Esko Ryökäs toteaa, että se, kuinka ymmärrämme kirkon sosiaalityön, diakonian, modernit työtavat tänä päivänä juontavat juurensa varhaiskirkon antamiin esimerkkeihin. Sekä Ruotsissa että meillä Suomessa on neljä erilaista näkemystä diakoniatyön sisällöstä. Kun yksi näkee terapeuttisen ja pas-toraalisen toiminnan seurakunnan sosiaalityön pääsisältönä, toinen painottaa hoitotyötä. Ja kolman-nelle diakonia merkitsee sosiaalityötä. Jotkut taas ajattelevat, että diakonin rooli on kerätä eksyneet lampaat takaisin paimenen luokse, Ryökäs jatkaa.31
Diakoniatyön voisi periaatteessa kiteyttää niin, että se on kristilliseen uskoon ja rakkauteen perustu-vaa palvelua kirkon elämässä. Diakonia etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä, se pyrkii herättelemään yhteiskunnallista ja kansainvälistä vastuuta ja auttamaan ja tukemaan heikom-massa aseheikom-massa olevia. Diakoniatyö on luonteeltaan karitatiivista, liturgista ja yhteiskunnallista.
Diakonia on koko kirkon ja seurakunnan asia, jota toteuttavat diakonian viranhaltijat, vapaaehtoiset ja monet kristilliset järjestöt.32 Työn laajuuden ymmärtämiseksi on kuitenkin aiheellista avata sitä hieman enemmän.
27 Puttonen 2020. Katsottu 2.11.2021.
28 Anttila 2021. Katsottu 1.11.2021.
29 Stm.fi. Katsottu 1.11.2021.
30 Thl.fi 2021; Rajamäki 2021. Katsottu 3.11.2021.
31 Ryökäs 2015, 1.
32 Evl.fi. Katsottu 30.4.2021.
Diakonian muodollisena lähtökohtana voidaan Veijolan mukaan pitää Apostolien tekojen luvussa 6 kuvattua alkuseurakunnan ongelmaa ja sen ratkaisua. Seurakunnan kreikkaa puhuneet jäsenet valit-tivat, että hepreankieliset jäsenet syrjivät heitä, kun jaettiin päivittäisiä avustuksia leskille. Aineelli-sen avun jakamisessa syntynyt ongelma ratkaistiin siten, että seurakunta valitsi avustustehtävien hoitajiksi seitsemän hyvämaineista miestä, jotka apostolit asettivat virkaan rukoilemalla ja laitta-malla kädet heidän päälleen. Näiden valittujen keskeiseksi tehtäväksi nähtiin eukaristian vieminen niihin koteihin, joista ei päästy seurakuntaan yhteiselle ehtoolliselle. Rakkaus ja hoito sisältyivät tuolloinkin tehtäviin, mutta se oli ikään kuin kollektiivinen kristillinen kutsumus, joka kuului olen-naisena osana koko papiston tehtäviin.33 Latvuksen mukaan varsinainen oppi sosiaalis-karitatiivises-ta autsosiaalis-karitatiivises-tamistyöstä otettiin käyttöön vassosiaalis-karitatiivises-ta reformaation aikana, jolloin Luther ja Bucin auttoivat Cal-vinia muotoilemaan opin ja myös esittelivät diakoniapalvelun käytänteet.34
Reformaatioajasta 1800-luvulle loikatessa laajeneva teollistuminen, siihen liittynyt kaupungistumi-nen ja muuttoliikkeen kasvu haastoivat evankelisen diakonian nousuun ja kehittymiseen. Vanha yh-teiskunta oli ehkä jotenkin onnistunut huolehtimaan vähempiosaisista, mutta uudet kaupungit eivät tällaista vastuuta siinä määrin ottaneet. Tällaisessa tilanteessa köyhien ja sorrettujen puolesta nousi puhumaan ja toimimaan ennakkoluulottomia filantrooppishenkisiä pappeja ja maallikoita, joita yh-disti pietistiseen kristilliseen uskoon pohjautuva vastuu lähimmäisistä. Näistä diakonian suunnan-näyttäjistä kolme merkittävintä olivat: Theodor Fliedner, joka oli naisdiakonian uranuurtaja, Johann Hinrich Wichern, sisälähetyksen, miesdiakonian ja diakonikoulutuksen uudistaja sekä seurakunta-diakonian puolestapuhuja ja -toimija, Wilhelm Löhe.35
Suomeen uudentyyppisen diakonian ajatusmallit tulivat Saksasta suoraan tai sitten Ruotsin tai Ve-näjän kautta, koska Tukholmaan ja Pietariin oli perustettu diakonissalaitokset. Luterilaisissa kirkois-sa oli siihen asti reformaation jälkeisinä aikoina ymmärretty kristityn diakoniavastuun toteutuvan yhteisöllisesti kristillisen esivallan toimissa, sairaalatoimena ja köyhäinapuna. Näitä toimia oli tuet-tu korostamalla yleistä vastuet-tuuta muun muassa kirkkojärjestyksissä, sekä keräämällä kolehtia näiden hyväksi seurakunnissa. Pitäjän- ja kirkonkokouksia oli alettu myös pitää yhtenä ja samana asiana, mikä oli aiheuttanut seurakunnan diakoniavastuun heikentymistä entistä enemmän.36
33 Veijola 2002, 13; Malkavaara 2015, 10; Latvus 2017, 43.
34 Latvus 2010, 85.
35 Koskenvesa 2002, 44.
36 Koskenvesa 2002, 46–47; Malkavaara 2015, 84.
Helsinkiin perustettiin kaupunkilähetys vuonna 1883, kun eräät papit ja maallikot halusivat kehittää kirkon diakonitoimintaa koko ajan kasvavassa Helsingissä. Kohta järjestön diakonissat auttoivat köyhiä ja sairaita ympäri kaupunkia. Samoihin aikoihin teologian ylioppilaat halusivat ryhtyä kris-tillis-yhteiskunnalliseen toimintaan. Tässä keskeinen vaikuttaja oli professori Herman Råbergh, joka kytki Helsingin diakonissalaitoksen ja sisälähetysliikkeen kiinteästi toisiinsa. Ylioppilaat aloit-tivat vapaaehtoisvoimin koulunpidon köyhille ihmisille. Tämä toiminta siirtyi sittemmin Helsingin kaupunkilähetykselle. 1800-luvulla järjestöjen toteuttamassa diakoniatyössä oli merkittävä osuus juurikin vapaakirkollisilla yhteisöillä sekä virikkeiden tuojana että toiminnan käynnistäjänä. Vapaa-kirkollisista diakoniatöistä voi Koskenvesan mukaan mainita erityisesti työkoti- ja yömajatoimin-nan, vankilatyön sekä raittiustoiminnan.37
Piispa Erkki Kansanaho on puhunut monissa yhteyksissä Suomen diakonian kehityksestä 1900-lu-vulla ja todennut, että kehityksessä on nähtävissä kolme eri vaihetta. Ensin syntyivät laitos- ja yh-distysdiakonia, jota alkoivat tekemään ne, jotka kokivat heidän uskonsa Kristukseen johdattaneen heidät lähimmäisten pariin. Toisessa vaiheessa kehittyi seurakuntadiakonia edellisen vaiheen kanssa rinnakkain eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. Seurakuntadiakonia oli seurakunnan diakoniatoi-mintaa, joka oli kyllä kaikille seurakuntalaisille kuuluvaa, mutta joka kuitenkin pääasiassa rakentui diakoniatyöntekijöiden työlle. Kolmas vaihe on diakoniaseurakunta, jonka ytimessä on se, mitä seu-rakuntalaiset tekevät koko elämänkutsumuksessaan, eikä pelkästään se, mitä he tekevät seurakunta-diakonian piirissä.38
Kopperi toteaa Diakonian tutkimus -julkaisussa vuodelta 2016, että käsitys kirkon diakoniasta on edelleen prosessissa. Diakonialla ymmärretään hänen mukaansa yhtäältä sitä kirkon käytäntöä, joka syntyi 1800-luvun diakoniaherätyksessä ja on pikkuhiljaa levinnyt ja laajentunut yhdeksi nykyaikai-sen kirkon toimintamuodoksi. Toisaalta diakoniaa voidaan ymmärtää hahmottamalla se osaksi kir-kon olemusta ja kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta kumpuavaa kokir-konaisuutta. Tämä vaikuttaa Kopperin mukaan perinteisen diakoniatyön ohella sielunhoidossa, kirkon yhteiskunnallisessa työs-sä, jumalanpalveluselämästyös-sä, kasvatustoiminnassa ja muussa hengellistä elämää tukevassa toimin-nassa. Hän toteaa, että on olennaista selventää, kumpaan näistä diakoniakäsityksistä viitataan sil-loin, kun ratkaistaan kysymystä kirkon diakonivirasta.39 Se, että käsitys siitä, mitä kirkon diakonia
37 Koskenvesa 2002, 49–50; Malkavaara 2015, 85.
38 Koskenvesa 2002, 56.
39 Kopperi 2016, 137.
oikeastaan on, on edelleen pohdinnan kohteena, ei ole mikään ihme. Pohditaanhan edelleen sitäkin, oliko alkukirkossa toimineiden naisdiakonien toimenkuva samanlainen kuin miesdiakonien. Metson mukaan varhaiskristillisissä aineistoissa esiintyvä diakonissa-termi voidaan tulkita kolmella eri ta-valla: se voi tarkoittaa naispuolista diakonia, jolla on samat tehtävät kuin miesdiakonilla, tiettyä teh-tävää kirkossa hoitavaa naista, tai diakonin vaimoa.40
Metson tutkimusaineistossa osa katolisista ja ortodoksisista tutkijoista ei erottele naisten suoritta-maa diakonin tehtävää diakonin virasta yleensä, vaan katsovat sen sisältyvän siihen. Tällä on heidän mukaansa olemassa historialliset perusteet varhaisen kirkon ajalta olevissa lähteissä sekä sen myö-hemmässä patristisessa tulkintaperinteessä. Metso näkeekin, että tämä antaa aiheen olettaa, että kir-kon alkuvuosisatoina ymmärrettiin Raamatun vahvistavan diakir-koneina toimivien naisten roolin, ja että sillä on apostolinen perusta.41
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viimeisimmästä nelivuotiskertomuksesta (joka pitää sisällään tarkastelujakson vuodesta 2016 vuoteen 2019 asti) selviää, että diakoniatyön yksi keskeisistä paino-pisteasioista ennen korona-aikaa oli yhteiskunnallinen vaikuttaminen haavoittuvimmassa asemassa olevien puolesta. Salmisen mukaan ruoka-apu ja muu aineellinen apu kuitenkin korostuivat eniten.
Tällä tarkastelujaksolla diakonian järjestämä ruoka-apu painottui yhteisöllisiin aterioihin ja ruokai-luihin, kun edellisellä tarkastelujaksolla painopiste oli enemmän ruokakassien jakamisella. Diako-nian yksilökohtaamisia oli noin 400 000 ja perheneuvonnassa noin 18 000 asiakasta vuosittain.42
Tuore Diakoniabarometri 2020 paljastaa, että esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen (KELA) vuonna 2017 tekemä toimeentulotuen uudistus, jonka johdosta tuki on haettava sähköisellä lomakkeella, on tuonut diakoniatyöntekijöiden luokse enenevässä määrin henkilöitä, jotka eivät osaa käyttää sähköi-siä palveluita, ja sitä kautta eivät kykene hakemaan sosiaalietuuksia. KELA:n uudistus palvelee si-ten ainoastaan niitä, joilla on riittävät digitaidot ja -laitteet, mutta on vaikeuttanut erityisesti hei-koimmassa asemassa olevien tilannetta. Tällä on paljon vaikutusta diakoniatyöhön, jossa asiakasta autetaan asioinnissa ja palvelujen hakemisessa, sekä epäselvien tilanteiden selvittämisessä. Sähköi-nen asiointi kun edellyttää monia asioita, kuten kohtuullista kognitiivista ja fyysistä toimintakykyä, tietoteknisiä valmiuksia, laitteita ja internet-yhteyksiä.43
40 Metso 2016, 156–157.
41 Metso 2016, 157–158.
42 Salminen 2020, 234–238.
43 Alava, Kela, Nikkanen & Paloviita 2020, 81.
Kiteytettynä diakoniatyö voidaan nähdä sellaisena kirkon toimintana, jossa vaikeuksissa olevaa ih-mistä autetaan kokonaisvaltaisesti. Siihen kuuluu henkinen, hengellinen, aineellinen ja sosiaalinen tukeminen, diakoniakasvatus, yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä ihmisen vastuullisuuden ja omaehtoisen toimintakyvyn tukeminen. Veikkola (2002, 107–178) näkee, että diakoniatyön perus-tehtävät jakaantuvat viiteen alueeseen. Näitä ovat: opetuksellinen ja kasvatuksellinen diakonia, eli katekeettinen diakonia, hädässä olevan ihmisen auttaminen, eli karitatiivinen diakonia, vaikuttamis-työ heikompiosaisten tilanteen parantamiseksi, eli sosiaalinen diakonia, sielunhoidollinen, eli pasto-raalinen diakonia ja jumalanpalveluksessa toteutettavat tehtävät, eli liturginen diakonia. Sen sijaan missionaarinen tehtävä on toisaalta nähty osana diakoniatyötä, ja toisaalta taas se on haluttu pitää omana erillisalueenaan.44