• Ei tuloksia

Teatteria ja tanssia on tehty kollektiivien nimissä, ja luovia osuuskuntia versoo eri aloilla

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa "Teatteria ja tanssia on tehty kollektiivien nimissä, ja luovia osuuskuntia versoo eri aloilla"

Copied!
3
0
0

Kokoteksti

(1)

Kollaboratiivisuus on pop, mutta onko se hyvä(ä)?

Luovat ja taiteelliset kollaboraatiot ovat olleet 2000-luvulla pinnalla. Pelkästään tällä vuosikymmenellä Suomessa on esimerkiksi tehty oopperaa joukkoistamalla, maalattu öljyvärimaalauksia kollektiiveissa, joukkorahoitettu elokuvia, kirjoitettu kollektiiviromaania ja joukkoistettu dekkari, järjestetty kollektiivisia piirustusperformansseja ja kollaboroitu julkisessa tilassa. Teatteria ja tanssia on tehty kollektiivien nimissä, ja luovia osuuskuntia versoo eri aloilla. Musiikkiryhmät, journalistit ja valokuvaajat nimeävät itsensä

kollektiiveiksi. Myös yhteisötaiteen ja kaupunkitaiteen uudet kokeilut ovat vahvistaneet ajatusta siitä, että taide ei ole ainoastaan yhdessä koettua, vaan se voi olla myös yhdessä tehtyä.

Ilmiössä on jotain uutta, vanhaa ja lainattua. Kollaboratiivisia kokeiluja on tehty taiteessa aina, ja monissa taiteenlajeissa ensemble-työllä on pitkät perinteet. Viime aikoina

kollaborativisuus, kollektiivisuus ja yhdessä luominen ovat kuitenkin lisääntyneet myös siellä, missä on perinteisesti totuttu yksilötaiteilijan valtaan.

Luovilla kollaboraatioilla on monenlaisia, toisistaan radikaalistikin poikkeavia tavoitteita. Ei ole mitään yksittäistä syytä, miksi kollaboroida. Tämä kävi itselleni selväksi tutkiessani nykykirjallisuuden kollektiivisuuksia Suomen Akatemian tutkijatohtorina.

Jotkut tavoittelevat yhdessä luomisella eristäytyneisyyden ja luovan erakkouden selättämistä.

Toiset uskovat, että luovuudessa yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi ja kollaboroimalla saavutamme parempia tuloksia. Jotkut puhuvat yhteistuotannosta moniäänisyyden tuottajana – kuten osa Ihmiskokeita-kollektiiviromaanin (2016) kirjoittajista. Toisille se taas on

poliittisesti radikaali tapa hylätä individualisoitunut taiteilija(kuva) ja korvata se kapitalismikriittisellä kollektiivilla.

Yksi syy on myös yhdessä tekemisen trendikkyydessä. Kylmän sodan kollektiivisuuksien jälkeen kaikki kollektiivisuuteen viittaava oli hetken pannassa, mutta 2000-luvulla meitä ympäröivät jälleen yhdessä tekemisen toiveet ja vaateet. On jakamistaloutta,

joukkorahoitusta, ravintolapäiviä ja – mikä kiinnostavinta Kiertoliikkeen kävijöille – yhä enemmän myös yhteisöllistä ja kollaboratiivista taidetta.

Raja yhteisöllisen taiteen ja kollaboratiivisen tai kollektiivisen taiteen välillä on häilyvä.

Toteuttajat valitsevat itseään miellyttävän ilmauksen, ja käyttäjästä riippuen sanat saavat erilaisia merkityksiä. Usein taiteellisista kollaboraatioista puhuttaessa viitataan kuitenkin useamman taiteilijan yhteistyöhön, kun taas yhteisöllisellä taiteella tai yhteisötaiteella

kuvataan taiteilijan yhteistyötä esimerkiksi jonkin alueen asukkaiden, kouluryhmien tai tietyn ammattiryhmän kanssa. Esimerkiksi vankilateatteri tai Meiju Niskalan Turku365 ovat

vahvasti yhteisöllistä taidetta, kun taas Jukka Viikilän, Janne Nummelan ja Tommi

Nuopposen yhdessä kirjoittama Ensyklopedia-kirja (2011) kalskahtaa enemmän taiteelliselta kollaboratiolta.

Näiden rinnalla kulkevat erilaiset taidekollektiivit, jotka esittävät itsensä enemmän tai vähemmän pysyvinä, orgaanisina ja tasa-arvoisina, usein johtajistaan ja väliaikaisuuksistaan huolimatta.

Yhdessä nämä ilmiöt muodostavat nykytaiteen kollektiivisen maaperän. Taiteessa halutaan taas yhdessä luomisen prosesseja ja sosiaalisia toimintatapoja itsenäisten ja tarkkarajaisten taideteosten sijaan. Voidaan puhua jopa taiteen sosiaalisesta käänteestä taidehistorioitsija Claire Bishopin tapaan. Bishopin mukaan taiteelle asetetaan yhä useammin tavoitteeksi – ja myös vaatimukseksi – korjata sosiaalisia siteitä ja tuottaa yhteisöllisyyden kokemuksia.

(2)

Taiteen uskotaan voivan eheyttää sosiaalisia siteitä, jotka ovat katkeilleet ja murtuneet individualismin ja markkinoiden täyttämässä todellisuudessa.

Tämä sosiaalinen käänne on tapahtunut yhtä aikaa digitaalisen murroksen kanssa. Wiki- ajattelu ja wiki-pohjaiset välineet ovat merkittävästi vahvistaneet kollaboratiivisuuden

buumia. Digitaalisten työvälineiden avulla sosiaalisia siteitä on helppo muodostaa ja joukkoja osallistaa.

Kaikki tämä kuulostaa hienolta. Yhteisöllisyys ja sosiaalisten siteiden vahvistaminen ovat kauniita ajatuksia. Kukapa ei haluaisi korjata sosiaalisia siteitä ja taistella kapitalismin atomisoivaa ja vieraannuttavaa voimaa vastaan. Taiteessa ei kuitenkaan pitäisi tyytyä vain kauniisiin aikeisiin ja sanoihin: myös taiteellisilla teoilla on merkitystä. Bishop onkin huolestunut siitä, miten vaatimus tuottaa sosiaalisesti merkityksellistä taidetta on sysännyt sivuun muut taiteen arvioimisen tai taiteesta nauttimisen muodot ja kriteeristöt.

Tämän näkee kritiikeissä kerta toisensa jälkeen: kollaboratiivinen metodi itsessään innostaa.

Lupaus sosiaalisten siteiden paikkaamisesta tai yhteisöjen voimaantumisesta herkistää niin, ettei teosta välttämättä muisteta tai uskalletakaan tulkita tai lähestyä mistään muista

lähtökohdista käsin. Media raportoi mielellään siitä, mitä aiotaan tehdä tai miten sitä tehdään – sen sijaan, että tarkasteltaisiin, mitä on tehty. Taidekritiikki on antanut tilaa journalistisille haastatteluille, kuraattoreille ja puheelle siitä, miten tekijä itse haluaisi teoksensa ymmärtää.

Tällainen kritiikki epäonnistuu pahasti kollaboratiivisen taiteen käsittelyssä ja arvioinnissa.

Kun muut taiteen ulottuuvuudet unohdetaan, kollaboraatioista tullaan käsitelleeksi vain pintaa – sitä mitä väitetään tehdyn varsinaisesti tehdyn sijaan. Harvoin uskalletaan kysyä, oliko teos kiinnostava, tai pohtia, korjaako se todella murtuneita mieliä. Jaloa päämäärää ei uskalleta tai osasta asettaa kyseenalaiseksi. Samalla taideteos – oli se sitten tanssiesitys, runo tai maalaus – jää metodipuheen, kyynelten ja yhteiskunnallisesti tärkeiltä kalskahtavien selitysten jalkoihin.

Tällaisessa keskustelussa jää vain vähän tilaa kysyä, mikä kollaboraatioissa on vaikeinta tai millaisia heikkouksia se kantaa mukanaan. Jos yhdessä tekemistä pidetään lähtökohtaisesti tärkeänä, ei pystytä käsittelemään sitä, miten kollaboraatiot voivat myös ajaa

kompromisseihin, jotka eivät paranna lopputulosta tai ratkaisuihin, joita kukaan ei haluaisi tehdä, mutta jotka ovat ainoita mahdollisia. Vähän näyttää jäävän tilaa myös keskustelulle siitä, miten hermoja raastavaa luova yhteistyö voi olla, sillä mediassa näemme vain yhdessä hymyilevät kollaboraattorit.

Tutkimuksissani tuli vastaan myös paljon sellaisia ennakolta juhlittuja kollaboraatioita, jotka ajan mittaan vähin äänin hylättiin, unohdettiin tai jotka kuihtuivat, ilman että kukaan

huomasi. Taiteeseen tietysti kuuluu aina epävarmuus lopputuloksesta tai siitä, tuleeko ylipäänsä mitään lopputulosta. Sama kuuluu myös omaan alaani, tieteeseen. Lakastuva projekti ei välttämättä ole merkki epäonnistuneesta taiteilijasta, mutta se saattaa olla merkki paineesta luvata sellaista, mitä ei halua tai pysty tuottamaan. Kesken jäävät teokset voivat kieliä paineesta puhua samalla kollaboraation kielellä kuin muut. Kuten aina, trendit kutsuvat luokseen niitäkin, jotka eivät haluaisi tulla. Ne ajavat ja houkuttavat osallistumaan siihen, mikä tuntuu kiinnostavan mediaa oman itsen sijaan.

Tästä paineesta on tärkeä puhua aikana, jolloin sosiaalinen media, verkostotalous ja uuden yhteisöllisyyden utopiat vaativat olemaan yhteydessä kaikkien kanssa päivin öin. On hyvä kysyä, kääntyvätkö nykytaiteilijat kollaboraation puoleen siksi, että he haluavat vai siksi, että sitä halutaan. Ryhtyvätkö he yhteisponnistuksiin silloinkin, kun se ei tuota merkityksiä tai merkityksellisyyttä edes taiteilijalle itselleen tai kun yksin tekeminen tuntuisi paremmalta.

Tieteessä sama paine näkyy vaatimuksena luoda ”konsortioita”, kirjoittaa

vuorovaikutussuunnitelmia ja osallistaa sidosryhmiä ja partnereita silloinkin, kun intiimi ajattelu voisi antaa enemmän. Siksi kollaboraatioihin ja niitä kannatteleviin motiiveihin on

(3)

tärkeää sukeltaa syvemmälle. On katsottava pinnan alle, jotta taide ei kompastu pelkkään wiki-trendiin, ja jotta sitä voisi jatkossakin tehdä yksin tai yhdessä – miten parhaaksi näkee.

Hanna Kuusela

Kirjoittaja on mediatutkimuksen yliopistonlehtori (ma.) ja mediakulttuurin dosentti, joka tutkii luovia kollaboraatioita.

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Hallamaan sanoin: Tavoitteel- lisen toiminnan onnistumisen edellytyksiin kuuluu, että toimijalla on käsitys oman toimintansa perusteista (s. Tämä tar- koittanee siis molempien

taan kulttuuriyrittäjyyden ja luovan talouden tukemisen kautta, mutta sille etsitään myös taiteen ja kulttuurin aloilla jatkuvasti luovia vaih­. toehtoja

Kuten tunnettua, Darwin tyytyi Lajien synnyssä vain lyhyesti huomauttamaan, että hänen esittämänsä luonnonvalinnan teoria toisi ennen pitkää valoa myös ihmisen alkuperään ja

Näin hän tutkii jatkuvasti filosofian käsitettä ja voi tutkimuksessaan luovasti hyödyntää paitsi filosofian eri traditioita myös akateemisen filosofian rajoille ja

Se ei kuitenkaan ole sama kuin ei-mitään, sillä maisemassa oleva usva, teos- pinnan vaalea, usein harmaaseen taittuva keveä alue on tyhjä vain suhteessa muuhun

Ilman tällaista kehitystä ei olisi pohjaa ko- ville uutisille eikä siten kovien ja pehmeiden uutisten erolle Luc Van Poecken tarkoitta- massa mielessä.. Tämän historiallisen

Eläin- oikeudet ovat toistaiseksi niin ei-käytännöllinen argumentaatioperusta, että sitä on vaikea käyttää poliittisena tai lainsäädännöllisenä välineenä?.

Taide- ja taitoaineiden perusteita etsitään yleensä niiden taustalla olevilta taidon- ja taiteenaloilta. Koska kyse on monitieteisistä oppiaineista, tukea haetaan myös eri