Erilaisia valtakäsityksiä

Macht bedeutet jede Chance, innerhalb einer sozialen Beziehung den eigenen Willen

auch gegen Widerstreben durchzusetzen, gleichviel worauf diese Chance beruht.

Max Weber

Edellä luonnehdittu pyrkimys toiminnan ja rakenteellisen kaksijakoisuuden ylittämiseen on leimallinen myös Giddensin tulkinnalle vallasta. Erilaisten valtatulkintojen toisena poolina on vallan individualistinen teoretisointi. Tämä näkökulma kiteytyy paljolti yllä olevaan Weber-sitaattiin. Toisena poolina on vallan kollektivistinen tulkinta. Näiden kritiikistä on muotoutunut valtatulkintoja, joissa korostuvat vallan symbolisuus, tuottavuus ja läsnäolo kaikkialla. Seuraavassa luonnehdin näitä vallan tulkinnan eri linjoja sekä asemoin strukturaatioteorian käsityksen vallasta tähän valtakäsitysten avaruuteen.

Vallasta erotetaan yleisesti voimisen ja kykenemisen aspekti (power to) sekä tekemään saattamisen aspekti (power over). Toisaalta jo tässä joidenkin kirjoittajien tiet näyttävät eroavan: esimerkiksi Kusch rajaa vallan voimisen ja kykenemisen mielessä fyysiseen maailmaan (Kusch 1993, 99), kun taas Ylikoski erittelee valtaa tässä mielessä myös sosiaalisen maailman ilmiönä (Ylikoski 2000, 14–15, 23–28). Valta kykynä johonkin (power to) viittaa voimaan saada aikaan jokin asiaintila. Näin valta olisi yksilöolion dispositionaalinen ominaisuus, voimaa ilmiöiden tuottamiseen. Valta jonkin yli (power over) taas hallintana, herruutena tai kontrollina edellyttäisi jonkinlaisen suhteen; tässä merkityksessä valta olisi relationaalinen. Valta olisi valtaa saattaa joku tekemään jotakin, mikä olisi jäänyt ilman vallankäyttöä tekemättä. (Niiniluoto 2000, 35–37; Ylikoski 2000, 13–

14).

Kusch on kriittisesti eritellyt vallan käsitettä ja valtakäsityksiä. Vallan käsite viittaa eri valtakäsityksiä yhdistäviin tekijöihin. Eri valtakäsityksissä toistuviksi tekijöiksi Kusch luettelee vallan kontrafaktuaalisuuden, valtasuhteiden osat ja aspektit sekä vallan muodot.

(Kusch 1993, 98–99.) Vallan kontrafaktuaalisuus viittaa siihen, että ilman vallankäyttöä kohde olisi toiminut toisin. Vallan osatekijöitä ovat seuraavat: perusta eli vaikutusyrityksessä käytetyt resurssit, keinot eli erityiset toimet, ala eli toimintojoukot, joita kohde halutaan tekemään tai joita häntä estetään tekemästä, määrä eli menestyksellisen vaikuttamisen todennäköisyys, laajuus eli kohdejoukon suuruus, kustannukset eli resurssit valtasuhteen luomiseksi ja ylläpitämiseksi, vahvuus eli kohteelle kieltäytymisestä aiheutuvat kustannukset sekä intensiteetti eli toiminnot, joihin kohde myöntyy ilman, että valtasuhde murenee. (Kusch 1993, 99–100; ks. myös Zelditch 1992, 994; Dahl 1968, 407–409.)

Keskeisen sijan vallan analyyseissa ovat saaneet vallan muodot, joskaan niistä ei vallitse yksimielisyyttä. Eri tutkijat rajaavat joitakin toisten tutkijoiden vallan muodoiksi nimeämiä ilmiöitä vallan muotoihin kuulumattomiksi. Useimmiten vallan muotojen yhteydessä nimetyiksi tulevat pakottaminen, palkitseminen, taivuttelu sekä erilaiset auktoriteetin muodot (legitiimi, kompetentti, pakottava ja henkilökohtainen auktoriteetti). Ajoittain vallan muodoiksi nimetään myös voimankäyttö, manipulaatio, rationaalinen argumentaatio sekä houkuttelu, rohkaisu ja suostuttelu. (Wrong 1979 21–64; Kusch 1993, 101; Ylikoski 2000, 17–

25.)

Edellinen erittely vallasta rakentuu oletuksille, jotka ovat ominaisia ns. individualistiselle vallan teoretisoinnille. Kontrafaktuaalisuuden, vallan osatekijöiden ja vallan muotojen analyysista pelkistyvät valtaa koskevien käsitysten keskukset. Ne kytkeytyvät edellä olevaan Weber-sitaattiin, joka on paljolti ollut valtaa koskevan käsiteanalyysin lähtökohta. Valta määrittyy suhteeksi kahden toimijan välille, olivatpa nämä toimijat yksilöitä tai ryhmiä, ja valtaa tarkastellaan toiminnan käsittein viittaamalla toimijain aikomuksiin. Toimijalla on intressi, valitsemisen kyky ja kyky toimia intressinsä mukaisesti. Toivottujen tulosten saavuttaminen on vähintään todennäköistä, ei-aiotut seuraukset suljetaan valta-analyysin ulkopuolelle. Valta näyttäytyy omistuksena ja se on mitattavissa. Valta määrittyy usein negatiivisesti, sillä se on voimaa heikkojen yli. Se luo epätasa-arvoisen suhteen käyttäjien ja alistettujen välille, kun se ymmärretään kyvyksi estää vapaa liike, vallan kohteen oman tahdon toteuttaminen. Näin vallan analyysiin liittyy vahvasti myös ns. nollasumma-ajattelu:

yhden toimijan kyky tai toimintaa mahdollistava asema on pois toisen toimijan kyvystä toimia. (Giddens 1979, 69, 88–89; Zelditch 1992, 998; Hindess 1996, 1–9, 23–30; Pulkkinen 1998, 88–90; Ylikoski 2000, 15–17.) Esimerkiksi Wrong korostaa juuri intentionaalisuutta erottaessaan vallan yleisestä yhteiskunnallisesta kontrollista. Kontrolli on läsnä kaikessa

vuorovaikutuksessa. Valta sen sijaan on suoraa, intentionaalista yritystä vaikuttaa toisen käyttäytymiseen. Ollakseen valtaa tämän vaikuttamisen täytyy lisäksi tuottaa aiottuja tai ainakin ennakoitavia vaikutuksia. (Wrong 1979, 3–5, 252–253.)

Valta määrittyy näin empiirisen tutkimuksen näkökulmasta ilmiöksi, joka on ikään kuin erillinen toiminnasta: on vallaksi määriteltävissä olevaa toimintaa ja on vallasta vapaan toiminnan alue. Vallan käsiteanalyysi antaisi tällöin välineitä vallan tunnistamiseen.

Toimijaan keskittyvän teoretisoinnin rinnalla on valtakäsityksiä, joiden keskuksena on kollektiivinen tai jokin yksittäisestä toimijasta riippumaton. Valta yksilön toiminnassa tai saavutuksissa ei silloin ole olennainen; se joko jätetään huomiotta tai se ymmärretään jonkin yliyksilöllisen rakenteen määräämäksi. Toimivaksi subjektiksi voidaan ymmärtää yhteiskunta; valta on tällöin väline yhteiskuntasubjektin tietoisuuteen ja itsehallintaan. Kyse on sosiaalisen yhteisön tai kansakunnan tahdosta ja luonnollisten impulssien saattamisesta tämän yhteisösubjektin tahdon mukaisiksi. Vallan oikeutuksina ovat tosi tieto ja tosi oikeudenmukaisuus. Yhteisön itsesuhteena valta politisoi sosiaalisen todellisuuden. Hallinta institutionaalisena ilmiönä on tällöin keskeinen tarkastelun kohde. (Wrong 1979, 237, 244;

Giddens 1979, 88–89; Pulkkinen 1998, 111–113.)

Yhteisön itsesuhteen säätely voidaan tulkita konsensuaaliseksi prosessiksi, sosiaalisen systeemin tasapainon ylläpitämiseksi, häiriöiden ehkäisyksi. Valta on tällöin kollektiivinen resurssi yhteisön päämäärien saavuttamiseen. Normatiivisena järjestyksenä valta on diffuusi.

Vallankäyttö pelkistyy oikeuden ja kyvyn yhdistelmäksi ja yhteisön jäsenten kollektiivisiin sitoumuksiin perustuessaan se näyttäytyy välttämättä legitiiminä. Se on sitoumusten aktivointia. Lähtökohtana on konsensus vallasta yhteisössä. (Parsons 1951, 30, 122–127, 161, 550–551; Barnes 1988, 21–25.) Toisaalta kollektivistinen näkemys vallasta voi olla konfliktiin perustuva. Vallan kysymys koskee tällöin taistelua valtiovallasta: valtiokoneistojen avulla tuotettavaa myöntymystä, tietoisuuden rakentamista. Valta toteutuu valtiokoneistoissa.

Repressiivinen valtiokoneisto (valtio ja oikeuslaitos) luo poliittiset edellytykset ideologisten valtiokoneistojen toiminnalle ja tuotantosuhteiden uusintamiselle. Ideologiset valtiokoneistot (erilaiset ideologiat ja niitä toteuttavat uskonnolliset ja oikeudelliset laitokset, poliittiset liikkeet, ammatilliset instituutiot, joukkotiedotus, kulttuuri, koulutus ja perhe) uusintavat tuotantosuhteet repressiivisen valtiokoneiston luomassa ympäristössä. Uusintaminen toteutuu vallan kautta, ideologioita ylläpitämällä. Tuotoksena ovat “sopivat” tietoisuudet.

Ideologian rakentamalla subjektilla on merkitystä vain ideologian tehtävänä; tietoisuutena, joka sopii valtiovallasta käytävään kamppailuun. (Althusser 1984, 99–107, 113–131.)

Edellä luonnehdituissa vallan tarkastelun suuntauksissa siis havainnollistuu aiemmin lähtökohdissa mainittu teoretisoinnin kaksijakoisuus toiminnan ja rakenteellisen välillä.

Esimerkiksi Giddens pelkistää valtateorioiden jaon juuri tavoitehakuista toimintaa korostavien valtateorioiden ja vallan instituutioihin sijoittavien valtateorioiden välille.

Hänen mukaansa vastakkaisuudessa on kyse edellä käsitellystä toiminnan ja rakenteen irrottamisesta toisistaan ja tämän erillisyyden ilmenemisestä vallan tutkimisessa. (Giddens 1979, 88–89; 1982, 38; 1983 49–50.) Politologinen tutkimus kokoaa teorioita liberalistisen ja marxilais-hegeliläisen teorian nimikkeiden alle (esimerkiksi Pulkkinen 1998).

Individualistisen ja kollektivistisen teorian käsitepari kuvaa samaa jakoa. Pyrkimys edellä mainittujen vastakkaisuuksien ylittämiseen on innoittanut monia tutkijoita. Esimerkiksi Barnes (1988), Lukes (1979), Giddens (1979; 1984) ja Bourdieu (1991) sekä koulutussosiologian alueella Apple (esimerkiksi 1979, 1982, 1996), Giroux (1983, 1989) ja Bernstein (1990, 1996) selittävät ylittävänsä tätä jakoa.

Valtaa koskeva teoretisointi ei ole ollut tarkkarajaista. Uudelleentulkinnoissa ja kritiikeissä korostuvat jotkin puolet vallasta. Kuitenkin aiemmin esitetyssä, kritiikin kohteeksi tulleessa on aineksia, jotka jollakin tavalla näkyvät kiihkeänkin kritiikin tuotoksissa. Kritiikin ja kehittelyn myötä valtaa koskeva tutkimus on edennyt suuntiin, joissa korostuvat esimerkiksi vallan paikka ja tila, vallan repressiivisyyden ja tuottavuuden kysymys, sen symbolisuus sekä toimijana toimimisen kysymys. Vallan läsnäolo ja tuottavuus sekä vallan ja tiedon yhteys ovat Foucault’n tutkimusten keskeisiä teemoja (esimerkiksi Foucault 1980; 1990, 92–95; 2005). Bourdieu korostaa symbolista valtaa (Bourdieu & Passeron 1977, 4; Bourdieu 1990b, 135, 137). Vallan moninaisuus on niin ikään Foucault’n ja Bourdieun teema (Foucault 1980, 96–101, 183–187; 1982 7; 1990 92; 2005; Bourdieu 1984; 1988; 1996).

Nämä teemat liittyvät myös Giddensin valtaa ja hallintaa koskevaan käsitykseen.

Edellä kuvattu on karkea hahmotus valtakäsitysten kenttään. Se on myös ollut valtaa koskevan keskustelun lähtökohta. Keskustelussa ja kritiikissä valtailmiöstä on korostettu joitakin puolia; toisaalta on myös haettu synteesiä. Tiivistän seuraavaan huomioita tästä kritiikistä ja keskustelunavauksista; ne koskevat toimijan asemaa, vallan ja konfliktin suhdetta, edun käsitettä valtailmiössä sekä edelleen valtakäsityksen laajenemista.

Laajenemisella viittaan käsitykseen vallan moninaisuudesta ja tuottavuudesta sekä vallan symboliseen ulottuvuuteen.

Individualististen mallien yksilökeskeisyys on ollut useiden tutkijain kritiikin kohde.

Esimerkiksi Lukes kritisoi juuri liikaa keskittymistä yksilöön ja tämän rationaaliseen toimintaan. Sen sijaan hän korostaa sosiaalisesti strukturoitua toiminnan ei-tietoista puolta ja havaitsemisen, kognitioiden ja preferenssien ehtoja. (Lukes 1974, 21–27, 52–56.) Lukes on liittänyt valta-analyysiin latentin vallan näkökulman: kohde toimii ennakoidessaan toimimattomuutensa seurauksia. Latentissa vallassa on mukana rakenteellinen puoli (Lukes 1979). Mallien yksilökeskeisyys on rajoite myös sikäli, jos vallan tutkiminen rajoittuu vallanpitäjien ja kohteiden identifiointiin (Hindess 1996, 33).

Kritiikki on kohdistunut myös vallan ja konfliktin yhteyteen. Hindess yhdistää konfliktikäsityksiin liittyvän kritiikin ja toimijuutta koskevan kritiikin. Hänen mukaansa on heikkous kadottaa valta-analyysista strategisen toiminnan mahdollisuus sekä kontekstin analyysi. Tästä hän johtaa individualistisiin teorioihin sisältyvän kvantifioitavan valtakäsityksen keskeiseksi ongelmaksi oletuksen valtasuhteen konfliktin välttämättömyydestä. Valta ei hänelle voi olla kyky varmistaa halutut tulokset, vaan kyky toimia haluttujen tavoitteiden saavuttamiseksi. (Hindess 1996, 29–33.) Wrong käsittelee samoin konfliktin ongelmaa valtateorioissa ja huomauttaa, että valtasuhde ei ole unilateraali.

Vastavuoroisuus on vallassa olennaista. (Wrong 1979, 10–13.) Giddens ilmaisee vastavuoroisuuden ajatuksen kontrollin dialektiikan käsitteellä (Giddens 1979, 72, 149; 1982, 39, 197–199; 1983, 63; 1984, 16, 374).

Giddens etenee valtasuhteeseen liitetyn konfliktin kritiikissä pitemmälle esittämällä, että edun käsite ei loogisesti liity vallan käsitteeseen, vaikkakin etujen vastakkaisuus ja valta empiirisesti usein limittyvät. Giddensille valta ei rajoitu tilanteisiin, joissa on intressien konflikti. Valta ei rajoitu tapauksiin, joissa vallankäyttäjä toimii kohteen etujen vastaisesti.

Vallankäyttäjän toiminta voi myös olla kohteen kannalta yhdentekevää tai kohteen etujen mukaista. (Giddens 1979, 94; 1984, 256–257.)

Pulkkinen (1998, 116–117) tulkitsee, että valtakeskustelu etenee uusille urille Michel Foucault’n tuotannossa. Foucault torjuu kategorisesti yllä kuvatut liberalistiset ja kollektivistiset valtatulkinnat. Hän irrottaa valtakeskustelun laillisuuden, hallinnon ja valtion

alueelta. Juridis-diskursiivinen näkemys tulkitsee valtaa lain avulla rajoittamiseksi. Valta näyttäytyy possessiivisena oikeutena ja se ymmärretään sopimuspohjaiseksi lailliseksi vaihdoksi. Sota-repressio -malli on yksi Foucault’n kritisoimista vallan tulkinnan suunnista.

Valta näyttäytyy estävänä, pakottavana ja rajoittavana; ilmiönä, josta tulisi päästä eroon.

Vallan repressiivinen malli liittää vallan kontrolliin ja alistamiseen. Sen individualistisessa variantissa valta saa väkivallan tai pakon muodon, strukturaalisessa variantissa valta on järjestelmän rakenteen ehdollistama. (Foucault 1990, 82–90, 102; 1980, 88–92, 183–187, 235–

236; 1987, 226; Kusch 1993, 110–111; Varis 1989, 45, 50–53, 96.) Foucault irtautuu näin yllä luonnehdituista individualistisista ja kollektivistisista vallan tulkinnoista.

Kritiikin pohjalta alkaa hahmottua vallan kolmas tie: valta irtautuu valtiosta ja poliittisesta, valta on kaikkialla läsnä olevaa, tuottavaa ja symbolista. Esimerkiksi Foucault on purkanut vallan valtiollista ja poliittista määrittelyä sekä vallan analyysin keskittymistä yhteen pisteeseen. Valta on verkosto ja se toimii monista pisteistä. Se ei ole yhden ryhmän yhtenäistä hallintaa toisen ryhmän yli, sillä ei ole yhtä keskusta. Valta on Foucault’lle voimasuhteiden moninaisuus, joka kuuluu toimintaan. Suhteina valta on kaikkialla läsnä. Se on jatkuvaa kamppailua ja voimasuhteiden muutoksia. Valtasuhteet ovat siten liikkuvia, aina epävakaita ja paikallisia. Näin Foucault myös etääntyy vallan tutkimisesta virallisen päätöksenteon tasolla. Olennaista on löytää valta jokapäiväisissä käytännöissä, arjen jatkuvissa prosesseissa. (Foucault 1980, 55–60, 96–101, 139–141; 1990, 92–94.)

Samoin Bourdieun kenttäteoriassa valta leviää kaikille toiminnan alueille. Bourdieulle vallassa on kyse eri elämänalueilla relevanttien resurssien määrittämästä (symbolisesta) tilasta, jonka eri asemista resurssien “käyvän arvon”, niiden volyymin ja rakenteen, perusteella toimijoilla on erilaiset mahdollisuudet toimia, määrittää maailmaa ja vaikuttaa toisten mahdollisuuksiin määrittää maailmaa (Bourdieu 1984, 113, 170–175; 1985, 107–110, 171–172; 1986, 243–248; 1990b, 13; 1991, 169–178). Samalla Bourdieu korostaa myös toimijoiden sosiaalisesti rakentunutta kykyä havaita ja arvottaa eroja (esimerkiksi Bourdieu 1984, 101, 170–175; 1990a, 139–140; 1990b, 11, 13). Bourdieun kenttäkäsite vie analyysia suuntaan, johon Ylikoski mielestäni viittaa puhuessaan vallan positionaalisen ja dispositionaalisen puolen ja latentin vallan kysymyksistä ja erityisesti pohtiessaan toimijuutta vallankäytön seurausten toteutumisessa (Ylikoski 2000, 32). Valta tulee kaikenkattavaksi myös Giddensin käsityksessä, jossa hallinnan ja vallan ulottuvuus on kaiken sosiaalisen toiminnan yksi ulottuvuus. Valta ja hallinta ovat alati läsnä maailmaa koskevia jakoja määriteltäessä. Hallinta viittaa tämän ulottuvuuden institutionaaliseen puoleen, valta strategiseen käyttäytymiseen, kuten edellä jo todettiin. (Giddens 1979, 91–93;

1983, 46–47; 1984, 28–34, 283.) Erittelen Giddensin näkemystä lähemmin tuonnempana.

Pulkkinen on teoreettisesti jäsentänyt tätä vallan leviämistä modernin ja postmodernin problematiikassa. Hän luonnehtii modernille ominaiseksi pyrkimystä perustan, keskuksen, löytämiseen. Moderni kuorii ilmiöiden kerroksisuutta ytimen löytämiseksi. Keskeisin näistä vallan ytimistä on ollut transsedentaali toimija, joka on liberaalin teoretisoinnin lähtökohta mutta jota Foucault ei Pulkkisen tulkinnan mukaan edellytä. Foucault’laisen analyysin kohteina ovat singulaarisuus, toteutumattomat mahdollisuudet ja syntytapa. Syntytavan myötä etusijalle nousee vallan tuottavuus. (Pulkkinen 1998, 46–54, 94–102.)

Foucault ei yritä tavoittaa vallan alkuperää tai ydintä tai vallan sijoittumisen paikkaa. Sen sijaan hän tarkastelee ilmiöiden rakentumisessa ilmenevää vallan tuottavuutta. Valta tuottaa normaalin ja totuutena pidettävän. Tämä itsestäänselvyyksien rakentuminen on Foucault’n analyysin keskiössä. Foucault ei kysy vallan tutkimuksessa toiminnan motiiveja. Hän tutkii

sitä, mitä valtasuhteet ihmisistä tekevät. Hän tutkii vaikutuksia pikemmin kuin objekteja.

Valtasuhteen sisäisyys on keskeinen osa Foucault’n ajattelua: valtasuhde tekee subjektin, määrittelee yksilön. Valtateknologioiden, erityisesti vallan ja tiedon, tuottamien subjektien tärkeä ominaisuus on hallinnoitavuus, kurinalaisen mielenlaadun sisäistäneiden toimijoiden tuottaminen. Siihen liittyy käsitys vallan sisäistämisestä sekä subjektin kyvystä käyttää ja soveltaa valtatekniikoita itseensä. (Foucault 1980, 92–94, 96–101; 1990, 92, 98–101; Pulkkinen 1998, 94–96, 106–108; Kusch, 1993 102–105, 111–113, 115; Deleuze 1988, 27–29, 70–74.)

Vallan symbolisuus on Bourdieun valta-analyysin keskeinen teema. Symbolinen valta on useimpien vallan muotojen aspekti. Vain harvoin valta toteutuu fyysisen voiman käyttönä.

Se muunnetaan legitimiteetin kannalta fyysistä voimaa ongelmattomampaan symboliseen muotoon. Sosiaalisesti rakentuneen tiedon ja luokittelujen arbitraarisuuden tunnistamatta jääminen on symbolisen vallan ydinajatus. Sen perustana on uskomus toiminnan legitimiteettiin. Legitimiteetin tunnustamisen myötä teon arbitraarisuus jää näkemättä.

Symbolinen valta on näkymätöntä, väärintunnistettua valtaa. Symboliseen valtaan kuuluu aktiivinen myöntymys. Näin myös vähiten jostakin teosta hyötyvät osallistuvat omaan alistamiseensa. (Bourdieu 1990, 133–134; 1991, 23, 163–170; 1996, 383.)

Sosiaalisen maailman legitimiteetti ei rakennu pakottamalla, vaan sovittamalla havaitsemis- ja arvostamisstruktuurit sosiaalisen maailman objektiivisiin struktuureihin.

Objektiiviset valtasuhteet tulevat uusinnetuiksi symbolisissa valtasuhteissa. Symboliset kamppailut koskevat maailman legitiimin nimeämisen monopolia. Siinä mobilisoituu aiemmin hankittu symbolinen pääoma, joka voi olla laillisesti vahvistettua (esimerkiksi todistuksin tai arvonimin). Symboliseen valtaan liittyy rituaalisuutta: vaikutuksia tuottaakseen lausuman tulee olla auktorisoidun toimijan lausuma. Legitiimi symbolinen väkivalta onkin virallistettua maailman nimeämistä, joka kuuluu valtiolle tai sen edustajille.

Symbolisen vallan sektoreiden välillä voi olla konflikteja maailman legitiimien jakojen visioista. (Bourdieu 1990, 135–138; 1991, 111; 1996, 44.)

Symbolinen hallinta haastaa vapauden ja rajoitteen dikotomiaa. Symbolisessa vallassa toteutuu paljolti edellä kuvattu vallan tuottavuus. Symbolinen valta on maailman tekemistä, asioiden erottamista ja yhdistämistä, konstituution valtaa. Se tuottaa vaikutuksiaan kertomalla toimijoille, mitä ja ketä nämä ovat, ei niinkään, mitä heidän pitää tehdä.

Symbolisen vallan myötä toimija tulee siksi, miksi hänen pitääkin tulla. Bourdieun mukaan symbolisen vallan harjoituskenttiä par excellence ovat koulu ja poliittinen puolue. (Bourdieu 1990, 137–139; 1991, 51–52, 166.)