Kaupunkipolitiikan nousu: suurten kaupunkien heräämi- heräämi-nen heräämi-nen

Paavo Lipposen II hallituksen toimikauden lähestyttyä loppuaan valtiollisen kau-punkipolitiikan toimintaedellytyksiä heikensivät kansallisella tasolla tapahtuneet or-ganisaatiomuutokset sekä näihin liittyneet konfliktit, valtapelit ja toimijoiden väliset sisäiset suhteet. Sisäasiainministeriö tiedotti toukokuussa 2002, että aluepolitiikan hoitoa vahvistettaisiin yhdistämällä ministeriön aluekehitysosasto ja hallinto-osasto toisiinsa uudeksi alueiden ja hallinnon kehittämisosastoksi kesäkuun alusta 2002. Si-säasiainministeriön yleinen osasto oli muutettu vuonna 1991 hallinto-osastoksi, joka oli vastannut aluehallinnon ja valtion paikallishallinnon yleisestä kehittämisestä, lää-ninhallinnosta, kihlakunnanvirastoista ja rekisterihallinnosta sekä erilaisista tietohal-lintoon liittyvistä toimenpiteistä. Yhdistämällä hallinto-osasto ja aluekehitysosasto toisiinsa sisäasiainministeriö uskoi tehostavansa taloussuunnitteluaan, viestintäänsä, johtamiskäytäntöjään sekä kokoavansa asiantuntemustaan ja voimavarojaan yhteen aluepolitiikan ja hallinnon rakenteiden kehittämisen hyväksi. Uuden perustetun osas-ton johtajaksi nousi hallinto-osasosas-ton ylijohtaja Pekka Kilpi (1945–2005). Turku 2011-säätiön toimitusjohtajana toiminut (nykyinen asiamies) Cay Sévon muistaa tapahtu-neen hyvin, ja kuvaa sisäisiä suhteita:

174

Yhtenä kauniina tai rumana, en muista kumpana päivänä, sisäasiainministeriössä aluekehi-tysosasto imettiin sisään hallinto-osastoon ja muodostettiin alueiden ja hallinnon kehittämis-osasto. Lääninhallinnosta vastannut hallinto-osasto oli ollut paljon vähäpätöisempi suhteessa aluekehitysosastoon. Aluekehitysosastolla tehty kehittämistyö meni täysin uusiksi. Sen erit-täin taitavat johtavat virkamiehet, jotka olivat tehneet loistavaa työtä, olivat yhtäkkiä täysin poissa pelistä. Uudistus tuli heille 100 prosenttisena yllätyksenä nukutun yön jälkeen. Heidän kanssaan ei neuvoteltu. Eräs sanoi minulle, että kyseessä oli jonkunlainen vallankaappaus, joka tapahtui lähinnä reviirisyistä. Se oli kauhea juttu! Se koko ryhmä, joka oli tehnyt sitä aluekehitystyötä, kärsi sisäasiainministeriön organisaatiouudistuksesta pahasti. Tuloksena oli sähläystä ja uudelleenorganisointia, ja tätä pidettiin todella pahana. Muodostettu uusi johto ei ollut enää pätevä toimimaan. Tämä oli paha takaisku kaupunkipolitiikalle. (Sevón).

Sisäasiainministeriön organisaatiomuutoksen seurauksena kaupunkipolitiikan jat-kamisen edellytykset heikkenivät. Vuoden 2003 eduskuntavaalien suurimmat voittajat olivat keskusta ja sosiaalidemokraatit. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ja pää-hallituspuolueeksi niukalla äänten enemmistöllä. Muodostettiin kapeapohjainen An-neli Jäätteenmäen punamultahallitus, joka jäi Irak-vuodon takia lyhytaikaiseksi. Kes-kustan Matti Vanhanen nousi pääministeriksi, ja muodostettiin Vanhasen I hallitus (24.6.2003–19.4.2007). Vanhasen I hallitus oli punamultahallitus, jota RKP täydensi.

Keskustan ja RKP:n vaikutuksesta valtion toimenpiteiden painopiste alkoi siirtyä val-tiollisesta kaupunkipolitiikasta koko maahan kohdistuvaan aluekehitystoimintaan.

Vanhasen I hallituksen ohjelmaan kirjattiinkin: ”Hallitus harjoittaa sosiaaliseen ja alu-eelliseen tasapainoon tähtäävää politiikkaa. Eroja alueiden kehittämisedellytyksissä kavennetaan. − − Alueiden menestys tukee koko kansantalouden kasvua ja heijastuu koko maahan. − − Aluehallintoa ja seudullista yhteistyötä kehitetään näitä tavoitteita tukien.” Ohjelmassa viitattiin saariston erityisolosuhteiden ja maaseutupoliittisen oh-jelman ohella maakuntien liittojen vahvistamiseen sekä alueellistamisen jatkamiseen:

”Maakuntien liittojen roolia aluekehityslain mukaisina aluekehitysviranomaisina ke-hitetään vahvistamalla niiden asemaa maakuntien kehittämiseen tarkoitettujen voima-varojen suuntaamisessa. − − Valtion toimintojen alueellistamista jatketaan. Valtion toimintojen sijoittaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle toteutetaan maan tasapai-noista kehitystä edistäen.” Kaupunkipolitiikan tehtäviksi asetettiin kaupunkiseutujen kilpailukyvyn vahvistaminen ja sosiaalisesti tasapainoisen kehityksen turvaaminen.

Lisäksi edellytettiin kaupunki- ja maaseutupolitiikan yhteistyön lisäämistä: ”Kaupun-kipolitiikalla huolehditaan kaupunkiseutujen kilpailukyvystä ja edellytyksistä sosiaa-lisesti tasapainoiseen kehitykseen. Kaupunkiverkkoa kehitetään kokonaisvaltaisesti, erikokoisten kaupunkiseutujen tarpeet huomioon ottaen. Kaupunki- ja maaseutupoli-tiikan toisiaan tukevaa yhteistyötä lisätään. Helsingin seudun kuntien ja valtion välistä yhteistyömenettelyä kehitetään edelleen − −.”⁴⁷

Vanhasen I hallitus ei asettanut uutta kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmää alue-keskus- ja kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän toimikauden päätyttyä. Kaupunkipoli-tiikan voimistamisen sijasta esiin oli tuotu ajatus kaikkien seutujen ja koko maan yh-täaikaisesta ja yleisestä kehittämisestä, mikä nosti pintaan vanhoja jännitteitä valtion ja kaupunkiseutujen välille. Suuret kaupungit olivat huolissaan kaupunkipolitiikan tu-levaisuudesta; ei mikään ihme, sillä kaupunkipolitiikka-sanaa oli alettu Suomessa jopa vältellä:

Kun poliittiset suhdanteet muuttuivat, sinipunahallitus väistyi ja keskusta tuli voimakkaasti hallitukseen mukaan Vanhasen I:stä alkaen, niin kyllähän silloin jo tätä

47(Valtioneuvoston tiedonanto…2003a; Valtioneuvoston tiedonanto…2003b: 23–24).

175

sanaa alettiin vältellä. Silloin nostettiin paljon voimakkaammin esiin tätä yleistä laaja-alaista kaikkiin seutuihin ja koko maahan kohdistuvaa aluekehitystoimintaa, jolloin jännitteet ehkä enemmän kasvoivat niin kuin valtion ja kaupunkiseutujen kesken. Suuret kaupunkiseudut eivät hyväksyneet tätä aluekehityspolitiikan muutosta, ja tämähän näkyi muun muassa siinä, että nämä kuusi suurinta kaupunkiseutua muodostivat tällaisen sixpackin − −. (Aluekeskus-ohjelma AKO:n vetäjä Laiho.)

Suuret kaupungit liittoutuivat ja lähtivät ajamaan suurten kaupunkien intressejä: suo-malainen suurkaupunkipolitiikka oli syntynyt, kuten kaupunginsihteeri Anja Vallittu toteaa:

Kyllä pidän merkittävänä käännekohtana vuotta 2004, jolloin kuutoskaupunkien johtajat ta-pasivat Oulussa. Todettiin, että nyt on tarpeen tässä valtakunnassa kiinnittää huomiota kau-punkien kysymyksiin ja päättää, miten lähdetään liikkeelle. Mehän totesimme, että kaupun-keja koskevaa tietoa ei ollut juuri aikaisemmin kerätty, kaupunkaupun-keja koskevia tarkasteluja ei ollut tehty, ja tässä mielessä Suuret kaupunkimme on merkittävä julkaisu, koska se kuvastaa suomalaisen suurkaupunkipolitiikan syntyä. Se on meidän kuuden suurimman kaupungin yhteistyönä tekemä julkaisu. Sitä käytettiin silloin vaikuttamisen pohjana. Tuotiin ensim-mäistä kertaa esille se suuri merkitys, mikä kuudella Suomen suurimmalla kaupungilla on BKT:n ja kaikkien asioiden kannalta. Sitä ennen tämmöisistä asioista ei puhuttu laajemmin.

Jokainen kaupunki oli ehkä tuonut yksittäin asioitaan esille tai lähinnä Helsinki ja ehkä Turku. Ne olivat tuoneet omia näkökohtiaan, mutta että ne nostettaisiin tällä tavalla yhdessä esille! (Vallittu.)

Suurkaupunkipolitiikan syntyä vauhditti vuonna 2002 alkanut Kuusikko-yhteis-työ (luku 9.1.8) kuin myös pääkaupunkiseudun ensimmäisen suurkaupunkipoliittisen ohjelman Osaaminen ja osallisuus valmistelu vuosina 2000−2002 sekä toteutus 2002−2004 (Lahti 2012: 24, 27).

10.4.1 Suurkaupunki- ja metropolipolitiikka

Suurten kaupunkien liittoutuminen ja aktiivinen intressiensä ajaminen sai valtion lopulta kiinnittämään niihin erityistä huomiota. Sisäasiainministeriö asetti vuonna 2004 suurten kaupunkiseutujen neuvottelukunnan, jonka tavoitteena oli vahvistaa suurten kaupunkiseutujen kansainvälistä kilpailukykyä ja määritellä kaupunkiseutujen kehittämisen painopistealueet. Neuvottelukunta laati sisäasiainministeriön johdolla suurten kaupunkiseutujen toimenpide-ehdotukset. Yhteistyössä ministeriöiden kanssa toteutettavia toimenpiteitä olivat muun muassa kaupunkiseutujen innovaatiostrategia, sosiaalista eheyttä vahvistava lähiöhanke, työperusteisen maahanmuuton edistäminen sekä maankäytön, asumisen ja liikenteen yhteensovittaminen. Valtion ja kaupunkiseu-tujen tuli myös tehdä yhteistyötä kaupunkiseukaupunkiseu-tujen markkinoimiseksi ja ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi. Näiden ja muiden toimenpiteiden koordinoimiseksi suurten kaupunkien neuvottelukunta esitti kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän perus-tamista, sillä sen oma toimikausi oli päättymässä joulukuun lopussa 2006. Sisäasiain-ministeriö asettikin kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän, jonka toimikausi ajoittui hel-mikuusta 2007 joulukuuhun 2010. Yhteistyöryhmän oli määrä toimia myös alueiden kehittämislain mukaisena aluekeskusohjelman yhteistyöryhmänä. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän toimintaan kutsuttiin mukaan keskeisiä ministeriöitä, kaupunkien johtajistoa, Suomen Kuntaliitto ja maakuntien liittojen johtoa⁴⁸. Sisäasiainministeriö

48(Sisäasiainministeriö 2005; Suurten kaupunkiseutujen…2006a: 4; Suurten kaupunkiseutujen…2006b:

66; Sisäasiainministeriö 2007)

176

asetti marraskuussa 2007 yhteistyöryhmälle suurkaupunkijaoston, joka toimi joulu-kuun 2010 loppuun. Jaoston tehtäväksi määriteltiin suurten kaupunkiseutujen ja val-tion yhteistyömuotojen kehittäminen. Valtio oli jälleen havahtunut harjoittamaan kau-punkipolitiikkaa.

Keskeisiä suurkaupunkipolitiikan suunnitteluun vaikuttaneita julkaisuja olivat seuraavat: Sisäasiainministeriön Suomi tarvitsee suurkaupunkipolitiikkaa (2003);

Suurten kaupunkiseutujen neuvottelukunnan Suuret kaupunkimme −Tilastollisia eri-tyispiirteitä-raportit (2002 ja 2004); pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan laatima Helsingin seudun kaupunkipolitiikka (2003) sekä Suomen kuutoskaupungit −Tilastol-lisia erityispiirteitä (2007). Nämä julkaisut edistivät myös metropolipolitiikan syntyä Vanhasen II hallituksen (19.4.2007–22.6.2010) aikana. Suurten kaupunkien vahva lobbaustyö johti julkilausutun suurkaupunki- ja metropolipolitiikan käynnistämiseen.

Keskusta joutui antamaan periksi, ja suurkaupunkipolitiikka kirjattiin Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmaan: ”Hallituksen tavoitteena on tehostaa aluepolitiikkaa erityi-sesti heikoimmilla alueilla, vahvistaa suurkaupunkipolitiikkaa ja käynnistää metropo-lipolitiikka.” Suurkaupunkipolitiikan painopisteet määritelmiin seuraavanlaisesti:

”Suurkaupunkipolitiikalla vahvistetaan suurimpien kaupunkiseutujen kansainvälistä kilpailukykyä, yhdyskuntarakenteen eheyttä ja ehkäistään niiden sosiaalista ja alueel-lista eriytymistä”. Metropolipolitiikkaa täsmennettiin seuraavasti: ”Pääkaupunkiseu-dun erityiskysymyksiä varten käynnistetään metropolipolitiikka, jolla ratkaistaan alu-een maankäytön, asumisen ja liikentalu-een ongelmia, edistetään elinkeinopolitiikan ja kansainvälistymisen toteutusta sekä ehkäistään syrjäytymistä. − − Valtion ja pääkau-punkiseudun kuntien kesken vahvistetaan ja laajennetaan aiesopimuskäytäntöä − −.”⁴⁹

Metropolipolitiikan neuvottelukunta asetettiin heinäkuussa 2008, ja sen puheen-johtajaksi valittiin Jan Vapaavuori. Helsingin Kaupunginsihteeri Anja Vallittu muis-telee metropolipolitiikan syntyä:

Metropolipolitiikka alkoi Vanhasen II hallituskaudella vuonna 2007. Silloin se linjattiin ja tämä linjaus tuli nimenomaan meidän vaatimuksista. Koko tämä sopimusjärjestelmä on luotu meidän vaatimuksista tai esityksistä. Kun sitä tässä talossa silloin mietittiin, niin ajateltiin, miten kumppanuutta ja vuoropuhelua voisi yhdessä pitää yllä. Silloin todettiin, että onhan meillä ollut tätä aiemminkin, koska meillä on ollut tämä PLJ, pääkaupunkiseudun liikenne-järjestelmäsuunnittelumenettely vanhastaan. PLJ-menettelystähän tämä kaikki on lähtenyt kehittymään ja nyt se on laajentunut sitten suurten kaupunkien, kaupunkiseutujen työkaluksi.

(Vallittu.)

Hallinnon ja aluekehityksen ministeriötyöryhmä Halke sai tehtäväkseen koordi-noida metropolipolitiikkaa sekä määritellä sen painopistealueet eli metropolialueen kehityksen kannalta keskeiset kärkihankkeet. Ministeriöiden tehtävänä oli vastata metropolipolitiikan valmistelusta omalla hallinnonalallaan Halken määrittelemien suuntaviivojen pohjalta. Hallitusohjelman mukaisesti Halke päätti joulukuussa 2007 kärkihankkeista⁵⁰, joita olivat: (1) Valtion ja Helsingin seudun kuntien välisen aieso-pimuksen laatiminen asunto- ja tonttitarjonnan turvaamisesta; tähän liittyivät Helsin-gin seudun erityiskysymyksiä koskevat ratkaisut asuntopoliittisesta toimenpideohjel-masta sekä MAL-yhteistyön kehittäminen. (2) ”Seudun keskeisten maankäyttöratkai-sujen ja liikenneinvestointien tiiviimpi yhteensovittaminen” siten, että uudistetaan

49(Valtioneuvoston tiedonanto…2007: 22)

50(Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta 2010)

177

merkiksi pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmaan perustuva aiesopi-mus. (3) ”Metropolialueen kilpailukykystrategian valmistelun ja toteutuksen tukemi-nen valtion ja seudun kuntien yhteistyöllä” muun muassa innovaatiopolitiikassa. (4) Maahanmuuttopoliittisen ohjelmakokonaisuuden laatiminen pääkaupunkiseudulle.

(5) Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman laatiminen sekä sosiaalista eheyttä vahvistavat toimenpiteet, jotka kohdistetaan lähiöohjelman kautta⁵¹.

Siis, metropolipolitiikan ja suurkaupunkipolitiikan toteuttamiseksi laadittiin aie-sopimuksia. Useita kaupunkipoliittisia aiesopimuksia allekirjoitettiin vuosien 2008 ja 2010 välisenä aikana, muun muassa Vantaa, Tampere, Espoo, Kuopio, Helsinki, Jo-ensuu, Jyväskylä, Lahti, Oulu ja Turku allekirjoittivat kahdenvälisen aiesopimuksen valtion kanssa pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseksi⁵². Helsingin seudun kun-nat allekirjoittivat valtion kanssa aiesopimuksen asunto- ja tonttitarjonnan lisää-miseksi⁵³. Valtio ja Helsingin seudun kunnat allekirjoittivat aiesopimuksen metropo-lialueen kilpailukyvyn vahvistamisesta⁵⁴. Oulun seudulla laadittiin valtion kanssa maankäytön ja liikenteen aiesopimus⁵⁵.

Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän aikana annettiin kaupunkipoliittinen periaa-tepäätös linjauksineen vuosille 2009−2011: kaupunkipolitiikan painopisteeksi tuli kil-pailukyvyn säilyttäminen ja vahvistaminen sekä kaupunkiseutujen yhteistyön lisäämi-nen⁵⁶. Periaatepäätös oli aikanaan tärkein kaupunkipolitiikkaa ohjannut asiakirja. Val-tiontalouden tarkastusvirasto arvioi vuonna 2011 kaupunki- ja metropolipolitiikan tu-loksellisuutta. Tuloksellisuuden tarkastelusta vastanneen Osmo Halosen (2001) mu-kaan asetettuihin tavoitteisiin sitoutuminen, sosiaalisen eheyttä edistävien toimenpi-teiden koordinointi, asumisen kalleus, kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puute, inf-rastruktuurin rakentamis- ja ylläpitokustannukset, segregaation uhka sekä liikennemi-nisterin jääminen pois Halkesta aiheuttivat ongelmia metropolipolitiikalle sen ensim-mäisinä vuosina (emt.: 9).

Summaten, suurkaupunki- ja metropolipolitiikka syntyivät kaupunkipolitiikan te-kijöiden aktiivisen lobbauksen tuloksena. Suurten kaupunkien muodostamasta koali-tiosta saatiin rakennettua riittävän vahva, jotta se kykeni saavuttamaan tavoitteensa ja täyttämään pitkäaikaisen toiveensa, joka koski aiesopimuksien tekoa valtion ja kau-punkiseutujen välillä. Kaupunki-valtio-suhdetta kyettiin vahvistamaan. Kuitenkin his-toriallisesta tarkastelukulmasta metropolipolitiikka syntyi Suomessa varsin myöhään, jos ajatellaan, että kehitysaluepolitiikkaa tehtiin jo 1960-luvulla (luku 2.2.2). Pääkau-punkiseudun kasvua pitkään rajoittaneet aluepoliitikot joutuivat viimein taipumaan vahvojen kollektiivisesti toimineiden kaupunkien vaatimuksille sisällyttää maininta suurkaupunki- ja metropolipolitiikasta hallitusohjelmaan. Metropolipolitiikka alkoi

51(Hallituksen selonteko…2010; Hokkanen 2011: 101)

52(Valtion ja Vantaan…2008; Valtion ja Tampereen…2008; Valtion ja Espoon…2008; Valtion ja Kuo-pion…2008; Valtion ja Helsingin…2008; Valtion ja Joensuun…2008; Valtion ja Jyväskylän…2008; Valtion ja Lahden…2008; Valtion ja Oulun…2008; Valtion ja Turun…2008)

53(Valtion ja Helsingin seudun…2008) 54(Valtion ja Helsingin seudun…2010) 55(Oulun seudun ja maankäytön…2009) 56(Kaupunkipoliittinen…2009)

178

etsiä itseään aivan samalla tavoin, kuin kaupunkipolitiikkakin 1990-luvun puolivä-lissä. Uusia metropolipolitiikan neuvottelukuntia perustettiin 2010-luvulla.⁵⁷ Uutta suomalaista kaupunkipolitiikka yritettiin siis kovasti muuttaa ja voimistaa, mistä kau-punkipolitiikan epäilijät, kriitikot ja kaupunkivihamieliset eivät pitäneet. Kaupunki-politiikan nousu (herruusuhteen tyyppi 3) jäikin väliaikaiseksi.