Äidin tarina
• •r j f e s ä 11 ä m C V anhoissa F 1 V eh k eissä V v ie ra ille s samme huomasi eräs seurueestam
me esillä olevien entiajan sairaan
hoitoa esittelevien esineiden joukossa myös äidilleni kuuluneita esinei
tä. Muistiinpano- vihkoja sairaanhoi
to-opintojen ajalta, joitakin kirjeitä ja valokuvia, vanhoja h o ito ta r v ik k e ita m u i s t u t t a m a s s a vanhan sairaalan ajoilta. Karstulan
vanha sairaalahan toimi 70-luvun alkuun saakka punaisessa raken
nuksessa, joka nykyään tunnetaan Nuorisotalona. Vähän niinkuin Ta
pio Rautavaaran olkihattu-laulussa, myös minulla ajatukseni johtavat muistelemaan äidin tarinaa.
Kaisa Kyllikki Waris oli perinjuu
rin savolainen vaikka se savon kieli oli jäänyt jonnekin matkan varrelle ja vaihtunut suomenkieleksi. Hän syntyi Maaningalla 1911 seppä Juho VVariksen ja vaimo Otteljaanan per
heeseen järjestyksessä kuudentena seitsemästä lapsesta, Kyllikin lisäksi vain kolmetoista vuotta vanhempi veli Jaakko eli aikuisikään asti, m ui
den sisarusten elämä katkesi saira
uksiin jo varhaislapsuuden vuosina.
Juho VVaris piti sepän pajaansa Kyl
likin lapsuusvuosina Suonenjoella.
Siellä silloinen kansakoulunopet
taja oli huomannut, että tytöllä oli selvästikin lukupäätä ja suositteli Kyllikin pistämistä oppikouluun.
Sehän ei siihen aikaan ollut tytöille mitenkään tavanomainen vaihtoeh
to, varsinkaan jos vanhemmat olivat käsityöläisammatin harjoittajia, äiti Otteljaana hankki perheelle lisäansi
oita ompelijana. Koulutie kuitenkin alkoi 1922, mikä tiesi aamuin illoin junamatkaa Pieksämäelle oppikou
luun. Perheen isä kuitenkin kuoli jo seuraavana vuonna, mutta äiti
remman Erkki-vel- jen opetusta, kun tämä ei sairauden vuoksi voinut kou
lua käydä. Saman
laisia kotiopettajan töitä oli tarjolla seuraavaksi myös Jääsken pappilassa Karjalassa. Ensim
mäinen ammatti- toive oli kuitenkin k o tita lo u s o p e tta jan ammatti. Sitä silmälläpitäen Kyl
likki sitten kävikin e m ä n t ä k o u l u n . Siltä ajalta on vie
läkin tallessa äidin reseptivihko, johon kauniilla käsialalla on kirjoitettu monen maukkaan ruokalajin resepti, maustekakku tärkeimpänä. Suunnitelmat kuiten
kin muuttuivat ja niin alkoivat sai
raanhoito-opinnot Kuopiossa ja sen jälkeen erikoistuminen kirurgiseen sairaanhoitoon Helsingissä. Mistä lie tuo kiinnostus kirurgiaan tullut vai oliko vain johdatusta tulevia kohtaloita ajatellen? Niiltä ajoilta lienee peräisin äidin omissakin toi
missa usein esiin tullut lausahdus, jota eräs ruotsinkielinen kirurgi oli Iloisempia ilmeitä Tarinaharjun sotasairaalassa.
kustansi ompelutöitä tekemällä tyttärensä koulunkäynnin ja yliop
pilasjuhlia vietettiin keväällä 1930.
Pieksämäen yhteiskoulun silloinen ylioppilasluokka olikin Suomen oloissa varsin poikkeava, kymmen
kunnan valmistuneen joukossa oli vain yksi poika.
Ylioppilaaksitulon jälkeen työura alkoi kotiopettajana ensin Sammatis
sa, jossa sittemmin kirjailijana ansi
oituneen Eeva Joenpellon perheessä tarvittiin opettajaa hoitamaan nuo-
Nuoret tapasivat traagisissa olosuhteissa.
16
Eläkepäiviä Kyllikki-äiti sai viettää lastenlasten seurassa.
pitänyt tunnuslauseenaan: "bättre brödlös än rädlös", parempi leivätön kuin neuvoton.
Työura johti sitten Sonkajärven ja Käkisalmen sairaaloiden kautta Suonenjoen sairaalan ylihoitajaksi, jossa toimessa ollessa sitten Tal
visodan alkaessa tuli kohtalokas komennus Tarinaharjun sotasairaa
laan Siilinjärvelle. Elettiin raskaita aikoja, jolloin kirurgiselle sairaan
hoitajalle oli todella käyttöä. Monen nuoren miehen elämä ja tulevaisuus oli silloin myös riippuvainen siitä miten uuvuttavan pitkiä ja raskaita työpäiviä tekevä sotasairaalan hen
kilöstö onnistui tehtävässään. Kaikki muuttui kuitenkin heinäaikaan 1941, kun sairaalaan tuotiin räjähtävän luodin käsivarteensa saanut Kars
tulan mies, Aaro. Puheet kääntyivät talven mittaan siihen pisteeseen, että 9.5.1942 vietettiin häitä ja Kyllikistä tuli Myllyaho ja pienen maatilan emäntä Rantakylälle. Niin julma ja ihmisiä toisistaan erottava koettele
mus kuin sota onkin, se voi myös johtaa ihmiset yhteen odottamatto
malla tavalla.
Sota-ajan ankarissa ja niukoissa oloissa alkoi sitten yhteisen tilan raivaus ja rakentaminen ja perhekin kasvoi. Suruakin oli, kun toiseksi vanhin poika menehtyi jo alle vuo
den ikäisenä. Koulutetulle sairaan
hoitajalle oli kuitenkin niissä oloissa käyttöä ja niin tuli pyyntö Karstulan kunnasta hoitamaan kiertävänä sai
raanhoitajana rokotuksia ja muita toi
menpiteitä kyläkunnissa. Kesäkelillä polkupyörällä ja talvisin hiihtäen tai hevoskyydillä liikkuen tuli jo silloin Karstula tutuksi. Ja kävihän siinä niinkin että tämän jutun kirjoittajan liikuntaharrastus sai alkunsa jo en
nen syntymää äidin mukana hiihdel- lessä. Rantakylän kansakoulun opet
tajan toimessakin meni sitten yksi talvi, kunnes syksyllä 1949 tuli taas kunnasta pyyntö, olisi kuukauden sijaisuus Karstulan sairaalassa. Sitä työuraa kesti kuitenkin 22 vuotta.
Tuo aika Karstulan sairaalan hoitajana ja myöhemmin ylihoitaja
na teki Kyllikki Myllyahon tutuksi Karstulan, Kyyjärven ja Pylkönmä
en ihmisille ja hän puolestaan oppi tuntemaan alueen väen iloineen ja suruineen. Siihen aikaan Karstulan sairaala hoiti lähes kaikki ihmisen inhimilliseen toimintaan liittyvät terveydelliset toimenpiteet, syn
nytykset ja leikkaukset mukaan lukien. Ylihoitajan tehtävien hoidon ohella leikkaussalin toiminta kuului erityisesti vastuualueeseen saadus
ta kirurgisesta erikoiskoulutuksesta johtuen. Myös laboratoriotutkimuk
sien hoito kuului aika ajoin tehtävä
kuvaan, alan koulutuksen saaneita henkilöitä oli vaikea saada tulemaan ja jäämään pieneen ja vaatimatto
maan sairaalaan. Lääkäritkin vaih
tuivat usein, monen potilaan mieles
tä tutun hoitajan läsnäolo vuodesta toiseen teki kuitenkin sairaalastakin turvallisen tuntuisen paikan.
Henkilökohtaisesti varhaisimmat muiston äidin sairaalatyöstä liittyvät
viikottaisten vapaapäivien odotta
miseen. Pienen lapsen mielestä oli juhlahetki, kun isä valjasti hevosen kirkkoreen eteen ja lähti hakemaan äitiä postiautolta Haapalahdesta.
Toinen mieleen jäänyt asia lapsuus
vuosilta oli, kun pääsi käymään kir
kolla ja sai olla yötä vanhan sairaalan yläkerrassa, lossinpuoleisessa pääs
sä olevassa isossa ylihoitajan huo
neessa. Vähän isompana poikana äidin asunto ensin Sompin ja sitten Ritasen talossa tarjosi sitten hyvän koulukortteerin. Työasiat äiti halusi pitää erillään kotiasioista, hän oli erityisen tarkka siitä, että ei kertonut potilaita koskevista asioista. Tosin iloiset perhetapahtumat kyllä tuli
vat tietoon, aika monen pienokaisen kummiksikin häntä pyydettiin.
M arkku M yllyaho
