Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen yhdistämistä oli suunniteltu jo 1970-luvulla, jolloin pyrittiin hävittämään yhteiskunnallisesti erotteleva rinnakkaiskoulujärjestelmä (Sarjala 2002, Meriläinen & Varjo 2008). Muutoksen taustalla oli pyrkimys yksinkertaistaa ja kohdentaa koulutusta sekä siirtää nuoren koulutusvalintojen tekoa ainakin vuodella eteenpäin (Linna 2002, Meriläinen & Varjo 2008). 1980-luvulta lähtien koulutusta pyrittiin tarkastelemaan kokonaisuutena mutta ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus nähtiin vielä omina toiminta-aloinaan. Merkittävin muutos tapahtui koulutuspolitiikassa, jonka avulla arvioitiin koulutuksen kehittämistarpeita ja hahmoteltiin peruskoulun jälkeisiä koulutuksen kehityslinjoja. 1980-luvulla syntyikin koulutuspolitiikan johtoryhmän muistio, jonka keskeisin sisältö oli yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen rakenteellisesti yhdistävä nuorisokoulu ja opistoasteen koulutuksen muuntaminen ammattikorkeakoulutasoiseksi.
(Meriläinen & Varjo 2008.)
Nuorisokoulun avulla pyrittiin luomaan koulutusjärjestelmä, jonka periaatteina olisivat olleet omaehtoinen kehitys ja avoimet rakenteet. Tässä tapauksessa nuorisokoulu olisi sisältänyt vaihtoehtoisia opinpolkuja, kuten yleisteoreettisesti painottuvia opintoja,
selkeämmin ammattisuuntautuneita ohjelmia tai näiden yhdistelmiä. Jokaiselle olisi luotu henkilökohtainen omaan valintaan pohjautuva koulutuspolku. Nuorisokoulu olisikin toiminut luokattomana ja kurssimuotoisena, jolloin opintojen pituus olisi vaihdellut 2–4 vuoteen riippuen opiskelijan valinnoista. Nuorisokoulun suoriuduttuaan opiskelija olisi saanut päättötutkinnon, perusammattitaidon ja jatko-opintokelpoisuuden. (Varjo 2007, 98-104; Meriläinen & Varjo 2008.) Päättötutkinnon arvioinnin pääpainopiste olisi puolestaan ollut muodollisten taitojen, kuten ajattelun ja luovuuden, oppimisessa ja tiedon soveltamisessa (Melametsä 1990).
Nuorisokoulu sai kuitenkin vahvasti kritiikkiä osakseen, sillä keskustelu oli voimakkaasti puoluepoliittisesti latautunutta. Ensinnäkin oikeisto vetosi Ruotsissa olleeseen vastaavaan koulutuksen, gymnasienskolan, epätyydyttäviin tuloksiin, ja toisekseen keskustapuolue piti nuorisokoulua uhkana maaseudun lukioille. Kokonaisuutena nuorisokoulua pidettiin uhkana ammattikoululle, lukiolle ja ylioppilastutkinnolle. Näiden lisäksi nuorisokoulun pelättiin karsivan maaseutujen lukioiden määrää, sillä hankkeen mukaan ammatillisen oppilaitoksen ja lukion olisi pitänyt olla lähellä toisiaan. Opetusministeriö sai kritiikkiä nuorisokoulun suunnittelusta, sillä opetusministeriö valmisteli kehittämistyön virkamiestyönä, jolloin eduskunnassa vallitsi epätietoisuus kokonaisratkaisujen merkityksestä ja selkeän uudistuslinjan puutteesta. (Meriläinen & Varjo 2008.)
Ehdotelma nuorisokoulusta kuitenkin hylättiin, sillä integraatio nousi uudelleen keskusteluun 1990-luvulla, jolloin kokeiltiin nuorisokoulua lisäämään joustavuutta koulutusjärjestelmään, ottamalla työelämän kehitys huomioon ja poistamaan koulutusten arvostuseroja. 1990-luvun alussa koulutuspolitiikan tavoitteena oli kehittää ja seurata peruskoulun jälkeistä koulutusta, erityisesti ammatillisesti eriytyvää koulutusta. Huomio kiinnittyi koulutuksen laadulliseen ja määrälliseen suunnitteluun, jolloin pantiin merkille nuorisotyöttömyys ja laman vaikutukset. Koulutussuunnitellussa otettiinkin erityisesti huomioon työelämän näkökulmat ja tarpeet. (Meriläinen 2008, 82–83.)
Koska hankkeesta ei päästy yhteisymmärrykseen, laati Holkerin hallitus koulutuspoliittisen selonteon 1990-luvulla, jossa esiteltiin vaihtoehtoinen malli uuden koulutusmuodon rinnalle. Tässä mallissa ammatillinen oppilaitos ja lukio pysyisivät hallinnollisesti ja rakenteellisesti erillään toisistaan, jolloin koulutusta pyrittiin laajentamaan vanhojen koulutusrakenteiden puitteissa. Uusi malli sai nuorisokoulun kaltaisia vasta-argumentteja
osakseen. Ensinnäkin Ruotsissa tapahtuneen epäonnistuneen koulutuksen tulokset olivat vahvasti mielessä ja toisekseen esitetiin huolta koulutuksesta ja sen tuloksien mahdollisesta laskusta sekä haja-asutusten oppilaiden yhteneväisestä mahdollisuuksien kaventumisesta.
Toisekseen koko hanke nähtiin epätoivottavana kehityksenä 12 vuotta kestäväksi peruskouluksi. Kuitenkin nuorisokoulu sai puoltavia argumentteja osakseen vasemmistopuolueilta, joiden mukaan nuorisokoulu olisi mahdollistanut koulutuksen tason nousun ja tasa-arvon toteutumisen. Näiden lisäksi nuorisokoulu olisi vähentänyt ei-toivottua kilpailua eri koulutusmuotojen välillä. Kiistan ytimeksi muodostuikin jälleen jatko-opintokelpoisuus korkeakouluopintoihin, yhdistelmäopintojen pintapuolisuus, ylioppilastutkinnon arvo säilyminen sekä nuorisokoulun hallinnollinen asema. (Meriläinen
& Varjo 2008.)
Vuonna 1995 koulutusten integroinnin pohjalta luotiin nuorisoasteenkokeilu, jolloin opiskelija pystyi valitsemaan joko yleissivistäviin opintoihin painottuvia linjoja tai ammattisuuntautuneita ohjelmia taikka näiden yhdistelmiä (Varjo 2007, Meriläinen & Varjo 2008). Näistä vaihtoehdoista yhdistelmätutkinto esitti laajinta yhteistyömuotoa toisen asteen koulutuksien välillä (Sarjala 2002). Vasta-argumentit otettiin huomioon siten, että nuorisokoulussa painotettiin sekä ammattitaitoon perustuvan ammattitutkinnon, että ylioppilastutkintoon johtavan lukion oppimäärän monipuolistamista. Toisin sanoen nuorisokoulukokeilussa ei tavoiteltu 1980-luvun ehdotelmaa nuorisokoulusta uutena koulutusjärjestelmänä, vaan nuorisokoulukokeilussa ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus olivat erillään toisistaan hallinnollisesti ja rakenteellisesti. (Meriläinen & Varjo 2008.) Kaavailtu nuoriso asteen kokeilu olisi kestänyt 2-4 vuotta, ja se toteutettaisiin kurssimuotoisina ja luokattomina opintoina. Nuorisokoulun lopussa olisi suoritettu päättötutkinto, joka takaisi ammattitaidon ja jatko-opintokelpoisuuden. (Varjo 2007, 98–
104.)
Nuorisokouluun olisi siirtynyt koko ikäluokka peruskoulusta. Näin ollen suunniteltiin, että nuorisokoulun jälkeen neljännes ikäluokasta jatkaisi suoraan työelämään tai ammattiopistoihin, toinen neljännes puolestaan tiedekorkeakouluihin ja jäljelle jääneet puolet ikäluokasta olisivat siirtyneet ammattikorkeakouluihin. Tämä koulutusjärjestelmän niin kutsuttu kolmihaaroittuminen olisi tuottanut kolme väestöryhmää, jotka eroaisivat toisistaan koulutuksen myötä. Toisin sanoen puolet väestöstä sijoittuisi keskiluokkaan, neljännes ylempään keskiluokkaan ja neljännes puolestaan työväenluokkaan. Näin ollen
tämä koulutusstatusrakenne olisi laajentanut yhteiskunnan kerrostumarakennetta. (Kivinen, Rinne & Ahtola 1989, 131–132.)
Nuorisoasteen koulutuskokeilusta säädetty laki astui voimaan 1991, jolloin koulutuskokeilu toteutettiin vuosina 1992–1998, jolloin koulutuskokeilu kesti viisi lukukautta (Laki nuorisoasteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen kokeilusta 391/1991; Numminen, Lampinen, Mykkänen & Blom 1999, 9). Nuorisoasteen koulutuskokeilu toteutettiin käytännössä siten, että saman paikkakunnan ammatilliset oppilaitokset ja lukiot sovittivat opetuksensa yhteen. Kokeiluun osallistui yhteensä 12 000 opiskelijaa ja kokeilu toteutettiin 16 oppilaitoksessa. Kokeiluun osallistuvista oppilaitoksista suoritettiin kokeilun aikana viitenä vuotena tutkintoja, ja esimerkiksi lukuvuonna 1997–1998 ylioppilastutkinnon ja lukion oppimäärän suoritti 4800 opiskelijaa ja määrä kasvoi 400 opiskelijalla verrattuna aiempiin lukuvuosiin. Ammatillisia tutkintoja suoritettiin samana aikana 7700 kappaletta ja ammatillisten tutkintojen suorittaneiden määrä kasvoi 1500:lla. (Numminen ym. 1999, 27, 38–39.)
Nuorisokoulukokeilun ansiosta lukio-opintojen ja ammatillisten opintojen yhdistelmiä suoritti kyseisinä lukuvuosina yli kolmasosa lukion oppimäärän ja ylioppilastutkinnon suorittaneista ja kaksi viidesosaa ammatillisen tutkinnon suorittaneista. Tämän lisäksi kahden tutkinnon, eli ammatillisen perustutkinnon ja ylioppilastutkinnon suorittaminen samanaikaisesti yleistyi. Puolestaan itse yhdistelmätutkintoa eli nuorisoasteen tutkintoa, jossa yhdistyi ammatilliset ja lukio-opinnot sekä työharjoittelu, suoritti vain 5–6 opiskelijaa vuosittain kokeilun aikana. Määrä oli vähäinen, sillä osa yhdistelmätutkintoa suorittaneista muutti opinto-ohjelmaansa opintojen edetessä tai vaihtoi joko ammatillisiin tai lukio-opintoihin. Yhdistelmäopinnot koettiin toisaalta myös vieraaksi tutkinnoksi, jolloin opiskelija suoritti mieluummin vakiintuneen ja yleisesti tunnustetun tutkinnon.
Oppilaitokset eivät myöskään markkinoineet yhdistelmätutkintoa suunnitellulla tavalla, jolloin tutkinnon merkitykseksi muodostuikin lähinnä lisäajan tarjoaminen tutkintovalinnan tekoon. (Emt. 38-43.)
Toisin sanoen nuorisoasteen kokeilun tarjoamasta yhdistelmätutkinnosta ei tullut vetovoimaista tutkintoa, mutta kaksoistutkintojen suorittaminen kasvoi kokeilun yhteydessä.
Kokeilun myötä kehittyikin laajoja alueellisia yhteistyöverkostoja eri oppilaitosten välillä.
Etenkin opiskelijat hyötyivät yhteistyön tarjoamasta monipuolistuneesta opintotarjonnasta,
sillä nuorisokoulu toi ylioppilastutkinnon suorittamisoikeuden myös ammatillisessa perustutkinnossa opiskeleville. (Sarjala 2002.) Kokeilun pohjalta kehitettiin toisen asteen lainsäädäntöä muun muassa poistamalla oppilaitosten yhteistoimintaesteitä, lisäämällä opintojen valinnaisuutta ja helpottamalla ammattiin opiskelevan osallistumista ylioppilastutkinnon suorittamiseen. Näiden lakimuutoksien jälkeen luotiin yhteistoimintavelvoite oppilaitosmuotojen välille. (Sarjala 2002; Meriläinen 2008, 83.) Linnan (2002, 12–18) mukaan oppilaitosten yhteistyön avulla on voitu sivuuttaa poliittiset erimielisyydet, jolloin oppilaitoksien tehtävien hoito jakautuu asiantuntijuuden perusteella.
Kokeilun myötä kiinnitettiin myös enemmän huomiota opetuksen ja koulutuksen laatuun sekä elinikäisen oppimisen edistämiseen muun muassa luomalla koulutusjärjestelmän ulkopuolella hankittujen taitojen ja tietojen tunnistamisjärjestelmiä (Linna 2002).
Nuorisokoulutuskokeilun myötä selvitettiin kaksoistutkintojen antamia valmiuksia opiskelijalle. Kaksoistutkinto tarjosi ammattiin opiskeleville jatkoopintokelpoisuuden ja -valmiuden sekä lisäsi työelämässä tarvittavia laajempia taitokokonaisuuksia, kuten kielitaitoa. Lukiolaisille kaksoistutkinto mahdollisti nopeamman ammattiin valmistautumisen ja antoi mahdollisuuden tutustua ammattialaan syvemmin verrattuna pelkän lukio-opiskelun ammattitietotarjontaan. Opiskelijat itse kokivat saavansa kaksoistutkinnosta luottamusta opinnoista selviytymiseen ja selkeyttä ammatillisiin tavoitteisiin. Opiskelijat kokivat kriittisen ajattelutaidon ja yhteistyötaitojen kehittyneen kokeilun myötä. (Numminen ym. 1999.)
Opetusministeriön (2001) mukaan nuorisoasteen koulutuskokeilussa toteutui paikallistason suunnittelu, ja keskushallinnosta saatu ohjaus oli arvioivaa ja neuvottelevaa. Kokeilun myötä oppilaitosten verkostoyhteistyö kehittyi ja kokeilun myötä saatiin malleja ja kokemuksia tulevaisuutta varten. Näitä yhteistyön tuloksia ovat muun muassa oppilaitosten yhteiset opintoprojektit, luokaton toimintamuoto ja alueelliset työjärjestys-, opintotarjonta- ja oppilaanohjausratkaisut. Työryhmän mukaan lainsäädäntöä oli muutettu nuorisokokeilun aikana mahdollistamaan toisen asteen oppilaitosten yhteistyö, jolloin koulutuskokeilua ei ollut tarve enää jatkaa. Tämän vuoksi nuorisokokeilusta säädetty kokeilulaki ja –asetus kumottiin 21.8.1998 lailla, joka tuli voimaan 1.1.1999 (Laki nuorisoasteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen kokeiluista annetun lain kumoamisesta 638/1998). Mainittua lakia kuitenkin muutettiin (519/2000) lailla nuorisoasteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen kokeiluista annetun lain kumoamisesta annetun lain 3 §:n muuttamisesta (519/2000), jonka
mukaan nuorisoasteen koulutuskokeilukoulutukseen voitiin ottaa opiskelijoita viimeisen kerran vuonna 2001, jonka jälkeen koulutuskokeilu päättyi.