Kirjoittamisen opetus

Retorinen pedagogia yhdisti lukemisen ja kirjoittamisen opettamisen: suositeltavien kirjailijoiden lukeminen oli ensimmäinen askel pyrittäessä heitä jäljittelemään. Ääneen lukeminen opetti tuntemaan runon ja proosan rytmiikkaa. Alkeistasolla tekstiä kirjoitettiin

251Attribuutiosta, ks. Usher 1997, 310–315. Eudokian centoista ilmestyi v. 1998 André-Louis Reyn ja M.D.

Usherin editiot, jotka perustuvat erilaiseen attribuutioon.

252Usher 1997, 306, 314, 316–17.

253Rey 1998, 68–86. Ks. myös Ström 1994, 143.

254Hansson 2002, 143-146 puhuu mieluummin "repertoaarirunoudesta" kuin cento-tyyppisestä runoudesta ajan kirjallisuuden yleisluonnehdintana: hänen mielestään jälkimmäiseen kuuluu nimenomaan se, että centon lukija tunnistaa pohjatekstin käytön.

sanelun mukaan, mikä sekin saattoi kehittää rytmitajua. Retoriseen imitaatioon perustuva opetusmetodi painotti myös muistin tärkeyttä. Koulupoika opetteli ulkoa runosäkeitä ja mietelmiä, joita siteerasi usein muistinvaraisesti. Toisaalta opiskelijaa rohkaistiin tekemään muistiinpanoja lukemastaan, kokoamaan omaa kirjallista sentenssi- ja sitaattivarastoaan.

Kirjoitusharjoitusten apuna toimivat myös erilaiset fraasisanakirjat, florilegiat ja gnomologiat, loci communes -teokset.²⁵⁵

Teoreettinen poetiikka sai käytännön harjoitusta imitaation avulla: kiinnitettiin huomiota tekstin rakentamiseen ja varioitiin tyyliä. Imitaation avulla jo alkuvaiheessa oleva opiskelija sai keinoja kirjoittamiseensa, saattoi soveltaa teoriaa käytäntöön, kuten oppimiaan figuureja, ja pääsi kirjoittamisen alkuun. Myös käännösharjoitukset kuuluivat kirjoittamisen opetukseen. Tekstin osia koskevista harjoituksista siirryttiin lopulta oman tekstin tuottamiseen (epideiktiset pientekstit, deklamaatiot, dissertaatiot).

Kirjoitusharjoitukset

Theon Aleksandrialaisen Progumnãsmata ('Perusharjoitukset') ensimmäiseltä vuosisadalta on ensimmäinen säilynyt kirjoitusharjoituksia esittelevä teos. Näiden perusharjoitusten perinne ulottuu kuitenkin satoja vuosia aikaisemmaksi. Quintilianus korosti perusharjoitusten tärkeyttä ennen argumentaation ja tyylin harjoituksia.^{2 5 6} Roomalaisessa retoriikassa progymnasmata kuuluivat osin jo grammaatikkojen opetuksen piiriin.²⁵⁷

Kreikkalaisista retorikoista laajimmin perusharjoituksia käsitteli Hermogenes (n. 160–

225). Hän esittelee 12 harjoituksen lajia ja antaa niistä esimerkkejä. 400-luvulla elänyt Afthonios noudatti Hermogeneen esitystä, ja hänen teoksensa liitettiin Hermogeneen korpukseen ikään kuin esipuheena. Vaikka Afthonioksen teos on suppeampi, perusharjoituksia on kuitenkin 14. Afthonioksen selkeys ja suurempi esimerkkien määrä tekivät hänestä ajan mittaan Hermogenesta suositumman niin Bysantissa kuin myös lännessä uuden ajan alussa. Turun akatemiassa Martinus Miltopaeus (1669) viittasi Afthoniokseen useaan otteeseen retoriikan oppikirjassaan – siteeraten kerran Afthoniosta jopa kreikaksi.²⁵⁸

Afthonioksen perusharjoitukset ovat 1) mytologinen tarina tai faabeli, esimerkkinä faabeli heinäsirkasta ja muurahaisesta (mËyow), 2) kerronta eli erityyppinen tapahtumien kuvailu, esimerkkinä dramaattinen kerronta Afroditesta, Aresta ja Adoniksesta (diÆghma), 3)

255Commonplace books, le lieu commun, Moss 1991, 510 n2 antaa aiheesta tutkimuskirjallisuutta. Ks. myös Paulsen 1896, 366, 372–373 ja Curtius 1948, 65–67. G. W. Pigmann III (1990) keskustelee mahdollisuudesta, että imitaatio oli usein tiedostamatonta: kirjoittaja ei tiennyt lainaavansa omasta "muistivarastostaan". Hän päätyy kuitenkin siihen, että yleensä se oli tietoista.

256Quint. Inst. 1.9. Quintilianus esittelee tässä luvussa vain anekdoottia ja mietelmää. Yhdeksännessä luvussa hän käsittelee lähinnä luonteenkuvausta (9.2.58–60).

257Hock & O'Neil 1986, 9–16. Viljamaa 1968, 16–18. Beaton 1989, 20–25. Ks. myös Ernesti 1795, 288-289.

258Miltopaeus 1669, 201–202. Turun akatemian kirjastossa oli Afthonios-editio (Frankfurt 1604). Kempe 1655, F1. Rudolf Agricolan Afthonios-latinannoksesta (1539), Grafton & Jardine 1986, 129–135.

anekdootti eli jollekulle tapahtunut sattumus, esimerkkinä ns. looginen anekdootti: "Isokrates sanoi viisauden juuren olevan katkeran, mutta hedelmän makean" (xre¤a), 4) mietelmä, esimerkkinä Ilias 2.24 (gn≈mh),²⁵⁹ 5) puhe esitetyn väitteen puolesta, esimerkkinä väite

"Dafne-taru ei ole uskottava" (énaskeuÆ), 6) puhe esitettyä väitettä vastaan, esimerkkinä väite "Dafne-taru on uskottava" (paraskeuÆ), 7) vakioaihe, esimerkkinä aihe "tyranneja vastaan" (koinÚw tÒpow), 8) ylistys, esimerkkinä viisauden ylistys (§gk≈mion), 9) moite tai herjaus, esimerkkinä Filippoksen kritiikki (cÒgow), 10) vertailu, esimerkkinä Akhilleuksen ja Hektorin vertailu (sÊgkrisiw), 11) luonteenkuvailu, esimerkkinä "Mitä Niobe sanoi menetettyään lapsensa" (±yopoi¤a), 12) kuvan tai esineen kuvailu, esimerkkinä Aleksandrian temppelin kuvaus (¶kfrasiw), 13) teesi, esimerkkinä teesi "Onko mentävä naimisiin?"

(y°siw) ja 14) ehdotetun lain arviointi (efisforå toË nÒmou ).²⁶⁰

Osa perusharjoituksen termeistä oli kirjallisia lajitermejä (faabeli, ekfraasi). Eri harjoituksia suositeltiin puheen eri osien harjoitukseksi. Esimerkiksi puheen aloitukseksi ehdotettiin jotakin mietelmää tai opettavaista anekdoottia. Puheen kerronta-osaa (narratio) varten harjoiteltiin erilaisia kerrontatekniikoita (diÆghma). Argumentaatiossa väitteen todistamiseksi tai kumoamiseksi harjoiteltiin näkökantoja puolesta ja vastaan (énaskeuÆ, paraskeuÆ). Puheen lopetukseksi sopi jokin vakioaihe.Bysanttilainen reetori Nikolaos Myralainen erotti toisaalta puheen eri osia koskevat ja itsenäisiä retorisia lajeja koskevat harjoitukset. Ekfraasi, ylistys ja moite olivat itsenäisiä retorisia lajeja. Luonteenkuvailua esiintyi Nikolaoksen mielestä monissa eri puheissa ja tärkeä osa sillä oli myös kirjeiden kirjoituksessa; siksi se oli hyödyllinen harjoitus. Ehdotetun lain kumoaminen oli puolestaan vain oikeuspuheen harjoitus.²⁶¹

Afthonioksen teos oli uudella ajalla hyvin suosittu. Nämä perusharjoitukset siirtyivät muokattuina uuden ajan retoriikan ja poetiikan oppikirjoihin. Niiden esimerkkejä saatettiin käyttää oman saman lajin tekstin pohjana. Afthonioksen esimerkkinä ylistyksestä (§gk≈mion) oli hänen itsensä kirjoittama lyhyt traktaatti "Viisauden ylistys". Se oli aihe, joka oli käyttökelpoinen erilaisissa oppineissa yhteyksissä. Afthonioksen esimerkkinä teesistä oli puolestaan naimisiin menemisen ja naimattomuuden puntarointi, mikä puolestaan oli hääonnitteluiden vakioaihe.

Jo Theon esitti lisäharjoitukseksi myös runouden muuttamisen proosaksi. Esimerkkejä hän antoi attikalaisilta puhujilta, jotka olivat sovittaneeet Iliaan runosäkeitä suorasanaiseen tekstiinsä, muodostaneet niistä siis proosaparafraaseja.²⁶² Poetiikoissa saatettiin esitellä nimenomaan runon kirjoittamisen harjoituksia. Esimerkiksi Buchlerus (1637) erottelee kuusi erilaista runoharjoituksen muotoa: 1) sama asia ilmaistaan eri sanoin tai toisen runoudenlajin

259Tätä säettä siteerataan usein Bysantin kirjallisuudessa. Hunger 1969–1670, 30.

260Ks. esim. Hunger 1978 I, 76 ja Viljamaa 1968, 14–15.

261Hunger 1978 I, 92–93. Webb 1997, 346. Hermogeneen, Afthonioksen ja Nikolaoksen mukaan epideiktiselle puheelle olennaisia harjoituksia olivat kuvailu, luonteenkuvailu, ylistys ja herja sekä vertailu. Toisaalta Theon näki luonteenkuvailun hyödyllisenä harjoituksena ennen kaikkea runojen kirjoittajalle ja otti esimerkiksi Homeroksen ja Euripideen. Viljamaa 1968, 15.

262Webb 1997, 346–347.

mukaan, 2) lyhyen runon suppeaa ilmaisua laajennetaan tai pitkän supistetaan, 3) suorasanainen muutetaan runoksi ja päinvastoin, 4) käännetään kreikankielinen runo latinaksi tai latinankielinen kreikaksi, 5) muutetaan runomitta, kuten heksametri elegiseen mittaan, 6) selostetaan jonkin runon sisältö tai muutetaan runon merkitys toiseksi. Tässä yhteydessä Buchlerus mainitsee centon ja parodian; edellisessä pohjatekstin merkitys ei Buchleruksen mukaan muutu, jälkimmäisessä muuttuu.²⁶³ Buchleruksen harjoitukset koskivat toisaalta sisältöä toisaalta muotoa: johonkin tiettyyn muotoon annettiin uusi sisältö tai esitettiin jokin tietty aihe uudessa muodossa.

Turussa vuonna 1683 julkaistu Barthollus Rajaleniuksen latinan kielioppi sisältää myös kirjoitusharjoituksia, mikä mainitaan jo nimiösivulla (cum exercitiis). Harjoitukset jakaantuvat kieliopillisiin (grammatica) ja retorisiin (rhetorica). Päivittäisiksi kirjoitusharjoituksiksi Rajalenius suosittelee erilaisia kieliopillisia harjoituksia. Niitä ovat 1) kääntäminen latinasta ruotsiin, 2) substantiivin vaihto adjektiiviin, verbin pääluokan vaihtaminen aktiivista passiiviin, verbin tapaluokan, aikamuodon tai persoonan vaihto (variatio), 3) runon muuttaminen suorasanaiseksi (carminis solutio), 4) kääntäminen kreikasta latinaan, 5) jonkin tarinan "epäkypsä" eli orjallinen jäljitteleminen (imitatio pueril. historiae), 6) mietelmien kieliopillisen rakenteen selittäminen (sentent. explicatio per rationes), 7) yksinkertaisten kirjeiden laatiminen, 8) näkemänsä kuvailu (descriptio earum quae videmus) ja 9) jonkin faabelin retorisen rakenteen selittäminen (fabul. tractatio, cum exord. propos.

narrat.).²⁶⁴ Erityisesti viimeinen harjoitus opetti myös lukemaan analyyttisemmin. Nämä kieliopilliset harjoitukset olivat valmennusta varsinaisiin retorisiin harjoituksiin.

Rajaleniuksen retoriset tai tyyliharjoitukset jakaantuvat suppeampiin ja laajempiin (minora, maiora). Suppeampia on neljä, jotka vastaavat osin viittä ensimmäistä kieliopillista harjoitusta, mutta ovat vaativampia: 1) verbien, fraasien, figuurien, muotojen vaihto (variatio), 2) säkeiden muuttaminen hyväksi proosaksi vaihtamatta ratkaisevasti sanastoa, 3) taitava kääntäminen kielestä toiseen (versio decora) ja 4) imitaatio (imitatio).

Viimeksimainitun ei pitänyt siis enää olla orjallista eikä epäkypsää, kuten se vielä kieliopillisissa harjoituksissa saattoi olla.²⁶⁵

Imitaatiosta Rajalenius antaa vielä kaikkiaan 17 harjoitusta. Ne vastaavat pääosin antiikin ja etenkin Afthonioksen perusharjoituksia, mutta Rajalenius myös yhdistelee ja luo uusia.²⁶⁶ Imitaation harjoituksia ovat 1) tapahtumien kerronta ubi, quomodo, quando, cur (narratio), 2) nähdyn kuvailu (descriptio) 3) luonteenkuvailu (character), 4) teeman selkeä ja perusteellinen laajentaminen (amplificatio), 5) epäselvien sanojen tai asioiden selittäminen (paraphrasis), 6) lyhennelmä (coarctatio), 7) andekdootti ja mietelmä (chria & sententia), 8) kirje (epistola), 9) dialogi kuvitellusta aiheesta (dialogus), 10) confirmatio & refutatio, 11)

263Buchlerus 1637, 402–403.

264Rajalenius 1683, B6. Rajalenius käyttää kieliopissaan lyhennekieltä, ja teoksessa on runsaasti myös kirjoitusvirheitä. Ks. myös Lagus 1890, 63–64.

265Rajalenius 1683, B6v: Imitatio est styli ad exemplum veteris scriptoris recta conformatio.

266Anekdootin kohdalla Rajalenius viittaakin Afthoniokseen: vid. Aupton. [!] Progymnas.

locus, 12) dissertatio, 13) laus & vituper(atio), 14) comparatio, 15) ethopoeia, 16) thesis &

hypothesis, 17) legislatio.²⁶⁷ Opiskelija harjoitteli siis asian esittämistä laajemmin ja suppeammin, kirjoitti vuoropuheluja, kuvauksia, luonteenkuvauksia ja vertaili asioita toisiinsa.

Laajemmat retoriset harjoitukset (maiora) ovat edellisten harjoitusten yhdistelmiä, kuten declamatio ja controversia. Niitä Rajalenius ei enää käsittele tarkemmin.^{2 6 8} Deklamaatio oli roomalaisessa retoriikassa suosittu harjoitus. Siinä oli laadittava puhe jostakin kuvitellusta dramaattisesta aiheesta, kuten veljenmurhasta tai raiskauksesta, oli käytettävä runsaasti hyperbolia, puhutteluja ja yleisöön vetoamista. Puheeseen oli siroteltava opettavaisia mietelmiä.²⁶⁹ Uuden ajan alun yliopistoissa ylioppilaat pitivät opinnäytepuheita, joita voi pitää deklamaatioiden modernina muotona.

Sekä Buchlerus että Rajalenius mainitsevat yhtenä harjoituksena kääntämisen klassisesta kielestä toiseen. Buchleruksen mukaan käännösharjoitus auttaa ymmärtämään

"molempien kielten" ominaislaatua, loistokkuutta, aistikkuutta, sanarikkautta ja muotojen runsautta.²⁷⁰ Jo antiikin aikana kääntämistä kielestä toiseen pidettiin kielen oppimisen kannalta hyödyllisenä. Quintilianuksen mielestä käännösharjoituksista kreikasta latinaan oli monenlaista hyötyä: kreikkalaisilta sai omaan tekstiinsä niin asiasisältöä (rerum copia) kuin ilmaisun rikkautta (plurimum artis). Kääntäminen oli siis kielen vivahteiden tutkimista, jonka avulla saattoi analysoida retorisia keinoja. Kääntäminen kytkettiin jo myöhäisantiikissa opetuksen osaksi ja imitaation käsitteeseen.²⁷¹ Kreikan •rmhne¤a pitää sisällään ajatuksen kääntämisestä tekstin tulkintana, yrityksenä ymmärtää ei ainostaan sisältöä, vaan myös tyyliä.

Sen sijaan metafrãzein viittaa mekaanisempaan, sanasta sanaan kääntämiseen.²⁷²

Goliuksen kreikan kieliopin ensimmäisessä osassa on viisikymmentä Aisopoksen faabelia, jotka ovat pelkästään kreikaksi. Golius on jättänyt ne kääntämättä tarkoituksella:

[---] omissa tamen interpretatione Latine, scilicet ut pueri, literaturae Graece principiis imbuendi, hinc materias exercii styli petant, quas sua primum ipsi manu describendo, deinde magistro suo, per praecipua eunte vocabula, breviter explicatas examinatasque, Latine convertendo, denique e Latinis iterum Graece reddendo, cum non inscite scribere discent. (Golius 1684, 48)

Oppilaiden piti siis opettajan johdolla tulkita tarinan sisältö eli kääntää Aisopoksen faabeli latinaksi ja sitten jälleen keikaksi. Tulosta saattoi sitten verrata alkutekstiin. Goliuksen

267Rajaleniuksen (R) ja Afthonioksen (A) harjoitukset vastaavat toisiaan seuraavasti: R1 = A2, R2 = A12, R3 = A11, R7 = A3 ja A4, R10 = A5 ja A6, R11 = A7, R13 = A8 ja A9, R15 = A11, R16 = A13, R17 = A14.

268Rajalenius 1683, B7: Exercitia maiora ex praecedentibus pluribus juncta & composita; ut declamatio, controversia etc.

269Webb 1997, 350.

270Buchlerus 1637, 123: Quae exercitatio ad utriusque linguae proprietatem, splendorem, eleganter, copiam, figuramque varietatem percipiendam non mediocriter valet.

271Quint. Inst. 10.5.2.–3. Rener 1989, 296–267 ja 310. O'Brien 1995, 23, 49–50.

272Ks. LSJ. Metafrãzein tarkoittaa myös parafraasin tekemistä. Vrt. latinan interpretatio ja vertere.

kreikan oppikirjan molemmat osat olivat myös Turun akatemian kirjastossa (Frankfurt 1615).²⁷³

Joskus oppilaiden käännökset onnistuivat ylittämään julkaisukynnyksen. Ilfeldin koulun rehtori Michael Neander käännätti kahdella oppilaallaan Lutherin V ä h ä n katekismuksen. Toinen oppilas – nimeltään Johannes Vollandus – käänsi sen kreikaksi, toinen hepreaksi. Tuloksena oli nelikielinen katekismus (1582), jossa sama teksti oli kreikaksi, hepreaksi, saksaksi ja latinaksi. Neander kuvailee esipuheessaan kääntämistä pukemisena;

oppilaat toga Hebraea donarent et veste Graeca induerent.²⁷⁴ Kirjoittaminenkin nähtiin usein ajatuksen "pukemisena" sanoiksi, "kieliasuun". Uuden ajan alun oppinut oli monen vuoden työllä opetellut kirjakielensä latinan, johon hän ajatuksensa "puki". Koska kirjakieli ei ollut äidinkieli, kynnys siirtyä toiseen vieraaseen kieleen ei ehkä ollut niin suuri, kuin olettaisi:

kaikki kirjoittaminen nähtiin samojen ajatusten pukemisena erilaisiin vaatteisiin.

Kääntäminen latinasta kreikkaan oli uuden ajan humanisteille osaltaan kreikan oppimista, osaltaan oppineisuuden osoitusta. Jo Bysantin oppineet käänsivät Rooman kirjallisuutta kreikaksi.²⁷⁵ Joseph Scaliger kreikansi Catullusta. Englannissa Daniel Halsworth kreikansi Vergiliuksen eklogit (1591) ja George Etherage Aeneis-eepoksen toisen laulun (1553).²⁷⁶ Upsalan matematiikan professori Johannes Bilberg (1646–1717) kreikansi erään Propertiuksen elegian ja pyysi tunnettua ruotsalaista kreikantaitajaa Josephus Tuhnia arvioimaan käännöstä. Vastaukseksi Tuhn kirjoitti kreikankielisen runon, jossa totesi, ettei hänestä ole Pariksen tavoin arvioimaan kuolemattomia, ts. Propertiusta ja Bilbergiä.

Myöhemmin hän itse kreikansi saman elegian, vieläpä kahteen otteeseen.²⁷⁷