Hämeenlinnan kaupungin kaupunkistrategiaa toteutetaan palvelukonseptilla, joka pyri-tään räätälöimään Hämeenlinnan eri kaupunginosiin lapsen iän, yksilöllisten edellytys-ten ja perheen tarpeiden mukaan. Palveluiden järjestäminen pyritään vahvistamaan ja turvaamaan taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla myös lähitulevaisuudessa.
Toimintatavan työnimi on Lapsen ja nuoren hyvä päivä. Lapsen ja nuoren hyvä päivä -palvelukonsepti on tarkoitus rakentaa niin, että ratkaisu vahvistaa alueen omien toimi-joiden aktiivisuutta ja alueen elinvoimaisuutta, lisää tuottavuutta, vähentää palvelujen päällekkäisyyttä ja vähentää raskaiden palveluiden tarvetta. Muutoksen ohjaamiseksi on alettu rakentamaan lautakuntien, tilaajaorganisaation, palvelun tuottajien, järjestöjen ja asukkaiden yhteinen toimintatapa. Tarkoituksena on, että Uudistuva kylä kaupungissa -hankkeen avulla kehitetyt toimintamallit siirtyvät osaksi lasten ja nuorten peruspalvelu-ja. (Rimpelä 2011, 1.)
Suunnittelu ja strategioiden tekeminen on perinteisesti ollut ja on edelleen hyvin vah-vassa asemassa kunnissa. Jo 1970-luvulla katsottiin, että kunnan toimintaa tulee ja voi-daan ohjata suunnittelun avulla. 1980-luvulla siirryttiin suunnittelusta tekemään strate-gioita, joilla vastattiin esiin nouseviin kehittämistarpeisiin. Strategiatyötä pidettiin yleis-ratkaisuna kunnan ongelmiin. Strategioiden tekemisestä on osittain tullut hallinnollista työtä, jota tehdään virkavelvollisuutena. Olisi tärkeää pohtia tarkkaan minkälaiseen ajat-teluun kuntien strategiatyö perustuu ja miten se saataisiin vastaamaan kuntien toimin-taympäristön asettamia vaatimuksia. Muuten voi olla uhkana, että strategiatyö on polku-riippuvaista. Tällöin strategialla vahvistetaan jo valittua linjaa, vaikka toimintaympäris-tö muuttuisikin. (Möttoimintaympäris-tönen & Niemelä 2005, 93–94.)
Hämeenlinnassa palvelujen järjestämisessä on siirrytty tilaaja-tuottaja-malliin, jossa tilaajan ja tuottajan tehtävät on erotettu toisistaan. Tilaaja vastaa palvelujen järjestämi-sestä päättämällä, mitä palveluja kuntalaisille tarjotaan ja mistä tarvittavat palvelut han-kitaan. Palvelujen tuottajat vastaavat palvelujen tarjoamisesta tilaajan edellyttämällä tavalla. Palvelun tuottajana voi toimia kaupungin oma palvelutuotanto tai yksityinen palveluntuottaja. Tilaaja laatii tuottajien kanssa vuosittaiset palvelusopimukset. (Sillan-pää ym. 2011, 7.)
Lasten ja nuorten palvelujen palvelusopimuksella vuodelle 2012 on sovittu lasten ja nuorten lakisääteisten palvelujen turvaamisesta, mutta suurelta osin vain minimitasolla.
Tämä aiheuttaa riskin etenkin niille lapsille ja perheille, jotka tarvitsisivat kasvun ja oppimisen tueksi enemmän aikaa ja yksilöllisempää ohjausta. Tämän vuoksi sopimuk-sella pyritään edistämään kokonaisvaltaista palveluajattelua etsimällä uusia tapoja to-teuttaa palveluja ja vastata lasten ja perheiden moninaisiin tarpeisiin. Sopimus kattaa lasten ja nuorten sisäisen palvelutuotannon kokonaisuudessaan ja edistää näin osaltaan lasten ja nuorten palvelujen kokonaisuuden kehittymistä elämänkaarimalliseksi. Sopi-muksen tarkoituksena on saattaa lasten, nuorten ja perheiden kanssa toimivia sisäisen palvelun tuottajia, muita tuottajia ja asukkaita yhteen. Samalla korostetaan paikallisuu-den ja yhteisöllisyypaikallisuu-den merkitystä hyvinvoinnin lisäämisessä. (Rimpelä 2011, 1.) Per-heitä ja heidän arkeaan tukevia työskentelymuotoja, jotka toteutetaan heidän omassa asuinympäristössään, ovat esimerkiksi yhteisö- ja ryhmämuotoiset palvelut. (Röpelinen 2008, 127.)
Hearnin (1996) mukaan perheiden tukeminen on paikallisten palvelujen, toimintojen ja verkostojen luomista ja vahvistamista niitä tarvitseville perheille. Näiden palvelujen käyttö johtaa positiivisiin tuloksiin kuten stressin helpottamiseen ja vähenemiseen, vah-vistuneeseen vanhemmuuteen ja se edistää vanhempien ja hyvinvointia ja kykyä huo-lehtia lapsistaan. (Russel 1997, 6.) Uudistuva kylä kaupungissa -hankkeen kautta lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia tukemaan tuotetaan myös uusia palveluita ja palvelu-kanavia. Samalla haastetaan järjestöt ja yhdistykset mukaan uudenlaiseen yhteistyöhön ja kumppanuuteen miettimään, miten palvelut voitaisiin järjestää uudella tavalla. (Sil-lanpää ym. 2011, 7.)
Ajatuksena on, että irrottamalla paikalliset toimijat kontrollista, vapautuu sellaisia voi-mavaroja, jotka synnyttävät uusia innovaatioita sekä toimintamalleja. (Möttönen &
Niemelä 2005, 47.) Uudistuva kylä kaupungissa -hankkeessa minipilotit tuottavat tilaa-jalle ja tuottatilaa-jalle tietoa eri alueiden (hankkeessa Iittala ja Jukola) toimijaverkostoista ja asukkaiden tarpeista. Minipilottien tuottama kokemuksellinen tieto tuo esiin alueellisia voimavaroja ja mahdollisuuksia. Alueellisella asukasagenttitoiminnalla pyritään hyö-dyntämään olemassa olevia alueen verkostoja, joista vain alueen toimijat voivat olla tietoisia. Minipilotti on konkreettinen keino kokeilla palvelujen tuottamista asukas- ja asiakaslähtöisesti. Minipiloteissa tutkitaan asukkaiden, järjestöjen, yritysten, oman tuo-tannon innostusta ja mahdollisuuksia osallistua alueellisten palvelu- ja toimintakokonai-suuksien rakentamiseen. (Sillanpää ym. 2012b, 5.)
3 TUTKIMUKSEN SOSIAALIPEDAGOGINEN VIITEKEHYS
3.1 Sosiaalipedagogiikka teoriana ja käytäntönä
Sosiaalipedagogiikan keskeisimpiä kysymyksiä on, mikä ihminen on yhteisössään ja yhteiskunnassaan. Yhteiskunta muodostuu arvokkaista persoonista, jotka voivat kasvaa täyteen ihmisyyteen vasta toimiessaan yhteisössä muiden persoonien kanssa. Sosiaali-pedagogiikassa yksilön ainutlaatuinen persoona on toiminnan lähtökohta. Sosiaalipeda-gogisen toiminnan keskeisiä toimintaperiaatteita ovat yksilön elämänhallinnan vahvis-taminen, yhteisöllisyyden korostaminen sekä ongelmien kasvatuksellinen ennaltaehkäi-sy. Tähän pyritään luomalla aitoja yhteisöllisiä suhteita, jotka perustuvat yhteiseen dia-logiin, jakamiseen ja osallistumiseen. Sosiaalipedagoginen yhteisökäsite nouseekin per-soonien välisestä sosiaalisesta toiminnasta. Osallistuminen ja liikkeelle lähteminen on sellaista yhteisöllistä ja vuorovaikutuksellista toimintaa, joka lähentää ihmisiä ja antaa yhteisen ymmärryksen toiminnasta ja sen tavoitteista. Toiminta integroi tavoitteet, ajat-telun ja tahdon – koko ihmisen inhimillisen olemassaolon. (Kurki 2006, 130–131;
2007, 202–203.)
Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta ihmistä autetaan kasvamaan toimintakykyiseksi yhteiskunnan jäseneksi ja täysivaltaiseksi toimijaksi yhdessä muiden kanssa. Silloin käsitellään yksilön ja yhteisön välistä suhdetta. Toisaalta sosiaalipedagogiseen ajatte-luun kuuluu myös vahvasti yhteiskunnallinen näkökulma, koska sosiaalipedagoginen ajattelu ja toiminta tapahtuu aina erilaisten ihmis-, yhteiskunta- ja moraalikäsitysten vaikutuspiirissä. (Hämäläinen 1997, 13; Kurki 2001, 112–135.) Sosiaalipedagogiseen orientaatioon sisältyy pyrkimys ymmärtää sitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu, ja suhteuttaa käytännön toimenpiteet ymmärrykseen sosiaalisten ongelmien luonteesta, syistä ja vaikutuksista. (Hämäläinen 1999, 60.)
Käytännön työn kannalta on tärkeää, millaisista teoreettisista aineksista työorientaatio koostuu. (Hämäläinen 1999, 13.) Sosiaalipedagoginen työorientaatio muodostuu siitä, kun ihmistyön ammattilainen hahmottaa työnsä sosiaalipedagogisesta teoriasta käsin, ja alkaa katsoa aikamme sosiaalisia ongelmia kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Emt., 28.) On myös tärkeää tiedostaa sosiaalipedagogiikan rajat: vaikka kaikkea inhimillistä hätää voidaan tarkastella aina myös pedagogiselta kannalta, on myös sellaisia ongelmia,
joi-den ennaltaehkäisemisessä, ratkaisemisessa ja lievittämisessä tarvitaan erilaisia toimen-piteitä. (Emt., 92–96.) Esimerkiksi sosiaalipolitiikan tarkoituksena on hyvinvoinnin edistäminen poliittisilla keinoilla, vaikuttamalla lainsäädäntöön ja yhteiskunnan sosiaa-lisiin rakenteisiin, kun taas sosiaalipedagogiikka pyrkii samaan sisältä päin, vaikutta-malla ihmisiin. (Emt., 24.)
Sosiaalipedagogiikka on käytännöllistä tiedettä, jossa korostuu ajattelun ja tekemisen, teorian ja käytännön yhteenkuuluvuus ja vuorovaikutus. Sosiaalipedagogiikka on kas-vatus- ja yhteiskuntatieteiden välimastoon sijoittuva toimintatiede. Sen tarkoituksena on teorian ja käytännön vuorovaikutuksen kautta löytää soveltamiskelpoista tietoa sosiaa-listen ongelmien ehkäisemiseen ja lieventämiseen kasvatuksellisin keinoin. Sosiaalipe-dagogiikassa teorian ja käytännön vuoropuheluna voisi verrata hermeneuttisen kehän ajatukseen: lähdetään liikkeelle jostain todellisuutta koskevasta käsityksestä, joka vuo-rovaikutuksessa muuttuu ja tarkentuu jatkuvasti. Tämä jännitteisyys pitää yllä liikettä ja mahdollistaa kehityksen. (Hämäläinen 1999, 11, 17.) Vuorovaikutus todellisuuden ja muiden ihmisten kanssa tuo aina jotain uutta näkemyksiimme ja teorioihimme: asiat voivat näyttäytyä erilaisina, kuin olimme siihen asti ajatelleet.
Sosiaalipedagogiikassa on tärkeää myös eettisen puolen huomioon ottaminen. (Hämä-läinen 1999, 20.) Sosiaalipedagogiset hankkeet saavat usein alkunsa siitä, kun joidenkin yksilöiden, väestöryhmien tai koko yhteiskunnan havaitaan elävän jollain tavalla puut-teellista elämää inhimillisen hyvän suhteen. (Launonen & Puolimatka 1999, 10.) Tällöin on syytä pohtia eettisesti, mitä oikeastaan on se hyvä, johon sosiaalipedagogisella toi-minnalla pyritään. Mietitään elämänkatsomusta ja ydinarvoja, sitä mikä on viime kädes-sä arvokasta, ja miten sitä voidaan edistää ja puolustaa.
Arvokeskusteluun liittyy omat haasteensa, koska arvoihin liittyvät perusolettamukset ovat usein tiedostamattomia. Ihmistyössä arvot ovat kuitenkin niin tärkeässä osassa, että niistä pitäisi pyrkiä saamaan jonkinlainen ote, konfliktienkin uhalla. Jos arvoja ei syystä tai toisesta huomioida, on uhkana, että usein tiedostamattomat arvot pysyvät vallitsevi-na. Pedagogisen toiminnan lähtökohtana on, että olosuhteisiin on mahdollisuus vaikut-taa. Juuri tämä orientoi toimintaa muutokseen ja tulevaisuuteen. (Hämäläinen 1999, 31.) Muutos ei koskaan ole ennakoitavissa, vaan muutokseen pääseminen edellyttää väistä-mättä jonkin asteisten riskien ottamista. Aito prosessi ei ole ennalta määrätyn
toteutu-mista: uutta ei voi syntyä, jos vanha ei mene rikki. Sosiaalipedagogisessa muutostyössä kehityksen rytmiä ei ole mahdollista määritellä ulkoapäin, vaan muutostyöt ovat usein hitaita ja omalakisia prosesseja, joita ei voi manipuloida ulkoapäin. (Hämäläinen &
Kurki 1997, 207.)
3.2 Sosiokulttuurinen innostaminen
Sosiaalipedagogiikan sovellusalueita voidaan etsiä ja löytää toimintamuodoista, joissa toimintaa jäsennetään tietoisesti sosiaalipedagogiikan käsitteillä sekä toiminnasta, jossa on selkeästi havaittavissa sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan ajatuksia. Ilman sosiaalipedagogiikan teoreettisia näkökohtia ja yhteisöllistä sitoutumista näiden näkö-kohtien ylläpitämiseen ei toiminta vakiinnu sosiaalipedagogiseksi työksi. Työstä ei myöskään tee sosiaalipedagogista se, että työtä tehdään kasvatus- ja ohjaustehtävissä.
Työtä voidaan tehdä hyvin erilaisella orientaatiolla. (Mönkkönen ym. 1999, 21–22.) Sosiaalipedagogiikkaa ja erityisesti sen sovellusaluetta, sosiokulttuurista innostamista, voidaan käyttää yhteisöjen kehittämisessä ja ihmisten yhteisöllisyyden edistämisessä.
Sen avulla tavoitellaan kulttuurista ja sosiaalista kasvua, joka perustuu juuri sen yhtei-sön kehittymiseen, jossa ihmiset elävät ja toimivat. (Hämäläinen & Kurki 1997, 199–
205.) Innostamisen avulla voidaan herättää tietoisuutta, organisoida toimintaa ja saada ihmiset liikkeelle. Se on väline, jonka avulla tavoitellaan arkipäivän elämänlaadun pa-rantamista ja inhimillistä kehitystä niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. (Kurki 2000, 19–20.)
Sosiokulttuurinen innostaminen viittaa jo sanayhdistelmänä (animation sociokulturelle) persoonallisen, inhimillisen yhteisön ja yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvän arkipäivän tavoittelemiseen. Innostamista voidaan soveltaa kaikilla elämän aloilla ja se liittää yh-teen kaikki yksilön kehittymiseen liittyvät tekijät. (Kurki 2000, 14.) Sosiokulttuurista innostamista voi toteuttaa erilaisilla orientaatioilla, riippuen kunkin työntekijän omasta ideologiasta, koulutuksesta ja lähtökohdista, mutta sen pohjana tulee aina olla osallista-va pedagogiikka. Joillekin innostaminen voi olla erilaisten osallista-vapaa-ajan toimintojen jär-jestämisen metodi ja toisille puolestaan vahvasti emansipatorinen, vapauttava sosiaali-nen liike tai osallistavan metodologian muoto. Innostamisosiaali-nen on yksi tapa saada ihmis-ten herkistymistä ja itsetoteutusta esille. Parhaimmassa tapauksessa innostaminen
herät-tää ihmisten tietoisuutta, organisoi ihmisiä ja saa heidät liikkeelle eli aktiivisiksi toimi-joiksi. Innostamisen keskeisiä tavoitteita onkin saattaa ihmiset tietoisiksi historiallisesta roolistaan yhteisössään, yhteiskunnassaan ja maailmassa. (Hämäläinen & Kurki 1997, 202.)
Kun sosiaalipedagogiikassa yhdistyvät sosiaalinen ja pedagoginen, tuo sosiokulttuurisen innostamisen käsite mukaan myös kulttuurisen näkökohdan. Sosiokulttuurisen innosta-misen käytetyimpiä työmenetelmiä ovat projektit. Kurki (2000, 137–140) esittelee so-siokulttuurisen innostamisen tärkeimpinä toimintamuotoina:
- kasvatukselliset (seminaarit, kurssit, väittelyt, työpajat, kulttuuripiirit) - kulttuuriset (konsertit, museot, taidetapahtumat, ohjatut kiertokäynnit)
- taiteellisen ilmaisun aktiviteetit (tanssi, teatteri, musiikki, käsityötaide, kirjalli-suus, kieli, elokuva, maalaus, kuvanveisto jne.)
- vapaa-ajan virkistyksellinen toiminta (liikunta, kansanjuhlat jne.) - sosiaaliset aktiviteetit (yhdistykset jne.)
Vaikka edellä mainitut ovat tyypillisiä tapoja toteuttaa sosiokulttuurista innostamista, on tärkeä muistaa, etteivät ne toteutuessaan ole läheskään aina sosiokulttuurista innosta-mista. Esimerkiksi konsertti voi olla puhtaasti taidemuoto taiteen ehdoin. Oleellista so-siokulttuurisessa innostamisessa on ohjelmointi. Kurjen (2000, 118) mukaan tämä tar-koittaa sitä, että mietitään etukäteen, mitä tullaan tekemään ja ennustetaan haluttavaa tulevaisuutta. ”Oleellista on, että innostamisen suunnittelu on kollektiivinen prosessi, johon kaikki ne, joita toiminta koskee, myös osallistuvat ja sitoutuvat” (Kurki 2000, 120).
Sosiokulttuurisessa innostamisessa pyritään aikaansaamaan muutosta osallistumisen avulla. Innostamisessa osallistuminen on toimintaa, johon ihmisiä pyritään saamaan mukaan omasta vapaasta tahdostaan. Se on prosessi, jonka tavoitteena on aktiivisten ja elämyksellisten toimintojen avulla positiivinen kehitys. Tavoitellaan kulttuurista ja sosi-aalista kasvua, joka perustuu juuri sen yhteisön kehittymiseen, jossa ihmiset elävät. So-siokulttuurisen innostamisen taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnassa elämiseen tar-vitaan tietynlaisia asenteita inhimillisen yhteiselon onnistumiseksi. Innostamisen tehtä-vä onkin luoda kriittinen visio ympäröitehtä-västä elämänpiiristä ja tavoitella osallistumista kulttuurin kaikilla saroilla. Osallistuminen ja sitä seuraava toiminta suuntautuu aina
tiettyyn kulttuuriseen ideaan, toimijoiden sosiaaliseen kehittymiseen ja kriittiseen asen-teeseen sosiaalisen todellisuuden edessä ja sitä kautta sosiaalisen todellisuuden muutta-miseen. (Hämäläinen & Kurki 1997, 199, 204–205.)
Sosiaalipedagogiikka on ensisijaisesti osallistumista; se on elämää yhteisössä, kaupun-gissa, kylässä ja maailmassa. Se orientoituu ihmisten arkipäivään, kohti jokaisen ihmi-sen persoonallista, sekä yhteisöllistä heräämistä ja samalla havahtumista tietoisuuteen.
Sosiaalipedagogisen työn perusta ja tehtävä on laadullinen: kyse on aina ihmisten väli-sestä kohtaamisesta, palvelusta, dialogista ja solidaarisuudesta. Kulttuuri ymmärretään laajasti inhimillisen käyttäytymisen rakenteena, joka on jokaisen yhteisön juuri sille ominainen ilmaisun ja kommunikaation tapa, jota tulee kunnioittaa. Siksi ihmisillä on selkeä kutsumus osallistumiseen aina toiminnan suunnitellusta sen arviointiin saakka.
Ulkopäin ei sosiaalipedagogista toimintaa ole mahdollista määritellä. (Kurki 2002, 128.) Sosiokulttuurinen innostaminen hankkeen lähestymistapana edellyttää toimiakseen ai-don yhteisön rakentumista. Yhtenä innostamisen perusedellytyksenä pidetään yhteisölli-syyden kokemuksen syntymistä. Myös toiminnan perustana tulee olla yhteisöllisiä vuo-rovaikutussuhteita. Innostamisessa merkityksellistä on yksilön ja yhteiskunnan, toimijan ja rakenteen sekä suhteen ja sen laadun korostaminen. (Kurki 2000, 129.)
3.3 Innostamisen kylmä ja kuuma maailma
Sosiokulttuurisessa innostamisessa nousee esille kaksi toisilleen vastakkaista näkemystä toiminnasta, sopeuttaminen ja muuttaminen. Tällöin voidaan puhua innostamisen kyl-mästä ja kuumasta maailmasta. Innostamisen kuuma maailma uskoo mahdollisuuteen muuttaa vallitsevia olosuhteita, kylmä maailma pitää ihmisiä uhreina, joiden tulee so-peutua olosuhteisiin. Kylmässä maailmassa toiminta näyttäytyy ulkopäin tuotuna. Se jää usein pintapuoliseksi puuhasteluksi ilman pitkäaikaisia tuloksia. Kuumassa maailmassa toiminta on kokonaisvaltaista ja se lähtee toimijoista itsestään. Käytäntö on teorian ja käytännön vuoropuhelua. Kylmä maailma perustuu objekti-subjekti -ajatteluun, sen si-jaan kuumassa maailmassa kaikki ovat subjekteja ja toiminnan tekijöitä eivätkä passii-visia vastaanottajia ja toimenpiteiden kohteita. (Kurki 2000, 76.)
Kaikissa innostamisen tilanteissa voidaan löytää seitsemän muuttumatonta elementtiä, jotka ovat tekeminen, osallistuja, aika, instituutio, sosiaalinen suhde, strategia ja filoso-fia (Taulukko 3). Nämä muuttumattomat tekijät mukautuvat toiminnassa tapauskohtai-sesti, eivätkä siksi esiinny puhtaana tuloksena. Niitä voidaan kuitenkin tarkastella kyl-män ja kuuman maailman näkökulmasta. (Kurki 2000, 73–74.)
TAULUKKO 3. Innostamisen kylmä ja kuuma maailma (mukaillen Kurki 2000, 77).
Sosiokulttuurisen innostamisen ideaan liittyen Uudistuva kylä kaupungissa -hankkeen tavoitteena on saada paikalliset asukkaat ja toimijat itse pohtimaan, millainen toiminta on alueen tilanteen, sosiaalisen rakenteen ja todellisuuden sekä muiden toimintaan vai-kuttavien tekijöiden kannalta järkevää. Innostamisen lähtökohtana onkin innostaa pai-kallisia ihmisiä toimimaan itselleen ja paikkakunnalleen sopivalla tavalla. Sosiokulttuu-rinen innostaminen pitää nimenomaan sisällään idean paikallisten toimijoiden omasta, heidän tuottamastaan ja heidän olosuhteisiinsa sopivasta toiminnasta. Innostaminen ei ole nojaamaan opettamista vaan ihmisten kannustamista seisomaan omilla jaloillaan.
Itse pohtimalla ja tekemällä päästään parhaisiin, tuottoisimpiin sekä vaikuttavimpiin lopputuloksiin. Paikallisissa olosuhteissa tarpeista syntynyt ja toteuttajien mielestä tär-Pysyvät rakennusaineet Kylmä maailma Kuuma maailma
Osallistuja toiminnan järjestäjät (työn-tekijät, viranomaiset, asian-tuntijat ym.)
subjekti–objekti-suhde
kaikki osalliset (lapset, nuoret, vanhemmat, vi-ranomaiset, päättäjät ym.)
subjekti–subjekti-suhde Tekeminen ulkoapäin tuotu, sopeuttava,
lainattava, puuhastelu tai
syihin vaikuttava toiminta Aika valmiiksi määritelty
ei jatkuva, tilapäinen
lyhytkestoinen Sosiaalinen suhde passiivinen
vastaanottava
sosialisaatioon perustuva
aktiivinen
vuorovaikutukseen ja aitouteen pyrkivä Strategia rakennettu suhteessa
asian-tuntijan näkemyksiin
rakennettu suhteessa osal-listujien todellisuuteen Filosofia käytäntö
pinnallisuus, konkreettisuus
teorian ja käytännön vuo-ropuhelu
kokonaisvaltaisuus ja uuden luominen
keäksi ja tarpeelliseksi koettu toiminta jää todennäköisemmin elämään kuin ulkopuolel-ta saneltu ja annettu toiminulkopuolel-ta. On myös epätodennäköistä, että vapaaehtoistyöntekijät motivoituisivat tekemään aktiivisesti sellaista toimintaa, jota eivät koe itselleen lähei-seksi ja tärkeäksi.
3.4 Järjestö- ja vapaaehtoistyö
Yhdistykset ja järjestöt pitävät sisällään vapaaehtoistoimintaa ja vapaaehtoistyötä. Vii-me vuosina vapaaehtoistyön käsite ja luonne ovat muuttuneet. Vasta vapaa-ajan ja työn erottuessa erillisiksi toisistaan voidaan puhua vapaaehtoistyöstä. Historiallisesti katsoen toisten ihmisten auttamiseen perustuvaa toimintaa on harjoitettu jo kauan. Uutta on kui-tenkin se, että huolenpito ulotetaan täysin vieraisiin ihmisiin, auttaminen on omalla ajal-la tapahtuvaa ja omaehtoista. Auttamista ei koeta velvollisuudeksi vaan oman sisäisen äänen toteuttamiseksi. Tätä kaikkea kuvastaa juuri sana vapaaehtoinen. (Koskiaho 2001, 16; Ojanen 2001, 95.)
Sosiaalipedagogisen toiminnan periaatteet ovat myös vapaaehtoistyön periaatteita. Toi-minnan lähtökohta tulee olla ihmisissä itsessään ja siinä arjessa, jota he elävät. Vapaaeh-toistyön lähtökohtana on omaehtoisuus ja sen vastakohtana on valtion ja muiden julkis-ten viranomaisjulkis-ten toiminta. Se on aina osallistumista ja yhteistyötä toisjulkis-ten kanssa, jota useimmiten toteutetaan virallisten organisaatioiden ulkopuolella, kolmannella sektorilla.
Vapaaehtoistyö ja kolmannen sektorin käsite, jota käytetään kuvaamaan yhdistysten ja järjestöjen toimintaa, ovat hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Ensimmäisellä sektorilla tarkoitetaan taloutta ja markkinoita, toisella sektorilla valtiota ja julkista valtaa. Neljäs sektori sen sijaan tarkoittaa perhettä ja lähiyhteisöjä. Neljännellä sektorilla voidaan teh-dä hyvin samankaltaista työtä kuin vapaaehtoistyöntekijät, ainoastaan ilman erityistä organisointia. (Kurki 2001, 73, 83.)
Vapaaehtoistyön käsite korostaa yksilön toimintaa ja vapautta, jolloin jokainen yksilö voi itse päättää vapaaehtoistyöhön ryhtymisestään, itseään kiinnostavan tehtävän valit-semisesta ja siinä toimimisestaan. Vapaaehtoistyö on sidoksissa ihmisen arvomaail-maan, siihen mihin hän uskoo ja mitä pitää oikeana. Työ liittyy kuitenkin yksilön toi-mintaa laajempaan organisoituun ja tarkoitukselliseen toitoi-mintaan. Ilman organisoidun toiminnan ulottuvuutta vapaaehtoistyön voisi ajatella olevan tavalliseen arkipäivään
kuuluvaa naapurin auttamista. Vapaaehtoistyö käsitteenä tarkoittaa yksilöiden ja ryhmi-en konkreettista toimintaa ja vapaaehtoistoiminta puolestaan tätä toimintaa organisoivi-en järjestöjorganisoivi-en työksi. (Koskiaho 2001, 16; Ojanorganisoivi-en 2001, 104–105.)
Elämänkaarikahvilaa toteutetaan Iittalassa eläkeläisjärjestöjen toimesta. Vapaaehtois-työstä kolmannella ikäkaudella eli ikäihmisten kanssa ajatellaan yleensä sitä vapaaeh-toistyötä, jota tehdään vanhusten keskuudessa. Tässä tapauksessa tulisi kuitenkin ajatel-la ikäihmisiä itse vapaaehtoistyöntekijöinä eläkeläisjärjestöjen puitteissa. He voivat aut-taa toisia vanhuksia, jotka tarvitsevat apua päivittäisissä askareissa tai sitoutua autta-maan lasten ja muiden ryhmien kanssa työskentelyssä. Ikäihmiset voivat samalla tavoin sitoutua tällaiseen solidaariseen työhön kuin nuoremmatkin. Vanhusten vapaaehtoistoi-minnalla voidaan nähdä olevan monia etuja, kuten sosiaalisia, joista esimerkkinä mah-dollisuus sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen. Kasvatuksellisessa mielessä on mahdollisuus järjestää monenlaista palvelua, joissa ikäihmiset voivat tuoda tietonsa ja taitonsa tai aikaisemman ammattitaitonsa esille korjatakseen lasten ja nuorten koulutuk-sellisia ja kasvatukkoulutuk-sellisia puutteita. (Kurki 2002, 138–139; 2008, 133.)
Kolmannen iän käsitteellä tarkoitetaan eläkkeelle jäämisen ja vanhuuden välistä aikaa.
Yhä useammilla työstä vetäytymisen jälkeinen aika jatkuu vielä vuosikymmeniä. (Kurki 2008.) Vaikka eläkkeelle siirtyminen ja vanhuus ovat erkaantuneet yhä kauemmaksi toisistaan, tässä työssä on rinnastettu eläkeläisen, ikäihmisen ja vanhuksen käsitteet.
Nuorin haastateltava eläkeläinen on 55-vuotias eikä häntä siinä mielessä ole mielekästä rinnastaa ikäihmisen tai vanhuksen käsitteisiin. Rinnastamisen taustalla on ajatus, että suurin osa haastateltavista eläkeläisistä on ikäihmisiä, ainakin haastattelun toiseen ääri-päähän eli lapsiin ja nuoriin verrattuna. On kuitenkin tärkeää korostaa, että tätä rinnas-tusta käytetään vain tämän työn ja kontekstin yhteydessä. Ikäihmisellä, vanhuksella ja eläkeläisellä tässä tutkimuksessa tarkoitetaan siis yli 55-vuotiasta henkilöä.
Vapaaehtoistoiminnan tarkoitus on ottaa vastuuta itsestä ja toisista ihmistä, eikä tuottaa palveluja siellä missä sosiaali- ja terveysmenoja on karsittu. Vapaaehtoistoiminnan tulee edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta ja omaehtoista osallistumista. Osallistumisen kautta voidaan vaikuttaa yhteiskunnan palvelujen kehittämiseen. (Lehtinen 1997, 21.) Järjestöjen toiminnassa tärkeimpänä merkityksenä nousee esiin ihmisten aktivoiminen, liikkeelle laittaminen ja yhteen saattaminen. Tällaisella toiminnalla on suuri merkitys
ihmisten toimintakyvyn sekä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin säilyttä-misessä. Järjestötoiminnalla on erityisen suuri merkitys maaseudulla ja harvaan asutuil-la alueilasutuil-la, joissa vapaa-ajanvietto- ja harrastusmahdollisuudet ovat muutenkin rajalliset.
Ilman järjestötoimintaa arki ja elämä paikkakunnilla voisi olla erittäin hiljaista. Kunnis-sa järjestötoiminnan arvo ja merkitys tunnustetaan laajasti. Järjestötoiminnan tiedetään vaikuttavan ennaltaehkäisevästi ja samalla kunnan menoja vähentävästi. Huolta aiheut-taa kuitenkin se, että kunnilla ei ole talouden tiukentuessa mahdollisuutta tukea riittä-västi tämän kaltaista järjestötoimintaa. Ilman rahaa ja toimitiloja ei tällaista toimintaa ole mahdollisuutta järjestää. (Pihlaja 2010, 72–73.)
Yeung (2005, 104–125) on tutkinut eri-ikäisiä vapaaehtoisia ja heidän syitään osallistua vapaaehtoistoimintaan. Yeungin mukaan vapaaehtoistoiminnan motivaatio rakentuu neljästä ulottuvuudesta: 1) antaminen-saaminen, 2) läheisyys-etäisyys, 3) uuden etsintä-jatkuvuus sekä 4) toiminta-pohdinta. Yeung kuvaa näitä erilaisia osallistumisen motii-veja kahdeksankulmaisena timanttina: