)
Varhaiset havainnot opettajan toiminnan muuttamisesta ja kehittämisestä arviointitiedon perusteella ovat jo 1900-luvun alkuvuosilta (Soininen 1923, 21; 1931, 21; 1945, 95; Lahti 1932, 351; Kallio & Tegengren 1935, 257). Teema yleistyy ja systematisoituu peruskoulun valmistelun myötä 1960- ja 1970-luvulla (Karvonen 1968, 130–131; Koort 1969, 8; POPS1, 158–
159; Leimu 1974, 3; Korpinen 1976, 4; Leimu & Saari 1976, 46; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 188; POPS2, 252). Erityisenä menettelynä opettajan työn kohteistuessa voi olla standardikoe tai yhteinen koe (Vahervuo 1958, 166; Lehtovaara & Koskenniemi 1954, 271–
272; 1964, 260–261; Koskenniemi & Hälinen 1970, 172; 1974, 172; 1978, 172; Lehtovaara &
Koskenniemi 1978, 188).
Opetussuunnitelman tarkoituksenmukaisuustarkastelu oppilaiden suoriutumisen perusteella on teemana ollut esillä 1900-luvun alkuvuosilta alkaen (Soininen 1923, 25; 1931, 25). Oppimateriaalien tarkasteluun liittyvänä se esiintyy 1960-luvulta alkaen (Heinonen 1961, 173; Korpinen 1976, 5; en-ru76, 62; sa78, 33; ra79, 34; per85, 29). Opetussuunnitelman arviointi opetuksen tavoitteiden ja opetusmenetelmien osalta on esillä jo 1950-luvulla (Vahervuo 1958, 10; Heinonen 1959, 114). Aiheen käsittely yleistyy peruskoulun suunnitteluvaiheessa ja on vahvasti esillä 1970-luvulla peruskoulun varhaisina vuosina (Sipinen 1967, 14; Karvonen 1968, 131; Peltonen 1969, 12; POPS1, 158; Koskenniemi &
Hälinen 1970, 169; 1974, 169; 1978, 169; Teiniliitto 1973, 2; Lahdes 1973, 246; Rönnholm 1973, 11–12; Leimu 1974, 3–4; Linnakylä 1974, 3, 4–5, 8–9; Leimu & Saari 1976, 45, 46; äi76, 155; en-ru76, 62; sa78, 33; ra79, 34). Se esiintyy vielä tutkittavan ajanjakson viime vuosina 1980-luvulla (Takala 1980, 3; per85, 29).
Sekä opettajan työn että opetussuunnitelman arvioiva ja kehittävä tarkastelu syvenee ja tiivistyy, kun aiemmin erillisinä kohteina näyttäytyneet opettajan työ ja opetussuunnitelma integroituvat laajemman kokonaisuuden osiksi 1970-luvulta alkaen kasvatusprosessin systeemisen jäsennyksen myötä (Leimu, Hirvi & Linnakylä 1973, 9–11; Linnakylä 1974, 1;
Leimu 1974, 4; Leimu & Saari 1976, 44–49; Korpinen 1976, 3; Heinonen & Viljanen 1980, 13, 23–24). Tavoitteet, opetus, tuotokset ja arviointi muodostavat “pyörivän prosessin” (Leimu, Hirvi & Linnakylä 1973, 10–11). Arvioinnin systeeminen määrittyminen voi ilmetä myös tavoitteiden, taustatekijöiden, panosten, prosessin ja tuotoksen termein (Leimu 1974, 4;
Korpinen 1976, 3).
Varhaiset huomiot opettajan työn arvioinnista ja opetussuunnitelman sopivuuden pohdinnasta ovat tieteellisissä artikkeleissa ja oppikirjoissa (Lahti 1932, 351; Kallio &
Tegengren 1935, 257; Lehtovaara & Koskenniemi 1954, 272; Heinonen 1961, 19–20). Aiheiden käsittely laajenee ja systematisoituu edelleen sekä oppikirjoissa että mietinnöissä (Karvonen 1968, 130–131; Koort 1969, 8; POPS1, 158–159; Lehtovaara & Koskenniemi 1978, 188, 193).
Tutkimuksissa opettajan ja opetussuunnitelman kehittäminen on itsestään selvä lähtökohta (Leimu 1974, 3–4; Korpinen 1976, 4; Leimu & Saari 1976, 45, 46; Rönnholm 1973, 11–12;
Linnakylä 1974, 3, 4–5, 8–9). Aineopetussuunnitelmissa ei säännöllisesti käsitellä näin opetuksen laajoja reunaehtoja. Peruskoulun ensi vaiheessa huomiot ovat satunnaisia, mutta yleistyvät 1970-luvulla (POPS2, 252; äi76, 155; en-ru76, 62; sa78, 33; ra79 34).
Oppiminen on ymmärrettävästi arvioinnin erityinen kohde. Käsitys oppimisestakin on eriytyvä: on laadullisesti monenlaista oppimista. Teksteissä 1900-luvun alkupuolelta alkaen ovat vastakkain toisaalta muistitieto ja toisaalta terävä arvostelukyky ja luova kyky;
oppimisen laadullisina vastakohtina ovat tällöin ulkoluku sekä asioiden käsittäminen ja ymmärtäminen (Rosenqvist 1918, 55; Salmela 1944, 18, 64; Koskenniemi 1946, 350;
Koskenniemi & Valtasaari 1954, 248; Juurmaa 1957b, 5; Bruhn 1959, 329; Koskenniemi &
Valtasaari 1965, 248). Lisäksi teksteissä erotetaan mekaanisesti toistettu ja toisaalta loogisen käsittelyn kautta jäsentynyt oppimisen tuotos (Kivekäs 1952, 144–145). Oppimisen laatua voidaan lähestyä myös sivistyksen käsitteen kautta: ohuen älyllisyyden vastakohtana ovat tietojen soveltaminen, asettaminen oikeisiin yhteyksiin sekä kokonaisuuksien tajuaminen (Haahtela 1952, 57). Vastakohdiksi voidaan vielä määritellä muistinvarainen oppiminen ja soveltaminen (Heinonen 1959, 118).
Oppimisen laatu arvioinnin kohteena systematisoituu taksonomisen ajattelun myötä.
Oppimiseen tulee eräänlainen syvyysulottuvuus: puhutaan eri tasojen oppimisesta.
Oppimisprosessin eri vaiheissa oppimisen eri tasot voivat olla välitavoitteina. Näitä tasoja ovat esimerkiksi “1) tosiasiain tunteminen, 2) yleistysten esittäminen, 3) sovellutusten esittäminen ja 4) asian arvon ja merkityksen osoittaminen” (Heinonen 1961, 68). Edelleen voidaan erottaa tasoja eri tavoitealueilta eli kognitiivisista, affektiivisista ja psykomotorisista tavoitteista. Esimerkkeinä kognitiiviselta alueelta olkoot seuraavat: tietäminen, ymmärtäminen, soveltaminen, analysoiminen, syntetisoiminen ja arvioiminen (m1973:38, 65–
66).
Tällainen taksonominen ajattelu ja erityisesti sen bloomilainen sovellus nousivat viralliseen ja normatiiviseen asemaan erityisesti oppilasarvioinnin uudistamistoimikunnan esittelemänä (m1973:38, 65–68); toki muidenkin taksonomioiden olemassaolo tunnustettiin (Heinonen & Viljanen 1980, 47). Virallistuminen toteutui lopulta vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteissa, joissa määritellyt arvioinnin kriteerit sisältävät ajatuksen oppimisen tasoista. Kuitenkin oppiminen määritellään tasoihin eriytyväksi oppikirjoissa toistuvasti jo 1940-luvulta alkaen (esimerkiksi Salmela 1944, 18, 64; Koskenniemi 1946, 350;
Heinonen 1961, 68–69; Koort 1969, 58–59; Lahdes 1973, 248, 253; Heinonen & Viljanen 1980, 218–219; Virtanen 1977, 118; Leino, Kalla & Paasonen 1978, 153; kie83, 57) ja tämän jälkeen mietinnöissä ja aineopetussuunnitelmissa 1970-luvulla (m1973:38, 65–68; mat70, 15; f&k76, 15; okäi73, 42–43; äi76, 159; usk70, 36; en-ru76, 64). Tasoajattelu virallistuu, tulee velvoittavaksi ja itsestäänselväksi tutkittavan ajanjakson viime vaiheessa, kun arvioinnin kohteet ja kriteerit määrittyvät eriytyneen oppimisen tasojen mukaan (per85, 31). Myös tutkimustekstissä sivutaan teemaa (Korpinen 1976, 13–14). Olennaista kuitenkin on huomata, että Bloomin taksonomisen ajattelun vaikutus on nähtävillä jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa (Heinonen 1961, 68) ja että ymmärrys oppimisen tuotoksen laadullisista eroista on tätäkin selvästi vanhempaa perua (Rosenqvist 1918, 55; Salmela 1944, 18, 64; Koskenniemi 1946, 350; Koskenniemi & Valtasaari 1954, 248; Juurmaa 1957b, 5; Bruhn 1959, 329). Seuraavat esimerkit havainnollistavat, miten oppimisen laatu teksteissä ilmenee.
Kun näin on laita, ei uskonnossa hyvä arvosana suinkaan kuulu sille oppilaalle, joka oppii ulkoa läksyn, vaan sille, joka käsittää ja oppii sen. Niin on laita erityisesti katekismuksen. (Salmela 1944, 64.)
Tällöin on pidettävä mielessä, että tehtävien avulla on pystyttävä tutkimaan seuraavanlaisia tietoja.
A. Tietojen oppiminen [...] B. Oppiaineksen ymmärtäminen [...] C. Opittujen tietojen soveltaminen tiettyyn konkreettiseen tilanteeseen. D. Opittujen tietojen analyysi. [...] E. Synteesin aikaansaaminen opittujen tietojen avulla. [...] F. Opittujen tietojen avulla suoritettu arvioiminen. (Koort 1969, 58–
59.)
Kustakin tehtävästä on pyrittävä selvittämään, mitä se mittaa ja miten se mittaa. Jo ennakolta on hyvä arvioida, mitkä tehtävät mittaavat vain tunnistamisen tasolla, mitkä edellyttävät tietyn periaatteen hallitsemista, missä on osattava löytää oikeat periaatteet sovellustilanteessa ja mitkä tehtävät vaativat vieläkin pitemmälle menevää analyysiä. (mat70, 15.)
Kiitettävään arvosanaan yltäminen edellyttää oppilaalta paitsi oppimäärän keskeisen sisällön ja siihen perustuvien taitojen hallintaa myös hyviä valmiuksia itsenäiseen työskentelyyn, vaativaan opitun
soveltamiseen, luovaan ilmaisuun ja ongelmanratkaisuun. [...] Mikäli oppilas kykenee vain puutteellisesti saavuttamaan keskeiset tavoitteet, esimerkiksi tiedollisella alueella vain mekaanisissa taidoissa, mutta työskentelee kuitenkin koulukasvatukselle asetettujen tavoitteiden kannalta tarkoituksenmukaisesti, hän saa välttävän arvosanan. (per85, 31.)
Arvioinnin kohteista oppilas on keskeisin. Ominaista on oppilaan tutkinnan totaalisuus:
arviointi ei koske vain tietoja ja taitoja, vaan myös oppilaan arvot ja asenteet, halu ja tahto toimia, vieläpä tuntemukset ja kokemukset tulevat arvioitaviksi. Käsittelen tätä oppilasta intensiivisesti tarkastelevaa arviointia jäljempänä välineellisen arvioinnin osallisten analyysin yhteydessä.