Oppiminen ei ole sidottu tiettyyn paikkaan ja aikaan, vaan sitä tapahtuu kaikkialla ja kaiken aikaa. Muodollisen koulutuksen lisäksi oppimista tapahtuu muun muassa epä-muodollisissa oppimisympäristöissä. Tällaisia epämuodollisia oppimisympäristöjä ovat esimerkiksi työpaikat, harrastus- ja vapaaehtoistoiminta, työpajat ja erilaiset työtoimin-nat sekä varusmies- ja siviilipalvelus.
Ammatillisen koulutuksen reformin myötä oppimisympäristöt ovat siirtyneet yhä enem-män työelämäpainotteisiksi. Reformin tavoitteena on edistää työpaikoilla tapahtuvaa oppimista sekä yksilöllistää sitä. Oppimisympäristöinä työpaikat ovat hyvin rikkaita ja oppimismahdollisuuksia on paljon tarjolla. Kupiaksen ja Peltolan (2019) mukaan työ-paikalla tapahtuvaa oppimista perustellaan usein 70-20-10-mallilla. Mallin mukaan 70 prosenttia oppimisesta tapahtuu työpaikalla työtä tekemällä, 20 prosenttia vuorovaiku-tuksessa toisten kanssa ja 10 prosenttia järjestetyssä kouluvuorovaiku-tuksessa. Malli ei perustu tie-teelliseen tutkimukseen ja on saanut siitä syystä osakseen kritiikkiä. Se kuitenkin herät-tää pohtimaan työpaikoilla tapahtuvan oppimisen merkitystä ja asemaa. (Kupias & Pel-tola 2019, 15 – 18.)
Työpaikat tarjoavat jatkuvasti uusia kokemuksia, joista on mahdollista oppia. Nämä opit voivat jäädä hyödyntämättä, mikäli niitä ei tehdä näkyväksi ja systemaattisem-miksi. Oppimisen kannalta olisi keskeistä pysähtyä pohtimaan, huomaamaan ja reflek-toimaan kertyneitä kokemuksia ja niistä ammennettavaa oppia. Parhaimmillaan oppi-minen on luonteva ja jatkuva osa työn tekemistä. Vuorovaikutus on myös keskeisessä roolissa työpaikalla tapahtuvassa oppimisessa. (Kupias & Peltola 2019, 24 – 25.)
Työelämä on muuttunut yhä enemmän tiimityöskentelyksi yksin työskentelyn sijaan.
Työtehtävien luonne on muuttunut ja yhä enemmän tarvitaan moniammatillisia tiimejä työtehtävistä selviytymiseen. Laaja-alaiset asiantuntijatiimit ja niissä tapahtuva vuoro-vaikutus tarjoavat erinomaiset oppimisen mahdollisuudet. Työntekijöiden erilaisen osaamisen ja hiljaisen tiedon esille tuominen vaatii työyhteisöltä vuoropuhelua ja aitoa vuorovaikutusta. Oppimisesta ja osaamisesta käytävää keskustelua tulisikin tuoda yhä enemmän mukaan työpaikalla tapahtuvaan arkikeskusteluun, jolloin siitä saataisiin enemmän irti ja se tulisi näkyväksi osaksi toimintaa. (Kupias & Peltola 2019, 26.)
Työpaikat ovat yksi perinteisimpiä epämuodollisia oppimisympäristöjä, ja sinne oppi-mista pyritään siirtämään yhä enemmän. Työpaikkojen lisäksi muita epämuodollisia oppimisympäristöjä ovat esimerkiksi harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan paikat, työpa-jat, kuntouttava työtoiminta sekä varusmies- tai siviilipalvelus.
Työpajatoiminnalla tarkoitetaan työnteon ja valmennuksen yhteensovittamista, jonka pyrkimyksenä on parantaa yksilön valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön sekä vahvistaa hänen arjenhallintataitojaan. Keskeistä työpajatoiminnassa on yhteisö sekä
tekemällä oppiminen, joka tapahtuu työnteon ja valmennuksen kautta. Työpajat ovat oppimisympäristöjä, joissa tuetaan yksilön työkykyä ja työyhteisöosaamista sekä ker-rytetään ammatillista osaamista. Työpajatoimintaa toteuttavat säätiöt, yhdistykset sekä kunnalliset organisaatiot ja vuonna 2016 sen piirissä oli yhteensä 25 770 henkilöä, joista 14 879 oli nuoria eli 29-vuotiaita tai alle. (Työpajatoiminta Suomessa.)
Kuntouttava työtoiminta puolestaan on tarkoitettu pitkäaikaistyöttömille, jotka haluavat parantaa elämänhallintaansa sekä lisätä työllistymismahdollisuuksiaan. Kuntouttavan työtoiminnan ajatuksena on tarjota yksilöllistä toimintaa, jonka tarkoituksena on paran-taa mahdollisuuksia saada työpaikka. Työtoiminparan-taa järjestetään sekä ryhmämuotoisesti että yksilöohjauksena ja toimintakyvyn arviointina. Toiminta pitää sisällään esimerkiksi tutustumista erilaisiin ammatteihin, työelämän pelisääntöjen opettelua sekä työtoimin-taa osallistumista. Kuntouttavaa työtoimintyötoimin-taa järjestävät muun muassa kunnat ja järjes-töt ja vuosittain niihin osallistuu yli 40 000 henkilöä, joista suurin osa on yli 25-vuoti-aita. (TE-palvelut 2014; Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2019; Terveyden ja hyvin-voinnin laitos 2018; Vates 2018.)
Harrastus- ja vapaaehtoistoiminta käsitteinä ovat varmaan kaikille tuttuja, mutta niiden määrittely ja erottaminen ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi opetus- ja kulttuuri-ministeriö määrittelee harrastamisen ohjatuksi tai omatoimiseksi, ryhmässä tai yksin ta-pahtuvaksi harrastamiseksi. Harrastamisessa yhdistyy usein yhteisöllinen sekä omatoi-minen toiminta ja harrastamiseen kuuluu myös esimerkiksi vapaaehtoistoiminta. (Ope-tus- ja kulttuuriministeriö 2017, 6.) Vapaaehtoisuus itsessään on myös hyvin laaja kä-site, joka liittyy moniin elämän eri osa-alueisiin. Perinteisesti ottaen vapaaehtoistyö määritellään omasta vapaasta tahdosta tehtäväksi palkattomaksi työksi (Pessi & Orasaari 2010, 9). Euroopan parlamentti on lisännyt vapaaehtoisuuden määritelmään va-paan tahdon ja palkattomuuden lisäksi kaksi asiaa. Vapaaehtoisuuden tulee hyödyttää niin sanottua kolmatta osapuolta perhe- ja ystäväpiirin ulkopuolella ja sen tulee olla avointa kaikille. (Euroopan parlamentti 2008, 11.) Vapaaehtoisuus voidaan nähdä myös niin sanottuna vastikkeellisena vapaaehtoisuutena, johon liittyy usein sosiaalinen paine.
Tällaisia ovat esimerkiksi taloyhtiöiden talkoot. (Nystén 2018.)
Vapaaehtoistoimintaa tapahtuu lähinnä yhdistysten ja järjestöjen kautta ja sen toiminta-muodot vaihtelevat paljon. Vapaaehtoistoiminta voi tapahtua verkossa tai kasvotusten,
se voi olla pieniä tekoja tai päivittäistä osallistumista johonkin. Suomalaisista noin puo-let on tehnyt vapaaehtoistyötä viimeisen vuoden aikana ja keskimäärin vapaaehtoistyötä tehdään noin 15 tuntia kuukaudessa. (Vapaaehtoistoiminta nyt ja tulevaisuudessa 2018.) Harrastustoiminnan piirissä puolestaan on arviolta 89 % 6 – 29-vuotiasta lapsista ja nuorista (Ranto, Tarja, Anttonen, Korsberg & Tuure 2019, 15). Voidaan siis todeta, että suomalaiset osallistuvat paljon sekä harrastus- että vapaaehtoistoimintaan.
Varusmiespalvelus kuuluu asevelvollisuuslain (28.12.2007/1438) alaiseen toimintaan ja se on pakollista jokaiselle 18-vuotta täyttäneelle miespuoliselle suomalaiselle. Sivii-lipalvelus puolestaan on varusmiespalveluksen vaihtoehto niille, joiden vakaumus estää Puolustusvoimissa palvelemisen. Siviilipalveluksen kesto on lähtökohtaisesti 347 päi-vää kun taas varusmiespalveluksen kesto vaihtelee 165 päivästä 347 päipäi-vään koulutuk-sen vaatimustason mukaan. Varusmieskoulutukseen osallistuu vuosittain noin 21 000 henkilö ja siviilipalvelukseen noin 2000 henkilöä. (AKL 2019; Asevelvollisuuslaki 2007, Siviilipalvelus; Varusmiespalvelus ja -koulutus.)
Oppia voi monella tavalla erilaisissa ympäristöissä. Tähän mennessä on tarkasteltu op-pimisen määritelmiä ja siihen vaikuttavia tekijöitä sekä erilaisia oppimisympäristöjä.
Seuraavaksi tarkastellaan näiden asioiden merkitystä ja yhteyttä osaamiseen sekä sy-vennytään vallalla olevien käsitysten ja näkökulmien vaikutuksiin osaamisen tunnista-misessa ja tunnustatunnista-misessa.
3 OSAAMINEN
Osaaminen on oppimisen tulos. Aiemmissa kappaleissa määriteltiin oppiminen elin-ikäiseksi prosessiksi, jota tapahtuu niin muodollisesti, epämuodollisesti kuin arkioppi-malla erilaisissa oppimisympäristöissä. Työ, oppiminen ja muu elämä limittyvät toi-siinsa moninaisesti läpi elämänkulun, jonka takia osaamista tulee tarkastella kaikista lähtökohdista käsin.
Liian usein osaaminen jää tunnistamatta ja hyödyntämättä. Opetushallituksen terveh-dyksessä (Heinonen 2019, 3) muistutetaan siitä, että eri tavoin ja erilaisissa tilanteissa
hankittua osaamista on tunnistettava ja tunnustettava. Muodollisen koulutuksen rinnalla epämuodollinen oppiminen ja arkioppiminen tulevat yhä tärkeämmiksi, kun merkittävä osa osaamisesta kertyy virallisen koulutusjärjestelmän ulkopuolella. Tämä osaaminen jää osin hyödyntämättä, koska osaamista ei tiedosteta eikä sitä tehdä näkyväksi. Osaa-mista tulisi tarkastella pelkän koulutusjärjestelmän sijaan kokonaisvaltaisena oppimis-järjestelmänä, jossa muodollinen ja epämuodollinen oppiminen sekä arkioppiminen kulkevat limittäin. (Heinonen 2019, 3.)