Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhustyötä toteutetaan osana diakoniatyötä ja yleistä seura-kuntatyötä. Vanhusväestöön kohdennetut työmuodot ovat muuttuneet yhteiskunnallisen kehityksen ja muutoksen mukana, kuten esimerkiksi 1990-luvun laman aikana, jolloin painopistettä siirrettiin vanhustyön resursseista työikäisten ihmisten taloudellisen auttamisen suuntaan. Pöyhösen mukaan kirkolla on tärkeä, mutta osin ristiriitainen rooli vanhustyössä. Siihen kohdistuu niin sosiaalityönte-kijöiden kuin kansalaistenkin taholta odotuksia tehtävistä, jotka ovat aiemmin kuuluneet tai yhä kuuluvat julkisen sektorin työnkuvaan.45
Kirkon vanhustyön strategiassa todetaan vanhustyöstä, että kunta vastaa julkisista peruspalveluista, ja yksityiset yritykset ja ammatinharjoittajat tuottavat kaupallisia palveluita, samoin kuin yleishyö-dylliset yhteisöt, järjestöt ja säätiöt. Kirkko tietenkin on myös tärkeä toimija vanhustyön sektorilla.
Lisäksi ikääntyneen omaiset, läheiset sekä sukulaiset ovat osana toimijaketjua.46 Ikääntynyt ihminen on Vartiaisen mukaan suomalaisten työnäkökulmasta yli 45-vuotias ja yli 55-vuotias henkilö, ja WHO arvioi asian samalla tavalla. YK puolestaan määrittelee, että vanhuus alkaa 60 ikävuoden
jäl-44 Gothóni & Jantunen 2010, 60–61.
45 Pöyhönen 2015, 7.
46 Koski, Lehtonen, Nyfors, Kantala, Muurikainen, Pitzen, Karjalainen, Rikkonen, Lampén & Helosvuori 2005, 7.
keen.47 Mutta Vartiainen toteaa myös, että gerontologian mukaan vanhaksi katsotaan vasta yli 75-vuotias ihminen48, mikä kuulostaa nykyihmisiä ajatellen sopivammalta rajanvedolta.
Oletettavissa olisi, että vaikuttavasta määrästä vanhustyöhön osallistuvista tahoista johtuen vanhus-työ olisi hyvin hallinnassa maassamme, mutta näin ei valitettavasti ole. Vanhusvanhus-työn ongelmat ovat olleet viime vuosina jatkuvasti tapetilla ennen koronakriisiäkin. Pahimmista epäkohdista, jotka yleensä ovat liittyneet yksityisen sektorin hoivakoteihin, olemme saaneet lukea eri medioista. Kui-tenkaan ikääntyneiden palveluissa ongelmat eivät liity ainoastaan palvelujen tasoon, vaan siihen, että ylipäätään saa palveluita. Raunion mukaan hoivaamatta jääminen on ikääntyviä koskeva uusi uhka, koska hoivan järjestäminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin aineellisen toimeentulon turvaami-nen eläkejärjestelmillä.49
Usein mediassa uutisoitujen hoivakotien ongelmien yhtenä syynä mainittiin liian pieni hoitajamitoi-tus. Lakiin on jo kirjattu uudet minimi-hoitajamitoitukset, jotka koskevat vanhusten ympärivuoro-kautista tehostettua hoitoa. Mitoitukset nousevat 0,5 henkilöstä 0,7 henkilöön 1.4. 2023 mennessä.50 Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhustyön ongelmat vähenisivät näillä toimenpiteillä radikaalisti.
Poliitikot lupailevat auliisti ”vappusatasia”, mutta koska eläkkeiden indeksikorotukset jäävät yleen-sä ainoastaan puheiden asteelle, paine kirkkoa ja muita avustustoimintaa tekeviä kohtaan liyleen-sääntyy ja samalla leipäjonot pitenevät.
Salminen toteaa nelivuotiskertomuksessa, että vuonna 2019, eli ennen koronaa, yhteisöruokailujen merkitys näytti entisestään kasvaneen. Esimerkiksi vanhuksille kohdennettuja ruokailuja järjesti kolmannes kaikista seurakunnista vähintään kuukausittain. Diakoniatyöntekijät pitävät yhteisöruo-kailuja yhtenä tärkeänä yksinäisyyden ehkäisijänä.51 Uusimmassa diakoniabarometrissa todetaan, että valtaosa diakoniatyöntekijöistä (84%) kohtaa kuukausittain pitkäaikaisesta yksinäisyydestä kär-siviä ikääntyneitä.52
Jo 2000-luvun alkuvuosina yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi esiin vanhusten hyvinvoinnin riskitekijöinä masennus, alakulo ja yksinäisyys. Tuolloin huolestuttavana pidettiin vanhusten
itse-47 Vartiainen 2014, 10.
48 Vartiainen 2014, 10.
49 Raunio 2009, 227.
50 Superliitto.fi. Katsottu 24.5.2021.
51 Salminen 2020, 237.
52 Alava et al. 2020, 80.
murhien määrän kasvua, ja erityisen suuri itsemurhariski oli yli 75-vuotiailla miehillä. Lisäksi muis-tihäiriöiden ja dementian ennustettiin kasvavan, samoin ongelmat liittyen ikääntyneiden moninai-seen lääkitykmoninai-seen ja lääkkeiden yhteensopimattomuuteen.53 Miten suureksi ongelmat vanhemman väestön hyvinvoinnissa ovatkaan kasvaneet nyt, kun kirkon vanhustyön strategiassa ennuste koski vuotta 2015. Diakoniabarometrin mukaan vanhustyön osuus on vähentynyt 2010-luvulla ja samalla taloudellinen avustaminen, ruoka-avustaminen ja sielunhoito ovat kasvaneet sitä vahvempaan ase-maan.54
Tilanne ei valitettavasti tunnu olevan sen parempi myöskään naapurimaassamme Ruotsissa, jota on totuttu pitämään hyvinvointivaltion malliesimerkkinä. Siellä tehdyn ikääntyneiden sosiaalista syr-jäytymistä luotaavan tutkimuksen (joka tehtiin vuosina 1992, 2002 ja 2011) mukaan Ruotsissa on pieni, mutta kasvava ryhmä vanhempia ihmisiä, jotka eivät selviä taloudellisesti, koska heidän ra-hansa eivät riitä ruokaan, vuokraan tai laskuihin. Osalla ikäihmisistä sosiaalisten suhteiden määrä on olematon, ja merkittävällä osalla olisi tarvetta päästä käyttämään terveydenhuollon tai hammas-huollon palveluita, joihin eivät kuitenkaan pääse.55
Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon vanhustyössä ovat mukana kaikki samat diakoniatyön ulot-tuvuudet ja toimintamuodot kuin muussakin diakoniatyössä. Näitä ovat henkilökohtaiset tapaamiset vastaanotoilla tai kotikäynneillä, sekä ryhmämuotoiseen toimintaan kuuluvat erilaiset piirit, leirit ja retket. Vanhustyö on kohdennettu eläkkeelle jääneeseen väestönosaan, eli yli 65-vuotiaisiin, heidän toiminnan ja avun tarpeensa mukaan. Diakonisen vanhustyön tarkoituksena on etsiä niitä vanhuksia, joita muu apu ei tavoita. Kirkon vanhustyön strategiassa vuodelle 2015 nähtiin, että vanhustyön painopisteen muutosta tulisi erityisesti suunnata laitos- tai palveluasumisen diakoniatyön kehittämi-seen. Strategiassa pyrittiin siihen, että kirkon vanhustyössä kiinnitettäisiin huomiota syrjäytymisris-kissä oleviin vanhuksiin ja otettaisiin huomioon myös eri tavoin vammautuneiden vanhusten tar-peet.56 Kirkko on laatinut vanhustyötä varten teesit, jotka on tarkoitettu sekä seurakunnassa vanhus-työtä tekeville että heidän yhteistyökumppaneilleen. Näiden teesien avulla halutaan korostaa van-husten oikeuksia ja hyvää kohtelua. Teesit kuuluvat näin:
1. Vanhuksen arvo. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas.
Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan. Vanhusta kohdellaan ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan
53 Koski et al. 2005, 8.
54 Alava et al. 2020, 86–87.
55 Dahlberg, McKee, Fritzell, Heap & Lennartsson 2020, 1–8.
56 Koski et al. 2005, 12.
2. Hengelliset tarpeet. Vanhuksella on oikeus hengelliseen hoitoon ja huolenpitoon sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Hengellisessä hoidossa häntä tuetaan löytämään armon ja sovituksen mahdollisuus.
3. Omien voimavarojen käyttö. Vanhuksen elettyä elämää ja ainutlaatuisuutta kunnioitetaan. Hänelle tarjotaan mahdollisuuksia kulttuurisiin ja esteettisiin kokemuksiin. Hänellä on oikeus ainutlaatuisiin muistoihin ja perinteisiin.
4. Itsemääräämisoikeus ja yksityisyys. Vanhuksella on oikeus yksityisyyteen ja oikeus päättää häntä itseään koskevista asioista. Hänellä on myös oikeus saada tietoa päätöksen teon pohjaksi.
5. Huolenpito ja turvallisuus. Vanhus saa yksilöllisten tarpeiden mukaista hoitoa ja huolenpitoa.
Vanhuksen toimintaympäristö on turvallinen ja esteetön.
6. Yhteisöllisyys. Vanhuksella on oikeus yhteyden ja vuorovaikutuksen kokemiseen sekä lähimmäisenrakkauteen.
7. Oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan. Vanhuksella on oikeus keskinäiseen sovintoon ja eheytymiseen elämän kokemuksista. Elämän loppuvaiheessa on huolehdittava elämän laadusta. On huolehdittava siitä, ettei vanhuksen tarvitse kokea tarpeetonta kipua tai yksinäisyyttä.57
Teesit on hienosti laadittu, mutta on perusteltua kysyä, missä määrin niitä on kyetty noudattamaan sen jälkeen, kun Covid19 -virus saapui ja pysäytti kaiken. Evankelis-luterilaisen kirkon internet-si-vustolla todetaan, että koronakriisi on pakottanut muuttamaan seurakuntien vakiintuneita toiminta-tapoja. Mutta samalla kerrotaan, että vaikka onkin jouduttu ottamaan ihmisiin fyysistä etäisyyttä, on vastaavasti pyritty lisäämään henkistä läheisyyttä. Huomiota on pyritty kiinnittämään erityisesti nii-hin, jotka ovat olleet jo ennen pandemiaa muita heikommassa asemassa. Esimerkiksi monilla paik-kakunnilla on sivuston mukaan soitettu kaikille yli 80-vuotiaille ja kysytty, miten he jaksavat ja minkälaista apua he tarvitsevat.58 Tulemme tutkimuksessamme myös selvittämään, kuuluivatko La-puan hiippakunnan alueelta tutkimamme kaupungit, Vaasa ja Kauhava, niihin paikkakuntiin, joissa yli 80-vuotiaisiin on oltu yhteydessä?
Vaikka nykyisenkaltaisesta kriisistä ei ollut 1990-luvulla vielä tietoakaan, poikkeusoloihin osattiin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jo varautua vuonna 1993, jolloin laadittiin tämä kirkkolain 25. luvun pykälä 15, jossa todetaan, että seurakunnan, seurakuntayhtymän, hiippakunnan ja kirkko-hallituksen tulee etukäteissuunnittelun avulla varmistaa tehtäviensä hyvän hoitamisen poikkeus-oloissakin.59 Olihan monenlaisia kriisiä silloinkin: maailmanlaajuinen lama60, Neuvostoliitto oli ro-mahtanut ja pelättiin pakolaisvyöryä itärajalta,61 lisäksi Bosnian sota oli parhaillaan käynnissä,62 näin muutamia mainitaksemme. Valmistautumissuunnitelmista oli varmasti hyötyä koronakriisin al-kaessa, vaikka kokoontumisrajoitukset ja ihmiskontaktien välttämisvaateet aiheuttivatkin Salmisen
57 Evl.fi. Katsottu 26.5.2021.
58 Evl.fi. Katsottu 26.5.2021.
59 Kirkkolaki 1054/1993.
60 Valkama 2021. Katsottu 13.11.2021.
61 Rytsä 2015. Katsottu 13.11.2021; Ainola 2015. Katsottu 13.11.2021.
62 Räikkönen 2017, 4–10.
mukaan sen, että seurakuntien kokoava toiminta piti suurelta osin järjestellä uudelleen ja jumalan-palveluksia, erilaisia tilaisuuksia ja tapahtumia piti siirtää verkkoon.63 Kirkon viestinnän uutiskir-jeessä annetussa koronaohjeessa todettiin, että seurakunnan perustehtävän järjestämisen kannalta ensisijaisessa roolissa ovat jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset.64 Diakoniatyö ylipäänsä, puhumattakaan ikäihmisten parissa tehtävästä diakoniatyöstä, ei lukeutunut kirkon ensisijaisiin teh-täviin.
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen kirjoitti Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkai-sussa 1/2020 siitä, kuinka kirkon diakoniatyössä oli jo tuolloin havaittu koronakriisin koettelevan erityisen tehokkaasti jo valmiiksi muita heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Häkkinen nosti kir-joituksessaan esille muun muassa sellaiset riskiryhmien katveeseen jäävät ryhmät kuin omaishoita-jat ja netti- tai digiosaamisen puutteesta kärsivät65, eli juuri sellaiset diakoniapalveluiden käyttäjät, jotka kuuluvat pitkälti tutkimusotokseemme. Myöskään kuoleville ei voitu taata hyvää saattohoitoa, koska läheisillä ei aluksi ollut lupaa olla kuolevien luona.66 Salomäen tutkimuksesta selviää juuri sa-maan asiaan eli kuolemiseen liittyen, että omaiset olivat hyvin huolissaan hautajaisista ja niihin liit-tyvistä kokoontumisrajoituksista. Salomäki oli haastatellut osana kirkon tutkimuskeskuksen korona-tutkimushanketta seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä kysyen heiltä esimerkiksi millai-sia huolenaiheita seurakunnat ja seurakuntalaiset sillä hetkellä kokivat.67
Lapuan hiippakunnan ohjeistuksessa diakoniatyöhön korona-epidemian aikana todettiin muun muassa, että diakonian vastaanotolla kohtaamiset suositellaan muuttamaan virtuaalisiksi, tai sitten ne tulisi hoitaa puhelimitse tai sähköpostilla. Kohtaavaa seurakuntatyötä kirkon keskusteluavussa oli mahdollista tehdä puhelimitse päivittäin kello 18 ja 24 välillä. Ruoka-apua oli myös sallittua an-taa, kunhan hygieniasta ja poikkeusajan ohjeista huolehdittiin. Kotikäynnit olivat sallittuja vain saattohoidossa olevien henkilöiden luokse, ja mikäli kotona oleva halusi ehtoollista, oli noudatetta-va sairaalaehtoollisen jakotapaa. Laitoksessa asuvien luokse ei ollut lupaa mennä Valtioneuvoston linjauksen vuoksi, mutta diakoniatyöntekijät saattoivat yhteistyössä toimia linkkeinä asukkaiden ja heidän läheistensä välisessä viestinnässä ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaa esimerkiksi video-hartauksia.68
63 Salminen 2021, 2.
64 Tapuli 12.3.2020. Katsottu 13.11.2021.
65 Häkkinen 2020, 137.
66 Häkkinen 2020, 137.
67 Salomäki 2021, 2–5.
68 Lapuan hiippakunta 2020. Katsottu 13.11.2021.