Antiurbanismi ja kaupunkipolitiikan ”tuho”

Antiurbanismilla on Suomessa pitkä perinne. Esimerkiksi teoksessaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme Heikki von Hertzen (1946) vieroksui pahaa umpikorttelikaupun-kia ja ihannoi luontoon rakentamista. Paavo Väyrynen (2015) kritisoi puolestaan ko-vin sanoin edellä kuvattua metropolipolitiikkaa Suomenmaa-lehdessä otsakkeella Metropolipolitiikka näyttää jatkuvan:

Metropolipolitiikan virheellisyys on käynyt ilmi yhä selvemmin. Kehärata oli kallis virhein-vestointi. Se maksoi lähes 800 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on yli puoli miljardia.

Kun valtion varoja on keskitetty pääkaupunkiseudun hankkeisiin, maakuntien tie- ja rataver-kot ovat rapautuneet. − − Suomen talouden tulevaisuus on biotalouden ja maakuntien rikkai-den uusiutuvien luonnonvarojen varassa. Niirikkai-den kestävä hoitaminen ja hyödyntäminen edel-lyttää liikenneyhteyksien parantamista. Metropolipolitiikan suurhankkeet ovat taakka sekä kansantaloudelle että metropolialueiden asukkaille. (Väyrynen 2015).

Eräänlaisena antiurbanismin muotona voidaan pitää varsin yleistä determinististä ajatusta, jonka mukaan väestö- ja toiminnot joka tapauksessa keskittyvät kaupunkei-hin, toisin sanoen ei asialle tarvitse tehdä mitään. Kehitysjohtaja Risto Tienari muistaa kuulemansa kitkerät kommentit: ”Saimme aina kuulla, että tätä keskittymistä tapahtuu muutenkin tai että mitään tulevaa yhdyskuntarakennetta ei tarvitse esittää, koska asiat tapahtuisivat muutenkin. Meille sanottiin, että mitäs järkee tämmöisessä oli!” (Tie-nari). Aluekeskusohjelmaa monta vuotta vetänyt Ulla-Maija Laiho muistelee, että jo pelkästään kaupunki-sanan sanominen aiheutti pelkoa ja jännitteitä. Hyvä esimerkki tästä on AKO, jota hallitus ei uskaltanut nimetä kaupunkiohjelmaksi: ”− − sillehän annettiin nimeksi aluekeskusohjelma sen takia, että silloinen hallitus ei uskaltanut käyttää kaupunki-termiä. Tämä kertoo siitä, kuinka vaikeaa tämä on henkisesti ollut Suomessa.” (Laiho.)

Kaupunkipolitiikka ei välttynyt poliittisten puolueiden peliltä ja reviirin vartioin-nilta. Kokenut pitkän linjan valtion virkamies, joka haluaa pysyä anonyymina, kertoo, miten virallinen valtiollinen kaupunkipolitiikka ajettiin lopulta alas, miten kaupun-kiohjelmista tuli tehottomia ja kuinka toimijoiden väliset sisäiset suhteet heikentyivät:

Kaupunkipolitiikan kannalta on tärkeää hahmottaa sen mahdollinen sisältö. Sehän elää koko ajan. Kaupunkipoliittinen työ jäi sisäasiainministeriön aluekehitysosastolta aikanaan kesken.

Kun ministeriön työryhmä sai työnsä päätökseen julkaisemalla Kaupungit kasvun luojina -raportin ja ehdottamalla kehittämisohjelmia kaupunkeihin, joihin valtio antaisi tukirahaa, käynnistyi poliittinen kamppailu siitä, miten vahvaksi kaupunkipoliittinen työ saa kehittyä ja kuka sitä saa tehdä. Jatkotyön sisältö rajattiin kapeasti ja aikaisempi työkokemus nollattiin.

57Ympäristöministeriö ja valtiovarainministeriö asettivat metropolipolitiikan neuvottelukunnan vuonna 2011. Kaupunkipolitiikan toimenpideohjelmaan sisällytettiin metropolipolitiikan painopisteet, jotka oli hy-väksytty vuonna 2012 metropolipolitiikan neuvottelukunnassa (Ympäristöministeriö…2011; Kaupunkipoli-tiikan toimenpideohjelma 2012: 1). MetropolipoliKaupunkipoli-tiikan neuvottelukunta asetettiin uudelle toimikaudelle ke-vääseen 2019 saakka ympäristöministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön asettamispäätöksellä vuodelta 2015 (Ympäristöministeriö…2015).

179

Kaupunkipoliittinen työ ajettiin vähin äänin alas. Ministeri Backman ei ollut tällöin enää työn tukena. 27 kaupunkiohjelmalle myönnettiin vain vähän rahaa joidenkin pienten projek-tien hoitoon. Käytännössä näillä ohjelmilla ei ollut paljon merkitystä. Kaupunkipoliittisen työn tekeminen sisäasiainministeriön aluekehitysosaston ilmapiirissä oli vaikeaa. (Virka-mies.)

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka törmäsi etenkin maaseudun epäluuloon kaupunkeja kohtaan. Suomessa antiurbanistit ovat saaneet tuekseen poliittisen puolu-een, Suomen Keskustan, joka on ajanut pienten kuntien ja maaseudun asiaa. Maalais-liitto perustettiin vuonna 1906. Se muutti vuonna 1964 nimensä Keskustapuolueeksi ja edelleen Suomen Keskustaksi (keskusta) vuonna 1988. Maalaisliiton johtavissa pe-riaatteissa (1962) ja Keskustapuolueen puolueohjelmassa (1966) esiintyy seuraava lause: ”Erityistä huomiota on kiinnitettävä vajaatyöllisyysalueiden sekä yleensä maa-seudun kehitysedellytysten turvaamiseen.” Keskustapuolueen periaateohjelmassa (1982) korostetaan puolestaan talonpoikaista maataloutta, isännän ja emännän suh-detta sekä maa-ja metsätalouden harjoittamista elämäntapana. Lisäksi avataan puolu-een historiaa ja tuodaan esiin kristillinen usko:

− − Maaseudun väestöstä löytyi voimakas kaikupohja snellmanilaiselle suomalaisuusliik-keelle. Sen keskeiset tavoitteet - kansallinen sivistys ja ihmisyyden toteutuminen - jäivät maaseudun poliittisen liikkeen pysyviksi aatteellisiksi osiksi. Näin syntyi keskustalainen kansanliike - maalaisliitto - viime vuosisadan vaihteessa taistelemaan kansan enemmistön etujen puolesta. Sen ensimmäisiä suuria kansallisia tehtäviä oli tasavaltaisen hallitusmuodon toteuttaminen. Tärkeä kansallinen voimanlähde on ollut kristillinen usko ja siitä kumpuava käsitys jokaisen ihmisen ehdottomasta ihmisarvosta, pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeuden-mukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauden korostaminen vihan ja itsekkyyden vastapainona.

(Keskustapuolueen periaateohjelma 1982.)

Yleisen käsityksen mukaan keskustavetoiset hallitukset ovat rajoittaneet keskus-kaupunkien ja suurten keskus-kaupunkien kehittämistä sekä estäneet kaupunkipolitiikan it-senäistymisen. Keskustan kannattajina on maanviljelijöitä, mutta myös yrittäjiä, jotka tulevat maakunnista ja jotka useimmiten ovat syntyneet ja kasvaneet maaseudulla.

Maakuntaideologia tukee esimerkiksi kainuulaista tai hämäläistä identiteettiä sekä it-sevarmuutta. Kehitysjohtaja Laiho paljastaa kiinnostavan keskustan kannattajan: tu-lonsiirtoja saavat pienet kunnat:

Tämä keskustalainen maakuntien Suomi-politiikkahan lähtee siitä, että valtion tulee huoleh-tia, että kaikilla alueilla on taloudelliset edellytykset ylläpitää palveluja sekä luoda ihmisille asumisen edellytyksiä. Tämähän on johtanut siihen, että paremmin toimeentulevat kunnat ja erityisesti isot kaupungit valtionosuusjärjestelmän [ks. luku 10.2.3] kautta maksavat tu-lonsiirtoja, joilla ylläpidetään niitä Suomen alueita, joilla ei ilman tätä tulonsiirtojärjestelmää ole edellytyksiä rahoittaa omia menojaan. Käytäntö on johtanut siihen, että meillä on yli 330 kuntaa, lukuisa määrä kuntayhtymiä ja erilaisia paikallishallinnon organisaatioita, joissa käy-tetään poliittista valtaa. Näiden hyvin alueellisten kuntalähtöisten poliittisten voimasuhtei-den perusteella sitten näitä paikkoja jaetaan, ja keskusta on voittanut tässä mittelössä kautta aikojen aina ylisuuren poliittisen edustuksen siinä paikallisessa päätöksenteossa eri puolilla maata. Maakuntahallinnossa näin on tapahtunut. Siis nykyisessä maakuntien hallinnossa.

Kuntayhtymissä myös. Tämä itsehallintouudistus myös niin ikään johtaa siihen, tai suurena vaarana on, että ensisijainen lopputulema ei olekaan tämä alueiden menestys sekä joku sosi-aali- ja terveyspalvelujen toimivuus ja tuottavuus taikka kustannusten kuriinsaattaminen, vaan se, että turvataan tämmöinen poliittisen vallankäytön status-quo. Ajatellaan, että tämä ei muuten tapahtuisi, esimerkiksi siten, että ryhdyttäisiin kehittämään Suomea suurimpien kaupunkiseutujen perusteella. (Laiho.)

180

Vaikka keskustan hallituspolitiikka on tukenut maaseutua ja pieniä kuntia, ja se on saanut pääasiassa kannatuksensa Suomen maaseutukunnista, keskustaan suurena puolueena on mahtunut myös kaupunkeihin vähemmän vihamielisesti suhtautuvia.

Toisin sanoen puolue on tuonut esille myös maaseudun ja kaupunkien tasapainoisen kehittämisen, joka luo edellytyksiä ihmisten viihtymiselle kotiseudullaan. Keskustan periaateohjelmassa (1996) esimerkiksi todetaan: ”Keskusta haluaa kehittää Suomesta yhteiskunnan, jossa maaseutu palvelee koko Suomea ja kaupungit kaikkia suomalai-sia. Vuorovaikutuksessa maaseutu- ja kaupunkikulttuuri tuottavat sekä taloudellisesti että inhimillisesti parhaan yhteiskunnan.” (emt.). Neuvotteleva virkamies Olli Alho kertoo liberaaleista ja kaupunkikeskustalaisista:

Keskustassa on kuitenkin vähän erilaisia näkökantoja. Osa keskustaväestä kokee kaupunki-politiikan hyvin vieraana, esimerkiksi puolueen kunniapuheenjohtaja, joka perustaa nyt oman puolueensa. Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen ohjelmassa oli nimenomaisesti mai-nittu metropolipolitiikan vastustaminen. Julkisten kannanottojen perusteella Väyrysen suh-tautuminen vaikuttaisi hyvin kielteiseltä ottaen huomioon, mitä hän on tässä vuosien mittaan kirjoittanut. Väyrysen kanta edustaa yhtä keskustan kenttäväen näkemystä, mutta täytyy muistaa, että tämä ei ole suinkaan koko totuus keskustasta. Esimerkiksi kaupunkipolitiikasta vastaava keskustaministeri Olli Rehn suhtautuu asiaan hyvin eri tavalla. Kyseeseen tulee siis iso puolue, jonka sisälle mahtuu kaikenlaista ajattelua ja erilaista kirjoa. Voidaan erottaa myös liberaali- ja kaupunkikeskustalaisia. (Alho.)

Kaupunkikeskustalaisista huolimatta, kaupunkipolitiikan kannalta oli onnen-potku, että keskusta oli oppositiossa, kun Lipposen I sateenkaarihallitus(koalitio), jonka muodostivat SDP, kokoomus, vasemmistoliitto, RKP ja vihreät, ryhtyi puuhaa-maan uutta valtiollista kaupunkipolitiikkaa. Keskustassa kuitenkin pian huomattiin hallituksen aikeet ja torjuttiin kaupunkipolitiikan tarpeellisuus. Oulun kaupungin tut-kimuspäällikkö Timo Mäkitalo kuvaa keskustan asennoitumista näihin päiviin saakka, ja viittaa Annika Saarikkoon, (nykyiseen perhe- ja peruspalveluministeriin):

Kauhulla luimme, kuinka keskustan varapuheenjohtaja Annika Saarikko mainitsi blogikir-joituksessaan, että keskustan pitäisi kielenkäytöstään pyyhkiä kaupunkipolitiikka-sana ko-konaan pois. Erillistä kaupunkipolitiikkaa ei hänen mukaansa tarvita. Tämä heijastaa hyvin keskustalaista ajattelua, mitä puolueella on kaupunkipolitiikkaa kohtaan. (Mäkitalo.)

Varapuheenjohtaja ei kuitenkaan kirjoittanut koko puolueen puolesta. Esimerkiksi pit-kän linjan keskustavaikuttaja Mauri Pekkarinen suhtautui aidon uteliaasti kaupunki-politiikkaan. Tämä käy ilmi tarkasteltaessa sisäistä suhdetta. Kehitysjohtaja Janne An-tikainen muistelee nimittäin aikaa, jolloin hän toimi tiiviissä yhteistyössä Pekkarisen kanssa:

Kaupunkipolitiikka on ollut tottakai keskustalle kaikkein vaikein kysymys. Tulee silti muis-taa, että kaikki keskustapuolueen jäsenet tai ministerit eivät ole suhtautuneet täysin kieltei-sesti kaupunkipolitiikkaan vaan on tiettyjä poikkeuksia. Itselleni Mauri Pekkarisen alla toi-miminen oli aikamoinen koulu. Toimin työ- ja elinkeinoministeriössä vuoden 2008 alusta siihen asti, kun Pekkarinen oli elinkeino- ja aluekehittämisestä vastaavana ministerinä ke-vääseen 2011. Muistan monia lukemattomia istuntoja Pekkarisen kanssa, lettukesteiksi niitä sanottiin. Ne olivat lapsiystävällistä toimintaa, koska palaverithan alkoivat kahdeksan, yh-deksän maissa illalla ja päättyivät joskus puolen yön jälkeen. Keskustelimme aluekehittämi-sestä, kaupunkipolitiikasta sekä alueiden roolista. Niin kun tiedetään, Pekkarinenhan on erit-täin vahva aluepoliitikko, alueiden puolestapuhuja. Näin jälkikäteen voin sanoa, että nämä vuodet olivat aika rankkoja, vaikeitakin. Ne olivat kuitenkin korrekteja hänen kanssaan. Hän ei koskaan tyrmännyt tai kieltänyt sitä, etteikö kaupunkipolitiikka saisi tehdä. Tämän sanon

181

siis pienehkönä tunnustuksena ja arvonantona Pekkarista kohtaan. Hän tuki osaamiskeskus-ohjelmaa. Hän halusi tutustua siihen kaupunkipoliittiseen ajatteluun vähän laajemminkin, ja sain olla sitten näissä keskusteluissa useaan otteeseen hänen kanssaan kertomassa siitä, että mitkä ne kaupunkipolitiikan argumentit ja elementit olivatkaan. (Antikainen.)

Pekkarisen tuki OSKE:lle oli ratkaisevaa. Ilman vahvan keskustapoliitikon tukea osaamiskeskusohjelman läpivienti olisi ollut vaikeaa. Pekkarinen tuki OSKE:a, koska se kehitti myös alueita. Kehitysjohtaja Antikaisen mukaan Pekkarinen ei kuitenkaan suhtautunut myönteisesti AKO:on:

Osaamiskeskusohjelma oli siis hänen mielestään hyvä, mutta aluekeskusohjelma ja laajempi kaupunkipolitiikka muodostuivat ongelmaksi. En seurannut Pekkarisen virallisia puheen-vuoroja. Se oli vaikeaa, koska hän piti ne aina totaalisesti omasta päästään. Hänelle siis kir-joitettiin aina puheet, mutta ne eivät koskaan menneet niin kuin paperissa luki. Hän sanoi toki palavereissaan, että Suomi tulee keskittymään ja tulee tehdä tiettyä keskittymispolitiik-kaa, mutta todellisuudessa hän rinnasti sen tällaiseen kirkonkyläkeskittymäajatteluun. Joka tapauksessa olen jälkikäteen alkanut hurjasti arvostamaan näitä keskusteluja, joita kävin Pek-karisen kanssa kaupunkipolitiikasta. Otetaan nyt huomioon, että keskustassa vallitsee kui-tenkin vahvana maakunta-Suomi hegemonia. Maakunnallinen kehittäminen ja kaupunkipo-liittinen kehittäminen ovat olleet törmäyskurssilla monta kertaa matkan varrella. On ollut nähtävissä erittäin voimakkaitakin taistoja siitä elintilasta. (Antikainen.)

Helsinkiläisten silmissä keskusta on aina ollut maaseudun väen intressien puolus-taja. Maaseudun tehtäväksi oli jo varhain vakiintunut ravinnon raaka-aineen tuotanto suomalaisessa yhteiskunnassa. Maaseutu on tarjonnut ravinnon kansakunnalle, elin-keinon maaseutuväestölle ja virkistysalueen kesämökkeileville kaupunkilaisille. Maa-seutukytköksistään huolimatta keskusta on vaikuttanut osaltaan Suomen teollistami-seen, mikä usein unohtuu kaupunkilaisilla ja kaupunkipoliittisessa ajattelussa. Hyvänä esimerkkinä toimii Virolaisen (kesk.) hallituksen kehitysaluelainsäädäntö (esim. laki kehitysalueiden teollisuuden veronhuojennuksista), joka käynnisti teollistavan kehi-tysaluepolitiikan aikakauden 1966–1975. Tätä ennen, eli varhaisen aluepolitiikan ai-kana, Suomen kasvun moottorina oli maatalous (ks. luku 2.2.2). Aluepolitiikan syn-nyttyä vuonna 1966 maatalous ja teollisuus työllistivät molemmat lähes yhtä suuren osan työikäisestä väestöstä, kun palvelujen osuus oli vain 17 prosenttia. Palvelujen osuus on sittemmin kasvanut dramaattisesti, ja tutkijat ottivatkin käyttöön termin jäl-kiteollinen palveluyhteiskunta; vuonna 2012 alkutuotannon osuus kokonaistuotan-nosta vastasi vain muutamaa prosenttia, teollisuus kolmannesta (MT: Palveluyhteis-kunta 2012).

Kaupungistuminen tuotti useita ongelmia, joista osa liittyi hajanaiseen asutusra-kenteeseen sekä aluepolitiikkaan. Siitä huolimatta aluepolitiikkaa, maatalouspolitiik-kaa sekä maaseudun kehittämistä jatkettiin kaupungistumisen etenemisestä huoli-matta. Aluepoliittisilla toimilla kahlittiin vanhan ja uuden kaupunkipolitiikan kehitty-mistä. Vantaan apulaiskaupunginjohtaja Lehto-Häggroth tuo esille maaseudun ja maa-talouden suhteellisesti suuren merkityksen Suomessa:

Kaupunkipolitiikka on ollut epäjatkuvaa meillä. Suomessa kaupungistuminen on ollut ensin-näkin hitaampaa. Väitän, että se tulee olemaan hidasta jatkossakin. Suomessa on vallinnut myös voimakas maaseutupoliittinen näkemys. Keskustan osuus Suomessa on ollut isompi kuin muualla. Maaseutupolitiikkaa ja maataloutta ensisijaisena kysymyksenä pitävän puolu-een merkitsemä on ollut suhteessa suurempi kuin esimerkiksi missään muussa Euroopan maassa tai Pohjoismaissa. Tämä on totta, vaikka meillä maatalouden osuus on noin kolme prosenttia. Poliittinen konstellaatio on siis ollut meillä sellainen, että kaupunkipolitiikkaa ei ole johdonmukaisena saatu syntymään. (Lehto-Häggroth.)

182 10.5.1 Maaseutupolitiikka

Kaupunkipolitiikan, maatalouspolitiikan ja maaseutupolitiikan välisen suhteen ymmärtäminen on askarruttanut tutkijoita (Suutari 1999: 53). Tämä ei ole mitenkään yllättävää, sillä totesihan jo länsimaista kaupunkia tutkinut Weber vuonna 1921, että

”kaupunkien suhde maatalouteen ei ole koskaan ollut mitenkään yksiselitteinen” (We-ber 1921, käännös Hietaniemi 1992: 29). Verkostomaisen ja hajautetun maaseutupo-litiikan kohteena on alueellinen toiminta, kun taas maatalouspolitiikka keskittyy yh-den erillisen elinkeinohaaran sisäisiin prosesseihin (Maaseutupolitiikka 2016).

Maaltamuutto ja elinkeinorakenteen muutos kärjistivät ongelmia maaseudulla, ja keinona näiden ongelmien ratkaisemiseksi 1980-luvulla aloitettiin erillinen maaseutu-politiikka, kun aikaisemmin maaseutua oli kehitetty alue- ja maatalouspolitiikan avulla. Aluepolitiikalla oli vaikutettu esimerkiksi siilostojen sijaintiin. Vanhoilla maa-laiskunnilla oli ollut yhteinen edunvalvoja: Pellervo-Seuran aloitteesta vuonna 1921 perustettu Maalaiskuntien liitto, joka muutti nimensä Suomen Kunnallisliitoksi vuonna 1969. Maalaiskuntien liiton rinnalle vuonna 1926 perustettu Finlands Svenska Landskommuners Förbund otti vuonna 1970 käyttöön nimen Finlands Svenska Kom-munförbund (Hentilä 1962; Kuntaliiton historia 2016).

Maaseutupolitiikan vahvan aseman on taannut oma ministeriö, maaseutupolitii-kan yhteistyöryhmä YTR, Maaseutuvirasto sekä Maaseutupolitiimaaseutupolitii-kan neuvosto. Ver-kostomaisen maaseutupolitiikan merkkipaalut osoitetaan OECD:n laatimalla ja suo-malaisten sittemmin päivittämällä aikasuoralla (Kuvio 3). Suppeampi aikasuora esi-tettiin alun perin OECD:n arviointijulkaisussa Rural Policy Reviews: Finland (2008:

93), ja sen tiedot perustuivat maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän, Tuula Isosuon (2000: 59) ja Leo Granbergin ja András Csiten (2003) julkaisuihin. OECD-raportin

Kuvio 3. Maaseutupolitiikan kehittymisen merkkipaalut aikasuoralla (Kuhmonen 2008: 11)

183

suomenkielisessä käännöksessä, Hanna-Mari Kuhmosen (2008) toimittamassa YTR:n tiivistelmässä sekä professori Eero Uusitalon (2009: 182) tutkimusjulkaisussa Maa-seutu väliinputoajasta vastuunkantajaksi esitettiin päivitetty ja täydennetty versio alkuperäisestä aikasuorasta.

Aikasuora osoittaa maaseutupolitiikan juuret sekä politiikan kypsyminen 1970-luvulla, suunnitteluvaiheen 1980-1970-luvulla, täytäntöönpanovaiheen (19881995) sekä eurooppalaistumisen aikakauden (1995). Se tuo esille esimerkiksi kylätoiminnan ins-titutionalisoitumisen, maaseutua koskevat periaatepäätökset, maaseutupoliittiset oh-jelmat ja LEADER-ohoh-jelmat. Maaseutupolitiikka käynnistyi Euroopan Neuvoston Elävä maaseutu -kampanjasta, jonka myötä maa- ja metsätalousministeri Toivo T.

Pohjala käynnisti maaseudun kehittämisprojektin tammikuussa 1988 (Uusitalo 2009:

41). Projektissa alettiin valmistella ensimmäistä maaseutupoliittista kokonaisohjel-maa, joka antoi maaseutupolitiikalle seuraavan määritelmän (emt.: 45): ”Maaseutupo-litiikkaa ovat kaikki ne tavoitteet ja toimenpiteet, joilla pyritään parantamaan maaseu-dun asemaa yhteiskunnassa ja aluerakenteessa. Se on maaseumaaseu-dun ominaislaadusta läh-tevää politiikkaa.” Lisäksi todettiin: ”Maaseutupolitiikan tavoitteena on maaseudun elinvoimaistaminen, rakenneongelmien lievittäminen, asukkaiden toimeentulon, pal-velujen ja yhdyskuntien toimivuuden parantaminen sekä maaseudun kilpailukyvyn ja vetovoiman vahvistaminen asumisen ja yrittämisen sijaintipaikkana” (Maaseudun ke-hittämisprojekti…1991). Ensimmäiset läänien maaseutuohjelmat valmistuivat vuonna 1991 (Uusitalo 2009: 45). Suomen Kuntaliiton ensimmäinen maaseutuohjelma raken-nettiin liiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväisen johdolla 1990-luvulla (emt.: 30).

Maaseutu, alue- ja maatalouspolitiikka alkoivat eriytyä toisistaan 1980-luvun lopulta lähtien, voimakasta eriytymistä kesti Uusitalon (emt.: 285) mukaan ainakin 2000-lu-vun lopulle saakka.

Maaseutupolitiikan ja kaupunkipolitiikan välisiltä konflikteilta ja jännitteiltä ei vältytty. Maaseutupoliitikot halusivat etenkin parantaa olosuhteita harvaanasutulla maaseudulla kaupungistumisen jatkuessa ja väestön sekä elinkeinojen keskittyessä kaupunkeihin, kasvukeskuksiin ja pääkaupunkiseudulle. Harvaanasutuilla alueilla on monesti heikko tai olematon vuorovaikutusyhteys kaupunkeihin. Nämä alueet tarvit-sevat ehdottomasti turvakseen vahvoja maaseutupoliitikkoja, ja samalle ne oikeuttavat maaseutupolitiikan eksistenssin, kuten Antti Saartenoja (2004) kirjoittaa:

Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutusalueen rajaaminen esimerkiksi kaupunki- ja maa-seutupolitiikan yhteistyöryhmien esittämällä tavalla vaikuttaa kuitenkin tutkimukseni va-lossa ongelmalliselta. Tällä tarkoitan sitä, että kaupunkiverkkotarkastelut jättävät suuren osan maaseudusta kaupunkien välittömän vaikutuspiirin ja tavallaan myös vuorovaikutuksen ulkopuolelle. − − Tulkitsen vuorovaikutusalueen rajauksen siten, että harvaan asutun maa-seudun jättäminen vuorovaikutusalueen ulkopuolelle on sekä kaupunki- että maaseutupoli-tiikan sisäisten tavoitteiden näkökulmasta tarkoituksenmukaista. Kaupunkipolitiikassa har-vaan asuttu maaseutu edustaa aluetta, jossa kaupunkien vuorovaikutuksesta saamat hyödyt jäävät siitä aiheutuvia kustannuksia vähäisemmiksi. Maaseutupolitiikassa puolestaan kau-punkien välittömän vaikutuspiirin ulkopuolelle jäävä harvaan asuttu maaseutu tarvitsee eh-dottomasti tuekseen varsinaista maaseutupolitiikkaa. Kaupunkipolitiikan piirin ulkopuolelle jäävä maaseutu turvaa siten osaltaan maaseutupolitiikan olemassaolon oikeutuksen. Keski-näisestä vuorovaikutuksesta ja keskusteluyhteydestä huolimatta kaupunki- ja maaseutupoli-tiikassa voidaan siten nähdä myös keskinäisen kilpailun elementtejä. (Saartenoja 2004:

194−195.)

184

Saartenojan mainitsema kilpailu on ollut kovinta silloin, kun on keskusteltu resurs-seista. Kiistelyltä ei ole vältytty huolimatta siitä, että valtiolliseen kaupunkipolitiik-kaan kohdistuneet resurssit ovat aina olleet vähäisiä maaseutupolitiikkaupunkipolitiik-kaan nähden.

Helsingin kaupunginjohtaja, ylipormestari Pajunen selventää:

Kun mennään tähän kaupunkipolitiikan kovaan ytimeen ja rahanjakamiseen, syntyy aina ti-lanteita, joissa jokin edunsaaja on sitä mieltä, että toiselle rahan kohdistaminen on itseltään pois. Raha on niukka luonnonvara ja kun siitä puhutaan, syntyy ristiriitoja. Toki on myön-nettävä, että kaupunkijoukon sisällä on myös ristiriitoja. (Pajunen.)

Valtiovarainministeriön kuntaosaston ylijohtaja Päivi Laajala tuo esiin valtionosuus-järjestelmän (luku 10.2.3) roolin kasvukeskusten ja maaseudun pienten kuntien välis-ten jännitteiden syntymisessä:

− − kunnat erilaistuvat eri syistä hyvin voimakkaasti nyt ja tulevaisuudessa. − − kyllähän jännitteet näkyvät kansallisessa politiikassakin. Me olemme tehneet esimerkiksi valtion-osuusjärjestelmään tasausjärjestelmän, jossa huomioidaan kuntien muut tulonlähteet ja ta-loudellinen tilanne. On niin sanotusti rikkaat kunnat ja köyhät kunnat. Kyllähän jännitteet tähänkin liittyvät, koska hyvin herkästi syntyy keskustelu siitä, että suuret kasvukeskukset maksavat tai ne joutuvat luopumaan tuloistaan maaseudun tai pienten kuntien hyväksi. (Laa-jala.)

Rahasta kiistely on huomionarvoinen seikka, mutta voiko se selittää konfliktien ja jän-nitteiden todellista syytä maaseutupoliitikkojen ja kaupunkipoliitikkojen välillä? Maa-seudun intressien puolustajien negatiivinen suhtautuminen kaupunkipolitiikkaa koh-taan ei välttämättä palaudu resurssien jakoon tai kaupunkipolitiikan sisältöön. Liiken-netekniikan apulaisprofessori Pekka Rytilä näkee syyksi kaupunkien syntisen kulttuu-rin:

Ei se mene sillä tavalla, että kaupunkipolitiikkaan liittyvä kielteisyys kumpuaa tietyistä maa-seutuyhdistyksistä tai maaseutuorganisaatioista, jotka edustavat maaseutumaisia alueita. Ky-seessä on pikemminkin kulttuurikysymys. Kulttuurihan on yksilön asia, ja se on perhelähei-nen kysymys. Se ei välttämättä liity suoranaisesti ammattiin maataloustuottajina. − − Eli perinteinen maalaiskulttuuri on Suomessa suhtautunut hyvin kielteisesti kaupunkipolitiikkaa kohtaan. Esimerkiksi hengellinen elämä on hyvin vahvaa maalla. On olemassa Suomen he-rätysliikkeet. Ne ovat etupäässä alun perin maalta ja ne ovat vahvoja vaikuttajia! Muutenkin maalainen katsoo epäluuloisesti kaupunkiin paitsi tuotteiden ostajina. Siis maaseudun väellä on semmoisia käsitteitä, jotka esimerkiksi ovat näkyneet suomalaisissa elokuvissa pitkään.

Kaupunki on synnin pesä. Kolmas sukupolvi kuolee siellä sukupuuttoon. Kaupunkilaiset ei-vät edes lisäänny. Minunkin suvussani on 11 lasta joka polvessa. Siis että se kasvu – elin-voima – on maalla! Meillä on aika syvällä tämä juttu, ja siinä on vielä semmoinenkin tekijä, että kun tulee huonot ajat niin kuin isoviha, niin kaupungithan antautuvat. Ei niistä oo mi-hinkään. Piilopirteissään kansa säilyttää elämisen mahdollisuutensa. (Rytilä.)

Vantaan apulaiskaupunginjohtaja Lehto-Häggroth pitää kulttuurin välittämää kuvaa maaseudusta ja kaupungista kuitenkin myyttinä:

On ollut paljon yleistä mielipidettä, joka on vastustanut kaupunkipolitiikkaa. Kieltei-sissä puheenvuoroissa on esimerkiksi mainittu betonibunkkerit ja maaseudun rahat. Kai-ken kaikkiaan meillä on vallinnut kulttuuri, joka näkyy hyvin esimerkiksi suomalaisista elokuvissa⁵⁸. Niistä on välittynyt ajatus maaseudun rauhasta ja siitä, kuinka tärkeää on olla maalta kotoisin. Tarkoitan, että meillä on vallinnut tämänlainen myytti. Tämä

58Suomalaisesta maaseudusta kertovista elokuvista, ks. Kukonlaulusta kaivoon…2016.

185

myytti on osaltaan vaikuttanut siihen, että suomalainen ilmapiiri ei ole suosinut johdon-mukaista kaupunkipolitiikkaa. (Lehto-Häggroth.)

Monissa eurooppalaisissa kansallisvaltioissa urbanisaatio oli käynnistynyt Suo-mea aikaisemmin eikä maalaiskulttuuri päässyt vahvistumaan 1900-luvulla suhteetto-man paljon. Suomessa myöhäinen kaupungistuminen sekä maaseutuväestön suuri määrä selittävät keskustapuolueen ja aluepolitiikan vahvan tuen, ja toisaalta kaupun-kikulttuurin nuoren iän. Kun Suomi vasta oli kaupungistumassa ja kaupungin ja maa-seudun ero oli syntymässä, muualla Euroopassa kaupungin ja maamaa-seudun välisistä jän-nitteistä oli jo päästy eroon. Kehitysjohtaja Laihon kommentti herättää kysymyksen politiikan ja aluemielikuvien välisestä suhteesta: ”− − kun mennään Suomesta jo Ruot-siin, Tanskaan, Saksaan tai Hollantiin, niin ei tämmöistä vastakkainasettelua ole, ja silti toteutetaan hyvin vahvaa kaupunkipolitiikkaa.” (Laiho).

Maaseutualueiden ja pienten kuntien vaikutusvaltaiset puolustajat sekä kaupun-kipolitiikan kriitikot, kuten professori Eero Uusitalo (1946–2015), ymmärsivät, että kehitysjohtaja Laihon vetämä aluekeskusohjelma olisi asettanut kaupungit ja maaseu-dun vastakkain. AKO koettiin hyökkäävänä, koska ohjelmahan oli hyvin laaja; erityis-ohjelmaan kuului esimerkiksi vuoden 2005 tilanteessa 264 kuntaa, mikä vastasi 61 % kaikista Suomen kunnista⁵⁹. Sisäisiä suhteita eri toimijoihin muodostanut aluekehitys-johtaja Kavonius toteaa, että kriitikot olivat kuitenkin väärässä:

− − meitä haukuttiin silloin kun me käynnistimme aluekeskusohjelman. Kuviteltiin, että tämä erityisohjelma merkitsee nyt maaseudun turmiota. Maaseutu muka kärsisi siitä. Eihän se sillä tavalla ollut. Eiväthän kaupunki ja maaseutu vastakkaisia asioita ole. Edesmennyt Eero Uu-sitalo haukkui aina aluekeskusohjelman pystyyn. Hän sanoi, ettei siitä ole mihinkään. Maa-seutupolitiikan puolella, maaMaa-seutupolitiikan yhteistyöryhmässä ja siellä valmistelijoiden puolella, erittäin vahvasti kritisoitiin kaupunkipolitiikkaa. Alueilla vaihtelevasti tietysti myöskin. (Kavonius.)

Professori Uusitalon lisäksi Suomen Kylätoiminta ry, suuret maanomistajat sekä maaseudun järjestöt kritisoivat uutta kaupunki- ja metropolitiikkaa. Esimerkiksi Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK on arvostellut metropolipolitiikkaa. MTK

Professori Uusitalon lisäksi Suomen Kylätoiminta ry, suuret maanomistajat sekä maaseudun järjestöt kritisoivat uutta kaupunki- ja metropolitiikkaa. Esimerkiksi Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK on arvostellut metropolipolitiikkaa. MTK

In document Suomalainen kaupunkipolitiikka - sen tekijät ja tulkit (sivua 178-194)