ADHD-häiriö

ADHD:lla tarkoitetaan aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötä. ADHD on aivojen etuosassa ilmenevä neurologinen kehityshäiriö, johon liittyy keskushermoston rakenteellisia, neurokemi-allisia ja toiminnneurokemi-allisia poikkeavuuksia ja jonka oireiden kehittymiseen voivat vaikuttaa perin-nölliset tekijät (n. 80 % tapauksista), raskauteen ja synnytykseen liittyvät tekijät, ympäristöte-kijät, kuten äidin tupakointi, sekä erilaiset psykososiaaliset ja biologiset teympäristöte-kijät, ja niiden välinen vuorovaikutus. (Lindh & Sinkkonen 2009, 72; ADHD-liitto 2017; Jäntti 2016, 289–290; Adler

& Florence 2009, 55; Lougy ym. 2007, 6–8; Parikka ym. 2017, 35.)

ADHD-diagnoosiin liittyy usein samanaikaisesti myös muita psykiatrisia ja neurologisia häiri-öitä kuten masennus- ja ahdistusoireita. Tutkimusten mukaan jopa 50–90 % ADHD-oireisista

henkilöistä on liitännäishäiriöitä ja määrä lisääntyy hoidon ollessa riittämätöntä. Liitännäishäi-riöiden ilmetessä, on tärkeää hoitaa ensimmäiseksi vakavin häiriö. (ADHD-liitto 2017; Huttu-nen 2016; Jäntti 2016, 294; Adler & Florence 2009, 48; Juusola 2012, 29.) Lisäksi samanaikai-sesti ADHD:n kanssa esiintyy usein erilaisia oppimisen, kielellisen kehityksen tai motoriikan erityisvaikeuksia sekä toiminnanohjauksen tai aistitoiminnan säätelyn ongelmia, joita esiintyy yhdellä kolmasosalla tai jopa puolella ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla. Autismikirjon häi-riön yhteydessä esiintyvän ADHD:n prosenttiosuus on lapsilla 30–80 %. (Berggren 2017; Pa-rikka ym. 2017, 36.) Opettajien tietoisuuden lisääminen sekä ADHD-häiriöstä että niiden liitän-näishäiriöstä on tärkeää, jotta tukimuodot voitaisiin myös koululuokissa luoda mahdollisimman tehokkaiksi.

Aivojen neurologinen poikkeavuus vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja havainnointiin (Jäntti 2016, 289). Tarkkaavuuden kykyihin vaikuttavat puolestaan oleellisesti keskushermostossa kul-kevat viestit, jotka kulkul-kevat välittäjäaineiden avulla hermosolusta toiseen. ADHD-diagnosoi-dulla henkilöllä näiden välittäjäaineiden määrä sekä tasapaino ovat poikkeavia ja luovat tämän takia tarkkaavuuden ongelmia. (Dufva & Koivunen 2012, 37; Lougy 2007, 7–8.) ADHD:n voi-daan sanoa olevan "piilovamma" sillä siitä kärsivät eivät "näytä" erilaisilta kuin muut ihmiset ja tämän seurauksena monilla ihmisillä voi olla vaikeuksia ymmärtää ADHD:ta sairautena (Adler

& Florence 2009, 34, 52).

ADHD-oireisen henkilön ongelmat hallita itsehillintäänsä ja tahdonvoimaansa johtuvat biolo-gisista syistä. ADHD-diagnosoiduilla henkilöillä on todettu muun muassa aivokuoren, otsaloh-kon, tyvitumakkeiden, limbisen järjestelmän ja pikkuaivojen koon poikkeavuuksia. Heillä on myös jatkuva dopamiinin puute palkitsevuuteen ja motivaatioon liittyvillä aivojen alueilla, minkä vuoksi aivojen aktivaatiotaso on motivaatiota, tarkkaavaisuutta ja tunteiden hallitsemista säätelevillä alueilla matalampi kuin muilla. Tästä johtuen muun muassa ennakointi, muistami-nen, keskittymimuistami-nen, oppiminen ja asioiden organisointi ovat haasteellisia. (Jäntti 2016, 290–

291; Adler & Florence 2009, 57; Lougy ym. 2007, 6–8.)

ADHD:ssa on kyse ihmisen vaikeudesta kontrolloida omaa käyttäytymistä ja toimintaansa ym-päristön, tehtävän tai omien tavoitteidensa mukaisesti (Jäntti 2016, 291). Yleisimpiä

ADHD-oireyhtymässä esiintyviä oireita ovat kehitystasoon sopimaton jatkuva tarkkaamattomuus, im-pulsiivinen käytös ja yliaktiivisuus. Tarkkaavuuden ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi jatku-vana vaikeutena keskittyä annettuun tehtävään, vaikeutena seurata ohjeita tai kuunnella toisen puhetta sekä ulkopuolisista ärsykkeistä häiriintymisenä. Tarkkaavuushäiriöinen henkilö ei ky-kene suodattamaan epäolennaista informaatiota, jolloin liialliset ärsykkeet aiheuttavat informaa-tiotulvan aivoissa ja näin ollen vaikeuttavat keskittymistä. Impulsiiviseen käytökseen kuuluvat esimerkiksi toisten keskeyttäminen ja toistuvat vaikeudet odottaa omaa vuoroa. Levoton impul-siivisuus johtuu ajatuksen ja toiminnan välisestä heikosta yhteydestä. Yliaktiivisuus ilmenee puolestaan muun muassa vireystilan voimakkaana vaihteluna, vaikeutena pysyä paikallaan tai jatkuvana levottomuuden tunteena. Tutkimusten mukaan yliaktiivisuus ei johdu liian aktiivisista aivoista, vaan aivojen joidenkin toimintojen hidastumisesta, jonka seurauksena henkilö huo-maamattaan ja automaattisesti nostaa vireyttään esimerkiksi liikkumalla, puhumalla levotto-masti tai vaipumalla omiin ajatuksiinsa. Oireet ilmenevät ja korostuvat yksilöllisesti: vaikka ADHD on diagnoosina yhteinen, on ryhmä keskenään hyvin heterogeeninen. On tärkeää erottaa ADHD-oireyhtymä hetkellisesti esiintyvästä tarkkaamattomuudesta sekä ylivilkkaudesta, joita voi esiintyä monissa eri tilanteissa erilaisista syistä. (ADHD-liitto 2017; Huttunen 2016; Jäntti 2016, 291–292; Reid & Johnson 2012, 18; Adler & Florence 2009, 35–36, 44.)

ADHD voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin, joissa kaikissa on kuitenkin kyse samasta häiriöstä.

Tarkkaamattomuuteen painottuva muoto (Attention Deficit Disorder, ADD) näyttäytyy keskit-tymisvaikeuksina ilman ylivilkkautta tai impulsiivisuutta. ADD-oireisella henkilöllä on usein keskittymisvaikeuksia, ajatusten harhailua ja vaikeuksia aktivoitua sekä suunnitella omaa toi-mintaansa. Rauhallisen käytöksen ja opittujen selviytymiskeinojen vuoksi oirekuva voi näkyä heikosti ulospäin, vaikka se aiheuttaisikin henkilölle suuria haasteita. Yliaktiivis-impulsiivi-sessa muodossa ei puolestaan esiinny merkittäviä keskittymisvaikeuksia, vaan oireet painottuvat jatkuvaan levottomuuteen sekä toimimiseen hetken mielijohteesta. ADHD:n yhdistetyssä muo-dossa ongelmia esiintyy kaikilla keskeisillä oirealueilla, ja tällaisena ADHD usein mielletään.

Hoitoa suunnitellessa oireiden painottuminen on hyvä ottaa huomioon, mutta perusperiaatteet ovat samanlaiset kaikissa muodoissa. (Parikka ym. 2017, 34; Jäntti 2016, 292–293, 300; Juusola 2012, 31.)

ADHD-oireyhtymän toteaminen ja hoito

ADHD on kliininen diagnoosi, jonka tekeminen on laaja-alainen prosessi moniammatillisessa yhteistyössä, esimerkiksi lääkärin, psykologin ja erikoisasiantuntijoiden kesken. Lähetteen häi-riön tutkimiseen voi saada yksityiseltä lääkäriltä tai julkisen terveydenhuollon puolelta. Diag-noosi tehdään yleensä perusterveydenhuollon piirissä, mutta tarpeen vaatiessa erikoissairaan-hoidon piirissä. Kansainvälisten kriteerien mukaisesti diagnoosin tekoon kuuluu taustatietojen tutkiminen, haastatteluja sekä kliininen tutkimus. (Jäntti 2016, 297, 299; Adhdtutuksi.fi 2017.) ADHD-diagnoosin edellytyksiin kuuluu oireiden runsaus ja niiden selkeä haitta, oirei-den esiintyminen eri elämäntilanteissa vähintään puolen vuooirei-den ajan ja oireioirei-den esiintyminen ennen seitsemän vuoden ikää ilman että ne soveltuvat mihinkään muuhun psykiatriseen häiri-öön. Diagnoosin saaminen voi olla niin lapselle kuin aikuisellekin helpottava tieto itsetunnon ja minäkuvan kannalta, koska muuten oireet voidaan selittää esimerkiksi "huonolla" käytöksellä, laiskuutena tai tottelemattomuutena. ADHD-diagnoosin saaminen ei kuitenkaan ole tarpeen, jos oireet eivät häiritse normaalia elämää. (ADHD-liitto 2017; Huttunen 2016; Jäntti 2016, 294.) Lougyn ja hänen tutkijaryhmänsä (2007, 11) mukaan ADHD-diagnoosi on todennäköinen, jos oireiden mukaista käyttäytymistä esiintyy vähintään kahdessa tai useammassa eri ympäristössä.

Jos taas impulsiivisuutta tai tarkkaamattomuutta esiintyy esimerkiksi vain koulussa, on ympä-ristö diagnoosia todennäköisempi syy käyttäytymiselle. (Lougy ym. 2007, 11.)

ADHD-diagnosoidulle henkilölle hoitoa suunniteltaessa tulee ottaa yksilö kokonaisvaltaisesti huomioon: hoito suunnitellaan yksilöllisten tarpeiden sekä tavoitteiden pohjalta ja tukimuodot suunnataan niihin paikkoihin, asioihin ja tilanteisiin, joissa vaikeudet esiintyvät. Hoidon järjes-tämiseen vaikuttavat muun muassa ADHD-oireiden määrä ja niiden voimakkuus sekä mahdol-liset oheissairaudet. ADHD-häiriön hoitamiseksi on olemassa saatavilla lääkkeettömän, psyko-sosiaalisen, hoidon lisäksi lääkehoitoa, joka voidaan aloittaa tarpeen vaatiessa. Hoidon on to-dettu olevan tehokkainta silloin kun näitä kahta hoitomuotoa yhdistetään pitkäjänteisesti. Psy-kososiaaliseen hoitomuotoon kuuluvat muun muassa tiedon antaminen ja neuvonta, erityisjär-jestelyt, koulujen pedagogiset menetelmät sekä toimintaterapia. (Jäntti 2016, 295–296; Adhdtu-tuksi.fi 2017.)

ADHD-oireinen henkilö tarvitsee melkein aina tukea arjessaan: oireiden esiintyminen voi vai-keuttaa jokapäiväistä elämää esimerkiksi koulu- tai kotiympäristössä, jolloin ympäristöön liit-tyvät tukitoimet ovat merkityksellisessä asemassa. Ensisijainen vastuu ADHD-oireisen yksilön tarvitsemien tukitoimien järjestämisestä on asuinpaikkakunnan peruspalveluilla, kuten kouluilla sekä sosiaalitoimella. Tämän takia on esimerkiksi lapsen kehityksen kannalta tärkeää kertoa ADHD-diagnoosista koulussa ja tehdä huoltajien kanssa yhteistyötä, jotta koulun opettajat voi-vat huomioida erityistarpeet mahdollisimman hyvin: ympäristön olisi hyvä tukea oppilaan oman toiminnan ohjaamista sekä tarkkaavaisuutta. ADHD-oireisen henkilön kohdalla tulisi suosia rauhallisuutta ja säännöllisiä rutiineja, sillä odottamattomat tapahtumat ja hälinä vaikeuttavat kykyä keskittyä ja tätä kautta lisäävät levottomuutta ja impulsiivisuutta. Rutiinien avulla on helppo muistaa mitä tapahtuu nyt ja mitä henkilöltä seuraavaksi odotetaan. (Adhdtutuksi.fi 2017; ADHD-liitto 2017; Huttunen 2016; Jäntti 2016, 299; Reid & Johnson 2012, 157.)

Kun lääkkeettömät tukimuodot on otettu käyttöön eivätkä ne yksinään ole riittäviä, on viimeis-tään ajankohtaista aloittaa lääkehoito. Lääkehoito voidaan aloittaa myös silloin, jos muita tuki-toimia ei ole tarpeeksi saatavilla tai ADHD-oireiluun kuuluu neurologisia vaikeuksia. Lääke-hoidon tarkoituksena on lieventää oireita ja samalla tehostaa sekä tukea lääkkeetöntä hoitoa mahdollisimman pienellä annostuksella. Yksilöllisen tarpeen huomioiden lääkitys voi olla jo-kapäiväistä tai tarvittaessa otettavaa. Lääkitys riippuu myös ADHD-diagnosoidun henkilön iästä, tarpeesta sekä tilanteesta: tavallisimpia lääkkeitä ovat keskushermostoa aktivoivat stimu-lantit tai vaihtoehtoisesti ei-stimustimu-lantit lääkkeet. Stimustimu-lantit lisäävät aivotoiminnan aktiviteetti-tasoa juuri sillä aivojen alueella, joka vastaa käytöksen säätelystä sekä ylläpitää tarkkaavaisuutta ja sinnikkyyttä. Tämän seurauksena tarkkaavuus, impulssikontrolli, reagointiaika sekä hie-nomotoriikka paranevat. Lääkkeet vähentävät myös liiallista motorista auktoriteettia sekä levot-tomuutta. Lääkehoidon tarve tarkastetaan aina tietyn väliajoin, tyypillisesti noin puolen vuoden välein, mutta usein lääkitys on pitkäkestoinen ja voi kestää useita vuosia. ADHD on synnynnäi-nen, pysyvä, ominaisuus, jonka oirekuvat voivat vaihdella läpi elämän. (Jäntti 2016, 297, 301;

Adhdtutuksi.fi 2017; Barkley 2008, 329, 338–339; Reid & Johnson 2012, 67.)