Mikael Huhtakangas
”Onhan se kiva että tänne tulee erimaalaisii ja joskus tuntuu siltä että ei ihan tykkää siitä että tulee”.
Suomalaisten kolmannen luokan oppilaiden asenteita monikulttuurisuuteen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma Kesäkuu 2017
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta Osasto
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto Tekijät
Mikael Huhtakangas Työn nimi
”Onhan se kiva että tänne tulee erimaalaisii ja joskus tuntuu siltä että ei ihan tykkää siitä että tulee”.
Suomalaisten kolmannen luokan oppilaiden asenteita monikulttuurisuuteen.
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Kasvatustiede Pro gradu -
tutkielma x 4.10.2017 76
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään suomalaisten oppilaiden asenteita monikulttuurisuuteen sekä noihin asenteisiin vaikuttavia tekijöitä. Tutkittavina oli 15 peruskoulun kolmannen luokan oppilasta, jotka olivat aineistoa kerätessä iältään 9–10 -vuotiaita. Tutkielma on laadullinen empiirinen ihmistieteellinen tutkielma, joka pohjautuu tieteen filosofioista konstruktivismiin, jossa tutkija tulkitsee tulokset tutkittavasta ja todellisuus on eri henkilöiden suhteellista todellisuutta. Lisäksi tutkielma pohjautuu Heideggerin hermeneuttiseen fenomenologiaan. Konstruktivismin ja hermeneuttisen fenomenologian tutkimusperinne näkyi
päätutkimusaineiston, eli teemahaastattelujen, toteuttamisessa, analysoinnissa ja raportoinnissa. Ennen haastatteluja viidelletoista oppilaalle teetätettiin kaksi kirjallista tehtävää, joiden perusteella valittiin kuusi haastateltavaa. Haastateltaviksi valittiin oppilaita, joilla voisi olla erilaisia asenteita monikulttuurisuuteen.
Kirjallisten tehtävien tulokset on esitetty määrällisen tutkimuksen perinteen mukaisesti.
Ensimmäisessä kirjallisessa tehtävässä eli asuntotehtävässä oppilaat halusivat lähemmäs naapurustoonsa kantasuomalaisen ja suomenruotsalaisen perheen kuin maahanmuuttajaperheet tai romaniperheen. Toisessa kirjallisessa tehtävässä vastaajien enemmistö piti afrikkalaisen pakolaisperheen muuttamista naapuriin hyvänä asiana ja he haluaisivat leikkiä perheen saman ikäisen lapsen kanssa.
Haastatteluaineiston yhteenvetona voidaan todeta, että oppilaat pitävät Suomea turvallisena maana, johon muutetaan sen turvallisuuden ansiosta. Oppilaiden mielestä jokainen ihminen voi pitää oman kulttuurinsa muiden ihmisten erilaisista kulttuureista huolimatta. Kaikki ihmiset nähdään tasa-arvoisina, mutta ennakkoasenteita ja -luuloja on joihinkin etnisiin ryhmiin. Ainakin vanhemmat muovaavat oppilaiden asenteita. Mediasta monikulttuurisuus -teemasta on kuullut puolet haastatelluista ja osa oppilaista on puhunut vanhempiensa kanssa, mutta teemasta ei ole oppilaiden mukaan keskusteltu kavereiden kanssa tai koulussa, jossa siitä puolet oppilaista ei toivonutkaan keskusteltavan.
Avainsanat
Suomi, suomalainen, oppilas, asenne, monikulttuurisuus
Faculty
Philosophical Faculty School
School of Applied Educational Science and Teacher Education
Author
Mikael Huhtakangas Title
"Well it's nice that foreigners come here and sometimes it feels like I don't quite like that they come”. Finnish third grade pupils' attitudes towards multiculturalism.
Main subject Level Date Number of pages Educational Science Pro gradu -
tutkielma x 4.10.2017 76
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract
The aim of this thesis is to examine the attitudes of Finnish pupils to multiculturalism and factors affecting those attitudes. 15 primary school pupils aged 9-10 years old were examinated. The thesis is a qualitative empirical humanistic study based on constructivism and Heidegger's hermeneutical phenomenology. The research tradition of constructivism and hermeneutic phenomenology was reflected in the implementation, analysis and reporting of main research material, i.e. theme interviews. Fifteen pupils were given two written assignments and based on those results six interviewees were selected. Pupils who could have different attitudes towards multiculturalism were interviewed. The results of the written assignments are presented with the tradition of quantitative research.
In the first written assignment, the housing assignment, the pupils wanted the Finnish and the Finnish-Swede family to live closer than immigrant families or the Finnish roman family. In the second written assignment, the majority of pupils considered having the African refugee family in their neighborhood as a good thing and they would like to play with the same age-old child of the refugee family.
As a summary of the interview material, it can be stated that the students consider Finland as a safe country, to where people move due to its safety. Pupils think that every person can keep their own culture in spite of the different cultures of other people. All people are seen as equal, but also prejudices and bias occur towards some ethnic groups. At least the parents shape the pupils' attitudes. Half of the interviewees have heard about the multicultural theme in media, and some of the students have spoken about multiculturalism with their parents, but the subject has not been discussed with fellow pupils or in school. Half of the pupils said that they do not wish to discuss about multiculturalism in school.
Keywords
Finland, Finnish, pupil, attitude, multiculturalism
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 5
2 SUOMEN MONIKULTTUURISUUS ... 6
2.1 Maahanmuuton määrä Suomessa ... 8
2.2 Monikulttuurisuus koulussa ... 9
3 ASENTEITA MONIKULTTUURISUUTEEN ... 13
3.1 Tutkimuksia asenteista monikulttuurisuuteen ... 15
3.2 Toiseus ... 22
3.2.1 Rasismi ... 25
3.2.2 Miten torjua rasismia? ... 28
4 ASENTEISIIN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ ... 30
4.1 Vanhemmat ... 31
4.2 Media ... 32
4.3 Opettaja ... 33
4.4 Kielitaito ... 35
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 37
5.1 Tutkimuskysymykset ... 38
5.2 Tutkimusmenetelmät ... 38
5.3 Tutkimustulosten analyysi ... 41
5.4 Tutkimuksen eettisyys ... 46
5.5 Tutkimuksen toteutuksen luotettavuus ... 47
6 TULOKSET ... 50
6.1 Kirjallisten tehtävien tulokset ... 50
6.2 Yksilöteemahaastattelujen tulokset ... 53
6.2.1 Oma kulttuuri ... 55
6.2.2 Tasa-arvo ja erilaisuus... 56
6.2.3 Suomeen tullaan turvan takia ... 57
6.2.4 Kokemukset vaikuttavat asenteisiin ... 58
6.2.5 Ihmiset ja eri tahot vaikuttavat asenteisiin ... 60
6.2.6 Kielitaidon vaikutus ... 61
7 POHDINTA ... 63
7.1 Tulosten ja pohdinnan luotettavuus ... 66
7.2 Jatkotutkimusehdotuksia ... 68
LÄHTEET ... 69
LIITTEET ... 77
1 JOHDANTO
Maahanmuutto ja pakolaisuus ovat olleet erittäin voimakkaasti esillä niin Suomessa kuin Euroopassakin kesästä 2015 alkaen niin poliitikoiden puheissa kuin myös kansalaisten huulilla pakolaiskriisiksikin kutsutun Lähi-Idästä Eurooppaan voimakkaasti kasvaneen turvapaikanhakijoiden määrän vuoksi. Niin sanottu pakolaiskriisi oli voimakas Suomessa 2015 elokuusta joulukuuhun, jolloin Suomesta turvapaikkaa haki 28 356 turvapaikanhakijaa. Vertailuna yhtä pitkänä viiden kuukauden ajanjaksona syyskuusta 2016 tammikuuhun 2017 turvapaikanhakijoiden määrä oli 1 757 henkeä eli vain 6 % vuoden 2015 elokuusta joulukuuhun kestäneen ajanjakson turvapaikanhakijoiden määrästä.
(Maahanmuuttovirasto 2017)
Lisäksi Yhdysvaltojen tuoreen vuonna 2016 valitun presidentin vaalikampanjassa ja ensitoimissa presidenttinä monikulttuurisuus on ollut voimakkaasti esillä. Myös Suomessa politiikassa monikulttuurisuuteen ja monikulttuuristumiseen liittyvät kysymykset ovat olleet viime vuosina voimakkaasti esillä, joten tämä tutkielma on todella ajankohtainen.
Aiheen ajankohtaisuuden innoittamana pyritään tällä tutkielmalla selvittämään suomalaisten kolmannen luokan oppilaiden asenteita monikulttuurisuuteen sekä noihin asenteisiin vaikuttavia tekijöitä. Koulun tulee kyetä ottamaan huomioon oppilaiden asenteet ja niihin vaikuttavia tekijöitä, jotta se pystyy esimerkiksi vähentämään rasismia ja lisäämään tasa-arvoista suhtautumista erilaisten ihmisten välille.
2 SUOMEN MONIKULTTUURISUUS
Pollari ja Koppinen (2011) muotoilevat kulttuurin käsitteen seuraavasti:
”Kulttuuri on alun perin tarkoittanut viljelyä: maan ja hengen viljelyä, uudistamista ja jalostamista. Nykykäsityksen mukaan kulttuuri kattaa kaikki inhimillisen
toiminnan alueet: tavat, moraalikäsitykset, kasvatuksen, talouselämän,
oikeudenhoidon, politiikan, tieteet, taiteet ja uskonnot. Lyhyesti voimme sanoa, että kulttuurilla tarkoitetaan kaikkia niitä asioita, joita ihmiset ja kansat ovat oppineet arvostamaan historiansa aikana.” (Pollari & Koppinen 2011.)
Hall (2003) näkee kulttuuria määrittävinä tekijöinä kielen, uskonnon ja arkipäiväiset tottumukset vahvoina (Hall 2003 85, 90–91). Hofsteden (1993) mukaan yksilö ottaa ympäröivästä maailmasta kulttuurinsa, joka koostuu erilaisista ajattelun, tuntemisen ja käyttäytymisen malleista. Hänen mukaansa ihminen näyttää kulttuuriaan tiedostamattomasti ja tiedostetusti. Kulttuuri ohjaa esimerkiksi, millaista ruokaa ihminen ostaa ja mitä hän vapaa-ajallaan harrastaa. Hofstede näkee, että kulttuurista voidaan poiketa ja poisoppia. (Hofstede 1993, 18–23.) Matinheikki-Kokon (1999) mukaan kulttuurin muutos vaatii ihmisiä kehittämään uudenlaisia tapoja toimia ja hahmottaa todellisuutta. Kulttuurin muuttuessa myös ihmisten tapa ymmärtää ja tulkita itseään voi muuttua. (Matinheikki-Kokko 1999, 291.)
Grantin ja Ladson-Billingsin (1997) mukaan määriteltäessä kulttuuria tai etnistä samankaltaisuutta tulee määriteltyä välttämättä samalla myös erilaisuutta.
Monikulttuurisessa kasvatustieteessä valtakulttuuriin kuulumaton henkilö on toinen. He toteavat, että valtakulttuurin edustajat saattavat leimata ihmisiä, jotka eroavat etnisyytensä, uskontonsa, sosiaaliluokkansa, sukupuolensa, kykyjensä tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen yleisistä normeista. (Grant & Ladson-Billings 1997, 207–208.) De Finan (2003) mukaan etnisyydessä ei ole mitään objektiivista, vaikka se on niin paljon esillä julkisessa keskustelussa. Hän lisää, että tutkijat ovatkin pitkään kiistelleet ja kiistelevät edelleen, miten määritellä etnisyys ja voiko sille luoda objektiivista määritelmää. (De Fina 2003, 182.)
Tolosen (1999) mukaan Suomi valtiona ja kansana ei ole koskaan ollut kulttuuriltaan ja etnisyydeltään niin homogeeninen kuin suomalaiset ovat mieltäneet. Etniset ja kielivähemmistöt ovat tulleet esille 1990-luvulta alkaneen maahanmuuton lisääntymisen ansiosta (Tolonen 1999, 92). Monet vahvasti suomalaisina ja suomalaisuutta laatua edustavina pidetyt yritykset ovat maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten perustamia, esimerkiksi Fazer ja vanhin edelleen toiminnassa oleva suomalainen yritys Fiskars (Kauppalehti 3.11.2009).
Kincheloen ja Steinbergin (1997) mukaan monikulttuurisuus on käsitteenä hyvin laaja, sillä useimmiten monikulttuurisuudella viitataan vaihteleviin etnisiin taustoihin, mutta nykyisin monikulttuurisuus on laajentunut käsittämään ihmisten välistä monimuotoisuutta yleisesti. Etnisten taustojen moninaisuuden lisäksi monikulttuurisuuteen liitetään erilaiset sosioekonomiset statukset, sukupuolet ja seksuaaliset suuntautumiset. (Kincheloe &
Steinberg 1997.) Monikulttuurisuuden yhteydessä kulttuurilla ymmärretäänkin usein koko elämäntapa, johon kuuluu esimerkiksi kulutustottumukset ja elokuvamaku sekä enemmän piilossa olevat arvoihin ja normit (Huttunen, Löytty & Rastas 2005, 26). Tässä tutkielmassa monikulttuurisuudella viitataan ihmisten vaihteleviin etnisiin taustoihin ja monikulttuurisuuden yhteydessä kulttuurilla ymmärretään koko elämäntapa.
Jokikokko (2002) toteaa, että monikulttuurisuuden kanssa samankaltainen ja helposti sekaisin menevä termi on interkulttuurinen. Hän näkee, että interkulttuurisuus-termiä käytettäessä keskiössä on vuorovaikutus kulttuurien välillä. Sen sijaan puhuttaessa kapeasti monikulttuurisuudesta viitataan vain erilaisista etnisistä ryhmistä koostuvaan yhteisöön.
Ero termien välillä on epäselvä, mihin vaikuttaa yksilön näkökulma ja tulkinta. Jokikokon mukaan interkulttuurista kompetenssia tarvitaan ”yhteisymmärryksen saavuttamiseen ja menestyksekkääseen vuorovaikutukseen kulttuuritaustaltaan erilaisten ihmisten kanssa”.
(Jokikokko 2002, 85–86.)
Räsäsen (2002) mukaan etnosentrinen ihminen näkee oman maan historian ja kulttuurin tärkeänä, toiminnan oikeutettuna. Toisten kulttuuria arvioidaan omista lähtökohdista käsin näkemättä, että asiat ja niille annetut merkitykset saattavat olla erilaisia erilaisista arvoista, elämäntilanteesta ja kontekstista katsottuna. Hän näkee, että kyvyttömyys nähdä asioita toisen näkökulmasta ja kulttuurista katsottuna luo osaltaan etnosentrismiä ja ennakkoluuloisuutta. (Räsänen 2002, 22.)
2.1 Maahanmuuton määrä Suomessa
Suomi oli sata vuotta sitten paljon kansainvälisempi maa kuin tällä hetkellä, sillä muuttoliikennettä oli paljon niin Ruotsin vallan kuin autonomian aikana. Suomeen oli paljon maahammuuttoa Ruotsista, Venäjältä ja Saksasta, joiden lisäksi Englannista, Skotlannista, Tanskasta ja Norjasta. Esimerkiksi vuonna 1870 Helsingin väkiluvusta 12 % oli Venäjän kansalaisia, kun taas vuodenvaihteessa 2014–2015 tuo luku oli vain 1 %.
(Mäki & Vuori 2015, 17; Räty 2002, 29–30.) Vuonna 1870 myös koko maan ruotsinkielisten osuus 14 % oli nykyistä suurempi, sillä vuonna 2016 ruotsinkielisiä oli 5 % (Räty 2002, 29–30; Tilastokeskus 2017). Suomen maahanmuuttajat ovat olleet aktiivisesti teollisuuden, arkkitehtuurin ja muun kulttuurin kehittämisessä. Monet ulkomaalaisperäiset nimet suomennettiin 1920- ja 1930-luvuilla, minkä takia historian kansainvälisyys saattaa jäädä pimentoon nykysuomalaisilta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli sulkeutunut ja 1970-luvulle saakka lähinnä maastamuuttomaa. 1980-luvun lopulla maahanmuuton tavallisin syy oli suomalaisen kanssa avioituminen ja silloin Suomessa asuikin vain noin 17 000 ulkomaalaista. Nykyinen ulkomaalaislaki tuli voimaan vuonna 1991, jonka jälkeen muuttoliike voimistui ja seuraavassa kymmenessä vuodessa ulkomaalaisten määrä kasvoikin lähes 90 000 henkeen. (Räty 2002, 29–30.)
Pakolaiskriisiksikin kutsuttu Lähi-Idästä Eurooppaan ja Suomeen voimakkaasti kasvanut turvapaikanhakijoiden määrä oli Suomessa 2015 elokuusta joulukuuhun, jolloin Suomesta turvapaikkaa haki 28 356 turvapaikanhakijaa. Vertailuna yhtä pitkänä viiden kuukauden ajanjaksona syyskuusta 2016 tammikuuhun 2017 turvapaikanhakijoiden määrä oli 1 757 henkeä eli vain 6 % vuoden 2015 elokuusta joulukuuhun kestäneen ajanjakson turvapaikanhakijoiden määrästä. (Maahanmuuttovirasto 2017.)
Kaikkosen (1999) tutkimia yläkoulun oppilaita mietityttää ja osin pelottaa, tuleeko Suomeen liikaa ulkomaalaisia. Kaikkonen toteaa, että liika on suhteellinen ilmiö ja yksilön käsitys helposti muodostuu lähiympäristöstä ja konkreettisista kokemuksista. Hän näkee, että oppilaan tulee reflektiivisesti pohtia päästäkseen henkilökohtaisista kokemuksista oppimisen yleisemmälle tasolle. Kulttuurien väliseen oppimiseen liittyvät pelot ja uhat
ovat täysin luonnollisia asioita, mutta käsittelemättöminä haitallisia sekä yksilön itsensä, että yhteisön rauhanomaisen kehittymisen kannalta. Toisaalta osa tutkituista yläkoululaisista kykenee samaistumaan ulkomaalaisiin ja muutamat oppilaat toivovat suomalaisen yhteiskunnan kansainvälistyvän muista kulttuureista tulevien ihmisten myötä.
(Kaikkonen 1999, 139–140.)
2.2 Monikulttuurisuus koulussa
Immonen-Oikkonen ja Leino (2010) toteavat, että Suomessa on ollut runsaasti hyvin monokulttuurisia paikkakuntia ja kouluja, vaikka Suomi on aina ollut monikulttuurinen.
Nykyään lähes kaikissa lähikouluissa on maahanmuuttajia, joten monokulttuuriset koulut ovat lähestulkoon hävinneet. (Immonen-Oikkonen & Leino 2010, 21.) Suomalaisen peruskoulun opetustyötä ohjaavassa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (OPS 2014) kulttuurisesta moninaisuudesta sanotaan:
”Koulu oppivana yhteisönä on osa kulttuurisesti muuntuvaa ja monimuotoista yhteiskuntaa, jossa paikallinen ja globaali limittyvät. Erilaiset identiteetit, kielet, uskonnot ja katsomukset elävät rinnakkain ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Oppivassa yhteisössä kotikansainvälisyys on tärkeä voimavara. Yhteisö arvostaa ja hyödyntää maan kulttuuriperintöä ja kansalliskieliä sekä omaa ja ympäristön kulttuurista, kielellistä, uskonnollista ja katsomuksellista monimuotoisuutta. Se tuo esiin saamelaiskulttuurin ja eri vähemmistöjen merkityksen Suomessa. Se kehittää yksilöiden ja ryhmien välistä ymmärrystä ja kunnioitusta sekä vastuullista toimintaa.
Yhteisössä tunnistetaan, että oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on perusoikeus.
Kulttuuritraditioihin tutustutaan, erilaisista ajattelu- ja toimintatavoista keskustellaan rakentavasti ja luodaan uusia tapoja toimia yhdessä.” (OPS 2014, 28.)
Perusopetuslaki määrää, että ”Suomessa vakinaisesti asuvat lapset ovat oppivelvollisia”, eli myös ilman Suomen kansalaisuutta Suomessa asuvat lapset ovat velvoitettuja käymään koulua. Perusopetuslain mukaan ”oppivelvollisuus alkaa sinä vuonna, jona lapsi täyttää seitsemän vuotta. Oppivelvollisuus päättyy, kun perusopetuksen oppimäärä on suoritettu tai kun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunut 10 vuotta”. (Perusopetuslaki 1998/628, 25§)
Tolosen (1999) tulkinnan mukaan lähtökohdan peruskoulun arvoperustalle muodostavat opetussuunnitelmassa antiikin ajan perusarvot: hyvyys, totuus, kauneus ja ihmisten välinen tasa-arvo. Yksi kasvatuksen päämääristä on suvaitsevaisuus erilaisia kulttuuritaustoja kohtaan. (Tolonen 1999, 81, 93–94.) Tästä huolimatta Riitaojan (2013) väitöskirjan mukaan oppilaiden erot ymmärrettiin vuosien 1985–2004 valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa, opetushallituksen asiantuntijoiden puheessa ja koulun diskursiivisissa käytännöissä luonnollisiksi ja ruumiiseen kiinnittyviksi eikä kontekstiin, ihmisten välisiin suhteisiin ja suhteellisesti muodostuviksi eroiksi. Eroja pidettiin siis oppilaan ominaisuuksina sen sijaan, että käsityksen oppilaasta olisi katsottu muodostuvan suhteessa tiedonkäsitykseen ja koulun tavoitteisiin. Opetuksen lähtökohtana oli niin sanottu normaali keskiverto yksilö. (Riitaoja 2013, 349–350.) ”Erityisen erilaiseksi” (Ahmed 2000) nähtiin oppimisen, käyttäytymisen, kielen, kansallisen kulttuurin ja uskonnon erilaisuus. (Riitaoja 2013, 349–350.)
Vaikka monikulttuurisuuden voisi määritellä ja nähdä laajasti, kuten esimerkiksi eri maakuntien omaleimaisen kulttuurin moninaisuutena, Riitaojan (2013) mukaan opetussuunnitelmissa, opetushallituksen asiantuntijoiden puheessa sekä koulun käytännöissä monikulttuurisuus liitettiin pääasiassa maahanmuuttajiin ja maahanmuuttajataustaan. Vaikka toisaalta tunnistettiin, että monet maahanmuuttajiksi nimetyistä oppilaista olivat syntyneet Suomessa, se ei murtanut monikulttuurisuutta ja maahanmuuttajuutta koskevia merkityksiä tai näiden kahden välistä yhteyttä. Suomessa syntyminen tunnistettiin, mutta maahanmuuttajataustaisuus erotteli kuitenkin. Riitaoja lisää, että maahanmuuttajiksi ei nimetty ketä tahansa maahan muuttanutta, vaan käsitteellä tarkoitettiin kansallisuuden, ihonvärin ja uskonnon perusteella erilaisina verrattuna valkoihoiseen eurooppalaiseen kristittyyn nähtyjä. Maahan muuttaneita, mutta valkoihoisia eurooppalaisia kristittyjä tai heidän kanssaan riittävän samanlaisina pidettyjä henkilöitä ei mielletty maahanmuuttajiksi, vaan korkeintaan hieman erilaisiksi.
Monikulttuurisuuspuheen marginaaliin jäivät yhteiskuntaluokkaa, sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevat erot sekä suomalaisiksi että ei-suomalaisiksi määriteltyjen joukossa. Myöskään historiallisiksi vähemmistöiksi nimetyt ryhmät eivät olleet osa monikulttuurisuuspuhetta. (Riitaoja 2013, 356–357.)
Sen lisäksi, että monikulttuurisuus on nähty hyvin kapeasti opetuksen toimijoiden keskuudessa, näin on myös oppilasihanteen kanssa, sillä Tolosen (1999) mukaan koulu on
aina kertonut, millaista on hyvä elämä, oikea moraali ja mikä on tervettä tai sairasta. Hän näkee, että koulu on arvostelemalla pyrkinyt vaikuttamaan oppilaiden persoonaan ja käytökseen. ”Tavallinen suomalaisuus” on nykykoulussa itsestään selvää, kulttuurisesti arvostettua ja usein kapeasti ymmärretty. Lisäksi Tolonen näkee, että suomalaisessa kulttuurissa ei ole totuttu ottamaan huomioon kulttuurisia ja sosiaalisia, etnisiä, poliittisia ja uskonnollisia eroja. Hän toteaa, että voimakkaan yhtenäiskulttuurin korostamisen myötä hienovaraisempi ymmärrys kulttuurin monimuotoisuudesta voi jäädä saavuttamatta.
Oppilaat saattavat kokea itsensä ulkopuolisiksi, jos heidän sosiaalinen, poliittinen, etninen, seksuaalinen tai uskonnollinen tausta ei kuulu tähän ”tavalliseen suomalaisuuteen”.
(Tolonen 1999, 10–11.)
Eilolan (2003) mukaan ”moniarvoisessa länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa suvaitsevaisuus ymmärretään väljäksi käsitteeksi”. Suvaitsevassa yhteisössä ihmiset voivat harjoittaa omaa uskontoaan ja omata erilaisia elämäntapoja. Näiden lisäksi eri-ikäisiin ihmisiin ja etnisiin taustoihin on yhteisössä neutraaleja asenteita tai vähintäänkin näkyvää vihamielisyyttä ei ole (Eilola 2003, 9.) Tolosen (1999) mukaan sääliminen ja hyväksymisen ehtojen asettaminen ovat toiseksi määrittelyä. Hänestä suvaitsevaisuus maahanmuuttajia kohtaan on opetussuunnitelman perusteissa, mutta se on tulkittavissa toiseuttavasti niin, että ”meidän” tulee suvaita ”heitä”. Tällöin ”he” muodostavat ongelman, emme me ja etnosentrisyytemme. (Tolonen 1999, 81, 93–94.)
Kuukan (2009) mukaan monikulttuurinen koulu ja monikulttuurinen opetus ovat käsitteinä hankalia kulttuurin ollessa monikerroksinen käsite ja monesta eri suunnasta tulkittavissa.
Monikulttuurisen vastakohtahan olisi yksikulttuurinen, sellaista kulttuuria ei ole olemassa.
Suomalainen koululaitos on aina syntyajoistaan saakka saanut vaikutteita monesta koulukulttuurista, kuten esimerkiksi Ruotsista, Saksasta ja Yhdysvalloista, jonka koulukulttuuriin taas Saksa oli paljon vaikuttanut. Kuukan mukaan kunnioituksen kulttuuri tekee kouluyhteisöstä avoimen: yksilöt tuntevat itsensä vapaiksi, vaikka noudattavatkin kouluyhteisön sääntöjä. Mitä tahansa tekoa tai mielipidettä ei tarvitse kunnioittaa, vaan tulee antaa tilaa ihmisten erilaisuudelle ja jokaisen äänelle. Kunnioituksen kulttuuriin kuuluvat avoin keskustelu ja mahdollisuus esittää erilaisia katsomuksia. Kuukan mielestä monikulttuurisen sijaan voidaan puhua ihmistä kunnioittavasta koulusta, jonne mahtuu erilaisia oppilaita ja opiskelijoita, jotka elävät samaan aikaan erilaisten kulttuurien vaikutuspiirissä. Hänestä yksilön erilaisilla identiteeteillä voi ajatella olevan erilaisia
koteja, joissa hän peilaa ja rakentaa itseään. Koulun pitää tarjota koti oppilaan identiteetille, sillä se on koulun perustehtävä. (Kuukka 2009, 13,15.)
Maahan muuttaneiden oppilaiden kohdalla puhutaan joskus oppilaan oman kulttuurin tukemisesta, mitä Kuukka (2009) myös arvostelee, sillä hänen mielestään oppilaan oma kulttuuri ei tarvitse tukea. Kukaan muu kuin oppilas itse ei pysty aukottomasti määrittelemään, mitä tuo oppilaan oma kulttuuri on. Oppilas itse määrittelee kulttuurinsa halutessaan, jolle sitten voi koulu ja opettaja antaa tilaa. Kuukan mukaan oppilas voi esimerkiksi kertoa tavoistaan, joita hänen perheessään noudatetaan juhlapyhinä tai asemastaan konsolipelaajien yhteisössä. (Kuukka 2009, 15–16.)
Banks (1993) erottaa monikulttuurisuuskasvatuksessa viisi eri tasoa eli 1) sisällön integroimisen, 2) tiedon rakentumisen, 3) tasa-arvokasvatuksen, 4) ennakkoluulojen poistamisen ja 5) koko koulun voimaannuttamisen. Sisällön integroimisessa eri kulttuureita koskevia esimerkkejä lisätään opetukseen, mikä on Banksin mukaan välttämätöntä.
Toisella tasolla tarkastellaan tiedon rakentumisen ja valikoitumisen periaatteita sekä etnisyyden ja sosiaalisen aseman vaikuttamista niihin. Kolmantena tasa-arvokasvatus on rasististen asenteiden torjumista ja positiivisten etnisten asenteiden edistämistä.
Ennakkoluulojen poistamiseen kuuluu se, että opettajat sallivat oppilailleen tasaveroiset edellytykset oppimiseen riippumatta etnisestä ryhmästä, sosiaaliluokasta tai sukupuolesta.
Viimeisen tason koko koulun voimaannuttamisella Banks tarkoittaa sitä, että oppilaan etnisestä tai sosiaalisesta taustasta riippumatta jokaisella oppilaalla on tasa-arvoiset mahdollisuudet, mitkä luodaan koko koulun toimintakulttuurissa ja opetuksessa. (Banks 1993, 5–7.)
3 ASENTEITA MONIKULTTUURISUUTEEN
Erwin (2005) tuo esille Allportin (1954) muotoileman kuuluisan asenteiden määritelmän:
”asenne on opittu taipumus ajatella, tuntea ja käyttäytyä erityisellä tavalla tiettyä kohdetta kohtaan”. Erwinin tulkinnan mukaan sanalla opittu viitataan asenteiden sosiaaliseen rakentuneisuuteen. Sanalla taipumus sen sijaan tarkoitetaan, että asenteet ovat olemassa ennen niiden kohdetta ja näin vaikuttavat kohteeseen suhtautumiseen. Lopuksi Erwin näkee Allportin määritelmässä esitettävän asenteisiin liittyvien reaktioiden olevan erityisiä eli ”asenteiden sisältämillä tieto-, tunne- ja käyttäytymisreaktioilla on jokin selvä ja erityislaatuinen yhteys asenteen kohteeseen”. (Erwin 2005, 12–14.)
Kognitiivisiin lähtökohtiin perustuvia asenneteorioita on suurin osa 1900-luvun asennetutkimuksista ja ne edustavatkin valtavirtaa asenteiden tutkimuksessa. (Eiser & van der Plight 1984; Erwin 2005, 28). Eaglyn ja Chaikenin (1993) mukaan yksilönäkökulmaa painottavissa teorioissa asenteet ovat kokonaisvaltaisia ja ne sisältävät tiedollisen, toiminnallisen ja tunteisiin vaikuttavan ulottuvuuden (Eagly & Chaiken 1993, 1).
Erwin (2005) toteaa, että sosiaalipsykologiassa asenteilla on ”erityinen sosiaalinen alkuperä”. Asenteet voivat muodostua kokemuksen, havainnon tai muun vuorovaikutuksen perusteella. (Erwin 2005 28.) Billig (1996) tuo esille retorisen asenneteorian, jossa asenteet ovat arvioita ihmisiä, asioita tai mitä tahansa puolesta tai vastaan. Asenteet ovat argumentteja, jotka aina sijoittuvat laajaan argumentitatiiviseen asenteiden kontekstiin.
(Billig 1996, 205–206.) Tässä tutkielmassa asenteet nähdään sosiaalisten asenneteorioiden mukaisesti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyviksi ja muokkautuviksi sekä retorisen asenneteorian mukaisesti yksilöiden arvioina ja kannanottoina julkisiin ja kiistanalaisiin kysymyksiin.
Erwinin (2005) mukaan kenties tunnetuimman analyysin asenteiden funktioista on esittänyt Katz (1960). Jos asenteilla yksilö pyrkii samaan itselleen mahdollisimman paljon hyötyä, on kyse asenteiden välineellisestä eli hyötyfunktiosta. Erwin toteaa, että esimerkiksi on yksilön kannalta palkitsevaa käyttää tietynlaisia vaatteita, jos se tuottaa
hyväksyntää omassa ryhmässä. Asenne voi jäädä henkilölle pysyväksi, jos siitä on ollut aiemmin hyötyä, ja siitä voi olla hyvin vaikea luopua myöhemmin, vaikka siitä koituisi hyödyn sijaan vahinkoa yksilölle. Epäjohdonmukaisesti vahvistetut asenteet ovat vahvempia kuin aina niiden ilmetessä vahvistetut asenteet. Erwin antaa esimerkin eri nuorisokulttuurien edustajien ryhmien välisestä tappelusta, jossa saatu selkäsauna ei varmaankaan ole mukava kokemus, mutta ryhmien vastakkaiset asenteet vain voimistuvat tappelun johdosta. (Erwin 2005, 16–19.)
Toinen asenteiden funktio on minää eli egoa puolustava funktio Katzin analyysissa.
Asenteet voivat puskuroida egoa, palkita ja toimia pelottavalta ulkoiselta todellisuudelta suojaavana maailmankatsomuksena. Esimerkiksi yksilö luo ennakkoluulojensa kohteet, jonka ennakkoluuloisuus todennäköisesti korostuu koetun stressin ja uhkan myötä. Erwinin mukaan esimerkiksi äskettäin töistään erotettu henkilö on entistä ennakkoluuloisempi kaikkeen erotuksen jälkeen ja tällainen henkilö voi käyttää vähemmistöryhmää syntipukkina oman egon ja itsearvostuksen tukemiseen, vaikka erottamisen syy ei olisi liittynyt vähemmistöryhmään kuuluviin millään tavalla. (Erwin 2005, 16–19.)
Kolmas asenteiden funktio on arvoja ilmaiseva. Asenteet voivat osaltaan tukea minäkuvaa ja ryhmäjäsenyyttä joillakin elämänalueilla. Asenteita voidaan käyttää yhtä lailla korostamaan omaa ulkopuolisuutta jostakin ryhmästä kuin jonkin toisen ryhmän jäsenyyttä. (Erwin 2005, 16–19.) Esimerkiksi tietyn musiikin alalajin harrastajille radiossa soivan valtavirtamusiikin vastustaminen voi olla tärkeää.
Erwin toteaa neljännen asenteiden funktion olevan tiedollinen. Hänen mukaansa asenteet tekevät maailman ymmärrettävämmäksi, parempaan järjestykseen, ennakoitavammaksi sekä antavat ihmiselle tehokkaasti toimimisen tunteen; esimerkiksi stereotypiat auttavat ymmärtämään maailmaa. Informaatiota voidaan käsitellä yksinkertaisemmin ja vaivattomammin turvauduttaessa muutamiin sääntöihin, mutta tällainen heikkotasoinen käsittely ei ole välttämättä kovinkaan tarkka. Erwinin mukaan yksilö ei ehkä käsittele asioita riittävän perusteellisesti, jotta pystyisi havaitsemaan yksilöllisiä eroavaisuuksia, minkä lisäksi ihmisiä ja tilanteita saatetaan pikaisesti luokitella samanlaisiksi vain muutaman todellisen tai jopa kuvitellun ominaisuuden perusteella. (Erwin 2005, 16–19.)
Anttosen (1997) mukaan kulttuurien kohtaaminen on ollut keskiössä maahanmuuttajatutkimuksessa Suomessa ja muualla. Paljon on tutkittu muista kulttuureista tulevien sopeutumista sekä kulttuuri-identiteetin säilyttämistä ja uudelleenmuotoutumista.
Hänen mukaansa sen sijaan valta- tai kantaväestön näkemykset ja kokemukset ovat olleet tutkimuksissa käsittelyssä enimmäkseen rasismikeskusteluun liittyen ja ensisijaisesti heitä vaaditaan suvaitsemaan monikulttuurisuutta. Anttosen mukaan ”ymmärrettävästi tutkimusten ja selvitysten käytännöllisenä päämääränä onkin synnyttää akkulturaatiota” eli sopeutumista kaikilta osapuolilta. (Anttonen 1997, 59.)
Suurpään (2005) mukaan Suomen hallinnollisen tason asenteista kertoo se, että 1990-luvun lopun maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa olivat vahvasti esillä tehokkaan kotoutumisen periaatteet, joissa pakolaisuus ja maahanmuutto nähtiin ongelmina, joita tuli hallita. Hänestä hallitun maahanmuuton ajatus oli esillä myös 2000-luvun alun keskusteluissa perheenyhdistämisestä, työmarkkinapolitiikasta ja Euroopan maista tulevista turvapaikanhakijoista. Suurpää lisää, että maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa maahanmuuttajat ja pakolaiset olivat uhkia Suomen turvallisuudelle ja taloudelliselle vakaudelle. Suomalaisilla on ikään kuin oikeus valita, kenen erilaisuuden he haluavat hyväksyä ja kenen hädän kuulla. (Suurpää 2005, 48.)
3.1 Tutkimuksia asenteista monikulttuurisuuteen
Tässä luvussa esitellään neljä suomalaista tutkimusta, joista kahdessa on tutkittu suomalaisten yläkouluikäisten nuorten asenteita monikulttuurisuuteen, yhdessä eurooppalaisten nuorten asenteita sekä yhdessä yli 15 -vuotiaiden nuorten ja aikuisten asenteita. Tulee muistaa, että vertailtavuus aikuisten tai yläkouluikäisten ja tämän tutkielman kolmannen luokan oppilaiden vastausten välillä on heikkoa. Lisäksi esitellään viisi ulkomaista tutkimusta, joista kahdessa on tutkittu alakouluikäisiä lapsia.
Virrankosken (1994) tekemässä tutkimuksessa yläkouluikäisistä oppilaista suvaitsevia asenteita esitti 28 %, neutraaleja 21 %, varautuneita 36 % sekä ennakkoluuloisia ja
muukalaisvihaa sisältäviä 14–15 % nuorista (Virrankoski 1994, 191). Maahanmuuttoa oppilaat arvioivat hyötyinä ja uhkina. Oppilaat näkivät taloudellisia, yhteiskunnallis- poliittisia, kulttuurisia ja moraalisia uhkia, joiden lisäksi oli perustelematonta muukalaisvihaa (Virrankoski 1994, 77–81). Oppilaat näkivät maahanmuutossa olevan hyötyä taloudelle, yhteiskunnallis-poliittisesti, kulttuurin monipuolistumiselle ja suvaitsevuuden lisääntymiselle. Oppilaista 14 % ei nähnyt mitään hyötyä muukalaisista.
(Virrankoski 1994, 83–86.)
Kaikkosen (1999) yläkouluikäisille tekemässä tutkimuksessa erittäin merkittävä osa haastatelluista oppilaista suhtautui Suomessa asuviin ulkomaalaisiin kielteisesti, varauksellisesti ja varsin yleisesti rasistisesti ja luokittelevasti. Oppilailla oli selkeitä käsityksiä, miten Suomessa asuvien ulkomaalaisten tulisi maassa elää ja miksi Suomessa on ulkomaalaisia. Ulkomaalaisten arveltiin olevan niin sanottuja elintasopakolaisia ja käyttävän hyväkseen suomalaista sosiaaliturvaa. Varsin usein ulkomaalaisten arveltiin vieroksuvan työtä ja elävän yltäkylläistä elämää, joka nähdään epäreiluna verrattuna suomalaisten kärsimään puutteeseen ja työttömyyteen. (Kaikkonen 1999, 137–138.)
Kaikkosen mukaan hänen tutkittaviensa vastauksista on nähtävissä erityisesti television vaikutus. Kaikkonen pohtii, että vaikka todennäköisesti tiedotusvälineissä käsitellään ulkomaalaiskysymyksiä tasapuolisesti monelta näkökulmalta, oppilaat näyttävät syystä tai toisesta omaksuvan itselleen varsin yksipuolisen käsityksen. Kaikkosen mukaan kouluopetuksen tulisi käsitellä näitä yleisiä kliseenomaisia käsityksiä ulkomaalaisten elämästä Suomessa, jotka antavat tukea käsitykselle pinnallisesta kulttuurien välisestä kasvatuksesta koulussa. (Kaikkonen 1999, 139.)
Virrankosken (1994) tutkimuksessa oppilaat luokittelivat muukalaisia etnisyyden, kulttuurin erilaisuuden, poliittis-ideologisen luotettavuuden sekä sosiaalisen, persoonallisten ominaisuuksien ja fyysisen poikkeavuuden kriteerein. Noin 10 % vastauksista sisälsi avointa syrjintää, muukalaisvihaa ja depersonalisointia. Sosiaalinen luokittelu ulottui myös niin sanottuihin ”oman pesän likaajiin”, jotka ovat ulkomaalaisten kanssa kaveeraavia suomalaisia. (Virrankoski 1994, 98–109.) Myös Kaikkosen tutkimuksessa oppilastoverien suhtautuminen näihin ”oman pesän likaajiin” on ristiriitainen ja joskus jopa kielteinen (Kaikkonen 1999, 136). Virrankoski toteaa, että eräs luokittelun muoto on yleistäminen, jolloin etnisen ryhmän yksittäinen jäsen edustaa koko
yhteisöä, kansaa tai rotua (Virrankoski 1994, 192). Piiloisessa syrjinnässä kielletään kieltäminen, jolloin todellista mielipidettä tai toimintatapaa piilotellaan vakuuttelulla, verhoamisella tai pehmentämisellä (Virrankoski 1994, 105). Virrankoski mukaan hänen tuloksistaan näkyy se, että muukalaisten luokittelulla on sosiaalinen alkuperä (Virrankoski 1994, 193–199).
Virrankosken tutkimuksessa hyvin ja heikosti koulussa menestyvissä pojissa oli yhtä paljon uusisänmaallisia, mutta hyvin koulussa menestyvissä tytöissä oli heikosti menestyviä tyttöjä enemmän uusisänmaallisia (Virrankoski 1994, 146–148). Osa oppilaista kannatti kansallista sopeuttamista, osa oli huolestunut rotuhygieniasta ja osalla oli moraalinen paniikki kansallisten identiteettipiirteiden häviämisestä (Virrankoski 1994, 139–141). Uusisänmaalliset pojat olivat ennakkoluuloisia muukalaisia kohtaan, mutta sen sijaan uusisänmaalliset tytöt olivat myös suvaitsevaisia (Virrankoski 1994, 144).
Virrankosken mukaan oppilaat arvioivat yleensä lähiympäristönsä uskomukset ja ennakkoluulot omiaan kielteisemmiksi, millä on suuri merkitys olemalla ihmisten uskomusten ja ennakkoluulojen lähteenä, välittäjänä ja säilyttäjänä. Virrankoski kuvaa lähiympäristön toimivan hitaasti muuttuvan sosiaalisen tiedon varastona, josta omia uskomuksia ja ennakkoluuloja voi käydä vahvistamassa. (Virrankoski 1994, 197.)
Kaikkosen tutkimuksessa osa haastatelluista oppilaista ei ollut kiinnostuneita vieraista kulttuureista tai halukkaita solmimaan minkäänlaisia kontakteja Suomessa tai muualla asuviin ulkomaalaisiin. Jokaisessa Kaikkosen tutkimuksen suomenkielisessä koulussa oli ulkomaalaisia oppilaita, mutta heihin ei suomalaisilla oppilailla ole juuri kontakteja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. (Kaikkonen 1999, 136.)
Pääsääntöisesti yläkouluikäiset oppilaat ovat Kaikkosen (1999) tutkimuksessa sitä mieltä, että heidän kouluaikanaan ei ole käsitelty vieraita kulttuureja ja puhuttu ulkomaalaisista riittävästi ja se vähäinenkin käsittely on tapahtunut informaatiopohjalta. Oppilaat kaipaisivatkin opiskelua suoran kohtaamisen kautta, esimerkiksi jos luokkaan tulisi joku ulkomaalainen tai pakolainen kertomaan kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. (Kaikkonen 1999, 135–136.)
Virrankosken (1994) mukaan kansainväliset tutkimukset ovat paljastaneet, että ihmiset saavat ulkomaalaisia koskevaa tietoa eniten median ja päivittäisen keskustelun välityksellä.
Koulussa menestyvät oppilaat käyttävät asiapitoista mediaa huomattavasti enemmän kuin heikosti menestyvät, jotka käyttävät jonkin verran enemmän viihteellistä mediaa kuin hyvin koulussa menestyvät. (Virrankoski 1994, 198–199.)
Suutarinen ym. (2001) ovat kirjoittaneet suomenkielisen yhteenvedon 14 -vuotiaita nuoria käsittäneestä tutkimuksesta, jossa tutkittiin 28 maan nuorten tietoja, taitoja, käsityksiä, asenteita ja toimintaa nuorten tehtävävihkoon antamien vastausten perusteella. Tytöt suhtautuivat myönteisemmin maahanmuuttajien oikeuksiin kuin pojat lähes joka maassa.
Poikkeuksellisen suuria erot sukupuolten välillä olivat Pohjoismaissa, Suomessa eron ollessa suurin. Suomenkieliset pojat suhtautuivat jonkin verran varautuneemmin maahanmuuttajien oikeuksiin kuin Suomen ruotsinkieliset pojat. Suomalaisia poikia kielteisemmin maahanmuuttajien oikeuksiin suhtautuivat pojat ainoastaan Sveitsissä, Sloveniassa ja Saksassa, joissa kaikissa maahanmuuttajia on paljon, kun taas Suomessa maahanmuuttajia on kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vähän. Tulosten tulkinnassa on vielä syytä ottaa huomioon, että saksankielisessä tehtävävihossa oli sanan maahanmuuttaja "der Immigrant, die Immigrantin" tilalla käytetty sanaa ulkomaalainen
"der Ausländer, die Ausländerin", mikä on Suutarisen ym. mukaan oletettavasti alentanut Saksan ja Sveitsin sijoitusta (Suutarinen ym. 2001, 24.), jolloin suomalaiset pojat näyttäytyisivät vielä aiempaa negatiivisempina suhtautumisessaan maahanmuuttajien oikeuksiin.
Toisaalta Suutarinen ym. (2001) tutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret suhtautuivat myönteisesti maahanmuuttajien oikeuksiin muihin maihin verrattuna. Nuorista 90 % hyväksyi maahanmuuttajalasten samat opiskelumahdollisuudet kuin muilla lapsilla. Hiukan yli kaksi kolmasosaa hyväksyi maahanmuuttajille oikeuden säilyttää elämäntapa ja kieli, äänioikeuden ja pääsääntöisesti oikeuden täysiin kansalaisoikeuksiin. Suurimmassa osassa maita kantaväestöön kuuluvat nuoret suhtautuivat kielteisemmin maahanmuuttajien oikeuksiin kuin kyseisten maiden maahanmuuttajanuoret. Suomessa havaittiin molempien sukupuolten suhtautumisen maahanmuuttajien oikeuksiin muuttuvan kielteisemmäksi peruskoulun viimeisellä luokalla. Esimerkiksi 14 -vuotiaista 65 %, mutta 15 -vuotiaista vain 61 % hyväksyi maahanmuuttajien äänioikeuden. (Suutarinen ym. 2001, 24.)
Virrankosken ja Jaakkolan tutkimusten mukaan korkeasti koulutettujen vanhempien lapset ja hyvin koulussa menestyvät lapset ovat suvaitsevampia kuin vähän koulutettujen vanhempien lapset ja koulussa heikosti menestyvät (Virrankoski 1994, 196–197; Jaakkola 2000, 41–42). Suutarisen ym. (2001) tutkimuksessa tiedollisesta kokeesta hyvät pisteet saaneet suomalaiset nuoret suhtautuivat myönteisemmin maahanmuuttajien oikeuksiin kuin kokeesta huonot pisteet saaneet, eron ollessa pojilla tyttöjä selkeämpi. (Suutarinen ym. 2001, 24.)
Jaakkolan (2000) tutkiessa suomalaisten yli 15 -vuotiaiden nuorten ja aikuisten pakolaisasenteiden selittävien tekijöiden järjestystä vuosina 1987, 1993 ja 1998 koulutus oli kaikkina tutkimusajankohtina selvin muuttuja, puoluekannan ollessa toiseksi selvin.
Paljon kontakteja maahanmuuttajiin omaavat kontaktiteorian mukaisesti suhtautuivat muita myönteisemmin pakolaisiin. (Jaakkola 2000, 41–42.) Samansuuntaisesti eurooppalaisessa kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiin suhteisiin liittyvässä tutkimuksessa McLaren (2003) havaitsi maahanmuuttajaystäviä omaavien ihmisten kokevan vähemmän suuresta maahanmuuttajien määrästä ja maahanmuuttajien määrän kasvusta johtuvaa uhkaa verrattuna ihmisiin, joilla ei ole ystävinään maahanmuuttajia (McLaren 2003).
Jaakkolan (2000) tutkimuksessa myös naissukupuolella ja uskonnollisuudella oli yhteys myönteisiin pakolaisasenteisiin. Iällä ja asuinpaikkakunnan kaupunkimaisuudella sen sijaan ei ollut yhteyttä pakolaisasenteisiin. Vuonna 1998 suomalaisilla oli myönteisimmät asenteet inkerinsuomalaisten, anglosaksien ja pohjoismaalaisten maahanmuuttoon, sen sijaan kielteisimmät asenteet olivat venäläisten, arabien ja somalien maahanmuuttoon.
Kaikkien kansallisuusryhmien maahanmuuttoon oli myönteisemmät asenteet vuonna 1998 kuin lamavuonna 1993. (Jaakkola 2000, 33.)
Griffiths ja Nesdale (2006) tutkivat Australiassa etniseen enemmistöön ja vähemmistöön kuuluvien 5–12 -vuotiaiden lasten asenteita. He havaitsivat, että enemmistöön kuuluvat angloaustralialaiset suhtautuvat omaan etniseen ryhmäänsä positiivisemmin kuin vähemmistöön kuuluvaan tyynenmeren saarten etniseen ryhmään, jota vielä negatiivisemmin he suhtautuivat Australian alkuperäisasukkaisiin. Alkuperäisasukkaisiin kaiken ikäiset tyynenmeren saarten etnisen vähemmistön edustajat suhtautuvat negatiivisimmin, mutta 8 -vuotiaat suhtautuvat negatiivisemmin kuin 6- ja 10 -vuotiaat.
Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua jostakin erityisestä negatiivisesta tapahtumasta, joka
on vaikuttanut 8 -vuotiaiden asenteisiin. Sekä angloaustralialaiset että tyynenmeren saarten etnisen ryhmän lapset myös suhtautuvat negatiivisimmin alkuperäisasukkaisiin naapureina näistä ryhmistä. (Griffiths & Nesdale 2006, 744–747.)
Griffithsin ja Nesdalen näkevät, että angloaustralialaiset lapset saattavat suhtautua molempiin vähemmistöihin negatiivisemmin kuin omaan etniseen ryhmäänsä, koska ovat havainneet tällaista ilmapiiriä yhteiskunnassa ja he peilaavat todellisuutta vastauksissaan tutkimuksessa. Sen sijaan tyynenmeren saarten etnisen ryhmän lasten yhtä positiivinen näkemys heistä ja angloaustralialaisista ryhminä voi peilata Griffithsin ja Nesdalen mukaan sellaista tilannetta, jonka he toivoisivat olevan yhteiskunnassa. He haluaisivat olla yhtä hyväksyttyjä ja pidettyjä kuin enemmistö. (Griffiths & Nesdale 2006, 744–747.)
Monteiro, de Franca ja Rodrigues (2009) tekivät Portugalissa tutkimuksen, jossa he tutkivat eri-ikäisten valkoihoisten lasten herkkyyttä aistia ympärillä olevia epärasistia asenteita ja toimia ympäristöä mukaillen. Ensimmäisessä osassa tutkimusta valkoihoiset lapset jakoivat resursseja valkoisille ja mustille lapsille voimakkaan tasa-arvoisen ja neutraalin valkoihoisen haastattelijan läsnä ollessa. 6–7 -vuotiaat lapset eivät olleet herkkiä havaitsemaan haastattelijan tasa-arvoisuutta ja mukailemaan sitä. Sen sijaan 9–10 -vuotiaat lapset osoittivat rasistisia ajatuksiaan vain silloin kun haastattelija oli neutraali. Iän karttuessa lapset siis osaavat säädellä rasistisia ajatuksiaan ympäristön normien ja odotusten mukaan. Toisessa osassa tutkimusta valkoihoiset lapset suorittivat samat resurssien jakamistehtävät ympäristön korostaessa joko samankaltaisuutta tai erilaisuutta, tai sitten tasa-arvoisuutta tai saavutusorienteisuutta. Jälleen 6–7 -vuotiaat eivät mukailleet ympäristöä, vaan osoittivat rasistista toimintaa kaikissa olosuhteissa. Sen sijaan 9–10 - vuotiaat mukailivat ympäristöä, sillä heidän toimintansa oli rasistista vain silloin kun korostettiin samankaltaisuutta tai erilaisuutta. Monteiro, de Franca ja Rodrigues päättelevät, että samat normit ympäristössä vaikuttavat eri-ikäisiin lapsiin eri tavoin.
Nuoremmat lapset eivät osaa säädellä toimintaansa ympäristön normien ja odotusten mukaan haastattelutilanteessa, jossa paikalla on tuntematon henkilö, toisin kuin vanhemmat lapset. (Monteiro, de Franca & Rodrigues 2009.) Tämän Monteiron, de Francan ja Rodriguesin tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että tämän tutkielman 9–
10 -vuotiaat tutkittavat saattoivat säädellä toimintaansa heidän olettamiensa normien ja odotusten mukaan haastatteluaineiston keräämistilanteissa.
Towles-Schwenin ja Fazion (2003) tutkimuksessa tarkasteltiin tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa angloamerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden asenteisiin ja haluun olla vuorovaikutuksessa afroamerikkalaisen kanssa ylipäätään: paitsi että negatiiviset asenteet johtavat negatiiviseen käyttäytymiseen ja arviointeihin, ne myös vähentävät halukkuutta kanssakäyntiin afroamerikkalaisten kanssa – ainakin joillakin ihmisillä joissakin tilanteissa. Ihmiset, jotka eivät olleet pidättyväisiä välttääkseen erimielisyyksiä, raportoivat olevansa verrattain mukavasti ja luonnollisesti kanssakäymisessä afroamerikkalaisten kanssa riippumatta heidän asenteistaan afroamerikkalaisia kohtaan. Epäpidättyväisyys on positiivisesti yhteydessä kanssakäymiseen afroamerikkalaisten kanssa. Tutkittavat kykenivät olemaan rennosti riippumatta heidän asenteistaan myös silloin kun kanssakäymisessä afroamerikkalaisten kanssa oli selkeä käsikirjoitus. Kun tutkittavat olivat pidättyväisiä ja kuvittelivat käsikirjoittamattoman tilanteen, heissä automaattisesti aktivoitui rasistisia asenteita ja ennakkoluuloja, mikä vaikutti negatiivisesti heidän raportoimaansa kokemukseen omasta mukavuuden tunteesta ja haluun olla kanssakäymisessä afroamerikkalaisten kanssa. Tutkimuksessa havaittiin myös, että intiimi tilanne afroamerikkalaisten kanssa on erityisen epämiellyttävää henkilöistä, jotka ovat epäluuloisia afroamerikkalaisia kohtaan. (Towles-Schwen & Fazio 2003.)
Rustenbach (2010) tutki miksi Euroopassa on negatiivista suhtautumista maahanmuuttajiin. Tutkittavina oli yli 80 000 yli 15 -vuotiasta nuorta ja aikuista 21 maasta Suomi mukaan luettuna. Joka maasta osallistui 1000–3000 noin tunnin kestäneeseen haastatteluun, jossa testattiin kahdeksaa eri selitystä asenteille. Tutkimuksen mukaan ihmisten välinen luottamus oli suurin selittäjä suhtautumisessa maahanmuuttajiin. Jotkin enemmistön edustajat ovat epävarmoja ja pelkäävät minkälaista vierasta kulttuuria maahanmuuttajat tuovat. Inhimillisyys on toiseksi merkittävin, koulutuksen ollessa kolmanneksi merkittävin selittävä tekijä ihmisten suhtautumisessa maahanmuuttajiin.
Koulutetuilla on suhteessa paljon tietoa maahanmuutosta ilmiönä, jolloin he voivat samaistua maahanmuuttajiin. Rustenbachin mukaan voi myös olla, että hyvin koulutettujen ei tarvitse kilpailla maahanmuuttajien kanssa työpaikoista, sillä maahanmuuttajat usein kuuluvat alempiin sosiaaliluokkiin. Neljänneksi suurin selittävä tekijä maahanmuuttokriittisyydessä oli valtion ulkomaanavun määrä, jonka suuruus vaikuttaa positiivisesti ihmisten suhtautumiseen. Rustenbach arvelee, että avun johdosta media kirjoittaa kyseisistä valtioista, jolloin ne tulevat lähemmäksi ihmisiä ja apu saattaa tuntua henkilökohtaiselta. (Rustenbach 2010.)
Viidenneksi eniten vaikuttaa poliittinen puoluekanta ja poliittinen aktiivisuus. Oikeiston kannattajat ja poliittisesti epäaktiiviset ovat maahanmuuttokriittisimpiä. Kuudenneksi eniten ihmiset selittivät maahanmuuttokriittisyyttään naapuruston turvallisuuden heikkenemisellä. Seitsemänneksi eniten kriittisyyttä selitti taloudellinen kilpailu.
Suurituloiset ovat todennäköisemmin maahanmuuttomyönteisiä. Korkeat alueelliset ja kansalliset työttömyysasteet merkitsivät alhaista yksilön maahanmuuttokriittisyyttä.
Rustenbachin mukaan taloudellisesti huonona aikana maahanmuuttajat voidaan nähdä myös uusina kuluttajina ja työntekijöinä, jotka auttavat heikkoa valtiontaloutta. Lisäksi hän esittää, että maahanmuuttajat saattavat tehdä töitä, joita kantaväestö ei edes halua tehdä, ja täten maahanmuuttajat kasvattavat taloutta. Kahdeksannella tutkitulla tekijällä vähemmistöön kuulumisella ei ollut merkittävää vaikutusta maahanmuuttajiin suhtautumiseen. (Rustenbach 2010.)
3.2 Toiseus
Pelko tekee toisen kulttuurista pelottavan, sillä pelätään toisen kulttuurin imaisevan oman kulttuurin pois (Ahmed 2003). Lévi-Straussin (2004) mukaan ennakkoluulo tai ennakkoasenne on ilman rationaalista perustelua muodostunut mielipide, mieltymys tai taipumus. Ennakkoluulo näkyy suhteissa toisiin ihmisiin ja vaikeuttaa toisten käyttäytymisen puolueetonta arviointia. Lisäksi hän toteaa, että kielteinen ennakkoasenne voi muodostua epätäydelliseen tietoon ja vääriin yleistyksiin perustuvien uskomusten ja mielipiteiden takia. Tämä aiheuttaa perusteettomia oletuksia, jotka vaikuttavat kykyyn arvioida eri ryhmiä puolueettomalla tavalla. (Lévi-Strauss 2004, 117–118.)
Hall (1999) toteaa, että ihmisten kategorisointi meihin ja muihin on eron tekemistä. Eron tekeminen on vallankäyttöä, sillä ihmiset määrittelevät erot etuoikeutettujen ehdoilla. (Hall 1999.) Hall (2011) muistuttaa, että rajanvedossa sekä meihin että muihin määritetty on moninaista. ”Me” muodostetaan rajaamalla ”ne” pois ”meistä” ja määrittelemällä ”ne”
erilaisiksi ja heikommiksi. (Hall 2011.) Löytty (2005a) toteaa, että maahanmuuttajista puhuttaessa korostuu maahanmuuttajin eroaminen maan kantaväestöstä, sillä vierasta
tarkasteltaessa ja arvioitaessa esille nousevat ennemminkin erot kuin yhdistävät asiat.
Hänen mukaansa tyypillistä toiseutta tuottaville eroille on yhden eron aktivoiminen muita eroja, jotka ovat tuohon eroon liitettyjä stereotyyppisiä käsityksiä. (Löytty 2005a, 162.) Suurpään (2005) mukaan valtaväestöön kuuluviksi määritellyt tekevät rajanvedot, mitä heidän tulee suvaita ja millä ehdoilla he suvaitsevat toisia. Sen sijaan kysymys vähemmistöihin määriteltyjen ihmisten osuudesta suvaitsevaisuuden määrittelyssä on jäänyt vähälle huomiolle. (Suurpää 2005, 48.) Syntyy väärinymmärryksiä, kun henkilö ei koe kuuluvansa siihen ryhmään, johon hänet luokitellaan (Löytty 2005b, 98).
Etuoikeutetun kategorian ominaisuuksista tulee peili, jota vasten toisen kategorian ominaisuudet mitataan ja määritellään vastakohdiksi. Toinen kategoria on puutteellinen tai poikkeava, jolloin myös kategoriaan luokiteltu ihminen nähdään ominaisuuksiltaan tai teoiltaan erilaiseksi tai heikommaksi verrattuna etuoikeuttetujen kategoriaan luokiteltuihin ihmisiin. (Hall 1999.)
Pietilä ym. (2010) mukaan toisilla ajatellaan olevan huonoja ominaisuuksia, joiden vuoksi heitä pidetään yhteisössä vain puolivaltaisina jäseninä. Toiseus etäännyttää toiseutetun ihmisen kuvitellusta keskivertokansalaisesta ja yhteiseksi ajatellusta kokemusmaailmasta, kansallisesta identiteetistä. Lisäksi toisen kokemusmaailmaa ei voi täysin ymmärtää, joten kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla toisilleen toisia. Toiseuttaminen on kuitenkin yksipuolista enemmistön vallankäyttöä, jossa toinen ihminen tai ihmisryhmä asetetaan toimilla tai asenteilla vähempiarvoiseen asemaan. (Pietilä ym. 2010.)
Huttunen (2002) toteaa, että kun puhutaan meistä ja muista voi syntyä mielikuva, että käsitepari kattaa koko puheena olevan joukon. Hän lisää, että näin ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi inkeriläiset paluumuuttajat eivät ole aivan suomalaisia, eivätkä he ole ainakaan virallisesti aivan samassa asemassa virallisten maahanmuuttajienkaan kanssa. (Huttunen 2002, 212–214.) Löytyn (2005a) mukaan kaksinapainen malli voi vahvistaa jyrkkiin vastakkainasetteluihin perustuvaa maailmankuvaa ja antaa yksinkertaistavan kuvan tilanteesta. Hänen mukaansa Suomessa puhuttaessa maahanmuuttajista ja pakolaisista on toiseuttamisen moninaisuutta yksinkertaistava luonne näkyvissä: maahanmuuttajiin liittyvä tieto saa kaikki maahanmuuttajat näyttämään samankaltaisilta, vaikka ryhmä on hyvin heterogeeninen (Huttunen 2004, 138). Esimerkiksi etnisyyttä korostaessaan toiseuttaminen
voi häivyttää näkyvistä muita eriarvoisuutta tuottavia asioita, kuten vaikkapa yhteiskuntaluokan (Löytty 2005a, 174).
Koranderin (2000) mukaan ihmisen identiteetit rakentuvat kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Ihmiset sosiaalistuvat itsensä kaltaisiin, jotka ovat isossa roolissa yksilön asenteiden muokkaantumisprosessissa. Ryhmäidentiteetin perustuessa jyrkkien vastakkainasettelujen pohjalle voi toisten pelko lisääntyä, varsinkin jos nähdään, että ihmisten ominaisuudet ovat geneettistä perintöä, vaikka itse asiassa kansallisuudetkin ovat sosiaalisia konstruktioita. Korander lisää, että halveksiva vastakohta-ajattelu on molemminpuolista, mikä kertoo hyvin mistä puheessa rakennetusta ryhmäidentiteetin syntymisessä on kyse. (Korander 2000, 201–202.) Toiseudessa ei ole oikeasti kyse toisesta, vaan millainen itse olen ja millainen on käsitykseni maailmastani (Kaartinen 2004, 22–23).
Silvermanin (1998) mukaan voidaan puhua Erving Goffmanin klassiseen kirjoitukseen (1963) nojautuen leimatusta identiteetistä, jos kulttuurisesti jaettuun kategoriaan liitetään enimmäkseen kielteisiä luonnehdintoja. Leimattua identiteettiä tehdään itselle siedettäväksi tavallisuusretoriikan ja eron politiikan avulla. Tavallisuusretoriikassa ihmiset tietyn ryhmän edustajina joutuvat erityisen vahvasti tuomaan esille omaa tavallisuuttaan ja yhtäläisyyksiä itsensä ja etuoikeutettujen kategoriaan luokiteltujen ihmisten välillä.
Tavallisuusretoriikka ei johda mihinkään, sillä ”yksittäiset poikkeustapaukset” eivät juuri horjuta vahvoja kulttuurisia kategorioita ja niihin liitettyjä piirteitä. (Silverman 1998, 75, 88.) Eron politiikassa yksilöllisen kuvan luominen itsestä on tärkeää, minkä lisäksi ihmiset eivät hyväksy etuoikeutettujen antamia määrityksiä, vaan luovat toisenlaisia määrityksiä sille, millainen minä olen. Tällä tavoin muodostuvat identiteetit ovat etuoikeutettujen kategoriaan nähden samantasoisia, eivät alisteisia (Juhila 2004, 30–31).
Liebkindin ja McAlisterin (1999) mukaan yksilön suhtautuminen muuttuu myönteisemmäksi koko ulkoryhmää kohtaan, kun hän tietää jollain sisäryhmän jäsenellä olevan myönteinen suhde ulkoryhmän jäseneen. Jos suvaitsemattomien normien rikkomisesta ei sisäryhmässä rangaista, muutkin uskaltavat toimia samoin. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että sekä sisä- että ulkoryhmän edustajia ei pidetä poikkeuksellisina vaan aivan tavallisina ryhmien jäseninä. (Liebkind & McAlister 1999.)
3.2.1 Rasismi
Rasistiset henkilöt määrittelevät muita etnisiä ryhmiä ja heidän kulttuurejaan omaa etnistä ryhmää ja oman ryhmän kulttuuria huonommiksi (Pollari & Koppinen 2011, 51). Lévi- Straussin (2004) mukaan rasismi perustuu neljään väittämään. Ensiksikin geeniperimä määrittää yksilön henkisen tason. Toiseksi perimästä johtuvat taipumukset ja kyvyt ovat samat kaikille etnisen ryhmän edustajille. Näin roduiksi kutsutut etniset ryhmät voidaan järjestää niiden arvon mukaan. Viimeisen väittämän mukaan johtaviksi roduiksi kutsutut etniset ryhmät saavat korkean perimän laadun perustella oikeuden komentaa, käyttää hyväksi tai jopa tuhota alempiarvoisia etnisiä ryhmiä. Moderni tiede on jo pitkään osoittanut väitteen erillisistä ihmisroduista tieteellisin kriteerein tarkasteltuna perättömäksi, mutta edelleen ihmisiä uskoo rasistiseen ideologiaan. (Lévi-Strauss 2004, 115.) Rasismi voidaan jakaa biologiaan ja kulttuurieroihin perustuviin rasismeihin (Rastas 2005, 76).
Rastaan (2005) mukaan rasismista ei pitkään aikaan keskusteltu suomalaisessa yhteiskunnassa. Ajateltiin, ettei Suomessa ole rasismia maahanmuuttajien pienen lukumäärän ja etnisten vähemmistöjen pienuuden takia. (Rastas 2005, 69.) Kuitenkin esimerkiksi Jorosen ja Salosen (2005) mukaan Yhdistyneiden kansakuntien rotusyrjinnän vastainen komitea (CERD) esitti Suomelle vuonna 2003 huolensa lisääntyneistä ongelmista internetissä ja kehotti toimenpiteisiin ryhtymistä rasistisen propagandan leviämisen estämiseksi internetissä. (Joronen & Salonen 2005, 64.) Rastas toteaa, että Suomessa on keskusteltu syrjintänä, muukalaispelkona tai suvaitsemattomuutena asioista, joista on monissa muissa maissa puhuttu rasismina. Hän näkee, että Suomessa tulee keskustella rasismista suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen ja kansainväliseen keskusteluun osallistumisen tarpeen takia. Rasismia tulee haluta ja osata tunnistaa sekä nimetä sitä vastustettaessa. (Rastas 2005, 69.)
Rastaan (2007) mukaan vaikka Ruotsin, Iso-Britannian ja Kanadan siirtolaisuushistoria, väestörakenne, monikulttuurisuuspolitiikka ja jossain määrin perinteet käsitellä julkisuudessa rasismia ovat hyvin erilaiset verrattuna Suomeen ja myös toisiinsa, ihmisten kokemukset rasismista ovat hyvin samanlaisia. Hänen mukaansa rasismin kokemuksiin ja
tapoihin käsitellä niitä liittyvät erot ovat tiettyjen ryhmien välisiä, eivät asuinmaasta johtuvia. (Rastas 2007, 121–122.)
Dovidion, Gaertnerin ja Pearsonin (2005) mukaan yksilön piilorasismi voi esiintyä monin eri tavoin ja epäjohdonmukaisesti – joskus piilorasisti syrjii ja joskus ei. Piilorasisti ei syrji tilanteissa, joissa syrjiminen olisi ilmeistä hänelle itselleen ja muille, sillä se sotisi hänen omakuvaansa vastaan tasa-arvon kannattajana, joka ei ole ennakkoluuloinen. Sen sijaan piilorasisti syrjii tilanteissa, joissa hän voi perustella ja oikeuttaa negatiivisen suhtautumisensa itselleen ja muille jollakin muulla syyllä kuin etnisyydellä. Näin piilorasistin omakuva rasismin tasa-arvon kannattajana säilyy. (Dovidio, Gaertner, &
Pearson 2005, 216.)
Piilorasisti Dovidion Gaertnerin ja Pearsonin (2005) mukaan tukee eri etnisten ryhmien tasa-arvoista kohtelua. Tietoisesti julistetuista hyvistä aikeista huolimatta, piilorasisti
”tiedostamattomasti hautoo vaivaantuneita asenteita mielessään muita etnisiä ryhmiä kohtaan ja pyrkii välttämään vuorovaikutusta eri etnisten ryhmien edustajien kanssa”.
Joutuessaan vuorovaikutukseen piilorasisti ahdistuu ja pyrkii pääsemään tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Osa ahdistumisesta johtuu huolesta, että oma ennakkoluuloisuus näkyisi tilanteessa, mikä saa hänet pysyttäytymään vakiintuneissa käyttäytymisnormeissa.
Lopulta piilorasistin asenteet tulevat esille pienissä tahattomissa eleissä tai sanankäänteissä. (Dovidio, Gaertner, & Pearson 2005, 216–217.)
Sosiologi Giddens (1991) esittää, että tälle ajalle on tyypillistä ontologinen epävarmuus:
yksilön valinnan mahdollisuudet ovat lisääntyneet, vallitsevia uskomuksia ja varmuuksia jatkuvasti kyseenalaistetaan, itsereflektiivisyys on lisääntynyt, historiaan ja paikkoihin juurtunutta elämänkaarta ei ole sekä yksilö kokee jatkuvaa ristiriitaa suhteessa yhteiskunnan sosiaalisuuteen ja uskomuksiin. Tähän epävarmuuteen pyritään luomaan selkeyttä ja turvallisuutta tekemällä jyrkempi ero muihin. (Giddens 1991.) Koskelan (2009) toteaa, että turvattomuuden tunnetta on syytä tutkia suhteessa ihmisryhmien sukupuoleen, ihonväriin ja kulttuuritaustaan. Hänen mukaansa rasistisen toiminnan aktivoitumisen takia turvallisuuskysymyksissä ihonvärillä ja uskonnolla on enemmän merkitystä kuin ennen.
(Koskela 2009, 36.)
Englantilaisen kriminologin Youngin (1999) mukaan turvattomuus lisääntyy taloudellisen vakauden ja kyseenalaistamattomien arvojen korvautuessa riskeillä ja epävarmuudella (Young 1999). Koskelan (2009) mukaan taloudellisen epävakauden aikoina kasvaa myös talouteen perustumattoman turvattomuuden tunne. Suomessa 1990-luvun lama toi ihmisille tietoisuuden yhtäkkisen ulkopuolelle putoamisen mahdollisuudesta. Laman jälkeen Suomessa vaatimukset ovat kasvaneet kilpailuttamisen, yksityistämisen, lähes kaiken yritystoiminnaksi muuttamisen, pitkäaikaistyöttömyyden ja työelämän paineiden takia.
(Koskela 2009, 34.) Vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin tuoma taantuma oli Suomessa yksi OECD-maiden voimakkaimmista, kun mitataan kokonaistuotannon pudotusta (Inkinen & Kuivalainen 2011, 369). Giddensiä (1991) mukaillen ihmiset voivat näin taantuman jälkeisenä aikana pyrkiä luomaan selkeyttä ja turvallisuutta tekemällä jyrkempää eroa muihin.
Berkowitzin (2005) mukaan viha aiheuttaa toimintaa vain tilanteissa, joissa vihan kohteen kanssa ollaan tekemisissä. Hän näkee, että pelko on usein vihan taustalla, ja tuota samaa pelkoa voidaan käyttää aiheuttamaan lisää vihaa. Valmiiksi ennakkoluuloiset ovat kuitenkin usein vihamielisiä muita kuin itse vihan aiheuttajia kohtaan. Lisäksi vaikka viharikosten tekijöissä ei ole korostuneen paljon köyhiä tai toimeentulostaan huolestuneita, talouden ongelmat tai muut yhteiskunnalliset huolet voivat lisätä todennäköisyyttä viharikoksiin. On helppoa etsiä syypäätä vähemmistöryhmistä omaan ahdistukseen, mutta vihaa voidaan kohdistaa avoimesti niihin vain jos voidaan olettaa vertaisten hyväksyvän sen. (Berkowitz 2005, 165–166.) Berkowitz muistuttaa, että suvaitsevaiset ja väkivallattomat sosiaaliset normit ja niihin ohjaavat lait torjunevat väkivaltaa muita etnisiä ryhmiä kohtaan. (Berkowitz 2005, 172.)
Martzin (2009) mukaan viharikokset tehdään useimmiten ryhmässä muiden kanssa ja viharikosten motiivien perustana on tekijän ahdasmielisyys. Hänen mukaansa on vaikeaa tarkkaan määritellä niitä syitä, joiden takia ahdasmieliset ihmiset tekevät viharikoksia.
Tästä huolimatta viharikoksille on yhteistä, että ne lähettävät ”voimakkaan ja vihaa sisältävän viestin sille ryhmälle, johon uhri kuuluu”. (Martz 2009, 341.)
Koranderin (2000) mukaan epävarmat nuoret hakevat erilaisista alakulttuurisista ryhmistä muiden asioiden muassa muutosta tyytymättömyyteensä omaa asemaansa kohtaan yhteiskunnassa sekä turvallisuutta. Epävarmuuden piilottamiskanavia ovat esimerkiksi
rasistinen viha, väkivalta ja purkaukset yhteiskuntajärjestelmää ja sen instituutioita kohtaan. (Korander 2000, 203.) Brownin (1995) mukaan on ehdottoman tärkeää, että rasististen asenteiden leviäminen estetään nuoriin, joilla ei vielä ole syvään juurtuneita asenteita (Brown 1995).
3.2.2 Miten torjua rasismia?
Rastaan (2005) mukaan rasismin luomien valta- ja alistussuhteiden purkamiseen tarvitaan ennakkoluulottomuutta sekä yhteenkuuluvuutta ja yhteistyötä. Hänen mukaansa suomalaiset voivat joutua arvioimaan uudelleen ja muuttamaan vallitsevia suomalaisuutta koskevia käsityksiä. Lisäksi voidaan tarvita maahanmuuttopolitiikan muuttamista tai lisäinvestointeja maahanmuuttajien kotouttamistoimiin. Rastas näkee, että rasismin monien muotojen tunnistaminen on ehdottoman tärkeää rasismin vastustamisessa. (Rastas 2005, 100.)
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) mukaan ”oppiva yhteisö edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Yhteisön jäsenet tulevat kohdatuiksi ja kohdelluiksi samanarvoisina riippumatta mistään henkilöön liittyvästä tekijästä. Samanarvoisuus ei merkitse samanlaisuutta. Yhdenvertainen kohtelu edellyttää sekä perusoikeuksien ja osallistumisen mahdollisuuksien turvaamista kaikille että yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista.” (OPS 2014, 28.)
Lepola, Joronen ja Aaltonen (2007) esittelevät pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäisen hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman (2006) rasismin vastaisen toiminnan tavoitteen: ”tavoitteeksi rasismin ja etniseen alkuperään perustuvan syrjinnän ehkäisyssä asetetaan nollatoleranssi.” Lisäksi he esittelevät rasismin vastaisia toimenpiteitä: ”on madallettava kynnystä puuttua alkuperään perustuvaan syrjintään ja viranomaisten pitää luoda hyvät käytännöt rasismin ja syrjinnän ehkäisemiseksi. Tästä ovat erityisesti vastuussa peruspalvelujen tuottamisesta vastaavat viranomaiset.
Valtionavustuksia myöntävien viranomaisten täytyy varmistua siitä, että avustettavien järjestöjen toiminta tukee suvaitsevaisuutta.” Lepolan, Jorosen ja Aaltosen mukaan muita
maahanmuuttopoliittisen ohjelman rasismin vastaisia toimenpiteitä ovat: ”työministeriö laatii monivuotisen tiedotus- ja koulutusstrategian tietoisuuden lisäämiseksi. Viranomaisia ja tiedotusvälineitä kannustetaan vastuulliseen tiedonvälitykseen maahanmuutosta ja eri väestöryhmien välisistä suhteista” sekä ”tarpeen on myös asennekasvatus ja syrjimättömyyttä koskeva tiedotus, erityisesti päiväkodeissa, oppilaitoksissa ja opettajankoulutuksessa, työpaikoilla ja tiedotusvälineissä”. (Lepola, Joronen & Aaltonen 2007, 118–119.)
Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen turvapaikkapoliittisessa toimenpideohjelmassa (2015) rasismiin tai sen torjumiseen otetaan kantaa kerran:
”Vahvistamme erilaisilla aktiviteeteilla eri väestöryhmien ja kulttuurien välistä vuoropuhelua ja toimintaa kansalaisyhteiskunnassa mm. rasismin torjumiseksi, erityiskohderyhmänä nuoret” (Hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma 2015, 6). Hallituksen maahanmuuttopoliittisissa toimenpiteissä (2015) taas mainitaan, että ”osana
’nollatoleranssi rasismille’ -hallitusohjelman kirjausta kiinnitetään huomiota etnisten ryhmien välisiin suhteisiin”. Lisäksi sanotaan, että ”edistetään keskustelua ja dialogia eri kulttuurien ja uskontojen sisällöstä muun muassa yhteistyössä eri uskontokuntien kanssa”.
(Hallituksen maahanmuuttopoliittiset toimenpiteet 2015, 7). Liebkind ja McAlister (1999) muistuttavat, että julkisessa keskustelussa eri kulttuurien ja uskontojen sisällöstä voi olla vaaransa, sillä julkinen väittely tarjoaa usein rasismin vähentämisen sijaan ennakkoluuloisille ihmisille tilaisuuksia levittää ideologiaansa ja lisätä kannatustaan (Liebkind & McAlister 1999).
