Ikäihmisten osallisuus ja yhdenvertaisuus kirkon diakoniapalveluiden piiriin pääsyssä korona-aikana

IKÄIHMISTEN OSALLISUUS JA YHDENVERTAISUUS KIRKON DIAKONIAPALVELUIDEN PIIRIIN PÄÄSYSSÄ

KORONA-AIKANA

Itä-Suomen yliopisto Teologian osasto Läntinen teologia Pro gradu -tutkielma Joulukuu 2021

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta

Filosofinen tiedekunta

Osasto Teologian osasto Tekijät

Hangasmaa Heikki & Hangasmaa Niina Työn nimi

Ikäihmisten osallisuus ja yhdenvertaisuus kirkon diakoniapalveluiden piiriin pääsyssä korona-aikana Pääaine

Käytännöllinen teologia

Työn laji Päivämäärä Sivumäärä

Pro gradu -tutkielma X 21.12.2021 101 sivua Sivuainetutkielma

Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä

Tässä pro gradu -tutkimuksessamme tarkastelemme kuinka yli 70-vuotiaiden ikäihmisten saavutettavuus ja yhdenvertaisuus toteutuivat kirkon tarjoamien diakoniapalveluiden piiriin pääsyssä koronapandemian aikana. Meidän tutkimuksemme tavoitteena oli saada sekä vastaukset tutkimuskysymyksiimme että sellaista tietoa, josta voisi tulevaisuudessa olla hyötyä ikäihmisten saavutettavuuden ja yhdenvertaisuuden parantamiseksi mahdollisten uusien pandemioiden tai vastaavanlaisten ongelmatilanteiden ilmaantuessa. Tutkimuskysymyksemme olivat seuraavat:

1. Mitkä olivat ne keinot, jolla diakoniapalveluissa pyrittiin tavoittamaan ikäihmiset ja millä tavalla diakoniapalvelujen toteuttajat kokivat valittujen keinojen edistäneen osallisuutta ja yhdenvertaisuutta?

2. Miten yli 70-vuotiaat kokivat heille suunnatut poikkeusolojen diakoniapalvelut, ja miten saavutettavuus ja yhdenvertaisuus näyttäytyivät heidän kannaltaan?

Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla teemahaastattelulomakkeen avulla diakoniatyöntekijöitä ja puolistrukturoidun lomakkeen avulla yli 70 vuotta täyttäneitä diakoniapalveluiden käyttäjiä Vaasan ja Kauhavan kaupunkien alueilla. Aineistoa tarkastelemme aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin.

Tuloksista voimme todeta, että huolimatta seurakuntien nopeasta reagoimisesta koronasulkuun muuttamalla monia käytänteitä sähköiseen muotoon, diakoniapalvelut eivät onnistuneet saavuttamaan ikäihmisiä riittävässä laajuudessa. Täten myös yhdenvertaisuuden ja osallisuuden tunteminen kyseisessä ikäryhmässä jäi toteutumatta. Tähän vaikuttaneita syitä olivat muun muassa ikäihmisten digitaitojen ja -laitteiden puuttuminen, jonka johdosta he eivät kyenneet saamaan tietoa kaikista saatavilla olevista palveluista, sekä epäluuloinen suhtautuminen vieraisiin puhelinnumeroihin, jonka vuoksi diakonien soittoihin ei aina vastattu. Tutkimuksen perusteella varmin tapa saada ikäihmisille tietoa perille on perinteinen kirje – se avataan ja luetaan aina.

Tutkimuksemme mukaan ikäihmiset ovat kuitenkin pystyneet huolehtimaan omasta hengellisyydestään television ja radion tarjoamien hengellisten ohjelmien ja jumalanpalvelusten avulla.

Avainsanat

Ikäihmiset, diakoniapalvelut, osallisuus, yhdenvertaisuus, saavutettavuus, COVID-19

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty

Philosophical Faculty

School

School of Theology Authors

Hangasmaa Heikki & Hangasmaa Niina Title

Inclusion and equality of the elderly in access to Church diaconal services during the Corona period Main subject

Practical Theology

Level Date Number of pages Master´s Thesis X December 21st

2021

101 pages Minor Thesis

Bachelor´s Thesis Intermediate Studies Thesis

Abstract

In this Master’s thesis, we examine how accessibility and equality for older people over the age of 70 were realized in accessing Church-provided diaconal services during the Corona Pandemic. The aim of our study was to obtain both answers to our research questions and information that could be useful in the future to improve accessibility and equality for older people in the event of possible new pandemics or similar problem situations. Our research questions were as follows:

1. What were the means by which the diaconal services sought to reach the elderly, and how did the practitioners of the diaconal services feel that the chosen means had promoted inclusion and equality?

2. How did people over the age of 70 experience the diaconal services directed at them during the lockdown, and how did accessibility and equality show up for them?

The research material was collected by interviewing diaconal employees with the help of a thematic interview form and by using a semi-structured form with users of diaconal services over the age of 70 in the cities of Vaasa and Kauhava. We review the material using data-driven content analysis.

From the results, we can conclude that despite the rapid response of the congregations to the corona closure by converting many practices to electronic form, diaconal services failed to reach the elderly on a sufficient scale. Thus, the knowledge of equality and inclusion in that age group also failed to materialize. Reasons for this included a lack of online skills and digital devices for the elderly, which prevented them from accessing all available services, and a suspicious attitude towards foreign telephone numbers, which prevented calls from deacons from always being answered. According to research, the surest way to get information to older people is through a traditional letter - it is always opened and read. However, according to our research, seniors have been able to take care of their own spirituality through the provision of television and radio through spiritual programs and services.

Keywords

Older people, diaconal services, inclusion, equality, accessibility, COVID-19

Sisällys

1 Johdanto...1

2 Tutkimuksen teoriapohja...7

2.1 COVID-19...7

2.2 Diakoniatyö...9

2.3 Ikäihmisille suunnattu diakoniatyö...13

2.4 Ikäihmisten hengellisyys...18

2.5 Osallisuuden kokemus ja saavutettavuuden käsite...20

2.6 Yhdenvertaisuuden merkitys...22

3 Tutkimuksen toteuttaminen...24

3.1 Tutkimustehtävä, osallistujat ja aineistonkeruu...24

3.2 Tutkimusmenetelmät ja aineiston käsittely...30

3.3 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys...34

4 Tulokset...39

4.1 Vastaajat...39

4.2 Seurakunnan toimintaan osallistuminen ja sen tärkeys ennen pandemiaa...41

4.3 Osallistuminen seurakunnan tilaisuuksiin pandemian alkamisen jälkeen...45

4.4 Yhteydenotto seurakunnasta ja uusien palvelujen tarjonta...49

4.5 Yhdenvertaisuuden kokemus ja parannusehdotuksia pandemia-ajan toimintatapoihin...59

5 Tulosten yhteenveto, johtopäätökset ja pohdinta...70

Lähteet...76

Kirjallisuus...77

Liitteet...93

1 Johdanto

Maaliskuun 11. päivä vuonna 2020 WHO luokitteli maailmanlaajuiseksi levinneen Covid-19 -vi- ruksen aiheuttaman kuolemanvaarallisen taudin pandemiaksi.¹ Ja muutama päivä myöhemmin, 16.3.2020, Suomen hallitus totesi yhdessä presidentin kanssa Suomeen poikkeusolot.²

Tämän jälkeen maassamme otettiin nopeasti erilaiset rajoitustoimet käyttöön. Tästä seurasi matkus- tusrajoituksia, etäopetukseen siirtymisiä, ravintoloiden ja kirkkojen sulkemisia ja varsinkin yli 70- vuotiaiden ikäihmisten elämänlaatuun merkittävästi vaikuttaneita ulkonaliikkumis- ja muiden hen- kilöiden tapaamiskieltoja. Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi tilanteeseen nopeasti ja hy- vin pian eri seurakunnissa ympäri maata suoritettiin digiloikkaa ja esimerkiksi jumalanpalvelukset pyrittiin striimaamaan netin välityksellä koteihin. Mutta kuinka kävi näiden yli 70-vuotiaiden, jotka olivat käyttäneet seurakunnan tarjoamia diakoniapalveluja? Tähän saakka he olivat käyneet kerhois- sa, sururyhmissä ja muissa heille suunnatuissa seurakunnan järjestämissä tilaisuuksissa, mutta pan- demian ilmaannuttua heillä ei ollutkaan lupaa muuhun, kuin ehkä välttämättömään kaupassa käyn- tiin.

Diakonien tekemät syntymäpäivä- ja muutkin vierailut ikäihmisten luona jäivät suurimmiksi osin toteutumatta. Havaitsimme keväällä 2020 eri seurakuntien nettisivuja selaillessamme, että vanhuk- sille tarjottavia palveluja käsittelevät sivut ammottivat lähes poikkeuksetta tyhjyyttään. Oliko todel- lakin niin, että ikäihmiset ”lakkasivat olemasta” koronan myötä?

Poikkeusolot toivat haasteita ikäihmisille niin perusarjen käytäntöihin kuin hengellisen elämän to- teuttamiselle. Vaikka kirkoissa järjestettäviin tilaisuuksiin sai pandemian alussa osallistua rajattu määrä ihmisiä, yli 70-vuotiaat rajattiin näiden tapahtumien ulkopuolelle. Korvaavaksi, kaikille ikä- ryhmille suunnatuksi palveluksi kehitettiin etäkirkko ja seurakunnissa jumalanpalvelusten strii- mauksista tuli äkkiä rutiinia. Ongelmallisen tilanteesta teki se, että vanhempi väestönosa ei välttä- mättä ollut digiloikkaansa tehnyt, ja heidän digitaitoiset lapsensa ja sukulaisensa eivät saaneet tulla heitä tapaamaan kuin korkeintaan ikkunan taakse. Virtuaalikirkkoonkin pääsy saattoi olla haastavaa, mutta ehkä joillekin mahdollista. Jumalanpalvelukset ovat vain yksi, vaikkakin keskeinen toiminta-

1 WHO 11.3.2020.Katsottu 1.11.2021.

2 Valtioneuvosto 16.3.2020. Katsottu 1.11.2021.

muoto. Miten etäyhteyksiä sovellettiin ikäihmisille suunnattuihin diakoniapalveluihin, kuten synty- mäpäiväkäynteihin, kerhoihin, sururyhmäkokoontumisiin, sielunhoidollisiin keskusteluihin, retkiin ja niin edelleen? Mitä korvaavia palveluita tilalle kehitettiin ja kuinka ne toteutettiin? Kirkkohalli- tuksen kootuissa koronaohjeissa 15.10.2020 todettiin, että:

Seurakuntalaisia voidaan tavata vastaanottotilassa tai kotikäynnillä, kun huolehditaan turvaohjeiden noudattamisesta. Tapaaminen voidaan hoitaa myös ulkotilassa, puhelimella tai verkossa. Vapaaehtoistoi- minnassa noudatetaan samoja periaatteita.³

Poikkeusolojen toteaminen tarkoitti koulujen ja yliopistojen sulkemisen ja etäopiskeluun siirtymi- sen lisäksi sitä, että yli 70-vuotiaat velvoitettiin välttämään kontakteja muiden ihmisten kanssa mah- dollisuuksien mukaan.⁴ Pahimmissa tilanteessa olivat ikäihmisten hoivakotien asukkaat, koska siellä rajoitukset olivat ulkopuolisten tapaamisten suhteen muita tiukemmat; saimmehan eri medioista ja lehdistä lukea, kuinka monissa hoivakodeissa korona oli päässyt leviämään vanhusten keskuudessa ja aiheuttanut menehtymisiä.⁵ Ikäihmisten tilanne näytti pelottavalta. Saavutettavuus ja yhdenvertai- suus eivät vaikuttaneet toteutuvan heidän kohdallaan, mutta oliko heidän kuitenkin mahdollista ja missä määrin päästä kirkon diakoniapalvelujen piiriin?

Tämän tutkimuksen aiheena on vanhusten pääseminen diakoniapalvelujen piiriin koronapandemian aikana. Ikäihmisiin kohdistuneet rajoitukset ja seurakunnan toiminnan siirtyminen suurelta osin säh- köisiin palvelimiin herättävät kysymyksiä diakoniatyön saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta sekä diakoniatyön asiakkaiden osallisuuden kokemuksesta.

Työssämme tulemme tarkastelemaan osallisuuden kokemusta, miten se syntyy, pysyy tai romuttuu.

Pyrimme avaamaan osallisuutta myös ilmiönä, sekä diakonian mahdollista erikoisarvoa osallisuu- den kokemuksessa verratessa muihin palveluiden tuottajiin, esimerkiksi kolmannen sektorin ikäih- misille suuntaamiin palveluihin. Tarkastelemme myös saavuttavuuden käsitettä sekä yhdenvertai- suuden merkitystä ja kokemusta kirkon diakoniatyössä. Ikääntyminen ja uskonnollisuus ovat lisäksi sellaisia aihealueita, joita sivuamme työssämme. Rajaamme tutkimuksemme alueellisesti Lapuan hiippakuntaan, ja se tulee koskemaan vain yli 70-vuotiaita, koska heihin kohdistuivat tiukimmat ko- ronarajoitukset.

3 Evl.fi. Katsottu 29.4.2021.

4 Valtioneuvosto 16.3.2020. Katsottu 29.4.2021.

5 Härkönen 2020. Katsottu 2.11.2021; Mtvuutiset.fi. Katsottu 2.11.2021.

Koronan vaikutuksista diakoniatyöhön tai yleisesti kirkon työntekijöihin ovat aiemmin tutkineet muun muassa Anni Salmesvuori, jonka tutkimus koski koronan merkitystä Tampereen Messukylän seurakunnan diakoniatyötä, sekä Joonas Miettinen, joka tutki Akava Works:ille koronapandemian vaikutusta akavalaisten työelämään syksyllä 2020.⁶ Näistä kumpikaan tutkimus ei kuitenkaan selvit- tänyt, miten yli 70-vuotiaiden diakoniapalvelut muuttuivat tai kuinka heidät huomioitiin rajoitusten alettua. Myöskään Veli-Matti Salmisen Kirkon tutkimuskeskukselle laatimasta raportista kirkon työntekijöille ja luottamushenkilöille vuonna 2021 tehdystä koronakyselystä ei asiaan saatu enem- pää selvyyttä. Johtopäätöksissään Salminen ainoastaan toteaa: ”Yksi pandemia-ajan kuormitustekijä on se, että ihmisiä kannattelevaan ja palvelevaan työhön on muodostunut paljon esteitä. Toiminta esimerkiksi diakoniassa, nuorisotyössä ja ikääntyneiden parissa on järjestettävä tavalla tai toisella, koska ihmisten avun ja tuen tarpeet ovat jatkuvasti läsnä. Seurakunnat eivät aina pysty yksin vastaa- maan näihin tarpeisiin”⁷

Tuoreista tutkimuksista Anni Alakoskelan pro gradu -tutkielma käsittelee nuorten sielunhoitoa ko- ronapandemian poikkeusolojen aikana Lapuan hiippakunnassa. Tässä tutkielmassa tulee esille hiip- pakunnan alueen eri seurakuntien nuorisotyöntekijöiden näkemyksiä siitä, kuinka heidän seurakun- nissaan on reagoitu koronapandemiaan, miten koronakriisi on vaikuttanut nuorten hyvinvointiin, miten nuoria on autettu koronapandemian aikana ja millaiset asiat ovat olleet tärkeitä nuorten sie- lunhoidossa.⁸ Vaikka Alakoskelan tutkimus ei käsittelekään ikäihmisiä millään muotoa, siinä liiku- taan maantieteellisesti samalla alueella kuin oma tutkimuksemme ja se tuo toivoaksemme lisävaloa siihen, millaisia lähestymistapoja seurakuntalaisten saavuttamiseksi sillä suunnalla on käytetty. Hä- nen haastatteluaineistostaan on selvinnyt muun muassa, että seurakunnissa on ollut kyllä valmiuksia ja halua etsiä uusia, hyviä toimintatapoja poikkeusoloissa, mutta monelle työntekijälle on tuottanut ongelmia opetella uusien teknisten välineiden ja etäyhteyksien käyttöä. Ainakin nuoriin on oltu kontaktissa chattien, sähköpostin, WhatsAppin tai videopuheluiden avulla.⁹ Anssi Vainikan pro gra- du puolestaan keskittyy Kirkko Suomessa -Facebook sivun viestintään ensimmäisen korona-aallon aikana 2020. Vainikan mukaan sivuston kohderyhmänä on yli 40-vuotiaat kirkkoon positiivisesti suhtautuvat ihmiset.¹⁰ Näin ollen mahdollisesti digitaitoiset ikäihmisetkin ovat saattaneet tulla saa- vutetuiksi tämän kanavan kautta. Tarkastelemme siis, löytyykö heitä oman otoksemme osalta.

6 Salmesvuori 2021, 18; Miettinen 2020, 2.

7 Salminen 2021, 11.

8 Alakoskela 2021, 8–23.

9 Alakoskela 2021, 12; 33–34.

10 Vainikka 2021, 1–2.

Tilastokeskuksen tuoreen (2021) tutkimustuloksen mukaan ikäihmisten digitaidot viranomaisten tai julkisten palveluiden tarjoajien kanssa asioinnissa vuonna 2020 valtakunnallisella tasolla mitattuna näyttävät kohtuullisen hyviltä. Meidän tutkimuksemme kannalta se ei anna aivan eksaktia tietoa (mutta suuntaviivoja kyllä), koska otannassamme käsittelimme vain yli 70-vuotiaita, kun tässä tut- kimuksessa iät oli kategorioitu 65–74-vuotiaisiin ja 75–89-vuotiaisiin. Sitä vanhemmista tilastotie- toa ei edes ole. 65–74-vuotiaiden osalta digiosaaminen oli varsin hyvää, sillä 62% sen ikäisestä väestöstä oli hakenut tietoja viranomaisten tai julkisten palveluiden tarjoajien internetsivuilta, 46%

heistä oli hakenut internetistä jonkin virallisen lomakkeen täyttääkseen sen, ja heistä 45% oli vielä lähettänyt täytetyn virallisen lomakkeen internetin kautta.¹¹

Huomioitavaa on, että todennäköisesti lähes kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat ovat vielä kymmenen vuotta sitten olleet mukana työelämässä, ja 65-vuotiaista osa on saattanut vasta hetki sit- ten jäädä eläkkeelle. Työelämässä viimeisten kymmenen vuoden aikana olleet ovat väistämättä useimmissa tapauksissa joutuneet käyttämään tietokoneita ja internetiä, joten jonkinlainen digiosaa- minen löytyy heiltä jo taustalta. Sitä vastoin kun tarkastellaan 75–89-vuotiaita, alkaa digiosaamis- prosentti näyttää toisenlaiselta. Prosenttiosuudet tiedonhaussa viranomaisten tai julkisen palvelun tuottajien nettisivuilta ovat pudonneet 29% tässä ikähaarukassa, virallisia lomakkeita oli netistä ha- kenut 21%, ja virallisen lomakkeen täyttäneitä ja netin kautta lähettäneitä oli enää 20% ikäluokas- ta.¹²

Verratessa alueellisesti tutkimuksen koko ikäjakauman, eli 16–89-vuotiaiden osalta, digiosaamista pääkaupunkiseudun ja muiden kaupunkimaisten taajamien välillä, huomataan eron osaamistasossa olevan keskimäärin noin kymmenen prosentin luokkaa pääkaupunkiseudun hyväksi. Esimerkiksi tiedon hakeminen viranomaisten internetsivuilta: pääkaupunkiseutu 88%, muut kaupunkimaiset kunnat 76%.¹³ Tämä ero tulee todennäköisesti näyttäytymään meidänkin tutkimuksemme ikäihmis- ten digiosaamisessa. Kuitenkin Tilastokeskuksen tutkimuksesta tuli ilmi, että yhteisöpalveluiden käytössä, kuten Facebook.WhatsApp tai Instagram, suhteellisesti suurinta kasvu oli vuonna 2020 juuri ikäihmisten ryhmissä. Kategoriassa 65–74-vuotiaat yhteisöpalveluiden seuraajat lisääntyivät alle 200 000:sta yli 300 000 ja 75–89-vuotiaiden kohdalla 45 000:sta yli 75 000. Ikähaarukassa 65–

89-vuotiaiden keskuudessa myös nettitelevisiopalvelujen suosio kasvoi. Tilastokeskus arvelee näi-

11 SVT 2021. Katsottu 15.11.2021.

12 SVT 2021. Katsottu 15.11.2021.

13 SVT 2021. Katsottu 15.11.2021.

den kasvukäyrien johtuvan ainakin osittain siitä, että koronakevään tuomat rajoitukset pakottivat so- siaalisen yhteydenpidon siirtymään verkkoon ja motivoivat näin ikäihmisiä oppimaan uusia some- taitoja.¹⁴

Vielä julkaisemattomassa Metson, Ahosen, Mikkolan & Kallatsan ortodoksisen ja evankelis-luteri- laisen kirkon piirissä tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin kokemuksia hengellisestä yhteydestä ja hengellisyyden muutoksesta koronapandemian aikana. Tutkimukseen osallistui yhteensä 555 vas- taajaa, joista ortodoksikyselyyn vastasi 330 henkilöä ja evankelis-luterilaiseen kyselyyn 225 henki- löä. Metson et al. tutkimusaineisto muodostui kahdella kyselylomakkeella koronapandemian ensim- mäisen aallon aikana keväällä ja kesällä 2020 kerätystä seurakuntalaisaineistosta.¹⁵

Tutkimuksen yhteydessä selvitettiin, kuinka usein haastateltavat olivat osallistuneet seurakunnan ju- malanpalveluksiin ennen koronaa. Ortodoksiaineistoon vastaajista yli 80% ilmoitti käyneensä juma- lanpalveluksissa vähintään kerran kuukaudessa ja 38% vastaajista keskimäärin viikoittain. Luterilai- seen kyselyyn vastanneistakin 46% oli ilmoittanut normaalioloissa osallistuvansa jumalanpalveluk- seen kerran tai useammin viikossa. Määrät kuulostavat molempien kyselyiden osalta suurilta, kun otetaan huomioon, että yli 70-vuotiaita oli koko otoksessa vain 11%.¹⁶

Koronapandemian alkamisen jälkeen merkittävä osa Metson et al. kyselyyn vastanneista koki poik- keusolojen vaikuttaneen haitallisesti heidän kokemukseensa yhteydestä seurakuntaan ja muihin seu- rakuntalaisiin. Luterilaisista vastaajista jopa 59 % koki seurakuntayhteytensä heikentyneen pande- mian ensimmäisen aallon aikana. Ortodoksi-vastaajista osa koki seurakuntayhteyden jopa kokonaan katkenneen fyysisten kokoontumisten jäätyä tauolle tai vaihduttua verkkovälitteisiksi. Suurin osa (73 %) kaikista tutkimukseen vastanneista oli kuitenkin osallistunut pandemian aikana striimattui- hin jumalanpalveluksiin, mutta molempien aineistojen vastauksista tulee vahvasti esiin, että kaipaus toisten ihmisten yhteyteen oli suurta.¹⁷ Tämäkin tutkimus osoittaa, miten tärkeää osallisuuden koke- mus on kaiken ikäisille ihmisille. Näin ollen, jos kaipaus toisten ihmisten yhteyteen on suurta nuo- remmissakin sukupolvissa, niin oli tarpeellista selvittää kovimpien koronarajoitusten piiriin kuulu- neiden, yli 70-vuotiaiden, osallisuuden kokemuksia.

14 SVT 2021. Katsottu 15.11.2021.

15 Metso, Ahonen, Mikkola & Kallatsa 2021, 1;4–5.

16 Metso et al. 2021, 5–6.

17 Metso et al. 2021, 7–8.

Kuten edeltä on luettavissa, korona-ajasta ja sen mukanaan tuomista muutoksista on tieteellisiä tut- kimuksia, opinnäytetöitä ja raportteja jo tehtykin, mutta koronan vaikutuksesta ikäihmisten osalli- suuteen sekä yhdenvertaisuuden tunteeseen kohdistuvaa tutkimusta, joka kartoittaisi juurikin yli 70- vuotiaiden omiin mielipiteisiin perustuvia tuloksia, emme ole löytäneet. Tutkimusaiheemme on tär- keä, koska emme voi tietää meneillään olevan pandemian kestoa, tai sitä, syntyykö tulevaisuudessa mahdollisesti uusia samantyylisiä yhteiskunnat sulkevia kriisejä.

2 Tutkimuksen teoriapohja

Tässä luvussa avaamme tutkimuksemme keskeisiä käsitteitä, koronaa, diakoniatyötä, ikäihmisten hengellisyyttä, osallisuutta, saavutettavuutta sekä yhdenvertaisuuden käsitettä. Ensimmäisen alalu- vun tarkoituksena on kuvata tiiviisti koronavirus ja sen terveydelliset vaikutukset, joiden pohjalta raskaasti mitoitetut yhteiskunnalliset toimet perusteltiin. Toinen alaluku avaa, mitä diakonia on ja mitä kaikkea sen piiriin kuuluu. Ikäihmisten hengellisyyttä haluamme avata, että olisi helpompi ym- märtää, miksi seniorikansalaisille kirkkoon pääsemättömyys ja diakonianpalveluiden loppuminen määräämättömäksi ajanjaksoksi oli mahdollisesti hyvinkin haastavaa. Lopuissa alaluvuissa käsitte- lemme tutkimuskysymyksiimme liittyviä käsitteitä tarkemmin.

2.1 COVID-19

Maailmassa ei liene paikkaa, jota koronapandemia ei olisi koetellut, ja tuskin löytyy myöskään ai- kuisia ihmisiä, jotka eivät olisi siitä kuulleet. Suomessa korona on ollut vieraanamme jo tammi- kuusta 2020 lähtien, joten jos lapset ja imeväiset jätetään laskuista pois, koko muu väestö on joutu- nut tutustumaan koronan vaikutuksiin, jos ei tautia sairastamalla, niin ainakin rajoitustoimien kaut- ta. Avaamme hieman, mistä tässä kyseisessä viruksessa on kysymys, millainen sairaus korona on ja mistä kaikki alkoi.

Harvardin yliopiston tutkija, tohtori Terry R. Bard totesi kesäkuussa 2020 koronapandemiasta, että se muutti elämää ja yhteiskuntia nopeasti ja perusteellisesti. Hän oli vakuuttunut, että kun virus vii- mein saadaan taltutettua tai eliminoitua, sen vaikutukset kuitenkin katoavat hitaasti. Mutta mitä kaikkea siitä vielä seuraa, hän ei lähtenyt spekuloimaan, vaan tyytyi sanomaan, että se jää arvoituk- seksi.¹⁸ Valitettavasti virus elää ja leviää edelleen, se vaan muuntautuu paremmin tarttuvaksi.

Covid-19 -epidemia alkoi joulukuussa 2019 Kiinan Wuhanista. Taudin aiheuttaja oli ihmiselle täy- sin uusi koronavirustyyppi.¹⁹ Koronavirus ei sinällään ole uusii tuttavuus, koska koronavirusten ai- heuttamia tavallisia flunssia on sairastanut lähes jokainen. Lepakoissa on aina pesinyt valtava määrä

18 Harvard University 2021; Bard 2020, 81.

19 Anttila 2021. Katsottu 1.11.2021.

erilaisia koronaviruksia, ja nytkin epäillään, että tauti olisi lepakoista jotenkin siirtynyt toiseen eläi- meen, esimerkiksi sivettikissaan, ja sitä kautta ihmiseen. Ensimmäiset tapaukset todettiin juurikin Wuhanin eläintorilla.²⁰ Koko pandemian ajan on myös liikkunut huhuja, että koronavirus olisi läh- töisin Wuhanissa sijaitsevasta virologian laboratoriosta, jossa oli käynnissä amerikkalaisen tutki- muslaitoksen osittain rahoittama koronaviruksen muuntelututkimus. Maailman terveysjärjestön WHO:n tutkimusten mukaan mitään laboratoriosta karkaamista ei todennäköisesti ole tapahtunut, vaikka asiaan ei täyttä varmuutta ole saatukaan.²¹ Hiljattain julkaistun amerikkalaisraportin mukaan ilman uutta tietoa tiedustelupalvelut eivät kykene antamaan parempaa arviota, lähtikö virus liikkeel- le eläimestä vai laboratoriosta. Kiina itse on tyrmännyt tutkimuksen koronaviruksen alkuperästä ja pitää sitä sekä valheellisena että poliittisena.²²

Suomessa ensimmäinen koronavirustapaus raportoitiin 29.1.2020.²³ WHO:n pääjohtaja totesi 11.

maaliskuuta, että koska viimeisen kahden viikon aikana oli koronatapausten määrä Kiinan ulkopuo- lella noussut kolmetoistakertaiseksi ja maiden määrä, joissa oli tartuntoja havaittu, oli kolminker- taistunut, Covid-19 voidaan luokitella pandemiaksi. Tuolloin tapauksia oli maailmanlaajuisesti vas- ta 118 000 ja kuolleita 4291.²⁴ Marraskuun alussa 2021 maailmanlaajuisia kuolemantapauksia on jo käytännöllisesti katsoen viisi miljoonaa.²⁵

Koronavirustaudin oireet muistuttavat tavallisen flunssan oireita. Tavallisimpia oireita ovat kuume, yskä hengenahdistus, lihaskivut, väsymys, nuha, pahoinvointi ja ripuli. Taudin yhteydessä on usein myös haju- ja makuaistin häiriöitä.²⁶ Kun ihminen on saanut tartunnan, virus alkaa tunkeutua hen- gistyselinten epiteelisoluihin, monistua niissä ja infektoida jälleen uusia soluja. Useimmille oireet jäävät yleensä lieviksi, mutta pienellä vähemmistöllä keuhkot voivat lopulta pettää. Koronan alkaes- sa etenemään, viruksen valtaamat solut tekevät elimistössä hälytyksen. Hälytys tarkoittaa, että keho alkaa puolustautua erilaisilla tulehdusaineilla tunkeilijaa vastaan, eli puhutaan niin sanotusta tuleh- dusreaktiosta. Kehossa vaurioita voi tällöin aiheuttaa sekä virus että elimistön oma tulehdusreaktio.

Vähitellen keuhkojen tulehdus voi alkaa haitata niiden toimintaa. Kun keuhkoihin kertyy nestettä ja

20 Mattila & Stammeier 2020. Katsottu 1.11.2021.

21 Juhola 2021. Katsottu 1.11.2021.

22 Mtvuutiset.fi. Katsottu 1.11.2021.

23 Salonen 2020. Katsottu 1.11.2021.

24 WHO 2020. Katsottu 1.11.2021.

25 WHO Coronavirus Dashboard 1.11.2021. Katsottu 1.11.2021.

26 Anttila 2021. Katsottu 1.11.2021.

tulehdussoluja, niiden hapentoimittamiskyky verenkiertoon häiriintyy. Pahimmillaan tuloksena voi kehittyä ards, eli äkillinen hengitysvajausoireyhtymä. Se on hengitysvajauksen vaikein muoto.²⁷

Viime aikoina lisääntynyt koronaviruksen Delta-variantti tarttuu helpommin ja nopeammin ja voi aiheuttaa oireisen infektion myös rokotetuille. Kaksi rokotetta kuitenkin vähentää riskiä sairastua taudin vakavaan muotoon.²⁸ Rokotusten tavoitteena on Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan juuri lieventää oireita, estää taudin vakavia muotoja sekä kuolemantapauksia.²⁹ Ikä on silti merkittävä ris- kitekijä, koska THL:n mukaan suurin osa koronavirustautiin kuolleista on ollut yli 70-vuotiaita. Ta- paus tilastoidaan koronakuolemaksi, mikäli potilas kuolee 30 päivän sisällä positiivisen koronanäyt- teen antamisesta.³⁰

2.2 Diakoniatyö

Esko Ryökäs toteaa, että se, kuinka ymmärrämme kirkon sosiaalityön, diakonian, modernit työtavat tänä päivänä juontavat juurensa varhaiskirkon antamiin esimerkkeihin. Sekä Ruotsissa että meillä Suomessa on neljä erilaista näkemystä diakoniatyön sisällöstä. Kun yksi näkee terapeuttisen ja pas- toraalisen toiminnan seurakunnan sosiaalityön pääsisältönä, toinen painottaa hoitotyötä. Ja kolman- nelle diakonia merkitsee sosiaalityötä. Jotkut taas ajattelevat, että diakonin rooli on kerätä eksyneet lampaat takaisin paimenen luokse, Ryökäs jatkaa.³¹

Diakoniatyön voisi periaatteessa kiteyttää niin, että se on kristilliseen uskoon ja rakkauteen perustu- vaa palvelua kirkon elämässä. Diakonia etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä, se pyrkii herättelemään yhteiskunnallista ja kansainvälistä vastuuta ja auttamaan ja tukemaan heikom- massa asemassa olevia. Diakoniatyö on luonteeltaan karitatiivista, liturgista ja yhteiskunnallista.

Diakonia on koko kirkon ja seurakunnan asia, jota toteuttavat diakonian viranhaltijat, vapaaehtoiset ja monet kristilliset järjestöt.³² Työn laajuuden ymmärtämiseksi on kuitenkin aiheellista avata sitä hieman enemmän.

27 Puttonen 2020. Katsottu 2.11.2021.

28 Anttila 2021. Katsottu 1.11.2021.

29 Stm.fi. Katsottu 1.11.2021.

30 Thl.fi 2021; Rajamäki 2021. Katsottu 3.11.2021.

31 Ryökäs 2015, 1.

32 Evl.fi. Katsottu 30.4.2021.

Diakonian muodollisena lähtökohtana voidaan Veijolan mukaan pitää Apostolien tekojen luvussa 6 kuvattua alkuseurakunnan ongelmaa ja sen ratkaisua. Seurakunnan kreikkaa puhuneet jäsenet valit- tivat, että hepreankieliset jäsenet syrjivät heitä, kun jaettiin päivittäisiä avustuksia leskille. Aineelli- sen avun jakamisessa syntynyt ongelma ratkaistiin siten, että seurakunta valitsi avustustehtävien hoitajiksi seitsemän hyvämaineista miestä, jotka apostolit asettivat virkaan rukoilemalla ja laitta- malla kädet heidän päälleen. Näiden valittujen keskeiseksi tehtäväksi nähtiin eukaristian vieminen niihin koteihin, joista ei päästy seurakuntaan yhteiselle ehtoolliselle. Rakkaus ja hoito sisältyivät tuolloinkin tehtäviin, mutta se oli ikään kuin kollektiivinen kristillinen kutsumus, joka kuului olen- naisena osana koko papiston tehtäviin.³³ Latvuksen mukaan varsinainen oppi sosiaalis-karitatiivises- ta auttamistyöstä otettiin käyttöön vasta reformaation aikana, jolloin Luther ja Bucin auttoivat Cal- vinia muotoilemaan opin ja myös esittelivät diakoniapalvelun käytänteet.³⁴

Reformaatioajasta 1800-luvulle loikatessa laajeneva teollistuminen, siihen liittynyt kaupungistumi- nen ja muuttoliikkeen kasvu haastoivat evankelisen diakonian nousuun ja kehittymiseen. Vanha yh- teiskunta oli ehkä jotenkin onnistunut huolehtimaan vähempiosaisista, mutta uudet kaupungit eivät tällaista vastuuta siinä määrin ottaneet. Tällaisessa tilanteessa köyhien ja sorrettujen puolesta nousi puhumaan ja toimimaan ennakkoluulottomia filantrooppishenkisiä pappeja ja maallikoita, joita yh- disti pietistiseen kristilliseen uskoon pohjautuva vastuu lähimmäisistä. Näistä diakonian suunnan- näyttäjistä kolme merkittävintä olivat: Theodor Fliedner, joka oli naisdiakonian uranuurtaja, Johann Hinrich Wichern, sisälähetyksen, miesdiakonian ja diakonikoulutuksen uudistaja sekä seurakunta- diakonian puolestapuhuja ja -toimija, Wilhelm Löhe.³⁵

Suomeen uudentyyppisen diakonian ajatusmallit tulivat Saksasta suoraan tai sitten Ruotsin tai Ve- näjän kautta, koska Tukholmaan ja Pietariin oli perustettu diakonissalaitokset. Luterilaisissa kirkois- sa oli siihen asti reformaation jälkeisinä aikoina ymmärretty kristityn diakoniavastuun toteutuvan yhteisöllisesti kristillisen esivallan toimissa, sairaalatoimena ja köyhäinapuna. Näitä toimia oli tuet- tu korostamalla yleistä vastuuta muun muassa kirkkojärjestyksissä, sekä keräämällä kolehtia näiden hyväksi seurakunnissa. Pitäjän- ja kirkonkokouksia oli alettu myös pitää yhtenä ja samana asiana, mikä oli aiheuttanut seurakunnan diakoniavastuun heikentymistä entistä enemmän.³⁶

33 Veijola 2002, 13; Malkavaara 2015, 10; Latvus 2017, 43.

34 Latvus 2010, 85.

35 Koskenvesa 2002, 44.

36 Koskenvesa 2002, 46–47; Malkavaara 2015, 84.

Helsinkiin perustettiin kaupunkilähetys vuonna 1883, kun eräät papit ja maallikot halusivat kehittää kirkon diakonitoimintaa koko ajan kasvavassa Helsingissä. Kohta järjestön diakonissat auttoivat köyhiä ja sairaita ympäri kaupunkia. Samoihin aikoihin teologian ylioppilaat halusivat ryhtyä kris- tillis-yhteiskunnalliseen toimintaan. Tässä keskeinen vaikuttaja oli professori Herman Råbergh, joka kytki Helsingin diakonissalaitoksen ja sisälähetysliikkeen kiinteästi toisiinsa. Ylioppilaat aloit- tivat vapaaehtoisvoimin koulunpidon köyhille ihmisille. Tämä toiminta siirtyi sittemmin Helsingin kaupunkilähetykselle. 1800-luvulla järjestöjen toteuttamassa diakoniatyössä oli merkittävä osuus juurikin vapaakirkollisilla yhteisöillä sekä virikkeiden tuojana että toiminnan käynnistäjänä. Vapaa- kirkollisista diakoniatöistä voi Koskenvesan mukaan mainita erityisesti työkoti- ja yömajatoimin- nan, vankilatyön sekä raittiustoiminnan.³⁷

Piispa Erkki Kansanaho on puhunut monissa yhteyksissä Suomen diakonian kehityksestä 1900-lu- vulla ja todennut, että kehityksessä on nähtävissä kolme eri vaihetta. Ensin syntyivät laitos- ja yh- distysdiakonia, jota alkoivat tekemään ne, jotka kokivat heidän uskonsa Kristukseen johdattaneen heidät lähimmäisten pariin. Toisessa vaiheessa kehittyi seurakuntadiakonia edellisen vaiheen kanssa rinnakkain eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. Seurakuntadiakonia oli seurakunnan diakoniatoi- mintaa, joka oli kyllä kaikille seurakuntalaisille kuuluvaa, mutta joka kuitenkin pääasiassa rakentui diakoniatyöntekijöiden työlle. Kolmas vaihe on diakoniaseurakunta, jonka ytimessä on se, mitä seu- rakuntalaiset tekevät koko elämänkutsumuksessaan, eikä pelkästään se, mitä he tekevät seurakunta- diakonian piirissä.³⁸

Kopperi toteaa Diakonian tutkimus -julkaisussa vuodelta 2016, että käsitys kirkon diakoniasta on edelleen prosessissa. Diakonialla ymmärretään hänen mukaansa yhtäältä sitä kirkon käytäntöä, joka syntyi 1800-luvun diakoniaherätyksessä ja on pikkuhiljaa levinnyt ja laajentunut yhdeksi nykyaikai- sen kirkon toimintamuodoksi. Toisaalta diakoniaa voidaan ymmärtää hahmottamalla se osaksi kir- kon olemusta ja kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta kumpuavaa kokonaisuutta. Tämä vaikuttaa Kopperin mukaan perinteisen diakoniatyön ohella sielunhoidossa, kirkon yhteiskunnallisessa työs- sä, jumalanpalveluselämässä, kasvatustoiminnassa ja muussa hengellistä elämää tukevassa toimin- nassa. Hän toteaa, että on olennaista selventää, kumpaan näistä diakoniakäsityksistä viitataan sil- loin, kun ratkaistaan kysymystä kirkon diakonivirasta.³⁹ Se, että käsitys siitä, mitä kirkon diakonia

37 Koskenvesa 2002, 49–50; Malkavaara 2015, 85.

38 Koskenvesa 2002, 56.

39 Kopperi 2016, 137.

oikeastaan on, on edelleen pohdinnan kohteena, ei ole mikään ihme. Pohditaanhan edelleen sitäkin, oliko alkukirkossa toimineiden naisdiakonien toimenkuva samanlainen kuin miesdiakonien. Metson mukaan varhaiskristillisissä aineistoissa esiintyvä diakonissa-termi voidaan tulkita kolmella eri ta- valla: se voi tarkoittaa naispuolista diakonia, jolla on samat tehtävät kuin miesdiakonilla, tiettyä teh- tävää kirkossa hoitavaa naista, tai diakonin vaimoa.⁴⁰

Metson tutkimusaineistossa osa katolisista ja ortodoksisista tutkijoista ei erottele naisten suoritta- maa diakonin tehtävää diakonin virasta yleensä, vaan katsovat sen sisältyvän siihen. Tällä on heidän mukaansa olemassa historialliset perusteet varhaisen kirkon ajalta olevissa lähteissä sekä sen myö- hemmässä patristisessa tulkintaperinteessä. Metso näkeekin, että tämä antaa aiheen olettaa, että kir- kon alkuvuosisatoina ymmärrettiin Raamatun vahvistavan diakoneina toimivien naisten roolin, ja että sillä on apostolinen perusta.⁴¹

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viimeisimmästä nelivuotiskertomuksesta (joka pitää sisällään tarkastelujakson vuodesta 2016 vuoteen 2019 asti) selviää, että diakoniatyön yksi keskeisistä paino- pisteasioista ennen korona-aikaa oli yhteiskunnallinen vaikuttaminen haavoittuvimmassa asemassa olevien puolesta. Salmisen mukaan ruoka-apu ja muu aineellinen apu kuitenkin korostuivat eniten.

Tällä tarkastelujaksolla diakonian järjestämä ruoka-apu painottui yhteisöllisiin aterioihin ja ruokai- luihin, kun edellisellä tarkastelujaksolla painopiste oli enemmän ruokakassien jakamisella. Diako- nian yksilökohtaamisia oli noin 400 000 ja perheneuvonnassa noin 18 000 asiakasta vuosittain.⁴²

Tuore Diakoniabarometri 2020 paljastaa, että esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen (KELA) vuonna 2017 tekemä toimeentulotuen uudistus, jonka johdosta tuki on haettava sähköisellä lomakkeella, on tuonut diakoniatyöntekijöiden luokse enenevässä määrin henkilöitä, jotka eivät osaa käyttää sähköi- siä palveluita, ja sitä kautta eivät kykene hakemaan sosiaalietuuksia. KELA:n uudistus palvelee si- ten ainoastaan niitä, joilla on riittävät digitaidot ja -laitteet, mutta on vaikeuttanut erityisesti hei- koimmassa asemassa olevien tilannetta. Tällä on paljon vaikutusta diakoniatyöhön, jossa asiakasta autetaan asioinnissa ja palvelujen hakemisessa, sekä epäselvien tilanteiden selvittämisessä. Sähköi- nen asiointi kun edellyttää monia asioita, kuten kohtuullista kognitiivista ja fyysistä toimintakykyä, tietoteknisiä valmiuksia, laitteita ja internet-yhteyksiä.⁴³

40 Metso 2016, 156–157.

41 Metso 2016, 157–158.

42 Salminen 2020, 234–238.

43 Alava, Kela, Nikkanen & Paloviita 2020, 81.

Kiteytettynä diakoniatyö voidaan nähdä sellaisena kirkon toimintana, jossa vaikeuksissa olevaa ih- mistä autetaan kokonaisvaltaisesti. Siihen kuuluu henkinen, hengellinen, aineellinen ja sosiaalinen tukeminen, diakoniakasvatus, yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä ihmisen vastuullisuuden ja omaehtoisen toimintakyvyn tukeminen. Veikkola (2002, 107–178) näkee, että diakoniatyön perus- tehtävät jakaantuvat viiteen alueeseen. Näitä ovat: opetuksellinen ja kasvatuksellinen diakonia, eli katekeettinen diakonia, hädässä olevan ihmisen auttaminen, eli karitatiivinen diakonia, vaikuttamis- työ heikompiosaisten tilanteen parantamiseksi, eli sosiaalinen diakonia, sielunhoidollinen, eli pasto- raalinen diakonia ja jumalanpalveluksessa toteutettavat tehtävät, eli liturginen diakonia. Sen sijaan missionaarinen tehtävä on toisaalta nähty osana diakoniatyötä, ja toisaalta taas se on haluttu pitää omana erillisalueenaan.⁴⁴

2.3 Ikäihmisille suunnattu diakoniatyö

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhustyötä toteutetaan osana diakoniatyötä ja yleistä seura- kuntatyötä. Vanhusväestöön kohdennetut työmuodot ovat muuttuneet yhteiskunnallisen kehityksen ja muutoksen mukana, kuten esimerkiksi 1990-luvun laman aikana, jolloin painopistettä siirrettiin vanhustyön resursseista työikäisten ihmisten taloudellisen auttamisen suuntaan. Pöyhösen mukaan kirkolla on tärkeä, mutta osin ristiriitainen rooli vanhustyössä. Siihen kohdistuu niin sosiaalityönte- kijöiden kuin kansalaistenkin taholta odotuksia tehtävistä, jotka ovat aiemmin kuuluneet tai yhä kuuluvat julkisen sektorin työnkuvaan.⁴⁵

Kirkon vanhustyön strategiassa todetaan vanhustyöstä, että kunta vastaa julkisista peruspalveluista, ja yksityiset yritykset ja ammatinharjoittajat tuottavat kaupallisia palveluita, samoin kuin yleishyö- dylliset yhteisöt, järjestöt ja säätiöt. Kirkko tietenkin on myös tärkeä toimija vanhustyön sektorilla.

Lisäksi ikääntyneen omaiset, läheiset sekä sukulaiset ovat osana toimijaketjua.⁴⁶ Ikääntynyt ihminen on Vartiaisen mukaan suomalaisten työnäkökulmasta yli 45-vuotias ja yli 55-vuotias henkilö, ja WHO arvioi asian samalla tavalla. YK puolestaan määrittelee, että vanhuus alkaa 60 ikävuoden jäl-

44 Gothóni & Jantunen 2010, 60–61.

45 Pöyhönen 2015, 7.

46 Koski, Lehtonen, Nyfors, Kantala, Muurikainen, Pitzen, Karjalainen, Rikkonen, Lampén & Helosvuori 2005, 7.

keen.⁴⁷ Mutta Vartiainen toteaa myös, että gerontologian mukaan vanhaksi katsotaan vasta yli 75- vuotias ihminen⁴⁸, mikä kuulostaa nykyihmisiä ajatellen sopivammalta rajanvedolta.

Oletettavissa olisi, että vaikuttavasta määrästä vanhustyöhön osallistuvista tahoista johtuen vanhus- työ olisi hyvin hallinnassa maassamme, mutta näin ei valitettavasti ole. Vanhustyön ongelmat ovat olleet viime vuosina jatkuvasti tapetilla ennen koronakriisiäkin. Pahimmista epäkohdista, jotka yleensä ovat liittyneet yksityisen sektorin hoivakoteihin, olemme saaneet lukea eri medioista. Kui- tenkaan ikääntyneiden palveluissa ongelmat eivät liity ainoastaan palvelujen tasoon, vaan siihen, että ylipäätään saa palveluita. Raunion mukaan hoivaamatta jääminen on ikääntyviä koskeva uusi uhka, koska hoivan järjestäminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin aineellisen toimeentulon turvaami- nen eläkejärjestelmillä.⁴⁹

Usein mediassa uutisoitujen hoivakotien ongelmien yhtenä syynä mainittiin liian pieni hoitajamitoi- tus. Lakiin on jo kirjattu uudet minimi-hoitajamitoitukset, jotka koskevat vanhusten ympärivuoro- kautista tehostettua hoitoa. Mitoitukset nousevat 0,5 henkilöstä 0,7 henkilöön 1.4. 2023 mennessä.⁵⁰ Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhustyön ongelmat vähenisivät näillä toimenpiteillä radikaalisti.

Poliitikot lupailevat auliisti ”vappusatasia”, mutta koska eläkkeiden indeksikorotukset jäävät yleen- sä ainoastaan puheiden asteelle, paine kirkkoa ja muita avustustoimintaa tekeviä kohtaan lisääntyy ja samalla leipäjonot pitenevät.

Salminen toteaa nelivuotiskertomuksessa, että vuonna 2019, eli ennen koronaa, yhteisöruokailujen merkitys näytti entisestään kasvaneen. Esimerkiksi vanhuksille kohdennettuja ruokailuja järjesti kolmannes kaikista seurakunnista vähintään kuukausittain. Diakoniatyöntekijät pitävät yhteisöruo- kailuja yhtenä tärkeänä yksinäisyyden ehkäisijänä.⁵¹ Uusimmassa diakoniabarometrissa todetaan, että valtaosa diakoniatyöntekijöistä (84%) kohtaa kuukausittain pitkäaikaisesta yksinäisyydestä kär- siviä ikääntyneitä.⁵²

Jo 2000-luvun alkuvuosina yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi esiin vanhusten hyvinvoinnin riskitekijöinä masennus, alakulo ja yksinäisyys. Tuolloin huolestuttavana pidettiin vanhusten itse-

47 Vartiainen 2014, 10.

48 Vartiainen 2014, 10.

49 Raunio 2009, 227.

50 Superliitto.fi. Katsottu 24.5.2021.

51 Salminen 2020, 237.

52 Alava et al. 2020, 80.

murhien määrän kasvua, ja erityisen suuri itsemurhariski oli yli 75-vuotiailla miehillä. Lisäksi muis- tihäiriöiden ja dementian ennustettiin kasvavan, samoin ongelmat liittyen ikääntyneiden moninai- seen lääkitykseen ja lääkkeiden yhteensopimattomuuteen.⁵³ Miten suureksi ongelmat vanhemman väestön hyvinvoinnissa ovatkaan kasvaneet nyt, kun kirkon vanhustyön strategiassa ennuste koski vuotta 2015. Diakoniabarometrin mukaan vanhustyön osuus on vähentynyt 2010-luvulla ja samalla taloudellinen avustaminen, ruoka-avustaminen ja sielunhoito ovat kasvaneet sitä vahvempaan ase- maan.⁵⁴

Tilanne ei valitettavasti tunnu olevan sen parempi myöskään naapurimaassamme Ruotsissa, jota on totuttu pitämään hyvinvointivaltion malliesimerkkinä. Siellä tehdyn ikääntyneiden sosiaalista syr- jäytymistä luotaavan tutkimuksen (joka tehtiin vuosina 1992, 2002 ja 2011) mukaan Ruotsissa on pieni, mutta kasvava ryhmä vanhempia ihmisiä, jotka eivät selviä taloudellisesti, koska heidän ra- hansa eivät riitä ruokaan, vuokraan tai laskuihin. Osalla ikäihmisistä sosiaalisten suhteiden määrä on olematon, ja merkittävällä osalla olisi tarvetta päästä käyttämään terveydenhuollon tai hammas- huollon palveluita, joihin eivät kuitenkaan pääse.⁵⁵

Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon vanhustyössä ovat mukana kaikki samat diakoniatyön ulot- tuvuudet ja toimintamuodot kuin muussakin diakoniatyössä. Näitä ovat henkilökohtaiset tapaamiset vastaanotoilla tai kotikäynneillä, sekä ryhmämuotoiseen toimintaan kuuluvat erilaiset piirit, leirit ja retket. Vanhustyö on kohdennettu eläkkeelle jääneeseen väestönosaan, eli yli 65-vuotiaisiin, heidän toiminnan ja avun tarpeensa mukaan. Diakonisen vanhustyön tarkoituksena on etsiä niitä vanhuksia, joita muu apu ei tavoita. Kirkon vanhustyön strategiassa vuodelle 2015 nähtiin, että vanhustyön painopisteen muutosta tulisi erityisesti suunnata laitos- tai palveluasumisen diakoniatyön kehittämi- seen. Strategiassa pyrittiin siihen, että kirkon vanhustyössä kiinnitettäisiin huomiota syrjäytymisris- kissä oleviin vanhuksiin ja otettaisiin huomioon myös eri tavoin vammautuneiden vanhusten tar- peet.⁵⁶ Kirkko on laatinut vanhustyötä varten teesit, jotka on tarkoitettu sekä seurakunnassa vanhus- työtä tekeville että heidän yhteistyökumppaneilleen. Näiden teesien avulla halutaan korostaa van- husten oikeuksia ja hyvää kohtelua. Teesit kuuluvat näin:

1. Vanhuksen arvo. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas.

Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan. Vanhusta kohdellaan ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan

53 Koski et al. 2005, 8.

54 Alava et al. 2020, 86–87.

55 Dahlberg, McKee, Fritzell, Heap & Lennartsson 2020, 1–8.

56 Koski et al. 2005, 12.

2. Hengelliset tarpeet. Vanhuksella on oikeus hengelliseen hoitoon ja huolenpitoon sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Hengellisessä hoidossa häntä tuetaan löytämään armon ja sovituksen mahdollisuus.

3. Omien voimavarojen käyttö. Vanhuksen elettyä elämää ja ainutlaatuisuutta kunnioitetaan. Hänelle tarjotaan mahdollisuuksia kulttuurisiin ja esteettisiin kokemuksiin. Hänellä on oikeus ainutlaatuisiin muistoihin ja perinteisiin.

4. Itsemääräämisoikeus ja yksityisyys. Vanhuksella on oikeus yksityisyyteen ja oikeus päättää häntä itseään koskevista asioista. Hänellä on myös oikeus saada tietoa päätöksen teon pohjaksi.

5. Huolenpito ja turvallisuus. Vanhus saa yksilöllisten tarpeiden mukaista hoitoa ja huolenpitoa.

Vanhuksen toimintaympäristö on turvallinen ja esteetön.

6. Yhteisöllisyys. Vanhuksella on oikeus yhteyden ja vuorovaikutuksen kokemiseen sekä lähimmäisenrakkauteen.

7. Oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan. Vanhuksella on oikeus keskinäiseen sovintoon ja eheytymiseen elämän kokemuksista. Elämän loppuvaiheessa on huolehdittava elämän laadusta. On huolehdittava siitä, ettei vanhuksen tarvitse kokea tarpeetonta kipua tai yksinäisyyttä.⁵⁷

Teesit on hienosti laadittu, mutta on perusteltua kysyä, missä määrin niitä on kyetty noudattamaan sen jälkeen, kun Covid19 -virus saapui ja pysäytti kaiken. Evankelis-luterilaisen kirkon internet-si- vustolla todetaan, että koronakriisi on pakottanut muuttamaan seurakuntien vakiintuneita toiminta- tapoja. Mutta samalla kerrotaan, että vaikka onkin jouduttu ottamaan ihmisiin fyysistä etäisyyttä, on vastaavasti pyritty lisäämään henkistä läheisyyttä. Huomiota on pyritty kiinnittämään erityisesti nii- hin, jotka ovat olleet jo ennen pandemiaa muita heikommassa asemassa. Esimerkiksi monilla paik- kakunnilla on sivuston mukaan soitettu kaikille yli 80-vuotiaille ja kysytty, miten he jaksavat ja minkälaista apua he tarvitsevat.⁵⁸ Tulemme tutkimuksessamme myös selvittämään, kuuluivatko La- puan hiippakunnan alueelta tutkimamme kaupungit, Vaasa ja Kauhava, niihin paikkakuntiin, joissa yli 80-vuotiaisiin on oltu yhteydessä?

Vaikka nykyisenkaltaisesta kriisistä ei ollut 1990-luvulla vielä tietoakaan, poikkeusoloihin osattiin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jo varautua vuonna 1993, jolloin laadittiin tämä kirkkolain 25. luvun pykälä 15, jossa todetaan, että seurakunnan, seurakuntayhtymän, hiippakunnan ja kirkko- hallituksen tulee etukäteissuunnittelun avulla varmistaa tehtäviensä hyvän hoitamisen poikkeus- oloissakin.⁵⁹ Olihan monenlaisia kriisiä silloinkin: maailmanlaajuinen lama⁶⁰, Neuvostoliitto oli ro- mahtanut ja pelättiin pakolaisvyöryä itärajalta,⁶¹ lisäksi Bosnian sota oli parhaillaan käynnissä,⁶² näin muutamia mainitaksemme. Valmistautumissuunnitelmista oli varmasti hyötyä koronakriisin al- kaessa, vaikka kokoontumisrajoitukset ja ihmiskontaktien välttämisvaateet aiheuttivatkin Salmisen

57 Evl.fi. Katsottu 26.5.2021.

58 Evl.fi. Katsottu 26.5.2021.

59 Kirkkolaki 1054/1993.

60 Valkama 2021. Katsottu 13.11.2021.

61 Rytsä 2015. Katsottu 13.11.2021; Ainola 2015. Katsottu 13.11.2021.

62 Räikkönen 2017, 4–10.

mukaan sen, että seurakuntien kokoava toiminta piti suurelta osin järjestellä uudelleen ja jumalan- palveluksia, erilaisia tilaisuuksia ja tapahtumia piti siirtää verkkoon.⁶³ Kirkon viestinnän uutiskir- jeessä annetussa koronaohjeessa todettiin, että seurakunnan perustehtävän järjestämisen kannalta ensisijaisessa roolissa ovat jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset.⁶⁴ Diakoniatyö ylipäänsä, puhumattakaan ikäihmisten parissa tehtävästä diakoniatyöstä, ei lukeutunut kirkon ensisijaisiin teh- täviin.

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen kirjoitti Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkai- sussa 1/2020 siitä, kuinka kirkon diakoniatyössä oli jo tuolloin havaittu koronakriisin koettelevan erityisen tehokkaasti jo valmiiksi muita heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Häkkinen nosti kir- joituksessaan esille muun muassa sellaiset riskiryhmien katveeseen jäävät ryhmät kuin omaishoita- jat ja netti- tai digiosaamisen puutteesta kärsivät⁶⁵, eli juuri sellaiset diakoniapalveluiden käyttäjät, jotka kuuluvat pitkälti tutkimusotokseemme. Myöskään kuoleville ei voitu taata hyvää saattohoitoa, koska läheisillä ei aluksi ollut lupaa olla kuolevien luona.⁶⁶ Salomäen tutkimuksesta selviää juuri sa- maan asiaan eli kuolemiseen liittyen, että omaiset olivat hyvin huolissaan hautajaisista ja niihin liit- tyvistä kokoontumisrajoituksista. Salomäki oli haastatellut osana kirkon tutkimuskeskuksen korona- tutkimushanketta seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä kysyen heiltä esimerkiksi millai- sia huolenaiheita seurakunnat ja seurakuntalaiset sillä hetkellä kokivat.⁶⁷

Lapuan hiippakunnan ohjeistuksessa diakoniatyöhön korona-epidemian aikana todettiin muun muassa, että diakonian vastaanotolla kohtaamiset suositellaan muuttamaan virtuaalisiksi, tai sitten ne tulisi hoitaa puhelimitse tai sähköpostilla. Kohtaavaa seurakuntatyötä kirkon keskusteluavussa oli mahdollista tehdä puhelimitse päivittäin kello 18 ja 24 välillä. Ruoka-apua oli myös sallittua an- taa, kunhan hygieniasta ja poikkeusajan ohjeista huolehdittiin. Kotikäynnit olivat sallittuja vain saattohoidossa olevien henkilöiden luokse, ja mikäli kotona oleva halusi ehtoollista, oli noudatetta- va sairaalaehtoollisen jakotapaa. Laitoksessa asuvien luokse ei ollut lupaa mennä Valtioneuvoston linjauksen vuoksi, mutta diakoniatyöntekijät saattoivat yhteistyössä toimia linkkeinä asukkaiden ja heidän läheistensä välisessä viestinnässä ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaa esimerkiksi video- hartauksia.⁶⁸

63 Salminen 2021, 2.

64 Tapuli 12.3.2020. Katsottu 13.11.2021.

65 Häkkinen 2020, 137.

66 Häkkinen 2020, 137.

67 Salomäki 2021, 2–5.

68 Lapuan hiippakunta 2020. Katsottu 13.11.2021.

2.4 Ikäihmisten hengellisyys

Oulun piispa Jukka Keskitalo toteaa tutkimusten osoittaneen, että kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää itseään jollain lailla uskonnollisena ihmisenä, lähes 70% kuuluu kirkkoon ja ikäihmisistä jopa 90% pitää itseään kristittynä.⁶⁹ Asiassa ei sinällään ole yllättävää, sillä vanheneminen nähdään elä- mänvaiheena, jolloin ihminen etsii merkitystä omasta elämästään.⁷⁰ Tuossa elämänvaiheessa johon- kin järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen kuuluminen, ylipäätään uskonnon harjoittaminen ja us- konnon merkityksen korostuminen ja kasvaminen on yleisempää.⁷¹ Se todistaa, että hengellisyys ja usko Jumalaan on monelle ikäihmiselle tärkeä osa elämää.⁷²

Kuittisen mukaan ikääntyneiden hengellisyys on siinä mielessä ilmiönä erityinen, että ikääntymisen myötä heidän kokemuksellisuutensa hengellisyydestä vahvistuu, mutta he eivät silti automaattisesti halua tuoda omaa hengellisyyttään esille.⁷³ Myös Nieminen on samoilla linjoilla Kuittisen kanssa.

Hänkin näkee, että vaikka hengellisyys vahvistuu, on eri asia, halutaanko sitä tuoda esille.⁷⁴ Meidän havaintomme ikäihmisten parissa työskentelystä sairaalasielunhoidon ja diakoniatyön parissa tuke- vat tätä näkemystä. Havaitsimme, että kaikki ikääntyneet eivät välttämättä ainakaan heti halua tuoda esille hengellisyyttään, vaan se vaatii usein ensin jonkinlaisen luottamuksen saavuttamisen muunlai- sen keskustelun ja tutustumisen kautta. Vasta tämän jälkeen voidaan keskusteluissa mennä sille alueelle – ja silloinkin yleensä asiakkaan aloitteesta. Poikkeuksena tietenkin, jos kohtaaminen on jo valmiiksi luonteeltaan hengellinen, kuten vaikka hartaus, raamattupiiri tai virsilaulutilaisuus.

Hengellisyyden esiintuomisen välttelyssä voi olla kyse myös suomalaisille tyypillisestä luonteen- piirteestä, johon kuuluu, että omista vakaumuksista ja syvimmistä tunnoista ei avauduta kuin luotet- taville tahoille ”hihhuliksi” leimautumisen pelossa. Etenkin sairaaloissa ja hoivakodeissa voi olla vaikea kertoa hengellisistä tarpeistaan hoitohenkilökunnalle, jos heidän asenteensa hengellisiä asioi- ta kohtaan on torjuvaa. Kirkon diakoniatyön erityisarvo korostuu mielestämme erityisesti siinä, että toisin kuin monissa muissa kolmannen tai yksityisen sektorin tuottamissa palveluissa, joissa asiak- kaan hengelliset kysymykset tai arvot eivät välttämättä ole relevantteja, diakoniatyöntekijöiden

69 Keskitalo 2021. Katsottu 12.11.2021.

70 Koski et al. 2005, 17.

71 Spännäri 2018, 161; Kuittinen 2021,11.

72 Hakala 2007,114.

73 Kuittinen 2021, 1.

74 Nieminen 2009, 17.

kanssa voi käydä sielunhoidollista keskustelua, rukoilla tai vaikka veisata virsiä muiden palveluiden hoitamisen ohella.

Alava et al. muistuttavat, että ihmisyyteen liittyy psyykkisen, fyysisen, ja sosiaalisen puolen lisäksi yhtä lailla myös henkinen ja hengellinen puoli, ja sen tunnistaminen on yksi osa ihmisen hyvää koh- taamista. Ihmistä auttaessa hänestä ei voi erottaa hengellistä puolta pois.⁷⁵ Tämä on erittäin tärkeää huomioida eritoten ikäihmisten kohdalla, jotka suhtautuvat diakoniabarometrin mukaan seurakunta- työhön kaikkein myönteisimmin.⁷⁶ Se mielestämme osoittaa, että hengelliset asiat ovat monelle ikääntyneelle hyvin tärkeitä. Mäkitarkka & Åkerblom näkevät, että kiinnostus elämän perimmäisis- tä kysymyksistä, arvoista ja lähtökohdista kertovat ihmisen henkisyydestä ja hengellisyydestä. Hen- gellisyyteen liittyy heidän mukaansa sellaisia asioita kuin diakonia, uskonnollisuus,hengelliset tar- peet, hengellinen hoito, etiikka ja ihmisyys. Karvinen (2012) puolestaan liittäisi hengellisyyden vahvasti toivon käsitteeseen.⁷⁷

Tässä luvussa on monia mainintoja hengellisyydestä. Hengellisyys on termi, jonka jokainen tunnis- taa ja kaikilla on jonkinlainen käsitys, mitä sillä tarkoitetaan, mutta sitä on kuitenkin vaikea tarkasti määritellä. Mäkitarkka & Åkerblom myöntävätkin, että useissa tutkimuksissa on tullut ilmi tämän käsitteen määrittelyn vaikeus.⁷⁸ Myös termejä henkisyys, hengellisyys ja uskonnollisuus sekoitetaan keskenään, vaikka ne eivät aivan samaa asiaa tarkoitakaan. Karvinen (2006) on havainnollistanut näiden asioiden yhteyttä ja riippuvuutta toisiinsa (Kuvio 1). Henkisyys on joka tapauksessa yläkäsi- te, johon sekä hengellisyys että henkisyys liittyvät.⁷⁹

Kuvio 1. Käsitehierarkia käsitteistä henkisyys, hengellisyys ja uskonnollisuus. (Karvinen 2006, 13.)⁸⁰

75 Alava et al. 2020, 60.

76 Alava et al. 2020, 86.

77 Mäkitarkka & Åkerblom 2014, 12–13.

78 Mäkitarkka & Åkerblom 2014, 12.

79 Mäkitarkka & Åkerblom 2014, 11.

Espanjan aurinkorannikolla tutkimusta ikäihmisten parissa tehneet Spännäri & Laceulle toteavat, että elämän merkityksellisyys on nähty hyvinvoinnin ja erityisesti myöhemmän elämänvaiheen tär- keänä, jopa ratkaisevana tekijänä. Tätä painottaa myös Saarelainen, joka toteaa, että tunne elämän merkityksellisyydestä syventää ikäihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kokemusta.⁸¹ Uskonnon ja henkisyyden merkitys myöhemmän elämän merkityksen luomisessa on havaittu olevan erityisen tärkeää sodanjälkeisille suurille ikäluokille, niin sanotuille ”boomereille”. Spännäri & Laceulle ovat tutkineet espanjansuomalaisten eläkeläisten uskonnollisuutta, henkisyyttä ja jokapäiväisen elämän sosiaalisia käytänteitä. Tutkimus on osoittanut, että sekä uskonnolla että henkisyydellä on merkittä- vä rooli siirtolaisten elämässä ja ne ovat läsnä haastateltavien elämässä monin eri tavoin. Nämä asiat tuovat myös näiden yli 60-vuotiaiden eläkeläisten elämään merkityksellisyyttä. Otoksen henki- löt edustivat useita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia henkisyyden muotoja, mutta kaikilla muodoilla oli merkittävä rooli merkityksellisyyden kokemuksen luomisessa. Joillekin perinteiset uskonnolliset käytänteet, kuten jumalanpalvelukset, olivat tärkeämpiä sosiaalista kuin uskonnollisista syistä, mut- ta heidän kanssakäymisestään saama sosiaalisen kuulumisen ja yhteyden tunne oli silti saavuttanut hengellisen aseman.⁸²

Yhteenvetona tähän lukuun toteamme, että tutkimukset tukevat ajatusta siitä, että hengelliset asiat ovat tärkeämpiä seniori-iässä kuin nuorena elämän merkityksellisyyden tunteen kannalta. Tämän pystyy helposti todentamaan esimerkiksi menemällä Suomessa minkä tahansa evankelis-luterilaisen seurakunnan kello 10 jumalanpalvelukseen ja katsomalla ympärilleen. Suurten ikäluokkien edustus kirkkosalissa on suurinta.

2.5 Osallisuuden kokemus ja saavutettavuuden käsite

Jyrki Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa vuosille 2011–2015 osallisuuden edistäminen on ollut osa Suomen hallituksen ja Euroopan Unionin tavoitteita. Sitä pidetään yhtenä keskeisenä keinona ehkäistä köyhyyttä ja syrjäytymistä. Se, mitä osallisuudella tarkoitetaan, on kuitenkin kiistanalaista.

Raivion & Karjalaisen mukaan käsitteen ”löysyys” jättää tilaa monenlaiselle tulkinnalle, mutta läh- töoletuksena on, että osallisuutta lisäämällä kasvatetaan yksilötason hyvinvointia, mikä puolestaan

80 Mäkitarkka & Åkerblom 2014, 12.

81 Spännäri & Laceulle 2021. Katsottu 6.11.2021; Saarelainen 2019, 6.

82 Spännäri & Laceulle 2021. Katsottu 6.11.2021.

heijastuu yhteiskuntaan sosiaalisena eheytenä, kestävyytenä sekä luottamuksen lisääntymisenä.

Osallisuus on toisaalta jonkinlainen arvotoiminta, toisaalta toimintaa; sitä, että ihmiset osallistuvat.

Eräs osallisuus-käsitteeseen liittyvä ongelma on osallisuuden kokemuksellinen luonne. Osallisuus ja osattomuus ovat ensisijaisesti yksilöllisiä tunteita ja kokemuksia, joista ei voi puhua toisten puoles- ta, Raivio & Karjalainen painottavat.⁸³

Osallisuus on hahmotettava prosessina, syrjäytymisen vastakohtana. Se ei ole yksilölle staattinen tila tai pysyvä ominaisuus, vaan sen aste vaihtelee elämänvaiheiden ja -tilanteiden mukaan. Osalli- suuden aste ja yhteiskunnallinen toimintakyky vaihtelee osittain elämänkaaren mukaisesti. Ihmiset ovat joissain ikä- tai elämänvaiheissa aktiivisempia, kuin joissain toisissa. Yleisesti ottaen ollaan varsin yksimielisiä siitä, että osallisuus ja sosiaaliset verkostot toimivat suojaavina tekijöinä erilaisia hyvinvointivajeita, syrjäytymistä ja disorganisaatioilmiöitä, kuten rikollisuutta, vastaan.⁸⁴

Seurakunnat pyrkivät lisäämään ihmisten osallisuutta ja tällä tavoin kasvattamaan yksilön merkityk- sellisyyden sekä kuuluvuuden kokemusta. Diakoniatyössä yksi keskeisistä tavoitteista on vahvistaa eri-ikäisten ihmisten osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Osallisuus rakentaa ja ylläpitää suhdetta yhtei- sön jäsenyyteen ja auttaa kiinnittymään yhteisön arvoihin, normeihin ja kulttuuriperimään. Kiinnit- tyminen lisää yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden kokemusta. Osallisuus on myös vaikuttamista oman elämän kulkuun, mahdollisuuksiin, toimintoihin, palveluihin ja joihinkin yhteisiin asioihin.

Kirkon pyrkimyksenä on lisätä seurakuntalaisten osallisuutta esimerkiksi kotikäyntityön, lähim- mäispalvelun ja vertaisryhmien avulla.⁸⁵

Edellä kerrotun perusteella voidaan tiivistäen todeta, että osallisuus syntyy, kun esimerkiksi ikäih- miset pääsevät osallistumaan johonkin toimintaan tai voivat tuntea itsensä osaksi jotain ryhmää, ku- ten kirkon diakoniatoimintaan kuuluviin kerhoihin tai muihin aktiviteetteihin. Heidän osallisuutensa pysyy, kun suhdetta yhteisöön ylläpidetään kokoontumisten avulla. Osallisuuden tunne voi ”romut- tua”, kun ikäihminen irtautuu itse yhteisöstä tai yhteisön mahdollisuudet kokoontua estyvät joistain painavasta syystä. Tällainen painava syy on ollut esimerkiksi koronapandemia.

83 Raivio & Karjalainen 2013, 12–14.

84 Raivio & Karjalainen 2013, 14.

85 Evl.fi. Katsottu 27.5.2021.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saavutettavuusohjelman mukaan saavutettavuus tarkoittaa kir- kosta puhuttaessa kaikkien mahdollisuutta osallistumiseen ja osallisuuteen riippumatta ihmisten eri- laisista ominaisuuksista. Saavutettavuus tarkoittaa yhdenvertaisuuden edistämistä ja päämääränä on seurakunta, joka ottaa tasavertaisesti huomioon kaikkien jäsentensä tarpeet. Kirkon saavutettavuus- ohjelma nousee evankeliumin ytimestä. Saavutettavuuden edistäminen on jatkuvaa työtä, joka vaatii jatkuvaa seuraamista ja päivittämistä.⁸⁶

Saavutettavuudella tarkoitetaan usein muuta kuin fyysistä ympäristöä. Esimerkiksi palvelut, viestin- tä ja verkkosivut tulisi toteuttaa siten, että ne soveltuvat kaikille. Saavutettavuuteen kuuluu myös ih- misten moninaisuuden huomioiva ilmapiiri ja asenteet. Saavutettavuudella voidaan kuitenkin tar- koittaa myös fyysistä saavutettavuutta, jolloin siitä monesti käytetään termiä esteettömyys. Saavu- tettavuus viestinnässä, palveluissa ja tiedonsaannissa tarkoittaa sitä, että käyttäjällä on mahdollista valita eri tapoja kommunikointiin, sekä tietojen ja palveluiden saantiin. Julkisten tahojen tarjoama tieto tulisi olla saatavilla sekä sähköisesti että painetussa muodossa. Sosiaalinen saavutettavuus puo- lestaan ilmenee yhdenvertaisina mahdollisuuksina osallistua ja toimia yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Esteettömyys eli fyysinen saavutettavuus tarkoittaa esimerkiksi, että kävelytiet, asemarakennukset, liikennevälineet ja lippuautomaatit ovat sellaisia, että kaikki voivat niitä käyttää.⁸⁷ Saavutettavuutta koskeva valtion lainsäädäntö koskee myös kirkkoa ja seurakuntia, eli palvelut tulee suunnitella kai- kille sopiviksi ja ympäristö esteettömäksi. Seurakunnan tulee parantaa saavutettavuutta poistamalla liikkumisen, näkemisen, kuulemisen ja ymmärtämisen esteitä.⁸⁸

2.6 Yhdenvertaisuuden merkitys

Suomen Ekumeenisen Neuvoston Yhdenvertaisuusjaoston puheenjohtaja Sari Anetjärvi korostaa, että yhdenvertaisuuden käsitteellä on taipumus painottua ja muotoutua käyttäjänsä mukaan. Hänen mukaansa tämä on tavallista myös monien muiden tärkeiksi koettujen käsitteiden kohdalla, sillä kä- sitteen merkitys ymmärretään omista lähtökohdista ja arvomaailmasta käsin. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolain tarkoituksena on ehkäistä syrjintää ja huolehtia syrjityn oikeusturvasta sekä edistää yhdenvertaisuutta ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Laissa kielletään syrjintä iän, sukupuolen, alku-

86 Valtonen 2018. Katsottu 29.4.2021; evl.fi. Katsottu 29.4.2021.

87 Invalidiliitto.fi. Katsottu 27.5.2021.

88 Evl.fi. Katsottu 29.4.2021; evl.fi. Katsottu 27.5.2021.

perän, kansalaisuuden, vakaumuksen, uskonnon, mielipiteen, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kristillisen yhdenvertaisuuden perusteena on rakkauden kak- soiskäsky.⁸⁹

Suomen evankelis-luterilainen kirkko toteaa, että se on olemukseltaan samanarvoisten yhteisö ja että yhdenvertaisuus on kirkon ydinsanomaa.⁹⁰ Tutkimuksessamme kiinnostuksen kohteena on, kuinka ikäihmisten yhdenvertaisuus on toteutunut diakoniapalveluiden osalta koronarajoitusten myötä. Vaikka yli 70-vuotiaisiin kohdistuneet rajoitustoimet asetettiin kirkosta riippumattomista seikoista, ja syistä, jotka ikäihmiset itsekin ymmärtävät, niin olisi tärkeää, etteivät he ikänsä vuoksi jäisi täysin vaille palveluita ja tätä kautta ajautuisi muihin seurakuntalaisiin nähden eriarvoiseen asemaan. Yhdenvertaisuuden kokemus on kaikille tärkeää, se merkitsee, että henkilö on hyväksytty osaksi yhteisöä sellaisena kuin on. Pandemia on kieltämättä tehnyt yhdenvertaisuuden toteuttami- sesta entistä haasteellisempaa, mutta ongelmiin voi ja pitää etsiä ratkaisuja. Arkkipiispa Tapio Luo- ma on osuvasti todennut tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön jatkuvuudesta seuraavaa:

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden saralla niin kirkolla kuin muullakin yhteiskunnalla on paljon opittavaa.

Valmista ei voi tulla, koska koko ajan esille nousee uusia kysymyksiä, jotka pakottavat miettimään ihmisyyttä ja ihmisarvoa yhä uusien ilmiöiden valossa. Ja koska valmista ei voi tulla, on yhä uudelleen otettava esille myös jo useaan otteeseen aiemmin ilmaistuja perusasioita.⁹¹

89 Ekumenia.fi. Katsottu 28.5.2021.

90 Evl.fi. Katsottu 28.5.2021.

91 Luoma 2020. Katsottu 28.5.2021.