Kansainvälistyvä kaupunki ja globaali talous

Suomen 1990-luvun alun laman aikana ilmestyi Teknillisen korkeakoulun jul-kaisu Cities for Tomorrow – directions for Change, jonka johdannossa todetaan, että taloudellinen uudelleenjärjestely, postfordismi, Neuvostoliiton romahdus, Euroopan integraatiokehitys sekä kaupunkien lisääntynyt kansainvälinen kilpailu olivat luoneet uusia haasteita kaupungeille (Haila 1993: 2). Näistä haasteista selviytymiseksi alettiin etsiä ratkaisua, ja yksi ratkaisu oli kaupunkipolitiikka. Haila (1994; 1997: 9) kutsuu 1990-luvulla syntynyttä uutta kaupunkipolitiikkaa ”kansainvälistyvän kaupungin po-litiikaksi”. Tämä käsite liittää uuden politiikan kansainvälistymiseen sekä globaali-kaupunkien teoriaan, jonka vaikutuksesta kaupungit muuttivat politiikan teon tapaansa ja alkoivat jäljitellä niitä strategioita, jotka olivat johtaneet ”globaalikaupunkien” − New Yorkin, Tokion ja Lontoon − menestykseen ja kasvuun.

1980-luvulla kaupunkitutkijat olivat kiinnostuneita tehdasteollisuuden vähenemi-sen, työn organisoinnin muotojen sekä työpaikkojen sijoittumisen vaikutuksista kau-punkiin (Haila 1994). 1990-luvulla Saskia Sassen (1991) siirsi tutkimuksen painopis-teen teollisuuden ja kaupungin restrukturaation tutkimisesta globalisaatiovaikutusten tutkimiseen ja aloitti uuden paradigman, globaalikaupungin tutkimuksen paradigman.

Hänen ansionsa oli kaupunkityypin käsitteellistäminen. Tämä kaupunki oli globaali kaupunki. Globaalikaupunkiteoriassaan hän esitti uuden tulkinnan globalisaatiosta.

Puhuttaessa globalisaatiosta viitataan erilaisiin yhteiskunnallisiin ja historialli-siin prosesseihin, esimerkiksi etäisyyksien lyhenemiseen ja kutistuvaan maailmaan (Harvey 1989b), etäisyyden merkityksen vähenemiseen (Okko et al. 1998), maapallon eri alueiden lisääntyneeseen riippuvuuteen (Haggett 2001), taloudelliseen eriarvoisuu-teen (Giddens 2006), globalisaatio 3.0 -aikakaueriarvoisuu-teen (Friedman 2007), kaupungistumi-seen prosessina ja haasteena (Lee 2007) sekä hallinnollisten rajojen ja aluerakenteiden muuttumiseen (Väyrynen 2007). Globalisaation vaikutuksista ei olla yksimielisiä (esim. Potter et al. 2004), esimerkiksi on kysytty, johtaako kansainvälisten yhteyksien lisääntyminen ja tuotteiden brändäys kulttuurin ja ajattelutavan samanlaistumiseen vai paikallisten kulttuurien voimistumiseen.

Talouden globalisaatiosta puhuttaessa viitataan pääomien, yritysten, työvoiman ja rahavirtojen lisääntyneeseen liikkuvuuteen kansallisvaltioiden rajojen yli. Sen edel-lytyksenä olivat informaatioteknologian kehittyminen, sääntelyn purku sekä kansain-välisen kaupan vapauttaminen. Globalisaatio on tehnyt talouksista entistä riippuvai-sempia toisista talouksista, ja lisännyt niiden välistä kilpailua.

Sassenin (1991; 2001) keskeinen väite oli, että globaalikaupungit ovat välttämät-tömiä globaalille taloudelle. Niissä tehdään globaalin talouden keskeiset päätökset, ne ovat pääkonttorien sijaintipaikkoja, niihin keskittyy globaalien yritysten tarvitsemat pankki- ja lakipalvelut, ja niissä syntyy uusia innovaatioita.

29

Sassenin teorian innoittamina maailmankaupungit asetettiin hierarkkiseen järjes-tykseen. Loughboroughin tutkijaryhmän Jonathan Beaverstock, Peter Taylor ja Richard Smith (1999; 2000) tunnistavat alpha-, beta- ja gamma-tason maailmankau-punkeja sen perusteella miten paljon niissä on mainonta-, laki- sekä pankki- ja finans-sipalveluita. Alpha-maailmankaupunkeja ovat muun muassa New York, Pariisi ja Hong Kong. Washington DC (gamma kaupunki J) ja Bryssel (betakaupunki E) tarjoa-vat lakipalveluja, Düsseldorf (J) taas kirjanpitopalveluita. Britannian imperialistinen perintö selittää Toronton (E) ja Sydneyn (E) hyvät yhteydet Lontooseen.

Suomessa Haila (1994) kiinnitti huomiota politiikkaan, jonka tavoitteena oli kau-pungin kansainvälistäminen. Globaalikaukau-pungin sijasta hän otti käyttöön termin ”kan-sainvälistyvä kaupunki”, millä hän korosti sitä, että kaupungit eivät deterministisesti muutu globaaleiksi kaupungeiksi, vaan kaupungit laativat strategioita, koska ne usko-vat, että strategioita noudattamalla niistä tulisi globaaleja kaupunkeja. Hailan mukaan oli kiinnitettävä huomiota puheisiin, kirjoituksiin ja suosituksiin, sillä kansainvälisty-misestä eivät puhuneet ainoastaan kaupunkitutkijat, vaan myös kaupunkien virkamies-koneistot, poliitikot, ay-liikkeen toimihenkilöt sekä kaupunkilaiset. Hän halusi kiin-nittää huomiota kansainvälistyvän kaupungin ideologiaan, joka koostuu uskomuksi-asta ja oletuksista. Haila kirjoittaa:

Uskomukset ja oletukset ovat seuraavat: kaupungit ovat tulleet autonomisemmiksi, kaupun-kien välinen kilpailu on kiristynyt, olemme siirtyneet uuteen kaupunkaupun-kien välisen kilpailun aikakauteen, vanhat rajat ja rajoitukset ovat poistuneet ja korvautuneet uusilla. Suositus on se, että kaupunkien on kilpailtava, kaupunkien on kehitettävä kilpailustrategia, kaupunkien on kansainvälistyttävä, kaupunkien on houkuteltava investointeja ja toimittava yhteistyössä yksityisen sektorin kanssa. (Haila 1994: 11.)

Kansainvälistyviä kaupunkeja eivät ole vain suuret kaupungit, vaan myös pienet ja keskisuuret kaupungit voivat kansainvälistyä (emt.: 14). Haila huomauttaa, että pie-nillä ja keskisuurilla kaupungeilla on hyvä mahdollisuus löytää uusi rooli uudessa kau-punkien kansainvälisessä järjestelmässä, mikäli ne löytävät omat erityisvahvuutensa ja onnistuvat kokoamaan riittävän paljon toimijoita yhteisen tavoitteen edistämiseksi.

Globalisaatio toi mukanaan uuden tavan ymmärtää kaupunkialue. Jos aikaisem-min kaupunkialue oli määritelty asukaslukumäärän, fyysisyyden tai hallintorajojen avulla (Haggett 2001), havahtuminen kaupunkien väliseen kilpailuun teki mielek-kääksi ymmärtää kaupunkialue funktionaalisesti, taloudellisena alueena, joka ei nou-data hallinnollisia rajoja (Friedmann 2001). Kaupunkialueen toimijoiden kyky tehdä yhteistyötä on olennaista kaupungin kansainvälistämiseksi. Sir Peter Hallin (2001) mukaan globaali kaupunkialue on urbaani alue, joka voi ylittää kansalliset rajat.

Miten kaupungit ovat sitten vastanneet globalisaation haasteeseen ja päätyneet kilpailemaan toisten kaupunkien kanssa? Seuraavat strategiat ovat olleet tavallisia: on otettu oppia menestyneistä kaupungeista (esim. Haila 1999: 85) sekä johdettu kaupun-kia kuten yritystä. Yksi menestynyt globaalikaupunki on ollut kaupunkivaltio Singa-pore, jonka menestystä Haila (1997; 2016) on tutkinut.

Haila (1997) toteaa, ettei Singaporen menestys ole johtunut ainoastaan onnistu-neesta teollisuus- ja kehittämispolitiikasta, liikennepolitiikasta, imperialistisen Britan-nian perinnön hyödyntämisestä tai aasialaisista arvoista, vaan strategisesta kaupunki-politiikasta, joka loi hyvän businessilmapiirin ja globaalin talouden tarvitsemat rahoi-tuslaitokset sekä edisti informaatioteknologian käyttöönottoa. Kaupunkipolitiikan kei-noilla ei ole ainoastaan onnistuttu suunnittelemaan monikansallisten yritysten

tarvit-30

semaa kaupunkitilaa, vaan niillä on myös vaikutettu singaporelaisten asukkaiden elin-olosuhteisiin sekä kontrolloitu kiinteistömarkkinoita. (Emt.: 13, 25.) Kaupunkipoliit-tista malliaan Singapore on vienyt muualle. Singaporesta malliesimerkkinä Haila kir-joittaa:

Niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin, pieni Singapore on esikuvana myös suurelle Kiinalle − − Se mikä Kiinan johtajia viehättää Singaporen mallissa, Singaporen pääoman ja teknologian lisäksi, on Singaporen ehdottomuus puolustaa aasialaisia arvoja ja vastustaa län-tisiä liberaaleja arvoja. Singapore on myös vienyt kaupunkipoliittista osaamista Kiinaan kou-luttamalla Kiinan pormestareita ja opettamalla kiinalaisille kaupunginjohtajille mm. kaupun-kisuunnittelua ja kaupunkien hallintaa. (Haila 1997: 91−92.)

Hailan mukaan kaupunkien on pohdittava, missä määrin ne voivat itse vaikuttaa kehitykseen ja miten paljon niiden kannattaa kilpailla muiden kaupunkien kanssa.

Haila (emt.) kiinnittää huomiota myös onnistuneen kaupunkipolitiikan haitallisiin seurauksiin, kuten asuntojen ja kiinteistöjen hintojen nousuun. Hän korostaa kiinteis-töpolitiikan ja maapolitiikan tärkeyttä ja kirjoittaa:

Kaupunkipolitiikalla ja kiinteistösektorilla on tärkeä rooli kansakunnan varallisuudelle ja ta-loudelliselle kasvulle. Tämä rooli voi olla negatiivinen tai positiivinen, kasvua hidastava tai edistävä. Taloudellinen kasvu tuottaa negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joista ilman saastumi-sen ja liikenneruuhkien ohella erityisesti kaupungin hyvinvointiin ja taloudelliseen menes-tykseen vaikuttaa kiinteistöjen hintojen nousu. Mikäli kaupunkipolitiikalla ei kyetä pitämään kurissa kaupungin kasvun aiheuttamia haittatekijöitä yritykset siirtyvät muualle. Erityisesti Singaporen kaltaiselle ulkomaalaisista yrityksistä, sijoituksista, teknologiasta ja ammattitai-dosta riippuvalle taloudelle tällainen kehitys olisi haitallista. (Haila 1997: 87.)

Haila (emt.) erottaa kaksi globaalin kaupungin politiikkaa. ”Globaalin kaupungin politiikka I” eli teollisuuspolitiikka, businesskaupunkipolitiikka, finanssikaupunkipo-litiikka, informaatiokaupunkipofinanssikaupunkipo-litiikka, imagopofinanssikaupunkipo-litiikka, liikennepolitiikka ja kilpai-lupolitiikka tekivät Singaporesta globaalin kaupungin. ”Globaalin kaupungin poli-tiikka II” sääteli kiinteistö-, asunto-, teollisuustila- ja toimistotilamarkkinoita sekä hil-litsi hintojen nousua. Haila valittelee jälkimmäisen politiikan puuttumista länsimaista:

Kontrolli, säätely ja kokonaisvaltainen pitkän aikavälin suunnittelu sen sijaan ei ole ollut kovinkaan suosittua >länsimaissa@. Päinvastoin, suunnittelu- ja toteuttamisvaltaa on pyritty siirtämään yksityiselle sektorille ja hierarkian alemmille tasoille. Tämä on heikentänyt sää-telyn ja ohjailun edellytyksiä, mitä edelleen on heikentänyt postmodernistien esittämä kri-tiikki modernistista ohjailua ja kontrollia kohtaan. Modernistien hyvä tarkoitus ja optimisti-nen usko kaupunkien hallittuun kehitykseen tulkittiin diktatuuriksi, kontrolliksi ja elitis-miksi. (Haila 1997: 101.)

Toinen uusi kaupunkien strategia on omaksuttu yritysmaailmasta. David Harvey (1989a) otti käyttöön termin yrittäjäkaupunki (entrepreneurial city), joka hänen mu-kaansa on syrjäyttänyt managerialistisen kaupunkipolitiikan. Yrittäjäkaupungin poli-tiikan keskeinen tavoite on edistää kaupunkien kasvua, kun taas managerialistinen kaupunkipolitiikka keskittyy palveluiden tuottamiseen asukkaille. Haila (1994) rin-nastaa yrittäjyyskaupungin kansainvälistyvän kaupungin strategioihin ja vertaa sitä kaupunkien rakennemuutokseen:

Yrittäjyyskaupungilla tarkoitetaan liikeyritysten lailla toimivaa kaupunkia, joka on interven-tionistinen, jolla on kehittämisstrategia, joka toimii aktiivisesti tämän kehittämisstrategian

31

toteuttamiseksi, joka tukeutuu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötoveruuteen, joka tu-kee yksityisen sektorin investointeja, joka pyrkii houkuttelemaan yksityisiä investointeja ja kansainvälisiä sijoittajia. Verrattuna kaupungin rakennemuutoksen käsitteeseen ero on selvä.

Restrukturoituva kaupunki reagoi passiivisesti talouden lainalaisuuksiin, yrittäjyyskaupunki harjoittaa interventionistista ja yksityistä sektoria stimuloivaa aktiivista politiikkaa, se ei alistu talouden välttämättömyyksille. (Haila 1994: 16−17.)

3.2 Skaalat

Toinen tutkimuksen teoreettinen työväline on skaalan käsite, joka on herättänyt keskustelua maantieteilijöiden ja kaupunkitutkijoiden keskuudessa. Skaaloja ovat kar-tan mittakaava, maantieteellinen skaala, operationaalinen skaala ja resoluutio. Kartta voidaan esittää eri mittakaavassa riippuen siitä, minkälaisia asioita halutaan tuoda esiin. Maantieteellinen skaala viittaa tutkittavan ilmiön tilalliseen ulottuvuuteen, kun taas operationaalinen skaala viittaa siihen, millä tasolla sosiaaliset prosessit tapahtu-vat. Resoluutio eli erotuskyky riippuu mittakaavasta. (Marston 2000: 220.) Kaupunki- ja aluetutkimuksessa keskeisiä skaalan tai mittakaavan tasoja ovat paikallinen taso, alueellinen taso, kansallinen taso, ylikansallinen taso ja globaali taso. Hierarkkisten ja toisiinsa kytkeytyvien tasojen sekä niiden vaikutuksen erottaminen on tärkeää (Brenner 1997a; 1997b; 2001; 2011; Harvey 1989b; 2000; Le Galès 2002; Purcell 2003; Jessop et al. 2008; Herod 2011.), esimerkiksi monikansallisten yritysten toimi-paikan valinnalla on vaikutus kansakunnan talouteen ja paikallisten asukkaiden työl-lisyyteen. Globalisaation on sanottu johtaneen muutoksiin valtion toiminnassa, ja pai-kallisen ja globaalin tason aiheuttamaa yhteisvaikutusta on nimitetty glokalisaatioksi.

Yhdysvaltalainen maantieteilijä Sallie Marston yhdessä John Paul Jones III:n ja Keith Woodwardin (2005) kanssa on kyseenalaistanut hierarkkisen skaalan käsitteen tarpeellisuuden. Marston (2000) tutki kotitalouksia ja havaitsi, että amerikkalaiset ko-tiäidit kykenivät käytännön toiminnallaan murtamaan patriarkaalisia hierarkkisia ra-kenteita. Tämän esimerkin innoittamina Marston ja kumppanit ryhtyivät kehittele-mään niin sanottua litteää ontologiaa, jossa sosiaalisilla suhteilla on tärkeä merkitys.

”Sosiaalinen sijaintipaikka” (site) on läsnä oleva ja itseorganisoituva tapahtuma-paikka, joka koostuu dynaamisesti toimijoista (body), tekemisistä ja sanomisista.

(Marston et al. 2005; 2007; Jones et al. 2007; Woodward et al. 2010.) Sosiaalista si-jaintipaikkaa ei pidä sekoittaa itseorganisoituvaan kaupunkiliikkeeseen, jolla Manuel Castells (1983; 2000b) tarkoittaa ruohonjuuritasolla ilmenevää mobilisointia. Muiden tutkijoiden käsitykset litteästä ontologiasta vaihtelevat, kuitenkin Arturo Escobar (2007) suhtautui myönteisesti pyrkimykseen eliminoida hierarkkiset skaalatasot (emt.), joiden välillä eliitin toimijoiden on sanottu liikkuvan (Le Galès 2002: 192, 203–204; Le Galès & Andreotti 2011).

3.3 Verkostot

Kolmas käsite on verkosto. Verkostot voivat olla itseohjautuvia ja ylhäältä käsin ohjattavia (Vedung 2006) sekä niihin kuuluminen saattaa lisätä toimijoiden sosiaalista pääomaa (Scharpf 1997). Verkostomalleissa johtajuus-alamainen-jako on muutettu joustaviksi ja vastavuoroisiksi käytänteiksi; lisäksi sentraliteetti on korvattu nodalitee-tilla, vertikaalinen saavutettavuus horisontaalisella saavutettavuudella, yhdensuuntai-set virrat kahdensuuntaisilla virroilla, liikennekustannukyhdensuuntai-set informaatiokustannuksilla

32

sekä täydellinen kilpailu epätäydellisellä kilpailulla. (Batten 1995: 320; Meijers 2007:

248) Verkostoilla on merkitys käytännön suunnittelulle (Haggett 2001).

Manuel Castells (1997; 2000a; 2010) toi verkostojen tutkimuksen kaupunkitutki-mukseen. Castellsille (2010) verkosto tarkoittaa toisiinsa kytkeytyvien solmukohtien järjestelmää. On olemassa useita verkostoja, esimerkiksi kaupunkien ja arvopaperi-pörssien verkostot. Jo ennen Castellsia Walter Christaller oli kehittänyt vuonna 1933 keskuspaikkateorian, jossa erikokoiset keskukset ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja hierarkkisessa suhteessa toisiinsa (Christaller 1966). Castellsin kuvaaman informaa-tioyhteiskunnan verkostot eroavat Christallerin hierarkkisesta keskusverkkomallista.

Castellsin verkostomallissa vuorovaikutus ei ole hierarkkista. Suuri vaikutus Suomen uuden kaupunkipolitiikan kehitykselle oli Castellsin ideat tiedepuistojen verkostoista, jotka ruokkivat innovaatioiden syntyä (Castells & Hall 1994).